Tuure Jaakko Kalervo Junnila (25. osa)
15.-16.1.1962 toimitettiin Suomessa presidentin valitsijamiesvaalit. Vaalien äänestysaktiivisuus oli ennätyskorkea, jopa 81,5 prosenttia suomalaisista kävi äänestämässä eli 2,2 miljoonaa äänestäjää luovutti äänensä vaaleissa. 44,3 prosenttia vaalien äänistä annettiin Urho Kekkosen takana olleelle vaaliliitolle. Valitsijamiehiä vaaliliitto keräsi 145. Toiseksi eniten ääniä sai SKDL:n ehdokas, Paavo Autio, joka keräsi äänistä 20,5 prosenttia ja 63 valitsijamiestä. Rafael Paasio (SDP) sai taakseen äänistä 13,1 prosenttia ja 36 valitsijamiestä. Emil Skog (TPSL) saalisti vain kolme prosenttia äänistä, jolla irtosi kaksi valitsijamiestä. Kokoomuksen äänisaalis oli 13,1 prosenttia ja 37 valitsijamiestä.
Kuukauden päästä varsinaisissa presidentinvaaleissa Urho Kekkosen taakse asettui jo ensimmäisellä kierroksella 199 ei-sosialistista valitsijamiestä, joten Kekkonen tuli näin valituksi tasavallan presidentiksi. Tuure Junnila asteli omaan vaalitaisteluunsa umpikonservatiivin tyylillä katse suunnattuna tiukasti peruutuspeiliin. Junnila kritisoi puheissaan menneen vaalikauden talouspolitiikkaa ja pahenevia sisäpoliittisia ristiriitoja sekä hän surkutteli Suomen kansainvälisen aseman yhä jatkuvaa heikkenemistä. Satakuntalaisiin kotitalouksiin jaettiin 16-sivuinen mainoslehti, johon oli painettu Junnilan suurta kiistaa aiheuttanut eduskuntapuhe.
Maalaisliiton satakuntalaispropaganda iski heti takaisin levittämällä alueen postilaatikoihin mainoksen varoituksin ”jos Junnila pääsee eduskuntaan, tulee sota” ja ”jos äänestät Junnilaa ja Kokoomusta, äänestät sotaa!” Tuure Junnila ei moisista väitöksistä paljoa perustanut, vaan hän tuumasi: ”Se ei pahemmin minun mielenrauhaani järkyttänyt, koska tiedän, että minulla on takanani eräs vaatimattoman tuntuinen, mutta hyvin sitkeä liittolainen, nimittäin totuus!” Junnilaa painostettiin vapaaehtoisesti jäämään eduskunnasta pois, mutta siihen hän vastasi, että se ratkaisu olisi satakuntalaisten äänestäjien varassa: ”He ja vain he ratkaisevat, jatkanko edelleen seuraavassakin eduskunnassa kansanedustajana vai en.”
Maalaisliitto onnistui myrkynkylvössä sen verran hyvin, että Tuure Junnila sai vain 3 949 ääntä ja jäi 76 äänen päähän Kokoomuksen viimeisestä läpimenopaikasta. Maalaisliitto sai 53 edustajaa eduskuntaan ja viisi lisäpaikkaa edellisiin vaaleihin verrattuna. Maalaisliitto oli nyt selvästi uuden eduskunnan suurin puolue. Vaalien voittajia olivat samoin Kansanpuolue (13 paikkaa) ja Kokoomus (32 paikkaa), joten eduskunnassa oli porvarillinen enemmistö. Sosiaalidemokraatit olivat vaalien suurin tappion saaja 38 edustajallaan ja SKDL menetti kolme paikkaa, jolloin ryhmälle jäi 47 paikkaa. Junnilaa tietysti harmitti eduskunnasta putoaminen, mutta toisaalta hän oli myös helpottunut, sillä ”kansanedustajan tehtävien aktiivinen hoitaminen pankinjohtajan työn ohella oli aiheuttanut myös melkoista stressiä ja suoranaista liikarasitustakin.”
Tuure Junnila kirjoitti keväällä 1962 kirjan, Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna, joka jo ilmestyessään herätti paljon huomiota; kirjasta täytyi heti ottaa kolme painosta. Kirjan kannessa todetaan: ”Tämä tulkinta ei ole kaikissa suhteissa suinkaan sama kuin virallisen politiikkamme käsitys, jota ns. yleinen mielipide melko laajalti myötäilee. Kirjoittaja on poliittista vastavirtaa uiva yksinäinen lohi, poliitikko joka esittää mielipiteensä terävästi, rohkeasti ja kirpeästi. Lopullinen, objektiivinen totuus siivilöityy esiin vasta vuosien tai ehkä vasta vuosikymmenien kuluttua. Mutta totuuden selkeytymistä auttaa varmasti se, että näitä kysymyksiä tarkastellaan mahdollisimman tuoreeltaan.”
Vaikka noottikriisin tapahtumia on tutkittu enemmän kuin mitään muuta Suomen poliittisen historian tapahtumia, eivät kaikki salaisuudet ole vieläkään selvillä sen todellisista tapahtumista. Tuure Junnilan mainio teos pureutuu aiheeseen siten, että teos on edelleenkin aihetta käsittelevien kirjojen peruskiviä. Kirja oli aikaansa edellä jo sisältönsä vuoksi, sillä myöhemmin vain hyvin harva teos on yltänyt samalle tasolle aiheen käsittelyssä. Junnila sovelsi kirjassaan psykologiasta tunnettua motivaation kompleksisuuden lakia. Sen mukaan inhimilliset toiminnat eivät monasti pyri tyydyttämään vain yhtä, määrättyä tarvetta, vaan useampia samanaikaisesti. Nootista saadun ensivaikutelman mukaan se ensin näyttäytyi kansainvälisistä syistä liikkeelle lähteneeksi, mutta Junnilan mielestä myöhemmät tapahtumat selvästi osoittivat, ”että tosiasiallisesti nootti oli sittenkin aivan ratkaisevalla tavalla tarkoitettu myös – ja ehkäpä loppujen lopuksi aivan ensisijaisestikin – Suomea koskevaksi.”
Tämän osoitti jo selvästi ulkoministereiden tapaaminen Moskovassa, jossa ulkoministeri Gromyko oli selvästi paljastanut korttinsa ja selittänyt, mihin Neuvostoliitto nootillaan Suomessa halusi vaikuttaa. Tapaamisessa selvästi Suomelle annettiin vain se vaihtoehto, että Honka-liitto tulisi hajottaa ja Urho Kekkosesta tulisi presidentti. Tuure Junnilan tulkinnan mukaan ”koko operaatio oli todennäköisesti taitavasti suunniteltu poliittinen manööveri” ja viittaaminen sotilaallisiin konsultaatioihin ”ilmeisesti kaiken aikaa lähinnä poliittista painostusta.” Kokonaan siitä riippumatta, oliko nootilla yhteyttä Berliinin tapahtumiin, oli nootti konsultaatiovaatimuksineen ja sitä seuraavine Moskovan ja Novosibirskin neuvotteluineen muodostanut tapahtumaketjun, jolla Neuvostoliitto vaikutti Suomen presidentinvaaleihin.
Tuure Junnila ei kuulunut ns. tilaushistorian suoranaisiin kannattajiin, vaikka hän voimakkaasti arvostelikin noottikriisiä muuten. Hän ei koskaan suoraan väittänyt, että presidentti Urho Kekkonen olisi omissa nimissään tilannut nootin Neuvostoliitolta valintansa varmistamiseksi. Junnila on kyllä kirjoittanut kirjassaan mm. näin: ”Tiedossani on ainakin kolme eri tapausta, jolloin valtaa pitävän sisärenkaan harvalukuiset jäsenet olivat eräille tuttavilleni eri yhteyksissä antaneet ymmärtää, että ennen presidentinvaaleja tulee tapahtumaan jotakin sellaista ratkaisevaa, joka varmasti kääntää vaalin tuloksen presidentti Kekkosen hyväksi.” Hän pitää luottamukselliset tietonsa omanaan kirjassa.
Huomattavasti myöhemmin, vasta vuonna 1985, Tuure Junnila kirjoitti kirjassaan, Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, läntisistä tiedustelulähteistä saamiinsa tietoihin perustuen noottikriisin suunnittelijoiksi Tehtaankadun suurlähetystössä palvelleet KGB-upseerit V. V. Zenihovin ja J. N. Voroninin. Erikoistehtävänä heillä oli ”seurata Suomen presidentinvaalitaistelua ja huolehtia keinoista välittämättä siitä, että se päättyisi Neuvostoliiton etujen mukaisella tavalla ja siis suosikkiehdokas Kekkosen voittoon.” KGB:n upseeri Zenihov oli samoin ainoa tulkki, joka oli läsnä Kekkosen ja Hruštševin kahdenkeskisissä neuvotteluissa Novosibirskissä. Lähetystön virkamiehet myös ajoissa tiedottivat asiasta suomalaista poliittista sisäpiiriä ja varsinkin presidentti Urho Kekkosta. Tämä vuoksi presidentti otti nootin saapumisen Havaijilla niin kylmän rauhallisesti vastaan.
Vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliiton ministerineuvoksena Helsingin suurlähetystössä toiminut Viktor Vladimirov tunnusti kirjoituksessaan: ”Olimme kiinnostuneita Honka-liiton hajottamisesta, koska halusimme ehkäistä Suomen ulkopoliittisen linjan muuttumisen neuvostovastaiseen suuntaan. Siksi harkitsimme erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa meille edullisella tavalla presidentinvaalien lopputulokseen. Näin syntyi ajatus nootin lähettämisestä. Nootin tarkoituksena oli kääntää vaalikampanja Honka-liitolle epäedullisten ulkopoliittisten ongelmien suuntaan ja antaa Kekkoselle aihe hajottaa eduskunta ja osoittaa kykynsä selvittää menestyksellisesti suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa syntyvät konfliktit.” Neuvostoliiton edustajista myös diplomaatti Juri Stepanovitš Derjabin (s. 3.1.1932 Šumiha ja k. 1.8.2013 Moskova) todisti myöhemmin, että heidän nootin tarkoitus oli nimenomaan turvata Urho Kekkosen presidenttikauden jatko.
Myös jotkut 1990-luvun alun jälkeen julkisuuteen ilmestyneet tieteelliset tutkimukset ovat vahvistaneet Tuure Junnilan esittämiä tulkintoja noottikriisistä. Tunnetuimpia niistä lienee mm. kirjailija, historiantutkija ja dosentti Hannu Ilmari Rautkallion (s, 31.5.1944 Turku) tutkimukset, joissa hän on tutkinut esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, presidentti Urho Kekkosen idänpolitiikkaa ja juutalaisten jatkosodan aikaisia luovutuksia. Rautkallio on päätynyt näissä tutkimuksissaan täysin samoihin tuloksiin kuin aikaisemmin Tuure Junnila on jo esittänyt asiasta. Hannu Rautkallion tähdentää Novosibirskin neuvottelujen lavastuksellista toteutusta ja Tehtaankadun suurlähetystön KGB:n miesten keskeistä osuutta noottikriisin suunnittelussa.
Tuure Junnila on nauttinut kaikesta siitä tuesta – siitä vähäisestäkin – jota hän ennätti saada omien katsomuksiensa tueksi, vaikka sitten vuosienkin jälkeen. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 tietyllä tavoin helpotti tutkimustiedon saantia itäisen naapurin arkistoista, ainakin hetkellisesti. Tuure Junnila ei saamastaan tuesta huolimatta koskaan unohtanut sitä valitettavaa tosiasiaa, että juuri noottikriisi oli se päänavaus Urho Kekkosen yksinvaltaan ja siitä alkoi kehitys, ”joka 70-luvulla meni aivan mahdottomiin: stalinismin suosintaan, yleisen mielipiteen sokaistumiseen, poikkeuslakiin ja sairaan miehen valintaan presidentiksi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti