Hannu Ilmari Rautkallio

Hannu Ilmari Rautkallio.

Dosentti, historiantutkija ja kirjailija Hannu Ilmari Rautkallio (s. 31.5.1944 Turku) on koulutukseltaan valtiotieteen tohtori (1977). Hannu Rautkallio on tutkinut mm. sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, presidentti Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) idänpolitiikkaa sekä juutalaisten jatkosodan aikaisia luovutuksia Suomesta Saksaan. Häpeällisistä juutalaisluovutuksista ovat kirjoittaneet myös tutkija, toimittaja, tietokirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Elina Sana (ent. Suominen, o.s. Kolkkala, s. 1947) ja filosofian tohtori ja historiantutkija Oula Silvennoinen (s. 29.8.1970 Jyväskylä). Hannu Rautkallio on toiminut vapaana poliittisen historian tutkijana vuodesta 1986 ja poliittisen historian dosenttina Tampereen yliopistossa vuodesta 1989.

Paavo Eelis Rautkallio.

Hannu Rautkallion isä oli Kokoomuksen kansanedustajana vuosian 1962-1966 toiminut varatuomari, kihlakunnanneuvos ja poliisineuvos Paavo Eelis Rautkallio (vuoteen 1948 Kallio, s. 2.8.1918 Hankasalmi ja k. 12.3.2001 Espoo). Jatkosodan aikana Paavo Kallio toimi Itä-Karjalan miehityshallinnon Petroskoin keskitysleirin numero viisi komendanttina. Jatkosodan päätyttyä Liittoutuneiden valvontakomission eli Andrei Ždanovin käskystä Paavo Kallio ja 60 muuta epäiltyä sotarikollista vangittiin. Paavo Kallio oli vangittuna 2,5, vuotta syyskuusta 1944 helmikuuhun 1947; vankila-aikaan hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon ja sai varatuomarin arvon vuonna 1949. Paavo Rautkallio toimi vuodesta 1950 ensin Halikon ja sitten Rauman sekä vielä myöhemmin Forssan piirien nimismiehenä. Vuosina 1974-1981 Paavo Rautkallio toimi poliisiopiston johtajana.

Presidentti Urho Kekkonen.

Poliittisen historian dosentti Hannu Rautkallio kertoi Kanava-lehdessä vuonna 2022 omista tutkijankokemuksistaan aikana, jolloin Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa ja valtavan maan kommunistipuolueen arkistot avautuivat ainakin joksikin aikaa tutkijoille joulukuussa 1991. Heti tammikuussa 1992 Hannu Rautkallio pääsi Moskovan arkistoon tutkimaan dokumentteja. Tämä täysin uusi ja ennalta arvaamaton tilanne suomalaisille poliitikoille oli todella kiusallinen hetki, sillä nyt päästiin luvan kanssa kriittisesti tutkimaan mm. presidentti Urho Kekkosen vallankäyttöä. Moskovan arkistossa on paljon tietoa myös Suomen tasavallan yhdeksännen presidentti Mauno Henrik Koiviston (s.25.11.1923 Turku ja k. 12.5.2017 Helsinki) toimista presidenttikautenaan.

Presidentti Mauno Koivisto.

Historiantutkija Hannu Rautkallion mielestä KGB:n historialliseen toimeksiantoon ei suinkaan kuulunut Suomen yhteiskuntajärjestelmän kertakaikkinen ja pikainen muuttaminen, vaan kaikki toimet tähtäsivät presidentti Urho Kekkosen sisäpoliittisen vallan poikkeukselliseen vahvistamiseen. Ilmiö oli siis kansallisen identiteettimme ja suvereeniteettimme historiallisesta häiriötilasta. Hannu Rautkallion mukaan vielä 2000-luvun alussa yli hyvin vaikea asiallisesti analysoida näitä ilmiöitä, sillä joutui helposti voimakkaiden torjuntareaktioiden kohteeksi. Varsinkin alkuun hyvin harva suomalainen historiantutkija uskalsi tai viitsi Neuvostoliiton romahduksen jälkeenkään alkaa kriittiseen tutkimukseen, sillä tutkijat pelkäsivät oman maineensa puolesta sekä tutkijaviran tärveltymistä.

Dosentti Hannu Rautkallio on saanut tuta jo vuosikymmeniä Suomen ylimmän johdon ja poliitikkoja kuuliaisesti seuraavan median vainoharhaista pelkotilaa. Kiusallisen aiheen tutkija saattaa kokea jopa itsensä lainsuojattomaksi, sillä ei voi mm. lupa-asioissa vedota mihinkään viralliseen tahoon. On jopa tapauksia, joissa tutkimuspyyntöihin ei edes vastata. Dosentti Hannu Rautkalliolla on itsellään useita nimiä Valtionarkiston ja ulkoministeriön tiedonpanttaajista ja kokemuksia heidän käyttämistään menetelmistä. Monet viranomaiset ja poliitikot pitävät vielä tänä päivänäkin dosentti Hannu Rautkalliota hautarauhan rikkojana, kun hän tutkii heidän mielestään historiassa tapahtuneita kiusallisia asioita.

Presidentti Boris Jeltsin.

Itäisten arkistojen avautuminen tuli suomalaisille poliitikoille täydellisenä yllätyksenä, mutta myös suurena ja pelottavana kauhistuksena. Presidentti Boris Jeltsin (s. 1.2.1931 Butka ja k. 23.4.2007 Moskova) kertoi Suomen vierailullaan heinäkuussa 1992, että Venäjän arkistohallinto olisi ollut valmis laajemminkin avaamaan asiakirjoja, mutta suomalaiset johtavat poliitikot esittivät rajoituksia arkistojen avaamiselle suomalaistutkijoille. Dosentti Hannu Rautkallio oli tuohon aikaan ainoa suomalaistutkija, joka työskenteli NKP:n uudemmassa pääarkistossa Iljininkadulla Moskovassa. Suomen valtionjohto halusi välttämättä etukäteen tutkia NKP:n Suomen paperit ennen kuin ne saatettaisiin vapaasti muiden tutkijoiden käyttöön. Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomelle oli jopa presidentti Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkistaminen uskomattoman kiusallista. Presidentti Boris Jeltsin pyysi vielä suomalaisilta anteeksi neljä vuotta ensimmäisen valtiovierailunsa jälkeen, vuonna 1996, oman maansa toimintaa Suomea kohtaan. Tämäkin puhe kaikui kuuroille korville Suomessa.

Juhani Suomi.

Suomessa tämän vuoksi on ajauduttu perin merkillisiin tilanteisiin. Yhdelle tutkijalle, professori, ulkoasiainneuvos, valtiotieteen tohtori ja historian tutkija Juhani Martti Kalervo Suomelle (s. 15.2.1943 Helsinki), on annettu ”yhden miehen oikeus” – Martti Häikiön käyttämä ilmaisu - tutkia mm. presidentti Urho Kekkosen arkistoja Orimattilassa. Tällainen käytäntö ei missään länsimaisessa demokratiassa olisi muualla edes mahdollista. Tutkija Juhani Suomi on arvostellut hyvin kärkevästi Hannu Rautkallion tutkimuksia. Juhani Suomi mm. arvosteli Hannu Rautkallion Moskovan arkistosta löytyvää dokumenttia, jonka mukaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue rahoitti presidentti Urho Kekkosen presidentinvaalikampanjaa; Juhani Suomi ei arkistosta tällaista tositetta itse löytänyt.

Heikki Ylikangas.

Hannu Rautkalliota ovat voimakkaasti puolustaneet mm. emeritusprofessori ja historiantutkija Heikki Ylikangas (s. 6.11.1937) sekä dosentti, historiantutkija, professori ja valtiotieteen tohtori Martti Häikiö (s. 1.10.1949 Mikkeli), jonka mukaan Juhani Suomen väite ”ei pidä paikkaansa ja siksi se on Hannu Rautkallion kunniaa loukkaava”. Poliitikko, toimittaja ja kirjailija Lasse Antero Lehtinen (s. 23.1.1947 Kotka) on myös vaatinut vuonna 2024 Kanava-lehdessä Hannu Rautkallion kunnianpalautusta.

Martti Häikiö.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (25. osa) 

Tuure Junnila.

15.-16.1.1962 toimitettiin Suomessa presidentin valitsijamiesvaalit. Vaalien äänestysaktiivisuus oli ennätyskorkea, jopa 81,5 prosenttia suomalaisista kävi äänestämässä eli 2,2 miljoonaa äänestäjää luovutti äänensä vaaleissa. 44,3 prosenttia vaalien äänistä annettiin Urho Kekkosen takana olleelle vaaliliitolle. Valitsijamiehiä vaaliliitto keräsi 145. Toiseksi eniten ääniä sai SKDL:n ehdokas, Paavo Autio, joka keräsi äänistä 20,5 prosenttia ja 63 valitsijamiestä. Rafael Paasio (SDP) sai taakseen äänistä 13,1 prosenttia ja 36 valitsijamiestä. Emil Skog (TPSL) saalisti vain kolme prosenttia äänistä, jolla irtosi kaksi valitsijamiestä. Kokoomuksen äänisaalis oli 13,1 prosenttia ja 37 valitsijamiestä.

Presidentti Kekkonen piti televisiossa Neuvostoliitosta palattuaan puheen, jossa rauhoitti kansalaisia.

Kuukauden päästä varsinaisissa presidentinvaaleissa Urho Kekkosen taakse asettui jo ensimmäisellä kierroksella 199 ei-sosialistista valitsijamiestä, joten Kekkonen tuli näin valituksi tasavallan presidentiksi. Tuure Junnila asteli omaan vaalitaisteluunsa umpikonservatiivin tyylillä katse suunnattuna tiukasti peruutuspeiliin. Junnila kritisoi puheissaan menneen vaalikauden talouspolitiikkaa ja pahenevia sisäpoliittisia ristiriitoja sekä hän surkutteli Suomen kansainvälisen aseman yhä jatkuvaa heikkenemistä. Satakuntalaisiin kotitalouksiin jaettiin 16-sivuinen mainoslehti, johon oli painettu Junnilan suurta kiistaa aiheuttanut eduskuntapuhe.

Maalaisliiton satakuntalaispropaganda iski heti takaisin levittämällä alueen postilaatikoihin mainoksen varoituksin ”jos Junnila pääsee eduskuntaan, tulee sota” ja ”jos äänestät Junnilaa ja Kokoomusta, äänestät sotaa!” Tuure Junnila ei moisista väitöksistä paljoa perustanut, vaan hän tuumasi: ”Se ei pahemmin minun mielenrauhaani järkyttänyt, koska tiedän, että minulla on takanani eräs vaatimattoman tuntuinen, mutta hyvin sitkeä liittolainen, nimittäin totuus!” Junnilaa painostettiin vapaaehtoisesti jäämään eduskunnasta pois, mutta siihen hän vastasi, että se ratkaisu olisi satakuntalaisten äänestäjien varassa: ”He ja vain he ratkaisevat, jatkanko edelleen seuraavassakin eduskunnassa kansanedustajana vai en.”

Maalaisliitto onnistui myrkynkylvössä sen verran hyvin, että Tuure Junnila sai vain 3 949 ääntä ja jäi 76 äänen päähän Kokoomuksen viimeisestä läpimenopaikasta. Maalaisliitto sai 53 edustajaa eduskuntaan ja viisi lisäpaikkaa edellisiin vaaleihin verrattuna. Maalaisliitto oli nyt selvästi uuden eduskunnan suurin puolue. Vaalien voittajia olivat samoin Kansanpuolue (13 paikkaa) ja Kokoomus (32 paikkaa), joten eduskunnassa oli porvarillinen enemmistö. Sosiaalidemokraatit olivat vaalien suurin tappion saaja 38 edustajallaan ja SKDL menetti kolme paikkaa, jolloin ryhmälle jäi 47 paikkaa. Junnilaa tietysti harmitti eduskunnasta putoaminen, mutta toisaalta hän oli myös helpottunut, sillä ”kansanedustajan tehtävien aktiivinen hoitaminen pankinjohtajan työn ohella oli aiheuttanut myös melkoista stressiä ja suoranaista liikarasitustakin.”

Tuure Junnila kirjoitti keväällä 1962 kirjan, Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna, joka jo ilmestyessään herätti paljon huomiota; kirjasta täytyi heti ottaa kolme painosta. Kirjan kannessa todetaan: ”Tämä tulkinta ei ole kaikissa suhteissa suinkaan sama kuin virallisen politiikkamme käsitys, jota ns. yleinen mielipide melko laajalti myötäilee. Kirjoittaja on poliittista vastavirtaa uiva yksinäinen lohi, poliitikko joka esittää mielipiteensä terävästi, rohkeasti ja kirpeästi. Lopullinen, objektiivinen totuus siivilöityy esiin vasta vuosien tai ehkä vasta vuosikymmenien kuluttua. Mutta totuuden selkeytymistä auttaa varmasti se, että näitä kysymyksiä tarkastellaan mahdollisimman tuoreeltaan.”

Noottikriisi oli lokakuun lopussa valtava uutinen Suomessa.

Vaikka noottikriisin tapahtumia on tutkittu enemmän kuin mitään muuta Suomen poliittisen historian tapahtumia, eivät kaikki salaisuudet ole vieläkään selvillä sen todellisista tapahtumista. Tuure Junnilan mainio teos pureutuu aiheeseen siten, että teos on edelleenkin aihetta käsittelevien kirjojen peruskiviä. Kirja oli aikaansa edellä jo sisältönsä vuoksi, sillä myöhemmin vain hyvin harva teos on yltänyt samalle tasolle aiheen käsittelyssä. Junnila sovelsi kirjassaan psykologiasta tunnettua motivaation kompleksisuuden lakia. Sen mukaan inhimilliset toiminnat eivät monasti pyri tyydyttämään vain yhtä, määrättyä tarvetta, vaan useampia samanaikaisesti. Nootista saadun ensivaikutelman mukaan se ensin näyttäytyi kansainvälisistä syistä liikkeelle lähteneeksi, mutta Junnilan mielestä myöhemmät tapahtumat selvästi osoittivat, ”että tosiasiallisesti nootti oli sittenkin aivan ratkaisevalla tavalla tarkoitettu myös – ja ehkäpä loppujen lopuksi aivan ensisijaisestikin – Suomea koskevaksi.”

Tämän osoitti jo selvästi ulkoministereiden tapaaminen Moskovassa, jossa ulkoministeri Gromyko oli selvästi paljastanut korttinsa ja selittänyt, mihin Neuvostoliitto nootillaan Suomessa halusi vaikuttaa. Tapaamisessa selvästi Suomelle annettiin vain se vaihtoehto, että Honka-liitto tulisi hajottaa ja Urho Kekkosesta tulisi presidentti. Tuure Junnilan tulkinnan mukaan ”koko operaatio oli todennäköisesti taitavasti suunniteltu poliittinen manööveri” ja viittaaminen sotilaallisiin konsultaatioihin ”ilmeisesti kaiken aikaa lähinnä poliittista painostusta.” Kokonaan siitä riippumatta, oliko nootilla yhteyttä Berliinin tapahtumiin, oli nootti konsultaatiovaatimuksineen ja sitä seuraavine Moskovan ja Novosibirskin neuvotteluineen muodostanut tapahtumaketjun, jolla Neuvostoliitto vaikutti Suomen presidentinvaaleihin.

Tuure Junnila ei kuulunut ns. tilaushistorian suoranaisiin kannattajiin, vaikka hän voimakkaasti arvostelikin noottikriisiä muuten. Hän ei koskaan suoraan väittänyt, että presidentti Urho Kekkonen olisi omissa nimissään tilannut nootin Neuvostoliitolta valintansa varmistamiseksi. Junnila on kyllä kirjoittanut kirjassaan mm. näin: ”Tiedossani on ainakin kolme eri tapausta, jolloin valtaa pitävän sisärenkaan harvalukuiset jäsenet olivat eräille tuttavilleni eri yhteyksissä antaneet ymmärtää, että ennen presidentinvaaleja tulee tapahtumaan jotakin sellaista ratkaisevaa, joka varmasti kääntää vaalin tuloksen presidentti Kekkosen hyväksi.” Hän pitää luottamukselliset tietonsa omanaan kirjassa.

Huomattavasti myöhemmin, vasta vuonna 1985, Tuure Junnila kirjoitti kirjassaan, Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, läntisistä tiedustelulähteistä saamiinsa tietoihin perustuen noottikriisin suunnittelijoiksi Tehtaankadun suurlähetystössä palvelleet KGB-upseerit V. V. Zenihovin ja J. N. Voroninin. Erikoistehtävänä heillä oli ”seurata Suomen presidentinvaalitaistelua ja huolehtia keinoista välittämättä siitä, että se päättyisi Neuvostoliiton etujen mukaisella tavalla ja siis suosikkiehdokas Kekkosen voittoon.” KGB:n upseeri Zenihov oli samoin ainoa tulkki, joka oli läsnä Kekkosen ja Hruštševin kahdenkeskisissä neuvotteluissa Novosibirskissä. Lähetystön virkamiehet myös ajoissa tiedottivat asiasta suomalaista poliittista sisäpiiriä ja varsinkin presidentti Urho Kekkosta. Tämä vuoksi presidentti otti nootin saapumisen Havaijilla niin kylmän rauhallisesti vastaan.

Viktor Vladimirov.

Vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliiton ministerineuvoksena Helsingin suurlähetystössä toiminut Viktor Vladimirov tunnusti kirjoituksessaan: ”Olimme kiinnostuneita Honka-liiton hajottamisesta, koska halusimme ehkäistä Suomen ulkopoliittisen linjan muuttumisen neuvostovastaiseen suuntaan. Siksi harkitsimme erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa meille edullisella tavalla presidentinvaalien lopputulokseen. Näin syntyi ajatus nootin lähettämisestä. Nootin tarkoituksena oli kääntää vaalikampanja Honka-liitolle epäedullisten ulkopoliittisten ongelmien suuntaan ja antaa Kekkoselle aihe hajottaa eduskunta ja osoittaa kykynsä selvittää menestyksellisesti suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa syntyvät konfliktit.” Neuvostoliiton edustajista myös diplomaatti Juri Stepanovitš Derjabin (s. 3.1.1932 Šumiha ja k. 1.8.2013 Moskova) todisti myöhemmin, että heidän nootin tarkoitus oli nimenomaan turvata Urho Kekkosen presidenttikauden jatko.

Juri Derjabin.

Myös jotkut 1990-luvun alun jälkeen julkisuuteen ilmestyneet tieteelliset tutkimukset ovat vahvistaneet Tuure Junnilan esittämiä tulkintoja noottikriisistä. Tunnetuimpia niistä lienee mm. kirjailija, historiantutkija ja dosentti Hannu Ilmari Rautkallion (s, 31.5.1944 Turku) tutkimukset, joissa hän on tutkinut esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, presidentti Urho Kekkosen idänpolitiikkaa ja juutalaisten jatkosodan aikaisia luovutuksia. Rautkallio on päätynyt näissä tutkimuksissaan täysin samoihin tuloksiin kuin aikaisemmin Tuure Junnila on jo esittänyt asiasta. Hannu Rautkallion tähdentää Novosibirskin neuvottelujen lavastuksellista toteutusta ja Tehtaankadun suurlähetystön KGB:n miesten keskeistä osuutta noottikriisin suunnittelussa.

Dosentti Hannu Ilmari Rautkallio.

Tuure Junnila on nauttinut kaikesta siitä tuesta – siitä vähäisestäkin – jota hän ennätti saada omien katsomuksiensa tueksi, vaikka sitten vuosienkin jälkeen. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 tietyllä tavoin helpotti tutkimustiedon saantia itäisen naapurin arkistoista, ainakin hetkellisesti. Tuure Junnila ei saamastaan tuesta huolimatta koskaan unohtanut sitä valitettavaa tosiasiaa, että juuri noottikriisi oli se päänavaus Urho Kekkosen yksinvaltaan ja siitä alkoi kehitys, ”joka 70-luvulla meni aivan mahdottomiin: stalinismin suosintaan, yleisen mielipiteen sokaistumiseen, poikkeuslakiin ja sairaan miehen valintaan presidentiksi.”

 Ulrik Wilhelm Eduard Polón

Ulrik Wilhelm Eduard Polón (s. 16.6.1861 Nastola ja k. 30.9.1930 Helsinki) oli Suomen Gummitehtaan perustaja ja merkittävä yritysjohtaja; hän aloitti Suomessa kumiteollisuuden ja hänen omistamat yritykset laajensivat teollisuustoimintaa myös maassamme puu- ja kaapeliteollisiiden suuntaan. Näistä yhtiöistä kasvoi sittemmin Nokia-yhtymä. Eduard Polónin syntyi ruotsinkieliseen perheeseen ja vanhemmat olivat Nastolan nimismies Ulrik Hannunpoika Polón (s. 26.1.1822 Hollola ja k. 16.9.1882 Nastola) ja Thérèse Kleopatra Henriette Sofia Vilhelmina Strömm (s. 21.1.1829 Asikkala ja k. 23.10.1911 Lahti). Perheeseen syntyi viisi lasta, joita äiti hoiti kotona. Eduard Polón opiskeli Porvoon ruotsinkielisessä lyseossa. Polónin paras ystävä oli kirjakauppiaan poika, suomenkielisen kustannustoiminnan uranuurtaja Werner Leopold Söderström (s. 2.10.1860 Porvoo ja k. 23.6.1914 Helsinki). Werner Söderström perusti jo koulupoikana ollessaan kustantamon, WSOY:n. Söderström oli Polónille rahanteon mallina jo varhain ja Polón myös auttoi ystäväänsä asiamiesverkoston luomisessa maahamme.

Eduard Polón.

Kustantaja Werner Söderström.

Eduard Polón suoritti oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1887 ja hän sai varatuomarin arvonimen vuonna 1890. Ensin hän toimi asianajajana Helsingissä, mutta siirtyi sittemmin hallintovirkamieheksi senaatin talousosastoon ja sieltä edelleen vankeinhoitohallitukseen. Suomen vankeinhoito katsotaan alkaneen vuonna 1867, jolloin hovioikeudenneuvos Adolf Grotenfelt (s. 7.4.1828 Turku ja k. 29.12. 1892 Helsinki) nimitettiin Suomen vankiloiden tarkastajaksi. Eduard Polón oli vuonna 1891 perustamassa Palovakuutusyhtiö Pohjolaa, jonka nimi vakiintui myöhemmin muotoon Vakuutusosakeyhtiö Pohjola. Samoin Eduard Polón oli perustamassa Sanoma Osakeyhtiötä vuonna 1904.

Arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvist.

Vuonna 1898 Eduard Polón otti osaa Suomen Gummitehdas Osakeyhtiön perustamiseen. Hänestä tulikin jo seuraavana vuonna Gummitehdas Osakeyhtiön toinen isännöitsijä. Polón toimi yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1900-1929. Vuodesta 1921 alkaen Eduard Polón oli myös yrityksen hallituksen puheenjohtaja. Vuonna 1904 tehdas päätettiin siirtää Nokialle. Koska tehtaalla oli Nokialla alkuvuosina melkoisia vaikeuksia, joukko johtokunnan jäseniä – joukkoa johti edestä finanssi- ja teollisuusmies sekä vuorineuvos Karl Alfred Paloheimo (sukunimi vuoteen 1906 saakka Brander, s. 25.7.1862 Kangasala ja k. 15.6.1949 Järvenpää) – halusi syrjäyttää Polónin tehtaan toimitusjohtajan paikalta. Eduard Polón ratkaisi tuolloin kiistan ostamalla vuonna 1915 lainarahalla itselleen Karl Adolf Paloheimon ja muiden vastustajien osakkeet; tämän jälkeen Eduard Polón oli Suomen Gummitehtaan enemmistöosakas.

Knut Fredrik Idestam.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Eduard Polón alkoi suhteidensa avulla ja varallisuudellaan laajentaa liiketoimintaansa. Aluksi hän osti vuonna 1918 Nokialla tehtaan naapurissa toimineen puunjalostusta ja sähkövoiman tuotantoa harjoittavan Nokia Ab:n, jonka toimitusjohtaja Knut Fredrik Idestam (s. 28.10.1838 Tyrväntö ja k. 8.4.1916 Helsinki) oli perustanut 1868 toisena tehtaanaan Tampereen jälkeen Nokialle. Fredrik Idestam oli Tampereen masuunin omistajan, tuomari ja vuorimestari Gustaf Idestamin (sukunimi oli vuoteen 1819 Idman, s. 26.9.1802 Huittinen ja k. 9.5.1851 Tyrväntö) poika. Hieman myöhemmin vuonna 1922 Eduard Polón osti Gummitehtaalle Suomen Kaapelitehdas Oy:n, jonka juuret ulottuivat toimitusjohtaja ja diplomi-insinööri Arvid Konstantin Wikströmin (s. 15.5.1886 Helsinki ja k. 27.5.1937 Helsinki) vuonna 1912 perustamaan Suomen Punomotehtaaseen. Taloudellinen menestys oli hyvää lähes koko 1920-luvun ajan Polónin yhtymälle.

Nokian Kerholan Polónin sali.

Kerholan sivusali.

Kerholan juhlasaliin mahtuu konserteissa noin 500 henkilöä.

Nokian Kerhola.

Eduard Polón teki merkittäviä lahjoituksia myös työväestön hyväksi, mikä ei sitten kuitenkaan estänyt yhtiötä ajautumasta 1920-luvun lopulla joihinkin katkeriin työtaisteluihin. Eduard Polón joutui lisääntyneiden halvausoireiden vuoksi jättämään Suomen Gummitehtaan toimitusjohtajan tehtävät marraskuussa 1929. Parantaakseen ilmapiiriä työntekijöidensä parissa Eduard Polón rakennutti tehtaan työntekijöille omilla varoillaan valistustalo Kerholan, joka valmistui hieman ennen Polónin kuolemaa keväällä 1930. Kerholan suunnitteli arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvist (s. 16.1.1882 Kalajoki ja k. 14.6.1963 Helsinki), joka tunnettiin varsinkin liike- ja teollisuusrakennusten suunnittelijana.

Eduard Polón viettämässä perheensä kanssa kesää 1915 Porvoon Rauhanniemen huvilallaan.

Eduard Polón halusi ottaa tehtaansa kumituotteiden - kuten kalossien – nimeksi Nokia jo vuosisadan alussa silloisen paikkakunnan mukaan, jotta hänen tehtaidensa tuotteet erottuisivat selvästi venäläisistä kilpailijoistaan. Koko yritysrypästä alettiin kutsua Nokiaksi emoyhtiön Suomen Gummitehtaan kumituotteiden seurauksena, eikä siksi, että yksi yhtymän tytäryhtiöistä oli jo nimeltään vanhastaan Nokia Ab. Laki ei vielä tuolloin sallinut näiden kolmen yrityksen yhdistymistä, mutta tosiasiallisesti näistä yrityksistä muodostui kuitenkin saman omistajan kautta ”konserni”. Sen ”holding-yhtiön hallituksena” toimi Gummitehtaan johtokunta ja sen vahva toimitusjohtaja, omistaja ja hallituksen puheenjohtaja Eduard Polón. Vasta vuonna 1967 nämä yhtiöt fuusioituivat virallisesti Oy Nokia Ab:ksi, vaikka Eduard Polónia kutsuttiin konsernin todelliseksi perustajaksi. Eduard Polónin kuoltua hänen seuraajansa vuorineuvos ja diplomi-insinööri Karl Torsten Westerlund (s. 27.7.1888 Oulu ja k. 6.3.1963 Helsinki) vastusti vielä pitkään yhtiöiden fuusiota, sillä hän pelkäsi, että vasemmistomieliset tahot Suomessa olisivat vaatineet yhtiön kansallistamista sillä perusteella, että yhtiö oli jo muodostunut liian suureksi konserniksi Suomen oloihin. Vuorineuvos Torsten Westerlundin poika, vuorineuvos ja diplomi-insinööri Björn Georg Wilhelm Westerlund (s. 27.1.1912 Hannover, Saksa ja k. 11.3.2009 Helsinki) toteutti fuusion lopulta vuonna 1966.

Eduard Polón oli mukana passiivisessa vastarintaliikkeessä.

Eduard Polón osallistui ensimmäisen sortokauden aikana passiiviseen vastarintaan ja hän toimi Kagaalina tunnetun keskuselimen taloudenhoitajana. Vuonna 1903 hän joutui sen vuoksi jättämään virkansa vankeinhoitolaitoksen kanslistina. Sortokausien välisenä aikana Eduard Polón edusti Helsingin kaupunkia porvarissäädyssä valtiopäivillä vuosina 1904-1905 ja vuosina 1905-1906. Polón oli samoin Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuodet 1906-1911.

Eduard Polón karkotettiin Siperiaan.

Vuonna 1916 toisen sortokauden aikana Eduard Polón karkotettiin Kostroman kuvernementtiin Venäjälle nuorimman poikansa, Tauno Edvard Natanael Polón (s. 22.2.1898 Helsinki ja k. 5.7.1919 Helsinki), kanssa, josta he pääsivät kuitenkin takaisin seuraavana vuonna. Matka Pietarista Kostromaan kesti tuohon aikaan junalla vuorokauden verran. Sieltä matka jatkui Volgan yli ja joen toiselta puolelta matka jatkui jälleen junalla kaksi vuorokautta, minkä jälkeen matkaa tehtiin vielä hevostroikalla lähes tietöntä taivalta vielä 55 kilometriä. Jopa Siperiassa ollessaan Eduard Polón johti Suomen Gummitehdasta. Hän piti mm. 13.10.1916 Suomen Gummitehdas Osakeyhtiön kokouksen yhdessä yhtiön teknisen johtajan Antti Anteron ja muita omistajapiirejä edustaneen Gustaf Westerlundin kanssa pienessä Tšuhloman kaupungissa Venäjällä. Johtokunta päätti tuolloin laajentaa kumitehtaan rakennuksia Nokialla ja ostaa lisää raaka-aineita niin nopeasti kuin mahdollista. Eduard Polónin vanhempi poika, Berndt Eino Edward Polón (s. 29.12.1892 Helsinki ja k. 14.12.1975) lähti jääkäriksi Saksaan tammikuussa 1916, mikä oli osasyynä hänen isänsä karkotukseen Venäjälle. Jääkärieversti Eino Polónille myönnettiin jatkosodassa Mannerheim-risti.

Jääkärieversti Berndt Eino Edward Polón.

Vaikka Suomi ja maamme teollisuus elivät todella ahtaita aikoja tuohon aikaan, ei karkotus Venäjälle lannistanut Eduard Polónia. Vaikka karkotuspaikka oli todella kaukana kaikesta, se ei ollut kuitenkaan vankila. Eduard Polón saattoi vuokrata itselleen asunnon ja hänellä oli samoin taloudenhoitaja. Polón saattoi tavata omaisiaan ja liiketovereitaan. Hän seurasi sotasensuurin siivilöimien sanomalehtiä kirjoituksia ja kirjeenvaihdon avulla kotimaan tapahtumia suurella mielenkiinnolla. Noin vuoden kestäneen karkotuksen aikana hän lähetti Suomeen 60 kirjettä ja 110 täyteen kirjoitettua postikorttia, joissa antoi tarkkoja ohjeita liikeasioiden hoitamiseen. Kumitehtaan johtamisen lisäksi Polón kävi samoin osakekauppaa Helsingin pörssissä ja vaurastui karkotusaikanaan merkittävästi kauppojensa ansiosta. Suomen tunnetuin pankkiiri tuohon aikaan oli Eduard Polónin hyvä ystävä, kauppaneuvos Wilhelm Bensow (s. 3.10.1864 Tukholma ja k. 10.10.1949 Helsinki); Bensow matkusti Polónin karkotuksen aikana kaksi kertaa Siperiaan tapaamaan hyvää asiakastaan. Venäjän vallankumouksen alettua Eduard Polón sai maaliskuussa 1917 luvan palata Suomeen. Samana vuonna hänelle tarjottiin Suomen ensimmäistä vuorineuvoksen arvonimeä ja Hämeen läänin maaherran virkaa, mutta hän kieltäytyi molemmista nimityksistä.

Polón huvila Helsingin Kaivopuistossa.

Eduard Polón keräsi mittavan varallisuuden myös onnistuneilla osakesijoituksillaan ja hän oli samoin merkittävä omistaja useissa pörssiosakeyhtiöissä. Polón teki hyväntekeväisyystyötä ja lahjoitti mm. Marttaliitolle osakepotin, 2 000 kappaletta Suomen Gummitehtaan osaketta, jonka arvoksi tuli miljoonia ja lahjoitus on toiminut Marttaliiton ankkurisijoituksena. Polón lahjoitti viimeisinä elinvuosinaan huomattavia henkilökohtaisia lahjoituksia mm. työväestön avustus- ja eläkekassoille sekä Viipurin sotilaskotiyhdistykselle. Eduard Polón asui kuolemaansa saakka Helsingin Kaivopuistossa, missä hänellä oli kaksi taloa. Polónin kotitalo sijaitsi Helsingin Kaivopuistossa, nykyisen Itäinen Puistotie 5:n kohdalla. Huvila purettiin vuonna 1937. Kaivopuiston kylpyläyhtiö vuokrasi 1840-luvulla tältä tieltä huvilatontteja. Kaivopuiston huviloista on jäljellä enää muutamia.

Eduard ja Edith Polón.

Eduard Polón meni avioliittoon vuonna 1891 kirjailija Edith Polónin (o.s. Ahnger, s. 7. 5.1869 Helsinki ja k. 12.3.1915 Helsinki). Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista yksi kuoli jo nuorena. Vaimonsa kuoleman jälkeen Eduard Polón jäi yksin elättämään omat lapsensa ja neljä orpoa sukulaislastaan. Marttaliitto on yli 90 vuoden ajan vaalinut saamaansa lahjoitusta ja käyttänyt sen tuottoja marttatyön toteuttamiseen. Vuoteen 1944 saakka lahjoitusvaroja käytettiin lähes yksinomaan Laatokan-Karjalan Marttapiiriliiton tukemiseen. Sodan jälkeen kohteena oli karjalainen marttatyö. Vuonna 1994 Marttaliitto perusti lahjoitusvaroin Eduard Polónin säätiön tukemaan ”kotitalousneuvontaa kotien hyvinvoinnin edistämiseksi ja kotitalouksien toimintaedellytyksien parantamiseksi”. Nokian menestysvuosina Marttaliitto hajautti omistustaan myös muihin kuin Nokia OYJ:n osakkeisiin, joten myöhemmin seurannut osakkeiden arvon voimakas lasku ei romahduttanut sijoitusten arvoa. Eduard Polónin säätiön toimintaa johtaa säätiön hallitus, jonka jäseniä ovat Marttaliiton hallituksen jäsenet. Säätiön avustuksia on viime vuosina kohdennettu merkittävästi mm. Marttapiirien toimitilojen nykyaikaistamiseen sekä piirien ja liiton kotitalousneuvontatoiminnan tukemiseen. Merkittävin järjestön ulkopuolelle suunnattu lahjoitus annettiin vuonna 2008 Helsingin yliopistolle, kun Eduard Polónin säätiö osoitti 300 000 euroa ruokakulttuurin lahjoitusprofessuurin perustamiseen.

Eduard Polón Porvoon saariston Rauhanniemen kesäkodillaan kolmen lapsensa kanssa.

 Utopia -konsertti Tampere-talon pienessä salissa 21.11.2024

Sointi Jazz Orchestra ja Helsingin kamarikuoro yhdessä kapellimestari Atso Almilan johtamana ovat kolmen Utopia -konsertin kiertueella. Utopia -konserteista ensimmäinen järjestyi Tampere-talon pieneen saliin torstaina 21.11.2024 kello 19.30. Tampere-talon pieni sali oli noin puolillaan väkeä seuraamassa Utopia -konserttia. Kiertueen seuraavat konsertit ovat lauantaina 23.11.2024 Helsingin Musiikkitalossa ja sunnuntaina 24.11.2024 Kuopiossa Musiikkikeskuksessa.

Yleisradion rahoituksella perustettiin vuonna 1961 Radion kamarikuoro ja tämä ammattilaisista koostunut laulajaryhmä toimi vuosina 1962-2005. Perustamisesta lähtien kuoroa johti kuoronjohtaja ja säveltäjä Harald Fridolf Andersén (s. 19.4.1919 Helsinki ja k. 28.5.2001 Helsinki). Hänen jälkeensä kuoroa ovat johtaneet kanttori-urkuri ja säveltäjä Kaj-Erik Albert Gustafsson (s. 24.11.1942 Loviisa), kuoronjohtaja ja Porvoon suomalaisen seurakunnan kanttori-urkuri Ilmo Arvi Riihimäki (s. 26.7.1946 Helsinki ja k. 21.7.2022 Porvoo), kirkkomuusikko, kuoronjohtaja ja kapellimestari Eric-Olof Mikael Söderström (s. 18.1.1957 Turku) ja kuoronjohtaja ja kuoronjohdon professori Timo Pekka Nuoranne (s. 8.6.1963 Rauman maalaiskunta). Ulkomaisista vierailevista kapellimestareista kuoroa ovat johtaneet mm. ruotsalainen kuoronjohtaja ja säveltäjä Eric Gustaf Ericson (s. 26.10.1918 Borås ja k. 16.2.2013 Tukholma), virolainen kuoronjohtaja ja kapellimestari Tõnu Kaljuste (s. 28.8.1953 Tallinna) ja Andrew Lawrence-King.

Radion kamarikuoro teki vuosien myötä paljon yhteistyötä Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Viimeisinä vuosinaan kamarikuoro levytti koko Einojuhani Rautavaaran kuorotuotannon. Suomen Säveltäjät ry myönsi vuonna 1995 Radion kamarikuorolle Madetoja-palkinnon ansioistaan suomalaisen musiikin esiintuojana. Kun Yleisradio lakkautti Radion kamarikuoron rahoituksen toukokuussa 2005, perustettiin kuoron toimintaa jatkamaan Radion kamarikuoron laulajat ry sekä pääosin kuoron jäsenistä koostunut Helsingin kamarikuoro. Helsingin kamarikuoron ensimmäisenä taiteellisena johtajana toimi säveltäjä Kimmo Hannu Tapio Hakola (s. 27.7.1958 Jyväskylä). Helsingin kamarikuoron monipuolinen ohjelmisto pitää sisällään musiikkia renessanssista nykypäivään. Kuoroa arvostetaan erityisesti sen työstä uuden musiikin parissa. Helsingin kamarikuoro esiintyy mielellään festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla. Kamarikuoro tekee yhteistyötä monien sinfoniaorkestereiden, vanhan musiikin kokoonpanojen sekä uuden musiikin yhtyeiden kanssa. Helsingin kamarikuoro on julkaissut monia äänitteitä ja voittanut niillä Grammy- ja Emma-palkinnot. Helsingin kamarikuoron konsertteja esitetään säännöllisesti radiossa ja televisiossa ja kamarikuoro on esiintynyt kiertueella Yhdysvalloissa, Englannissa, Italiassa, Belgiassa, Alankomaissa, Puolassa ja Pohjoismaissa.

Professori Nils Schweckendiek on vastannut vuodesta 2007 lähtien Helsingin kamarikuoron taiteellisesta toiminnasta. Kamarikuoron vierailevia johtajia ovat olleet mm. Rinaldo Alessandrini, Anne Azéma, Tim Brown, Aapo Häkkinen, Pasi Hyökki, Hannu Norjanen, Fredrik Malmberg, Andrew Parrott, Kaspers Putninš, Rachid Safir, Ralf Sochaczewsky, Eric-Olof Söderström, James Wood, Elisa Huovinen, Jutta Seppinen, George Parris ja Taavi Oramo. Kamarikuoroa ovat johtaneet samoin Olari Elts, Oliver Knussen, Hannu Lintu, Jan Söderblom, Andres Mustonen, Sakari Oramo, Susanna Mälkki, André de Ridder, Fabio Biondi, John Storgårds ja Nicholas Collon. Vuodesta 2005 lähtien Helsingin kamarikuoro on kantaesittänyt yli 80 teosta sekä vastannut yli 30 teoksen Suomen ensiesityksestä.

Helsingin kamarikuoro tekee yhteistyötä kotimaisten ja ulkomaisten festivaalien, orkestereiden ja yhtyeiden kanssa. Säännöllisiä yhteistyökumppaneita ovat mm. Helsingin juhlaviikot, Musica nova Helsinki, Musiikin aika sekä Klang-konserttisarja. Kamarikuoro on esiintynyt kaksi kertaa kansainvälisellä ARTE-kulttuurikanavalla, viimeksi vuonna 2013 Helsingin Uspenskin katedraalissa kuvatussa Einojuhani Rautavaaran Vigiliassa. Helsingin kamarikuoro on eurooppalaisten ammattikamarikuorojen verkoston Tenson jäsen. Kamarikuoro samoin levyttää säännöllisesti mm. BIS-levymerkille.

“Utopia = mahdoton haavekuvitelma; haaveellinen (maailmanparannus)suunnitelma; jonkin aatteen mukainen (toteutumaton) ihanneyhteiskunta” -Kielitoimiston sanakirja

Uusista avauksista ja kiinnostavista konserttikokonaisuuksista tunnetut Sointi Jazz Orchestra ja tuore Grammy- ja Emma-voittaja Helsingin kamarikuoro yhdistyvät uudessa Utopia-esityksessä! Koska tällaiselle kokoonpanolle oli vaikea löytää valmista ohjelmaa, päädyttiin tilaamaan koko konsertin uusi ja tuore ohjelmisto. Utopia-kantaesityskonsertissa kuullaan uusia sävellyksiä viideltä eri taustasta tulevalta suomalaiselta säveltäjältä, jotka ovat kirjoittaneet teoksensa juuri tälle esiintyjäjoukolle yhteisen teeman pohjalta. Sävellyksistä vastaavat Antti Auvinen (Creme Fraiche), Markus Fagerudd (Commute), Anna-Mari Kähärä (Kyrie eleison), Mikko Sarvanne (Silmittömyys) ja Selma Savolainen (Flustra). Konsertin kapellimestarina toimii pasunisti ja säveltäjä Atso Aksel Almila (s. 13.6.1953 Helsinki). Atso Almila suoritti kapellimestaridiplomin vuonna 1979.

Sointi Jazz Orchestra on innovatiivinen 18-henkinen kokoonpano – mutta soittimia on 36 -, joka perustettiin syksyllä 2013 ja joka yli 10-vuotisen historiansa aikana on tottunut esittämään uusia sille räätälöityjä ohjelmistoja ja kokonaisuuksia. Perinteisemmän ja omien kantaohjelmistojen lisäksi Sointi Jazz Orchestra esittää harvemmin kuultua, pääosin 2000-luvulla sävellettyä aivan uutta musiikkia. Sointi Jazz Orchestra kantaesittää vuosittain monia kokonaisuuksia ja esiintyy yhdessä kiinnostavien solistivieraiden kanssa. Yhtyeen täysin ainutlaatuinen soundi syntyy sen epätavallisesta vaihtosoittimia hyödyntävästä instrumentaatiosta. Sointi Jazz Orchestran konserttien solisteina on vieraillut omaäänisiä kansainvälisiä ja kotimaisia artisteja, kuten VILDÀ, Mathias Eick, Tero Hyväluoma, Anders Jormin, Aili Ikonen, Marius Neset, Maria Faust, Matti Johannes Koivu, Aili Järvelä, Jukka Perko ja Juhani Aaltonen. Yhtye on julkaissut viisi studioalbumia, joista Kolibri (2020) oli ehdolla vuoden 2022 Teosto-palkinnon saajaksi.

Musiikkipedagogi Rasmus Soini (s. 1990) johtaa nykyään Sointi Jazz Orchestraa. Soini on lähtöisin Savonlinnasta, mutta asuu nykyisin Helsingin Herttoniemessä. Rasmus Soini alkoi soittaa trumpetti 11 vuoden iässä ja hän kävi taidelukion musiikkilinjan. Musiikkipedagogiksi Rasmus Soini opiskeli Helsingin Metropoliassa vuonna 2014; hän toimi alkuun Espoon musiikkiopistossa päätoimisena teoriaopettajana. Nyttemmin asiat ovat painottuneet hieman toisin, kun Soini on vähentänyt opetustöitä ja omistautunut enemmän Sointi Jazz Orchestralle. Orkesterin suhteen tavoitteet ovat todella korkealla ja toimintaa kehitetään jatkuvasti. Orkesterin on jopa tulevaisuudessa mahdollista päästä valtionosuusjärjestelmän piiriin vakiintuneena instituutiona.

Yli puolet erinomaisen Sointi Jazz Orchestran muusikoista on ollut toiminnassa mukana aivan alusta lähtien, joten Rasmus Soini tuntee hyvin soittajat ja heidän vahvuutensa. Tämä helpottaa valtavasti häntä säveltäessä ja sovittaessa musiikkia tutulle kokoonpanolle. Alkujaan Rasmus Soini kokosi Sointi Jazz Orchestran oman sävellyskonsertin tarpeisiin ja näin kokoonpano oli rakennettu vain yhtä konserttia varten. Koska konsertin vuoksi oli nähty kuitenkin paljon vaivaa ja harjoiteltu ahkerasti uutta materiaalia, niin syntyi ajatus orkesterin soiton jatkamisesta.

Utopia -konsertin aloitti Kuopiossa varttunut Antti Auvinen (s. 1974), jonka vanhemmat kannustivat poikaansa pianotunneille. Piano vaihtui vähitellen kuitenkin kitaraan ja Auvinen innostui hevi-musiikista ja sähkökitarasta. Auvinen pääsi lukion jälkeen Keski-Suomen konservatorioon opiskelemaan kitaransoittoa pääaineenaan ja musiikin teoriakin tuntui jo tuolloin mielenkiintoiselta. Hän innostui parikymppisenä nykymusiikista. Noihin aikoihin Auvinen lähti vaihto-oppilaaksi Prahan musiikkiakatemiaan. Prahassa opiskelu yllätti Antti Auvisen konservatiivisuudellaan ja suorastaan vanhoillisuudellaan. Hän päätti pian hakeutua Amsterdamin konservatorioon, jota oli kehuttu kiinnostavaksi ja moderniksi opistoksi.

Amsterdamissa Antti Auvisen opiskellessa pääaineena oli sävellys. Häntä kiinnostavat erityisesti sointi, rytmi ja mahdollisuus käyttää multimediaa, mutta myös hyvin epätavalliset soitinyhdistelmien käytöt. Näillä hän on saanut näkyvyyttä sekä kotimaassa että ulkomailla. Kokeellinen taidemusiikki on kuitenkin marginaalinen taidelaji, jonka monet kuulijat voivat kokea vaikeasti lähestyttäväksi. Sävellystä voi myös ymmärtämisen sijasta vapautua turhia muureja rakentamatta heittäytymällä kokemaan tunnekokemuksena. Antti Auvinen modernien kokeiluidensa lisäksi selvästi hallitsee ja tuntee big band musiikin perinteetkin ja saa bändistä irti monipuolisia asioita. Rytmi on hänen musiikissaan hyvin tärkeässä osassa, jolla luodaan ja vapautetaan mielenkiintoisia musiikillisia jännitteitä. Yllätykset, energian purkaukset ja dynamiikka ovat tyypillisiä elementtejä hänen musiikissaan.

Näin säveltäjä Antti Auvinen itse kuvaa teostaan: ”Créme fraîche on kutkuttava utooppinen kuvaus kahden rakastavaisen tunnustuksellisesta, jopa fyysistä intohimoa huokuvasta dialogista. Utooppisen merkitys ei niinkään ole minulle tässä tämän teoksen yhteydessä epärealistinen vaan enemmänkin kiehtovalla tavalla saavuttamaton. Säveltäjänä minua kiehtoo valtavasti tämä ainutlaatuinen yhdistelmä, jossa big bandin monella tavalla fantastinen ominaissoundi ja rytminen groove kohtaa kamarikuoron, ihmisäänten joukon, tarjoaman lähes rajattoman ilmaisupotentiaalin. Teos on yhtäaikaa kepeä ja syvä, joltain osin unenomainen, mutta kuitenkin terävä ja tarkka.” Teoksen tekstin on tehnyt Harry Salmenniemi ja teksti on alunperin julkaistu osana Salmenniemen Delfiinimeditaatio ja muita novelleja -teosta (Siltala 2019). Antti Auvinen on aikaisemmin tehnyt Harry Salmenniemen kanssa mm. oopperan (Autuus).

Helsinkiläiseltä musiikintekijältä, Selma Savolaiselta (s. 1993), teemaan tilattu teos on Flustra. Nuori tekijä tunnetaan lähinnä jazzin, improvisaation, nykymusiikin ja avantgarde-popin tekijänä: laulajana, säveltäjänä, sovittajana ja tuottajana. Savolainen on vuonna 2009 edesmenneen pianisti-säveltäjä Jarmo Savolaisen ja Helsingin kaupunginteatterissa työskentelevän tanssija-näyttelijä Helena Haarasen tytär. Hän aloitti klassisen pianonsoiton jo viisivuotiaana. Lauluopinnot tulivat kuvaan mukaan vuonna 2011 Sanni Orasmaan yksityisoppilaana Pop & Jazz Konservatoriossa. Selma Savolainen valmistui ylioppilaaksi Sibelius-lukiosta vuonna 2013. Vuonna 2021 hän valmistui musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemian jazzosastolta. Vuonna 2022 Selma Savolainen palkittiin Rising Talent -palkinnolla Pori Jazz-festivaaleilla.

Toukokuussa 2023 Whirlwind Recording julkaisi Selma Savolaisen debyyttialbumin, Horror Vucuin. Emma Gaalassa tänä vuonna albumi voitti Vuoden Jazz -palkinnon. Savolaisen sävellykset Singnelle olivat ehdolla Teosto-palkinnon saajiksi vuonna 2020. Selma Savolainen sävelsi samoin musiikkia Sirpa Kähkösen näytelmään, Brechtiä jokanaiselle, jonka ensi-ilta oli syksyllä 2022. Säveltäjä Selma Savolainen kertoo Flustra -teoksestaan seuraavaa:

”’Flustra’ tarkoittaa latinaksi meren liikkumatonta tilaa. Pysähtyneisyys on kuitenkin näennäistä, sillä syvällä pinnan alla suuret massat voivat virrata voimakkaina. Meri on jatkuvassa muutoksen tilassa, yhtenä hetkenä leikkisästi väreillen, toisena rajusti uhmaten.

I pour over you, Mother. Sävellyksessä meri rinnastuu äitihahmoon. Ihminen kohtelee merta ja emoaan samoin – kaadamme yli laidan kuonaa, jätettä ja saastetta, jonka äiti-meri ottaa kantaakseen. Kestääkö meremme?

They rush across. Olemme äiti-meren kannattelemia, mutta välinpitämättömiä kannattelijaamme kohtaan. Ylitämme meidän mertamme kiireellä pysähtymättä etsimään välittäviä sanoja (ja tekoja).

We found words together. ’Flustran’ kieleksi valikoitui aikamme lingua franca, englanti. Alussa teoksen solisti, Helsingin kamarikuoro, etsii hapuillen sanoja äänteiden maailmasta. Vähitellen oma ääni löytyy ihmisen ja luonnon erottamattomasta yhteydestä, ikuisessa siteessä vanhempiimme.”

Silmittömyys on säveltäjä Mikko Sarvanteen (s. 1992) anti utopia-teemasävellyksiin konsertissa. Teos perustuu runoilija Atte Koskisen samannimiseen runoteokseen, joka julkaistiin vuonna 2022. Tämä kyseinen teos on säveltäjältään ensimmäinen kerta, jolloin hän säveltää kuorolle. Säveltäjä kuvailee kokemustaan kuitenkin hauskaksi ja uudeksi, vaikka samalla saattoi hieman jännittää. Big Bandin osuuden Sarvanne on tietoisesti yrittänyt tehdä hiljaiseksi kuin mahdollista, sillä hän pitää big band kokoonpanolle säveltämistä poikkeuksellisen haasteellisena. Mikko Sarvanne on teoksessaan käyttänyt Atte Koskisen Silmittömyys -runoteoksen ensimmäistä lukua; hän on jakanut viiteen osaan kymmenenminuuttisen kappaleensa. Aivan tietoisesti hän on kuitenkin halunnut rikkoa perinteisen big band musiikin muotoja.

Mikko Sarvanne viettää parhaillaan kolme kuukautta Pariisin Cité des Artsin residenssissä työskennellen musiikin parissa. Musiikkiopintonsa hän aloitti Itä-Helsingin musiikkiperuskoulussa klassisella kitaralla ja vaihtoi sittemmin lukiossa instrumenttinsa sähkökitaraan. Nuorempana hän ei perustanut kovin paljon musiikista, mutta lukioaikana hän innostui rockista ja improvisoinnista. Lukion jälkeen hän jatkoi opiskeluaan Pop & Jazz -konservatoriossa. Tuolloin hän alkoi säveltää jazzmusiikkia ja myöhemmin hän hakeutui Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan jazzin säveltämistä pääaineenaan. Sibelius-Akatemiassa häntä ovat opettaneet Kari Heinilä, Tapani Länsiö sekä Antti Auvinen. Mikko Sarvanne valmistui Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi jazzmusiikin aineryhmästä.

Mikko Sarvanne johtaa Mikko Sarvanne Garden -yhtyettä, joka muodostuu nykyhetken jazz- ja nykymusiikin huippumuusikoista. Yhtyeen debyyttialbumilla olevat Sarvanteen sävellykset palkittiin Teosto-palkinnolla keväällä 2023. Yhtye on otettu hyvin vastaan mm. museokonserteissaan Suomessa ja kesän 2023 Flow-festivaalin Other Sound x Sun Effects -lavalla. Yhtye oli toukokuussa 2024 Suomen Jazzliiton tuottamalla kiertueella. UMO Helsinki Jazz Orchestra, Versoi Ensemble-jousikvartetti, Soiva Metsä -festivaali ja Alder Ego -jazzkvartetti ovat viime aikoina tilanneet Mikko Sarvanteelta musiikkia.

Sarvanne kertoo omasta teoksestaan mm. näin: ”Inspiroiduin suuresti Koskisen kyvystä käsitellä kahden ihmisen kohtaamista, sen herkkyyttä, intiimiyttä, ja toisen läsnäolon aistimisen rikkautta, syvän vakavalla hilpeydellä. Toisen näkeminen ja tunteminen vailla etäisyyttä jäänee aina tavoittamattomiin; tässä etäisyydessä, sen hyväksynnässä ja toisen edessä hauraana ja aistivana olemisessa, asuukin ihmiskohtaamisten (ja kenties muidenkin kohtaamisten) todellinen utopia. Halusin kokeilla teoksen rakenteeseen big band -konserttien kontekstissa tavanomaisesta, instrumentalistisooloineen noin 6-10 minuutin kestosta, poikkeavaa rytmitystä. Silmittömyys jakaantuu täten viiteen lyhyeen keskenään eri mittaiseen osaan. Eri osissa esitellään myös niin big bandin kuin kuoron osalta vaihtelevia instrumentointeja.”

Utopia -konsertin ikävuosiltaan kokenein säveltäjä näiden viiden säveltäjän joukossa on Markus Simon Fagerudd (s. 1.6.1961 Pietarsaari). Hän opiskeli jo 1980-luvulla säveltämistä Sibelius-Akatemiassa Olli Kortekankaan, Kalevi Ahon ja Erkki Jokisen oppilaana sekä täydensi opintojaan Saksassa Wolfgang Rihmin ohjauksessa vuosina 1993-1994 Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa. Markus Fagerrudd on työskennellyt muusikkona ja säveltäjänä KOM-teatterissa. Pitkän uransa aikana Fagerrudd on kirjoittanut soolo- ja kamariorkesteriteoksia, 12 konserttoa, orkesterimusiikkia, seitsemän oopperaa, lastenmusikaaleja, näyttämömusiikkia, kuoromusiikkia, radiofoniaa sekä elokuvamusiikkia neljällä eri vuosikymmenellä. Tänä vuonna Svenska Kulturfonden myönsi Markus Fagerruddille palkinnon poikkeuksellisen taitavasta sävellystyöstä.

Markus Fagerruddin tilaustyö on Commute, jonka tekstit ovat Fanni Fagerruddin. Fagerrudd mainitsee teoksestaan itse seuraavaa: ”Työmatka on välitila. Hetken eskapismia, pulmien ratkaisua tai niistä selviytymistä. Ihmisen arki. Commuten teksti sai alkunsa keskellä Mexico Cityn aamuruuhkaa metrossa, joka päivittäin kuljettaa yli neljä miljoonaa matkustajaa. Utopiaa myydään aina kiivaasti ihmisille vaalien lähestyessä. Arjessa samat teemat säilyvät vaaleista vaaleihin: elinkustannusten nousu, turvattomuus, yhdenvertaisuus, vapauden kaiho! Utopian metaforana toimiva juna vie meidät Commutessa jonnekin, ei välttämättä aina eteenpäin… Yksin, yhdessä. Musiikista voi erottua jälkiä mm. ambiencesta, renessanssin vokaalipolyfoniasta sekä punkhenkisestä julistamisesta.”

Lahjakas säveltäjä, laulaja ja pianisti Anna-Mari Kähärä (s. 25.2.1963 Viitasaari) muistetaan varmasti parhaiten lauluyhtye How Many Sistersin ja etnojazz-yhtye Zetaboon jäsenenä. Kähärä on julkaissut myös soololevyn yhtyeellä Anna-Mari Kähärän Orkesteri. Anna-Mari Kähärä on lähtöisin musikaalisesta perheestä; hän soitti ja lauloi jo kaksivuotiaana mummolan uruilla omia laulujaan. Kähärä aloitti viulutunnit jo viisivuotiaana, mutta ankaran opettajan vuoksi hän siirtyi 10-vuotiaana pianonsoittoon. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla Kähärä esiintyi ensimmäisen kerran 10-vuotiaana esittäen siellä itse tekemänsä kappaleen. Urheilu kuului Anna-Mari Kähärän nuoruuden harrastuksiin. Sittemmin hän opiskeli pianonsoittoa Jyväskylän ja Kuopion konservatorioissa sekä laulua Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa ja Sibelius-Akatemian jazzmusiikin osastolla.

Lukioaikanaan vuonna 1982 Kuopiossa Anna-Mari Kähärä perusti How Many Sisters-trion yhdessä Mervi Hiltusen ja Kirsi Rissasen kanssa. Heidän nimikkoalbuminsa ilmestyi vuonna 1983; albumin julkaisi Ab Discophone Oy Kerberos-levymerkillä. Levyn tuottaja oli Pedro Heikki Hietanen ja levyn sovitukset sommitteli Markku Johansson. Tyttötrio keikkaili paljon oli hyvin suosittu. Kähärä liittyi Kuopiossa ollessaan myös Nuorisoteatteriin. Kesällä 1983 Kähärä muutti Helsinkiin ja alkoi työskennellä Kellariteatterissa sovittajana ja muusikkona. Hiljalleen hän alkoi myös säveltää musiikkia. How Many Sisters julkaisi toisen albuminsa, Stolen moments, vuonna 2002 yhteistyössä UMOn ja Kirmo Lintisen Trion kanssa. Levy sisälsi Kähärän ja Kirmo Lintisen sovittamia ja Kähärän säveltämiä kappaleita. Yhtyeen kolmas albumi, Thank you for the kiss ilmestyi vuonna 2005 yhdessä Kirmo Lintisen trion kanssa. Levyn kappaleet olivat kahta lukuun ottamatta Anna-Mari Kähärän sävellyksiä.

Vuonna 1996 syntyi Kähärän toinen merkittävä kokoonpano, Zataboo, jota johtaa kitaristi Jarmo Saari. Etnojazz-yhtyen julkaisi ensimmäisen albuminsa, ZetaBoo, vuonna 1997. Yhtye on samoin julkaissut albumit MediZine vuonna 2000 ja OuteRail vuonna 2007 ja yhtye on soittanut eri artistien, kuten Susanna Haavisto, Severi Pyysalo ja Arttu Takalon kanssa. Kun Anna-Mari Kähärän piti koota yhtye Suomen Jazzliiton kiertueelle, syntyi Anna-Mari Kähärän Orkesteri, johon Kähärän lisäksi kuuluvat kitaristit Jarmo Saari ja Marzi Nyman, viulisti Pekka Kuusisto sekä nyt jo edesmennyt Zarkus Poussa. Kähärän Orkesteri julkaisi 30.3.2005 albumin Anna-Mari Kähärän Orkesteri, joka on samalla Kähärän ensimmäinen soololevy.

Säveltäjänä Anna-Mari Kähärä luottaa intuitioon ja yrittää seurata sen viitoittamaa tietä. Intuitiota talentti Kähärä pitää taiteilijan parhaana lahjana. Pianolla säveltävä Kähärä on tehnyt musiikkia mm. a capella -yhtye Rajattomalle, Essi Wuorelalle ja Susanna Haavistolle sekä kuoromusiikkia Philomela-kuorolle, KYN-kuorolle, Tapiolan kuorolle ja EMO Ensemblelle. Hän on tehnyt samoin elokuvamusiikkia yhdeksään elokuvaan – mm. Virginie (2009), Ken tulta pyytää (2001), Pikkusisar (1999) sekä Onneli ja Anneli -lastenelokuvaan – sekä teatteriproduktioihin (mm. Superdames 1996 ja Superdames II World Tour 1998). Anna-Mari Kähärä on kuvittanut Susanna Haaviston satukirjan Varamummo.

Monipuolisena muusikkona ja säveltäjänä Kähärää innoittaa erityisesti runous. Jazz on Kähärän mukaan hänen omaa sielunmusiikkiaan. Hänen sävellyksissä voi kuulla myös vaikutteita klassisesta musiikista sekä suomalaisesta kansanmusiikista. Kähärän viimeisimpiä teatteritöitä on ollut Turun kaupunginteatteriin sävelletty valtavan suosittu Kysy Sisikoilta -musikaali, jossa hän toimii sekä pianistina että kapellimestarina. Utopia -konserttiin Anna-Mari Kähärältä saatiin tilauksena teos Kyrie eleison – Rukous Suomen metsien ja uhanalaisten lintujen puolesta. Teoksessa on hienosti yhdistetty big bandin ja kamarikuoron suoritus nauhoitettuun materiaaliin, jossa on mm. metsänhakkuun ääniä sekä linnunlaulua. Puheosuudet lausuu teatterialan ammattilaisena näyttelijä Seela Sella. Taustanauhan äänityksestä vastasi Juuso Oksala.

Utopia -konsertin musiikin esityksestä vastasivat mallikkaasti Helsingin kamarikuoron laulajat: sopraanot Linnéa Sundfær Casserly, Júlia Héeger, Viena Kangas, Sanna Korpi ja Kirsi Tunkkari; altot Eira Karlson, Lotte Lehikoinen, Sabrina Ljungberg, Aino Peltomaa ja Emma Suzko; tenorit Jékabs Bernãts, Mats Lillhannus, Aarne Mansikka, Antero Törhönen ja Joel Ward; bassot Ignacio Cornejo, Wille Enckell, Jussi Linnanmäki, Antti Vahtola ja Juhani Vesikkala. Sekä tietysti erinomainen Sointi Jazz Orchestra: puupultimet Petteri Hietamäki, Sami Leponiemi, Frans Thomsson, Janne Saarinen ja Pekka Seppänen; trumpetit Tommi Kolunen, Inka Pärssinen, Vid Šketa ja Jasmin Afaneh; (pasuunat) Mikko Haanpää, Panu Luukkonen, Henrik Kolehmainen; (komppi) Aleksis Liukko (piano), Oskari Siirtola (basso) ja Arttu Huopanen (rummut ja perkussiot), Hannes Kaukoranta (käyrätorvi) ja Kenneth Ojutkangas (tuuba). Kapellimestarina toimi Atso Almila.

Utopia -konserttisarja uusine tilausteoksineen on nauttinut rahoitusta Uudet klassikot -rahastosta, joka tukee taidealalla asemansa jo vakiinnuttaneiden toimijoiden työskentelyn ja kasvun edellytyksiä. Rahaston ovat perustaneet yhdessä valtio ja neljä säätiötä: Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Uudet klassikot -rahaston tarkoituksena on parantaa taiteen asemaa sekä ylläpitää sen merkityksellisyyttä yhteiskunnassa. Kannustamalla uudenlaiseen, rahoitusmuotojen rajat ylittävään yhteistyöhön se pyrkii kasvattamaan teosten ja tuotantojen elinkaarta, yleisömääriä, levinneisyyttä ja tunnettavuutta.