Espanjantauti maailmalla ja meillä

Influenssat meillä ovat maapallolla olleet jo kauan seuranamme. Influenssa sanaa tulee latinan sanasta influentia, joka merkitsee virtausta. Siitä sana johdettiin italian kielen sanaan influenza, joka alkujaan tarkoitti kaikenlaisia kulkutauteja. 1700-luvulla influenssaviruksen aiheuttamien epidemioiden aikana ja niiden jälkeen sana vakiintui tarkoittamaan lähinnä nuhakuumetta. Tiettävästi varhaisin säilynyt tieto influenssaksi tunnistettavasta taudin kuvauksesta on peräisin Kreikasta vuodelta 412 eaa. Taudin kuvauksen tallensi Kosin saarelta kotoisin ollut ja lääketieteen isänä tunnettu Hippokrates (460-370). Toinen hyvin varhainen mahdollinen influenssan kuvaus löytyy Sisilian Agyrionin kaupungista kotoisin olleen historioitsija Diodoros Sisilialaiselta (n. 90-30 eaa.). Hän kuvasi meille vuonna 415 eaa. Ateenan armeijaa Sisilassa kohdanneen taudin, johon oireet sopivat. Sittemmin vasta viimeisten kolmensadan vuoden kuluessa näitä epidemioita on talteen kirjattu hieman tarkemmin. Tiedetään, että kausi-influenssaa tavataan joissakin maissa kaikkina vuosina ja kaikissa maissa joinakin vuosina. Silloin tarkoitetaan pandemiaa, kun joskus influenssa leviää samanaikaisesti kaikkiin maanosiin. Tuhot voivat olla merkittäviä ihmiskunnalle, mikäli tämä pandemian tuottama virus on erityisen agressiivinen.

Nykyihmisten tiedossa varmasti parhaiten on pahamainen influenssapandemia ensimmäisen maailmansodan loppuvuosilta. Tauti tunnetaan maailmalla parhaiten espanjantaudin nimellä, vaikka tauti lähtikin tutkijoiden yleisen käsityksen mukaan leviämään Kansasista, Yhdysvalloista ja yhdysvaltalaiset sotilaat toivat sen mukanaan Eurooppaan koulutusleireiltään. Ensimmäiset espanjantautitapaukset huomattiin 11.3.1918 yhdysvaltalaisella sotilasleirillä. Myös Kiinassa esiintyi influenssaa maaliskuussa 1918. Heinäkuussa 1918 espanjantauti oli levinnyt jo eri puolille maailmaa. Ranskan Brestissä havaittiin 22.8.1918 espanjantaudista entistä vaarallisempi variaatio, joka aiheutti pandemiasta toisen aallon saman vuoden lopulla. Tämän myötä kuolleisuusluvut nousivat huimasti kaikkialla. Osittain sotasensuurin vuoksi tautipandemia nousi julkisuuteen vasta, kun pandemia levisi sodan ulkopuolella olleeseen Espanjaan; siksi tauti tunnetaan espanjantautina vielä tänäkin päivänä. Lähes puolet espanjalaisista sairastui tähän uuteen, omituiseen tautiin. Myöhemmässä vaiheessa pandemia vyöryi koko asutun maailman ylitse aina Tyynenmeren saaria myöten. Pandemian kuolonuhreja laskijasta riippuen on arvioitu olleen 50-100 miljoonaa eli kuitenkin enemmän, kuin ensimmäisessä maailmansodassa oli kuolleita ihmisiä. Vuonna 1918 oli maailman väkiluku noin 1,8 miljardia ihmistä ja arvellaan noin 40 prosenttia maailman ihmisistä sairastaneen tämän pandemian. Huonoimman arvion (100 miljoonaa kuollutta) mukaan kuolonuhreja epedemiassa oli yli 5 prosenttia maapallon väestöstä. Näistä kuolemista suurin osa tapahtui kolmessa kuukaudessa pandemian toisen aallon aikana vuonna 1919. Yksin Yhdysvalloissa pandemiaan kuoli yli 500 000 ihmistä.

1900-luvun kuluessa koettiin kolme pandemiaa: espanjantauti vuosina 1918-1920, aasialainen influenssa vuosina 1957-1958 ja ns. hongkongilainen vuosina 1968-1969. Näistä ehdottomasti kaikkein tuhoisin oli espanjantauti. Taudinkuva espanjantaudissa oli pahimmillaan hyvin dramaattinen. Toisille espanjantautipotilaista kehittyi melko pian normaalien influenssaoireiden jälkeen keuhkoputkentulehdus, johon kuului hengenahdistusta sekä suun ympärille ilmestyneitä mahonginvärisiä läiskiä. Nämä läiskät saattoivat laajeta ja tummua (ns. syanoosi), kunnes ”valkoihoista ei erottanut tummaihoisesta”. Syanoosi aiheutuu vajaasta happimäärästä veressä. Useista sairastuneista levisi outoa hajua. Tässä vaiheessa sairastuneelle ilmestyi usein myös verenvuotoja sekä monet hourailivat ja tulivat hyvin sekaviksi. Syanoosin edetessä potilaan hengitysvaikeudet kävivät yhä vaikeammiksi ja potilas alkoi haukkoa henkeään, kunnes kuoli tautiin tukehtumalla. Tällainen ankara espanjantaudin muoto saattoi johtaa kuolemaan jopa muutamassa tunnissa. Potilaalle tehdyssä ruumiinavauksessa ei näkynyt merkkejä sekundäärisestä bakteerikeuhkokuumeesta, vaan henkitorven ja keuhkoputkien limakalvoilla oli verenpurkaumia sekä keuhkot olivat täynnä verensekaista vaahtoavaa nestettä, keuhkokudoksessa näkyi selvästi voimakkaita tulehduksellisia muutoksia ja paikalliset imusolmukkeet olivat suurentuneet. Tällaiset ruumiinavauslöydökset ovat peräti poikkeuksellisia tavanomaiselle influenssalle.

Epidemian alkuvaiheessa espanjantaudin tappavuus ei ilmeisesti ollut poikkeuksellista verrattuna muihin influenssapandemioihin. Tautiin sairastuvuus oli kyllä suurta, mutta siihen kuolleisuus oli influenssalle tyypilliseen tapaan alhainen. Vain harvat kuolemantapaukset olivat keuhkokuumeita, eivätkä ne siten herättäneet suurta huomiota tuohon aikaan. Yhdysvalloissa sairastilastointi ei ollut kovin järjestelmällistä, joten influenssan maanlaajuisesta esiintyvyydestä ei ollut mahdollista saada mitään kokonaiskäsitystä. Selkeät raportit saatiin ainoastaan laitoksista, kuten vankiloista sekä armeijan yksiköistä ja suurista teollisuuslaitoksista.

Espanjatautipandemiasta teki erittäin poikkeuksellisen se seikka, että siihen kuolleet olivat etupäässä aivan terveitä ja nuoria aikuisia. Varmuutta ei täysin ole, mutta on arvailtu, että tautivirus olisi aktivoinut nuorten aikuisten vahvan immuunipuolustuksen ylikierroksille, joka tuotti liikaa potilaan omaa elimistöä vastaan hyökänneitä tulehdusta välittäviä sytokiineja. Nämä auttoivat elimistöä tuhoamaan viruksen infektoimia soluja. Vanhempi väki säästyi toisen teorian mukaan useammin siksi, että he olivat ennättäneet sairastaa aikaisemmin samankaltaisen taudin, joka oli vahvistanut heidän immuunipuolustustaan.

Suomeen espanjantauti vyöryi kaikkiaan neljässä aallossa. Tauti saapui maahan laivojen mukana kesäkuussa 1918. Sisäpoliittisen, sekavan tilanteen vuoksi tauti pääsi leviämään Suomessa nopeasti; esim. vankileireillä kuoli noin 2 500 vankia tautiin. Espantaudista kärsi kaupunkiväestö selvästi maaseutuväestöä enemmän. Vuonna 1920 vain joka kuudes suomalainen (16 prosenttia) asui kaupungeissa. Suomen kaupungit olivat pieniä väkiluvultaan; ainostaan kahdeksassa kaupungissa asui yli kymmenentuhatta asukasta. Asuntotilanne oli 1910-luvulla muuttoliikkeen vuoksi heikentynyt ja siksi teollistuneissa kaupungeissa asuttiin hyvin ahtaasti.

Kaupunkien suuri sairastuvuus ei heijastunut täysin välttämättä ympäröiviin maaseutuihin. Esimerkiksi Viipurin piirilääkäripiirin sairastuvuus jäi melko vähäiseksi huolimatta tärkeän satamakaupungin Viipurin suuresta sairastuvuudesta. Aivan samoin Kokkolassa influenssaa sairastettiin runsaasti, vaikka Kokkolan piirin maalaiskuntien sairastuvuus jäi viimeistä tautiaaltoa lukuun ottamatta kovin vähäiseksi. Kaikkien tautiaaltojen aikana yhteensä tilastoitu sairastuvuus oli maaseudulla kaikkein suurinta Uudellamaalla, Ahvenanmaalla, Savossa sekä Etelä-Karjalassa. Samoin pohjoisessa Rovaniemen ja Pudasjärven piirilääkäripiireissä rekisteröityjä tautitapauksia oli paljon asukaslukuun nähden. Kaikkein pienimmän sairastuvuuden alueeksi voidaan määritellä hevosenkengän muotoinen vyöhyke, joka alkoi Etelä-Pohjanmaalta, jatkui Keski-Suomen yli Kainuuseen ja edelleen Pohjois-Karjalaan.

Maaseudulla espanjantaudin sairastuvuus keskittyi siten tiiviimmän asutuksen ja kylärakenteen alueille. Samoin paremmat liikenneyhteydet olivat yhteydessä suuriin sairastuvuuslukuihin. Hyvien maanteiden, rautateiden tai vesireittien tarjoamat laadukkaat kulkureitit olivat yhteistä alueille, joilla sairastettiin tautia eniten. Koillismaan ja Etelä-Lapin suuret sairastuvuusluvut saattoivat hyvin selittyä sillä, että näillä alueilla oli espanjantaudin aikaan melko runsaasti liikehdintää itärajan ylitse. Professori Kaarle Väinö Voionmaa (vuoteen 1906 Wallin, s. 12.2.1869 Jyväskylä ja k. 24.5.1947 Helsinki) erotti Suomesta joitakin erityisalueita, joihin liikenne ja kauppa ulkomaille keskittyivät. Professori Voionmaa kutsui näitä alueita silloisiksi ulkomaailmaan ja koko maan tuntosarviksi. Nämä alueet olivat Karjalan kannas, Turun ja Ahvenanmaan saaristo, Hankoniemi, Helsinki, Merenkurkku sekä Tornion seutu. Sairastuvuus espanjantautiin oli juuri näillä alueilla havaittavissa suurempana.

Koko Suomen 3,1 miljoonaisesta väestöstä kuoli espanjantautiin tuolloin noin 20 000-27 000 ihmistä. Suomessa kuoli espanjantautiin siis huomattavasti vähemmän ihmisiä, kuin muualla maailmassa. Lääkärit olivat ymmällään espanjantaudin kanssa, sillä taudin oireet olivat pitkälle kuin aivan tavallisen nuhakuumeen oireet; kuume, kivut ja yskä, joka saattoi olla rajuakin. Normaalisti kausi-influenssat ovat kyllä iäkkäille ihmisille paljon vaarallisempia, mutta tämän influenssan uhriksi näytti joutuvan myös aivan terveet 20-40-vuotiaat nuoret. Tämän pandemian erityispiirteenä oli sen aiheuttama valtava kuolleisuus. Lopulta kuolinsyyksi muodostui tavallisesti keuhkotulehdus, jonka sai aikaan joko influenssavirus tai tätä tilaisuutta hyödyntäneet bakteerit hyökätessään viruksen valmiiksi heikentämään kudokseen. Taudin todellista aiheuttajaa ei vielä pandemian aikana tunnettu.