Tuure Jaakko Kalervo Junnila (20. osa)
Täydellisen yksimielisyyden vallitessa Olavi Hongan presidenttiehdokkuus meni läpi sekä Vapaamielisten liitossa että Suomen pientalonpoikien puolueessa. Tässä yhteydessä lienee hyvä aika esitellä merkittävä Urho Kekkosen poliittinen vastustaja, SMP:n perustaja ja puheenjohtaja, kansanedustaja, tullineuvos ja ministeri sekä varatuomari Veikko Emil Aleksander Vennamo (vuoteen 1938 Fennander, s. 11.6.1913 Jaakkima ja k. 12.6.1997 Helsinki). Veikko Fennander syntyi Karjalassa porvariskotiin. Isä Emil Fennander (1876-1940) oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Äiti Fanny Siviä (o.s. Haikala, 1883-1966) oli tyttökoulun käynyt. Veikko Fennander opiskeli Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931. Hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, lakitieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1937 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1939.
Veikko Vennamo omaksui jo varhain jyrkän kommunisminvastaisen asenteen; Vennamo toimi isänsä tavoin myös suojeluskunnassa. Hänet erotettiin opiskeluaikoinaan Viipurilaisesta osakunnasta, sillä hän ei suostunut liittymään Akateemiseen Karjala-Seuraan. Vennamo suoritti asevelvollisuutensa välirauhan aikana ja kotiutui vänrikkinä. Myöhemmin hän yleni vielä reservin luutnantiksi.
Veikko Fennander vaihtoi sukunimensä vuonna 1938 Vennamoksi ja hän sai samoin notaarin virkapaikan Maatalousministeriöstä. Sodan edetessä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sittemmin toimistopäälliköksi; toimiston työhön kuului karjalaisen väestön sijoittaminen ja asuttaminen miehitetyiltä alueilta. Veikko Vennamo nimitettiin vuonna 1944 asutusasiain toimiston ASO:n jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Veikko Vennamo ei enää tuolloin uskonut sodan voittoon ja hän valmisteli kaikessa hiljaisuudessa suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta. ASOssa Veikko Vennamolla oli parhaimmillaan 500 työntekijää, joista suurin osa oli juristeja. Jatkosodan päätyttyä Vennamo järjesti Maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkönä kaikkiaan yli 400 000 Karjalan evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat ja rakennustontit ympäri Suomen maanhankintalain perusteella. Maanhankintalaki säädettiin vuonna 1945.
Veikko Vennamo koki välttämättömäksi pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille ja sitä MTK sekä eduskunnan oikeisto vastustivat. Veikko Vennamon merkittävimpänä saavutuksena yleisesti pidetään maaomistuksen uusjakoa, joka on edelleen Suomen historian suurin maareformi. Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi kyseessä oli suuri maatalouden rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli noin 200 000-250 000 mäkitupalaista eli maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai reformissa nyt maata ja heistä tuli pienviljelijöitä. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraaneina tai pakolaisina palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan. Veikko Vennamon työsarka ASOssa kesti viraston lakkauttamiseen vuoteen 1959 saakka, minkä jälkeen Vennamo siirrettiin valtiovarainministeriön alaiseen Tullihallitukseen.
Presidentti Juho Kusti Paasikivi seurasi tarkoin Veikko Vennamon saavutuksia tämän johtaessa asutustoimintaa. Vennamo katsoi itse työnsä ASOn johdossa olleen käytännössä Paasikiven linjan toteuttamista. Vaikka Veikko Vennamon henkilökohtainen suhde Paasikiveen ei ollut aivan mutkaton, Vennamo arvosti suuresti kuitenkin Paasikiveä ennen kaikkea parlamentarismin puolustajana, Neuvostoliiton tuntijana ja luottamuksellisten idänsuhteiden rakentajana. Oleellista miesten suhteille oli, että Veikko Vennamon virka ASOssa lakkautettiin vasta, kun Urho Kekkonen oli ollut kolme vuotta presidenttinä. Myöhemmin Veikko Vennamo tulkitsi Kekkosen vääristelleen Paasikiven ulkopoliittista linjaa omien etujensa vuoksi ja käyttäneen Paasikiven periaatteiden vastaisesti ulkopolitiikkaa sisäpoliittisena lyömäaseena. Kun SMP 1970-luvulla joutui riitoihin muiden eduskuntapuolueiden kanssa, Veikko Vennamo korosti, että tällainen ei olisi ollut mahdollista Paasikiven aikana.
ASOn johdossa Veikko Vennamo koki tehneensä ratkaisevaa työtä Suomen kannalta. Vennamo muisteli työtään useaan kertaan julkisuudessa, kuten Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 1977: ”Kommunistit eivät vieläkään anna anteeksi sitä, että minä estin silloin vallankumouksen.” Vennamon mielestä sadat tuhannet ihmiset maassamme ilman tulevaisuuden toivoa olisivat olleet helppo uhri kommunisteille. Veikko Vennamo valittiin vuonna 1954 perustetun Asutusliiton kunniapuheenjohtajaksi. Liitosta ja sen aktiiveista tuli Veikko Vennamolle tärkeä tukiverkosto, jota hän hyödynsi myöhemmin oman puolueensa perustamisessa ja sen vaalikampanjoiden järjestämisessä. Myös Asutusliiton oma lehti, Oma Maa, oli Veikko Vennamolle tärkeä varhainen kanava.
Vuonna 1945 Veikko Vennamo valittiin Maalaisliiton edustajana eduskuntaan vielä silloin toiminnassa olleesta, Karjalan siirtoväelle tarkoitetusta Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä. Veikko Vennamoa suositteli kansanedustajaehdokkaaksi erityisesti pitkän linjan maalaisliittolainen poliitikko, kunnallisneuvos Johan (Juhani) Fredrik Leppälä (vuoteen 1906 saakka Lindeqvist, s. 10.5.1880 Nummi ja k. 15.12.1976 Porvoo). Veikko Vennamo toteutti maassamme yhtenä ensimmäisistä poliitikoista ennen näkemättömän amerikkalaistyylisen henkilökohtaisen vaalimainonnan lyhyine, voimakkaine iskulauseineen. Vennamo solmi eduskunnassa läheiset suhteet silloisiin johtaviin maalaisliittolaisiin poliitikkoihin, kuten Emil Viktor Luukkaan (s. 1.12.1892 Muolaa, Ilola ja k. 1.6.1970 Valkeakoski), Viljami Kalliokoskeen (s. 15.5.1894 Halsua ja k. 20.1.1978 Kokkola), Kauno Antero Kleemolaan (aik. Klemola, s. 5.7.1906 Kälviä ja k. 12.3.1965 Kannus) ja Johannes Virolaiseen (s. 31.1.1914 Viipurin maalaiskunta ja k. 11.12.2000 Lohja). Yleisradion haastattelussa Veikko Vennamo mainitsi vuosikymmeniä myöhemmin nimenomaan Kalliokosken moraalin, ideologian ja ”puhtaat päämäärät” tärkeimmiksi poliittisiksi vaikuttimikseen.
Veikko Vennamo tuki Urho Kekkosta edustajakautensa alussa, ei kuitenkaan varauksetta. Erityisesti hänen oli vaikea hyväksyä Kekkosen häikäilemättömästi masinoimaa puheenjohtaja Kalliokosken syrjäyttämistä Maalaisliiton johdosta ja toisaalta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. ASOn ylijohtajana Veikko Vennamon asema oli poliittisesti vahva; Kekkonen ottikin hänet hallitukseensa vuosiksi 1954-1956 toiseksi valtiovarainministeriksi. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Veikko Vennamo tuki Kekkosen presidenttiehdokkuutta miesten orastavasta ristiriidasta huolimatta.
Veikko Vennamon ja Urho Kekkosen suhteet kiristyivät presidentinvaalien jälkeen. SMP myöhemmän kansanedustajan, Mikko Vainion, mukaan Vennamo loukkaantui sydänjuuriaan myöten siitä, että Kekkonen ei kutsunut Vennamoa pääministerin virka-asunnossa Kultarannassa pidettyyn voitonjuhlaan presidentinvaalipäivän iltana. Vennamo uskoi myös Kekkosen vaikuttaneen ASOn lakkauttamiseen vuonna 1959. Vennamo siirtyi seuraavana vuonna Tullihallituksen tili- ja talousosaston päälliköksi sekä tullineuvokseksi; hän työskenteli Tullihallituksessa vuoteen 1980 saakka.
Ulkopoliittisesti Kekkosen ja Vennamon tiet erkanivat jo vuonna 1953 Josef Stalinin kuoleman jälkeen. Vennamo näki vallanvaihdoksessa merkin Neuvostoliiton suurvalta-aseman horjumisesta tulevaisuudessa ja hän puolusti parempia länsisuhteita. Kekkonen oli eri mieltä ja nousi puolueessa jyrkästi Vennamoa vastaan. Samoin useat muutkin maalaisliittolaiset poliitikot sanoutuivat jyrkästi irti Vennamon lausunnoista, jollaisten esittämistä pidettiin tuohon aikaan liian vaarallisena. Vennamo erosi Maalaisliitosta vuonna 1959 ja perusti uuden puolueen, Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muuttui myöhemmin Suomen Maaseudun Puolueeksi.
Kesäkuussa 1961 pidetyssä Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluekokouksessa ehdokaskysymys nousi ankaran kädenväännön kohteeksi. Enemmistö puoluekokousedustajista kannatti presidentinvaihdosta, mutta Olavi Honkaa ei siitä huolimatta valittu puolueen viralliseksi ehdokkaaksi. Puoluekokous antoi kannatti Olavi Hongan valintaan, mutta samalla vähemmistölle suotiin oikeus äänestää vakaumuksensa mukaisesti.
Puhuessaan Kokoomuksen Naisten Liiton valtakunnallisessa kesäjuhlassa 2.7.1961 Tuure Junnila lausui: ”Mutta älköön silti hetkeäkään kuviteltako, että asia on ratkaistu tällaisen yhteisrintaman muodostamisella. Vaikka vaihtamisen puolesta on esitettävänä niin murskaavan painavia perusteluja, että niiden on pakko vaikuttaa laajoihin maan tilasta huolta tunteviin äänestäjäpiireihin, silti vaaditaan jokaisen Hongan ehdokkuutta tukemaan asettuneen poliittisen ryhmittymän taholta jo tämän kesän, mutta varsinkin ensi syyskauden aikana vaalivalmisteluissa erittäin kovaa työtä.”
Tuure Junnila kuului Honka-liiton työvaliokuntaan ja hän oli mukana vahvasti myös Honka-liiton rahoitusjärjestelyissä. Junnilan panos jäi Olavi Hongan presidentinvaalikampanjassa valitettavan vajaaksi, sillä Junnila sairastui virustautiin, joka piti hänet sitkeästi vaalityöstä sivussa heinäkuulta syyskuun loppuun saakka. Tuure Junnilan palatessa jälleen työpöytänsä ääreen oli Honka-liiton asiat jo kääntyneet huonolle mallille. Kansanpuolueessa kylvettiin kapinamielialaa ja kriittisyys lisääntyi päivä päivältä myös sosiaalidemokraattien joukoissa. Kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi-Suomikin käyttäytyi niin, ettei aina tiedetty kannattiko se Honka-liittoa vai Kekkosen väkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti