Tuure Jaakko Kalervo Junnila (21. osa)
Olavi Honka ja Veikko Vennamo viettivät loman Kanarian saarilla, jonka jälkeen Honka aloitti heinäkuussa 1961 puhekierroksensa. Aluksi Hongan esiintymisiä oli harvakseltaan, mutta puhetilaisuuksien määrä kasvoi syksyä kohden. Jo ensimmäisistä tilaisuuksista lähtien oli kuitenkin selvää, että Olavi Hongalta puuttui kokemusta sekä asiantuntemus niistä kysymyksistä, joita hän puheissaan käsitteli. Ilmeistä oli, ettei riittänyt se, että hän oli ”seurannut valtioneuvostojen istuntoja kahden presidentin ja seitsemän hallituksen aikana”, kuten vaalitoimisto Honkaa mainosti. Olavi Honkaa läheltä seurannut professori Lauri Adolf Puntila (s. 24.8.1907 Hattula ja k. 24.5.1988 Helsinki) arvioi Honkaa näin:
”Minua hymyilytti jo ajatuskin, että Olavi Honka olisi esim. Nikita Hruštševin kanssa joutunut keskustelemaan kansainvälisistä kysymyksistä ja määräämään niihin Suomen kannan, siis asioihin, joita hän ei koskaan elämänsä aikana ilmeisesti ollut tullut ainakaan toimensa vuoksi pohtineeksi… Huomautin kaikista niistä tehtävistä, joita tasavallan päämiehellä on ja joista suurin osa on Olavi Hongan kokemuspiirin ja myös kykyjen ulottumattomissa.”
Puntilan vanhemmat olivat maanviljelijä Eevert Puntila ja Iida Vilhelmiina Oskarintytär Puntila. Lauri Puntila pääsi ylioppilaaksi vuonna 1926 ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1932 ja lisensiaatin tutkinnon vuonna 1944. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1950 väitöskirjalla, Ruotsalaisuus Suomessa, joka käsitteli suomenruotsalaisten kansallistunnetta ja rotuoppeja. Puntila oli talvisodan aikana Valtion tiedotuskeskuksen sihteerinä ja toukokuusta 1940 lähtien sen päällikkönä. Hänestä tuli vuonna 1940 pääministeri Risto Heikki Rytin (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) sihteeri vuoteen 1943 saakka. Puntila oli Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina vuosina 1952-1971. Vuonna 1937 hän oli mukana perustamassa Suomen Kulttuurirahastoa ja hän toimi rahaston yliasiamiehenä vuodet 1937-1954. Sodan jälkeen Puntilaa pyydettiin useaan otteeseen Kokoomuksen puheenjohtajaksi, mutta puolue oli hänestä väärä. Puntila liittyi vuonna 1965 sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja hän oli yhden kauden kansanedustajana vuosina 1966-1970. Joulukuussa 1972 Puntila oli yhtenä allekirjoittajana professori Göran von Bonsdorffin alulle laittamassa, presidentti Kekkoselle osoitetussa kirjelmässä, jolla vastustettiin presidentin toimikauden pidentämistä poikkeuslailla.
Hongan vaalitoimistoon alkoi samanlaisia viestejä vähitellen kantautua eri puolilta maata puhujakiertueen edetessä. Olavi Honka oli puhujana heikko ja esiintyjänä melko avuton, mutta valmennuskaan ei tuntunut tuovan tähän asiaan apuja. Muuan Kokoomuksen puoluetoimiston virkailija palatessaan Olavi Hongan ensimmäiseltä puhekierrokselta tokaisi: ”Jumala varjelkoon Suomen tasavaltaa tältä presidentiltä!” Vaalikampanja koki muutenkin vastoinkäymistä. SDP:n ja Suomen Pientalonpoikien Puolueen suunnasta oli alkanut kuulua epäileviä ääniä. Myös Kokoomuksen rivit alkoivat rakoilla ja Kokoomuksen jäsen sekä toimittaja Unto Kalle Hämäläinen (s. 28.2.1954 Viitasaari) kirjoitti: ”Honka-liiton käytännön toimintaan, ehdokkaan esiintymiseen ja muuhunkin vastaavaan oltiin tyytymättömiä, mutta itse päämääräkin aiheutti erimielisyyttä.” Tämän vuoksi puolueen johto turvautui varsin poikkeuksellisiin menettelyihin pitääkseen puolueen yhtenäisenä Hongan takana. Toimenpiteisiin kuului mm. kansanedustajille esitetty vaatimus ryhtyä valitsijamiesehdokkaiksi.
Kokoomuslaisia oli kiusannut jo pitkään Uuden Suomen liian myötämielisenä pidetty suhtautuminen Urho Kekkosesta kirjoitteluun. Ongelman ytimessä oli päätoimittaja Armas Eero Emil Petäjäniemi (s. 2.5.1907 Tampere ja k. 9.2.1974 Helsinki), vaikka hänen takanaan touhusi Päiviö Hetemäki kuulumalla Uuden Suomen toimitusneuvostoon. Todellisuudessa Petäjäniemi kirjoitti lehteen, mitä Hetemäki käski kirjoittaa. Päiviö Hetemäki ajatteli, että Kokoomuksen pää-äänenkannattajan ei kannata polttaa siltoja Urho Kekkoseen, joka todennäköisesti kuitenkin olisi presidentinvaalien voittaja; Kekkosen kanssa täytyisi hoitaa asioita jatkossakin. Kriittisimpiä Uuden Suomen kirjoitusten arvostelijoita oli Tuure Junnila, joka mm. 27.9.1961 kirjoituksessaan havaitsi lehden kirjoittaneen Kekkosen uudelleenvalinnasta myönteisen kirjoituksen vieläpä sellaisessa yhteydessä, joka loi mielikuvan, että ”Uusi Suomi on omaksunut presidentinvaalitaisteluun jonkinlaisen omaa kannanottoa välttelevän sivustakatsojan osan.”
Tuure Junnila muistutti Kokoomuksen puoluekokouksessa asettuneen tukemaan Hongan ehdokkuutta ja samoin oli Uuden Suomen johtokunnassa tehty nimenomainen päätös siitä, että myös lehti tukee tätä samaa kantaa. Jos kanta olisi muuttunut, ”Hongan ehdokkuutta kannattavien Uuden Suomen tähänastisten ystävien on saatava tämä selkeästi tietää johtopäätöstensä tekemistä varten, jos kanta taas ei ole muuttunut, lehteä on myös toimitettava tämän kannan mukaisesti eikä sitä eri tavoin sabotoida.”
Presidentti Urho Kekkonen oli puolisonsa kanssa kutsuttu valtiovierailuille ensin Kanadaan 10.-16.10.1961 – vierailu päättyi Niagaran putouksille – ja sitten Yhdysvaltoihin, jossa vierailu kesti 2.11.1961 saakka. Lauantaina 28.10.1961 Suomen Moskovan suurlähettiläs Eero Aarne Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) sai puhelinsoiton MID:in skandinaaviselta osastolta. Suurlähettiläälle ilmoitettiin, että ulkoministeri Andrei Andrejevitš Gromyko (s. 18.7.1909 ja k. 2.7.1989 Moskova) haluaisi tavata Wuoren maanantaina. Tapaamisessa ulkoministeri Gromyko ilmoitti, että hänellä oli jätettävänään nootti Suomen hallitukselle, joka käsitteli Saksan liittotasavallan sotilaallisia valmisteluja Itämeren alueella. Hän myös luki kymmensivuisen nootin viimeisen kappaleen, joka on kirjattuna tähän:
”… Neuvostoliiton hallitus kääntyy Suomen hallituksen puoleen ehdottaen konsultaatiota toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Länsi-Saksan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhkan johdosta, siten kuin tätä on edellytetty Neuvostoliiton ja Suomen kesken solmitussa sopimuksessa ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Mainittujen neuvottelujen ajasta ja paikasta voitaneen sopia diplomaattiteitse.”
Suurlähettiläs Wuori tähdensi ulkoministeri Gromykolle, että presidentti Kekkonen on parhaillaan Yhdysvalloissa valtiovierailulla. Kun Wuori oltuaan ensin yhteydessä puhelimella kansliapäällikkö Jaakko Hallamaan kääntyi uudestaan Neuvostoliiton puoleen pyytäen nootin julkistamisen lykkäystä Kekkosen matkan vuoksi, siihen ei suostuttu. Uutistoimisto TASS kertoi nootista jo samana iltana. Palattuaan tapaamisesta Wuori informoi heti puhelimitse ulkoasiainministeriötä asiasta. Alustava käännös pitkästä nootista saapui myöhään samana päivänä Helsinkiin. Se sähkötettiin heti Yhdysvaltoihin ja presidentti Kekkonen sai sen 31.10.1961. Lopullinen ja tarkistettu käännös nootista valmistui vasta 2.11.1961.
Ensimmäisenä presidentti Urho Kekkosen oli valtiovierailullaan päätettävä keskeyttääkö hän matkansa palatakseen kiireellä Suomeen, vai viedäänkö vierailuohjelma suunnitelmien mukaan loppuun saakka. Kekkosen päätös oli, että asia ei vaatinut niin kiireellisiä toimenpiteitä ja hän päätti viedä vierailuohjelman suunnitellun aikataulun mukaan loppuun asti. Tästä on saatu epäilys, että Urho Kekkonen olisi tilannut ”noottikriisin” Neuvostoliitolta sisäpoliittisiin tarpeisiinsa. Joka tapauksessa Honka-liiton hajoaminen käynnistyi todella, kun ulkoministeri Ahti Kalle Samuli Karjalainen (s. 10.2.1923 Hirvensalmi ja k. 7.9.1990 Helsinki) – Karjalainen oli keskeyttänyt Yhdysvaltojenmatkansa ja lentänyt heti Suomeen – tapasi Moskovassa 11.11.1961 Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykon.
Neuvostoliitossa oli laitettu merkille, että Suomessa oli muodostunut poliittinen ryhmittymä, joka toimi vastoin virallisesti hyväksyttyä ulkopolitiikkaa. Gromykon mukaan Neuvostohallitus halusi nopeasti varmuuden siitä, että Suomen tähänastinen ystävällismielinen ulkopolitiikka tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. Neuvostohallitus ei voinut asiassa odottaa presidenttivaaleihin tai seuraavan suven eduskuntavaaleihin. Karjalaisen ja Gromykon neuvotteluista tiedotettiin Suomessa julkisesti vasta 14.11.1961. Samana päivänä presidentti Urho Kekkonen hajotti eduskunnan, ”jotta voitaisiin mahdollisimman pian saada kansan vastaus siihen, jatketaanko ystävällismielistä ulkopolitiikkaa vai ei.” Olavi Hongalla sen enempää kuin hänen tukenaan olleella ryhmällä ei koskaan ollut tarkoitusta koskea Suomen ulkopolitiikan suureen päälinjaan.
Kaikki Suomessa tiesivät sen, mutta äkkiä olimme tilanteessa, joka ikävällä tavalla palautti mieleen syksyn 1939 tapahtumat; noottikriisi tulkittiin sodanjulistukseksi Suomelle. Vastaväitteitä voitiin varmaan esittää, mutta oli täysin toinen asia, olisiko niistä mitään apua tilanteeseen. 16.11.1961 Tuure Junnila puhui Kokoomuksen eduskuntaryhmässä moraalisen rohkeuden puolesta. Junnilakin myönsi tilanteeseen vedoten, että Honka-liiton onnistumisen pohja oli täysin pudonnut pois. Honka-liitto oli vielä olemassa, kun presidentti Urho Kekkonen lähti varhain aamulla 22.11.1961 Novosibirskiin neuvottelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti