Tuure Jaakko Kalervo Junnila (23. osa)
Presidentti Urho Kaleva Kekkoselle marraskuun 1961 Siberianmatka oli näyttävä riemuvoitto; Kekkosen paluuta odottivat Helsingin Rautatientorilla kymmenettuhannet ihmiset 26.11.1961 ja paraatijoukot tervehtivät samoin presidenttiä paikalla. Urho Kekkosen uudelleenvalintaa tukevan nootikriisin sotilaallinen neuvottelu – vain yksi tapaaminen tarvittiin tähän esitykseen – käytiin lupsakassa hengessä pääsihteeri Hruštševin ja presidentti Kekkosen kesken ilman sotilaallisia neuvonantajia Novosibirskissa. Sen ”seurauksena” Neuvostoliitto myöntyi sotilaallisten konsultaatioiden siirtämiseen. Neuvostoliitto myös toivoi, että Suomi ”seuraisi tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella ja jos osoittautuu välttämättömäksi, esittäisi neuvostohallitukselle käsityksiään tarpeellisten toimenpiteiden suorittamisesta.”
Tuure Junnila seurasi Kekkosen riemusaattoa huvittuneena. Keisarin vaatteet olivat hukassa, vaikka keisarilla oli nyt suuri valta. Kansa kuitenkin näytti juhlivan häntä suurena isänmaan pelastajana. Kansa on aina vaatinut ja saanut leipää ja sirkushuveja! Junnila toki ymmärsi, että nootilla ensin peloteltu kansa oli hyvin huojentunut nyt, vaikka ”asiaa kylmästi ja ilman toiveajattelua tarkasteltaessa näyttää siltä, että meillä tuskin on perusteltua aihetta suureenkaan huojentuneisuuteen.” Kokemäellä Junnila puhui 1.12.1961 seuraavasti: ”On ensinnäkin huomattava, että sotilaallisten neuvottelujen uhka ei ole poistunut. Se on vain siirretty tuonnemmaksi – ehkäpä näiden neuvottelujen tarpeellisuudesta muistutetaan jälleen esimerkiksi ennen eduskuntavaaleja tai siinä vaiheessa eduskuntavaalien jälkeen, jolloin kommunistit tulevat esittämään vaatimuksensa hallitukseen pääsystä.”
Vaikka näin ei lopulta kävisikään, oli Tuure Junnilan mielestä nootista lähtenyt ja Novosibirskin neuvotteluihin johtanut tapahtumaketju selvästi osoittanut, kuinka merkittävästi Suomen ulkopoliittinen asema oli Juho Kusti Paasikiven presidenttiajoista heikentynyt presidentti Kekkosen aikana. Vielä vuosina 1950 ja 1956 Suomessa oli voitu pitää ”suhteellisen vapaat presidentinvaalit”, mutta sittemmin vaalien vapauteen oli ”aivan avoimesti puututtu”. Valitsijamiesvaalit olisivat puolentoista kuukauden päästä, mutta vaalien tulos oli jo ennakolta aivan selvä. Näin Junnila: ”Presidentti Kekkonen tulee jäämään virkaansa seuraavaksikin kuusivuotiskaudeksi, mutta ei suinkaan Suomen kansan vapaan tahdon ilmaisun, vaan ulkopuolisen painostuksen tuloksena.” Junnilan sanoin: ”Presidentinvaali oli näissä oloissa enää pelkkää arvotonta teatteria.”
Tuure Junnila puhui eduskunnassa 13.1.1962 rusikoiden armottomasti Suomen ulkopoliittisen aseman yöpakkas- ja noottikriisien seurauksena tapahtunutta heikentymistä. Näin hän puheessaan kysyi: ”Voiko asiallisesti enää olla kovinkaan paljon jäljellä sellaisen maan puolueettomuudesta, joka katsoo olevan välttämätöntä luovuttaa sekä hallitusta muodostettaessa että tasavallan päämiestä valittaessa eräänlaisen kontrollivallan, eräänlaisen veto-oikeuden, ulkopuoliselle valtiolle, joka samalla on maailmanpolitiikassa nyt vastakkain olevista kahdesta valtaryhmästä toisen ehdoton johtomaa.” Junnila piti varmana, että jos jommankumman suurvaltaryhmittymän toimesta esitettäisiin Sveitsille, Ruotsille tai Itävallalle, keitä puolueita tai poliitikkoja he eivät saa ottaa hallitukseensa tai minkä poliittisen ryhmittymän ehdokasta ei Sveitsissä tai Itävallassa saa valita presidentiksi, ”ne torjuisivat tällaisen puuttumisen paitsi tietysti sietämättömänä suvereeniteetilleen, myös täysin soveltumattomana noudattamalleen puolueettomuuspolitiikalle.”
Maakansa-lehti kiinnitti huomiota voimakkaasti Tuure Junnilan eduskuntapuheeseen ja piti sitä selvänä todistuksena siitä, että Suomessa ei vallinnut ulkopoliittisten kysymysten suhteen yksimielisyyttä eli maassamme oli piirejä, jotka eivät olleet Paasikiven linjalla. Tuure Junnila vastasi Maakansalle oikaisemalla, että ”jos on kysymys ulkopolitiikkamme suurista perustavoitteista, jos on kyse siitä puolueettomuudesta ja hyvän naapurisovun politiikasta, jotka kaikki on totuttu liittämään ns. Paasikiven linjan puitteisiin, meillä vallitsee kansanvaltaisten puolueiden kesken tästä asiasta tässä eripuraisessa maassa suorastaan harvinainen yksimielisyys, enkä minä varmasti tee tässä suhteessa poikkeusta. - - Mutta jos ulkopoliittisella yksimielisyydellä tarkoitetaan sitä, että pitäisi tunnustaa viime vuosina, täsmällisemmin sanottuna sen jälkeen, kun Paasikivi väistyi ulkopolitiikan johdosta, harjoitettu ulkopolitiikka erikoisen menestykselliseksi, minä ainakin avoimesti ilmoitan olevani tässä asiassa täysin eri mieltä.”
Tasavallan presidentille Junnila osoitti vielä puheensa lopussa toiveen, että tämä jättäisi haaveet maailmanpoliittisesta sillanrakentajan tehtävästä vähemmälle ja keskittäisi sen sijaan ”tarmonsa palauttaakseen maallemme sen riippumattomuuden hallituksen muodostamisen ja presidentin valinnan suhteen, mikä nykyisen presidentin ensimmäisenä presidenttikautena on menetetty tai, ellei tämä ole enää mahdollista, pelastaakseen ainakin ne sinänsä erinomaisen kallisarvoiset jäännökset, mitä valtiollisesta riippumattomuudesta vielä on jäljellä. Kansalaiset toivovat näinä aikoina hyvin vakavasti ja paljon yleisemmin kuin presidentti ehkä uskookaan, että hän voisi vielä pysähtyä ja kääntyä eikä jatkaisi pitempään sillä tiellä, jota kulkien hänestä saattaa tulla Suomen historian presidentti Benes.”
Tuure Junnilaa kiittelivät hänen eduskuntapuheensa jälkeen varsinkin yksityiset kansalaiset runsaasti. Hän sai paljon postia ja kirjeissä häntä kehuttiin suoraselkäiseksi ja suorasanaiseksi, joka uskaltaa ”kajota pahan juuriin”, kuten muuan kirjoittaja sanansa sommitteli. Eduskunnassa Junnilan kansanedustajakollegat sitä vastoin eivät lainkaan olleet hyvillään Junnilan puheesta. Vaikka he hyvin tiesivät Suomen ulkopoliittisen liikkumatilan kaventuneen selkeästi Kekkosen toiminnan ansiosta, niin Novosibirskin kruununmatkan jälkeen lapion sanominen lapioksi ei ollut enää mahdollista. Varmasti Tuure Junnilaa koetteli erityisesti oman puolueen, Kokoomuksen, tuen puute.
Koska ulkoministeri Ahti Karjalainen tiedusteli Kokoomukselta ja sen eduskuntaryhmältä eduskunnassa seisoivatko he edustaja Tuure Junnilan puheen takana, vastasi puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkonen 14.12.1961 Kokoomuksen puolesta. Hän ilmoitti, ettei Kokoomus sido ryhmäpäätöksillä jäsentensä kannanottoja eikä vaatinut yksityisten kansanedustajien lausuntoja etukäteen tarkastettavaksi, vaan jokainen ryhmän jäsen vastasi henkilökohtaisesti omista kannanotoistaan. Kokoomuksessa tätä samaa periaatetta oli Saukkosen mukaan noudatettu vuodesta 1919 alkaen ja se päti nytkin Tuure Junnilan puheenvuoroon. Tuuri Junnila ei alistanut eduskuntapuhettaan ryhmän tai sen luottamushenkilöiden tarkastettavaksi, ”koska kysymyksessä oli hänen henkilökohtainen kannanottonsa, eikä Kokoomuksen ryhmä näin ollen ole siitä vastuussa”, Saukkonen tähdensi. Muussakin puhujatoiminnassaan Tuure Junnila oli esiintynyt ”kansanedustajan henkilökohtaisella vastuulla alistamatta esityksiään puolueen hallintoelimien käsiteltäväksi.”
15.12.1961 Uusi Suomi kommentoi pääkirjoituksessaan Tuure Junnilan eduskuntapuhetta ja puheenjohtaja Jussi Saukkosen ulkoministeri Ahti Karjalaiselle antamaa vastinetta Junnilan puheesta. Pääkirjoitus antoi selkeän tuen Saukkosen vastauspuheenvuorolle ja totesi vielä, ”että kokoomuspuolue hyväksyy maan nykyisen ulkopolitiikan ja antaa sille täyden kannatuksensa.” Tästä asiasta ei lehden mukaan ”tämän jälkeen pitäisi kenelläkään enää olla mitään epäselvyyttä. Ulkopolitiikkamme ympärillä syntyneen hälyn on nyt lopultakin vaimennuttava”, Uusi Suomi vaati ja jatkoi, että ”jos kohta valtiopäiväjärjestys suokin edustajalle mahdollisuuden henkilökohtaisten kannanottojen esittämiseen, niin on myös muistettava, että politiikan on rakennuttava reaalisen asiallisille harkinnoille ja siinä on siis kyettävä sivuuttamaan lyhytnäköiset arvovaltakysymykset. Paasikivi, jonka nimiin meillä nyt kaikki niin ponnekkaasti vannovat, on korostanut, mitenkä tärkeätä on välttää eleitä ja asenteita, joilla ei ole muuta kuin mielenosoituksen merkitys.”
Päätoimittaja Eero Petäjäniemelle lähettämässään kirjeessä Junnila ilmoitti parkinneensa nahkansa jo 10 vuotta sitten ja sietävänsä myös omien arvostelua, kunhan se on vain lojaalia. Päätoimittajan kirjoitusta Junnila piti kuitenkin epälojaalina siinä suhteessa, ”että lehti, jonka johtokunnan jäsen sentään olen, ei ottanut minuun ennakolta yhteyttä julkaistessaan pääkirjoituksen, joka oli selvästi suunnattu minua vastaan.” Junnila ilmoitti samoin, että puheesta julkaistu referaatti oli ”aivan typistetty ja olennaisia kohtia sivuuttava.” Hän myös vaati koko puheensa julkaisua, mutta siihen Uuden Suomen toimitus ei suostunut. Junnila sai lehteen suppean vastineen yleisönosastoon, johon lehti vielä kommentoi nuivalla peräkaneetilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti