Radion kehittäjät Édouard Branly ja Sir Oliver Lodge

Professori Édouard Eugéne Désiré Branly (s. 23.10.1844 Amiens ja k. 24.3.1940) oli ranskalainen fyysikko, joka syntyi Amiensissa, 120 km Pariisista pohjoiseen. Branly muistetaan parhaiten eräänä radion varhaisista kehittelijöistä. Édouard Branly kävi St. Quentinin koulua ja alkoi opiskella matematiikkaa Napoleonkoulussa eli nykyisessa Henry IV:n yliopistossa. Vuonna 1868 Branly valmistui luokkansa priimuksena ja hänelle tarjottiin heti paikkaa Bourgesin yliopistosta. Bourgesin yliopistossa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi mahdollisuuksia tutkimustyölle, joten Édouard Branly siirtyi Pariisiin. Branlystä tuli 5.2.1874 La Sorbonnen laboratorion johtaja. Édouard Branly kutsuttiin puolitoista vuotta myöhemmin Pariisin katolisen yliopiston laitoksen professoriksi.

Fyysikko Édouard Branly.

Édouard Branly tutki sähkön ominaisuuksia teoreettisesti, mutta hän samalla rakensi myös erilaisia kojeita. Langattoman viestinnän alkukehityksessä oli suurena vaikeutena fysikaalisten teorioiden, laitteiden kehittämisen sekä kaupallisten sovellusten välinen kuilu. Édouard Branly muodosti yhteyden monimutkaisten matemaattisten kaavojen, alan keksintöjen ja tulosten levittämisen välille. Radion kehitykselle Édouard Branlyn merkittävin saavutus oli metallijauheen sähkönjohtavuudesta tehty havainto, jossa jauheen vastus muuttuu pieneksi, kun se joutuu sähkökenttään. Vuonna 1890 Édouard Branly rakensi itse havainnon perusteella laitteen, joka myöhemmin sai nimekseen kohereeri. Italialainen fyysikko ja keksijä Temistocle Calzecchi Onesti (s. 14.12.1853 ja k. 25.11.1922) osoitti vuosina 1884-1886 kokeissa, että eristävän putken sisältämät rautajauhe johtaa sähkövirtaa sähkömagneettisen aallon vaikutuksesta. Tätä tietoa Branly hyödynsi kehittäessään kohereerin. Kehittämistyötä jatkoivat menestyksellä sittemmin muutaman vuoden päästä Sir Oliver Lodge ja varsinkin Guglielmo Marconi.

Kohereeri.

Kohereeri sopi sähkömagneettisen säteilyn ilmaisemiseen. Kohereeri perustuu metallijauheen vaihtelevaan sähkönjohtokykyyn, kuten varhaiset mikrofonit. Laite rakentuu lasiputkesta, jonka päissä on elektrodit ja keskellä metallijauhetta. Mitä enemmän siihen kohdistuu painetta, sitä paremmin metallijauhe johtaa sähköä. Kohereerin sisällä metallijauheen vastus on suuri, kunnes se joutuu sähkökenttään, jolloin metallihiukkaset liimaautuvat yhteen ja vastus pienenee voimakkaasti. Sähkökenttä saadaan aikaiseksi kytkemällä elektrodien välille jännite. Sähkömagneettisen säteilyn vastaanottamiseksi jännite pidetään virtalähteen avulla lähes sillä tasolla, missä metallihiukkaset liimautuvat toisiinsa.

Puuttuva jännitepiikki saadaan antennista. Kohereeria voidaan käyttää ilmaisemaan muutoksia sähkömagneettisessa säteilyssä liittämällä se soittokelloon releen – sähköisesti ohjattavalla sähkömekaanisella kytkimellä - avulla. Kohereerin aktivoituessa kellon vasara kilauttaa ensin kelloa ja iskee sitten kohereeriin, palauttaen vastuksen ennalleen. Morsen aakkosten pistettä ja viivaa vastasi eripituinen kilahdusten väli. Kohereeria käytettiin radion tutkimuksessa seuraavat 15 vuotta, kunnes elektroniputki syrjäytti sen. Édouard Branly kehitti kohereeria useiden muiden tutkijoiden ohella vielä 1900-luvulla. Sähkömagneettisen säteilyn tutkimisen lisäksi Branly tutki sähköterapiaa. Branly etsi yhteyksiä fysiikan ja lääketieteen välillä ja esitti malleja ihmisen hermojen rakenteesta.

Fyysikko ja professori Sir Oliver Lodge.

Sir Oliver Joseph Lodge (s. 12.6.1851 ja k. 22.8.1940) oli fyysikko, kirjailija ja keksijä, joka osallistui radion kehittämiseen. Lodge syntyi Penkhullissa, Staffordshiressa. Oliver Lodgen vanhemmat olivat kauppian Oliver Lodge (1826-1884) ja Grace Lodge (1826-1879). Oliver Lodge oli perheen ensimmäinen lapsi ja perheessä oli kaikkiaan kahdeksan poikaa ja yksi tytär. Perhe muutti Oliverin ollessa 12-vuotias Wolstantoniin. Oliver Lodge jätti koulunsa vuonna 1865 vain 14-vuotiaana ja liittyi isänsä yritykseen (Oliver Lodge & Son) agentiksi myymään Purbeckin sinistä savea keramiikkavalmistajille. Työn vuoksi hän joutui matkustamaan jopa Skotlantiin saakka. Hän avusti isäänsä aina siihen asti, kunnes täytti 22 vuotta.

Lodgen perheen vaurastuttua Oliverin ollessa 18-vuotias perhe muutti Chatterley Houseen Hanleyyn. Oliver Lodge alkoi osallistua fysiikan luentoihin Lontoossa ja hän kävi myös Wedgwood-instituuttia (taide- ja tiedekoulu) Burslemissa. Lontoon yliopistosta Oliver Lodge suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1875 ja sai tohtorin arvonimen vuonna 1877. Vuosina 1879-1880 Oliver Lodge kokeili täysin uuden ”sähkömagneettisen valon” tuottamista ja samalla hän luennoi Bedford Collegessa Lontoossa. Vuonna 1881 Lodge siirtyi fysiikan ja matematiikan professorin virkaan vastaperustetussa Liverpoolin yliopistossa.

Birminghamin yliopisto.

Oliver Lodge muutti vuonna 1900 Liverpoolista takaisin Midlandsiin ja hänestä tuli uuden Birminghamin yliopiston ensimmäinen rehtori. Tässä virassa hän pysyi eläkkeelle jäämiseen saakka vuoteen 1919. Oliver Lodgelle myönnettiin Royal Societyn Rumford -mitali vuonna 1898 ja hänet lyötiin ritariksi vuoden 1902 kruunajaisten kunnianosoituksissa 24. päivä lokakuuta Buckinghamin palatsissa. Skotlantilainen fyysikko James Clerk Maxwell (s. 13.6.1831 ja k. 5.11.1879) julkaisi vuonna 1873 tutkielman sähköstä ja magnetismista. Oliver Lodge opiskeli tämän teoksen perusteellisesti. Vuonna 1879 Oliver Lodge kiinnostui sähkömagneettisten aaltojen tutkimisesta ja havaitsemisesta. Royal Society of Arts pyysi vuonna 1887 Oliver Lodgea pitämään luentosarjan salamasta ja ukkosenjohdattimista. Näitä ilmiöitä tutkiessaan Lodge sai ensimmäiset tuloksensa induktanssin vaikutuksesta salaman kulkuun toukokuussa 1888.

Tammikuussa 1898 Oliver Lodge esitteli syntonisen virittimen, jolle hän sai patentin samana vuonna. Syntoninen viritys salli lähettimen ja vastaanottimen käyttää tiettyjä taajuuksia langattomassa viestintäjärjestelmässä. Marconi Companylla oli Italiassa samanlainen viritysjärjestelmä ja tämä johti kiistoihin radion keksijästä. Oliver Lodgelle jatkettiin patenttia vielä seitsemällä vuodella vuonna 1911. Sen jälkeen Marconi suostui ratkaisemaan patenttikiistan ostamalla syntonisen virittimen patentin vuonna 1912 ja antamalla Oliver Lodgelle kunnian ”tieteellisenä neuvonantajana”.

Oliver Lodge solmi avioliiton Mary Fanny Alexander Marshallin kanssa St. Georgen kirkossa Newcastle-under-Lymessa vuonna 1877. Avioparille syntyi kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tyttöä. Neljä Oliver Lodgen pojista aloitti liiketoiminnan käyttämällä isä Lodgen keksintöjä hyväkseen. Brodie ja Alec Lodge loivat Lodge Plug Companyn, joka valmisti sytytystulppia autoihin ja lentokoneisiin. Lionel ja Noel Lodge perustivat vuonna 1913 Fume Deposit Company Limited -yrityksen, jonka nimi muuttui vuonna 1919 Lodge Fume Company Limitediksi ja vuonna 1922 Kalifornian International Precipitation Corporationin kanssa tehdyn sopimuksen perusteella, Lodge Cottrell Ltd:ksi. Professori Sir Oliver Lodgen vanhimmasta pojasta, Oliver Lodgesta, tuli runoilija ja kirjailija.

 Radiolähetystoiminnan pioneerit Suomessa (2. osa)

Lahdessa perustettiin 4.4.1924 Lahden Radioharrastajat ry, joka piti Lahdessa yleisradioasemaa yllä vuoteen 1927 asti. Radioaseman perustivat Lahden Sähkökonepajan – yritys valmisti mm. ARGOS-merkkisiä radioita - toimitusjohtaja Karl Emil Cedergren (s. 29.9.1900 Pohja ja k. 15.11.1970 Helsinki), teknikko Lauri Kunnas sekä yliasentaja E. Inkinen. Toisen tarinan mukaan perustava kokous pidettiin jo 29.2.1924, jolloin yksityisten lahjoittajien ja pankkilainan avulla annettiin Emil Cedergrenin tehtäväksi rakentaa 10-20 watin lähetysasema. Joka tapauksessa ensimmäinen lähetys Lahdessa tapahtui tapaninpäivänä vuonna 1925. Lahden Radioharrastajien yleisradioasema oli ensimmäinen yleisradioasema Lahden kaupungissa ennen Suomen Yleisradio Oy:n Lahden vanhaa radioasemaa ja sen Lahden radioasemaa. Ensimmäinen radioasema yleensä oli Lahden varuskunnassa eli Hennalan varuskunnassa ennen toista maailmansotaa sähkötysasema, mikä jäi Lahden rykmentin haltuun maaliskuussa 1917.

Karl Emil Cedergren harrasti jo nuorena tekniikkaa ja hän palveli armeijassa Santahaminan kipinälähetinkoulussa sekä Santahaminan kipinälennätinasemalla. Armeijasta päästyään Cedergren toimi vuosina 1918-1920 oppilaana C. A.. Lindbergin sähkömekaanisessa verstaassa ja sen jälkeen vuosina 1920-1922 Keski-Suomen Sähkö Oy:n palveluksessa sähkö- ja radiomekaanikkona. Karl Emil Cedergren perusti vuonna 1923 Lahden Sähkökonepaja-nimisen yrityksen, joka valmisti mm. ARGOS-merkkisiä radioita vuosina 1927-1930. Vuonna 1924 Karl Emil Cedergren oli mukana perustamassa Lahden Radioharrastajat ry:tä; yhdistyksen perustama radioasema toimi sitten Lahdessa vuosina 1925-1927. Lahden Sähkökonepaja teki konkurssin vuonna 1930 ja Karl Emil Cedergren toimi sen jälkeen Hämeen Auto Oy:n prokuristina vuosina 1931-1933. Vuonna 1933 Cedergren perusti Helsinkiin Radio-Aitta Oy:n, joka valmisti Superfon-merkkisiä radioita vuosina 1945-1958. Karl Emil Cedergren oli mukana samoin luskuisissa muissa yhtiöissä sekä yhdistyksissä ja urheiluseuroissa.

Lahden Radioharrastajat ry:llä oli radioasema Rautatiekadun ja Vuorikadun kulmassa, Rautatiekatu 9:ssä, Lauri Kunnaksen talossa. Radioasema sijaitsi kerrostalon tornimaisessa ulokkeessa, ullakolla. Radioaseman lähetysteho oli 200 W ja lähetyksen aallonpituus oli 318 metriä. Radioasema lähetti viikottain jäsentensä toimittamaa ohjelmaa ja kaikki radioaseman lähetykset olivat suoria lähetyksiä lukuun ottamatta levyiltä tulevaa gramofonimusiikkia. Lahden Radioharrastajat ry:llä oli parhaimmillaan 781 jäsentä, joiden joukossa oli mm. Lahden sähkölaitoksen sekä Lahden Sähkön ja Koneen henkilökuntaa. Lahden Radioharrastajat ry:n perustamishetkellä Nuoren Voiman Liiton radioamatööriluettelon mukaan Lahdessa oli kaksi henkilöä, joilla oli radioamatöörilupa: Yrjö K. Lindqvist (3NF) ja Erkki V. Nurminen (3NH).

Suomessa toimi useita radioharrastusyhdistyksiä, kuten mm. Turunmaan Radioyhdistys – Åbolands Radioförening, jonka nimi muutui vuonna 1929 Turun Radioyhdistykseksi. Yhdistys perustettiin talvella 1926 ja yhdistys sai käyttöönsä Ruotsista 500 watin lähettimen. Samppalinnan mäelle sijoitettuna se korvasi aikaisemman Vähä-Heikkilän aseman, jolla ohjelmia oli lähetetty kokeilumielessä ja epäsäännöllisesti.

Talvella 1926 perustettiin Mikkelin Radioyhdistys jatkamaan A. V. Luukkosen omarakenteisella lähettimellä jo vuonna 1923 alkanutta toimintaa. Sotilasviranomaiset luovuttivat rasioyhdistykselle oman asemansa käyttöön. Aluksi Mikkelissä lähetettiin etupäässä jumalanpalveluksia ja puheohjelmia, mutta myöhemmin välitettiin myös Lahden ja Helsingin valmistamia ohjelmia.

Rauman Radiokerho perustettiin jo maaliskuussa 1923. Raumalla oli jo ennestään kaksi amatööriasemaa ja syksyllä 1926 asemia oli peräti kolme, kaikki olivat Nuoren Voiman Liiton alaisia. Raumalaisten osittain yksityinen ja osittain kaupungin varoin ylläpitämä radiolähetin oli Rauman sähkölaitoksen johtajan omistuksessa. Vuoden 1927 jälkeen Rauman Radiokerho ei enää lähettänyt yleisölle kohdistettuja ohjelmia.

Jyväskylään perustettiin siellä jo aikaisemmin toimineen Radioamatöörikerhon jatkajaksi vuonna 1924 Keski-Suomen Radioyhdistys. Sen omistama lähetysasema oli ainakin osittain T. K. Laakson tekoa ja se tuli pian tunnetuksi maakunnassa. Talvella 1925 jo kuunneltiin lähetyksiä kidekoneilla ja lähetykset kuuluivat yllättävän kauas saakka. Asemaa kutsuttiin myös Keski-Suomen yleisradioasemaksi. Syksyllä 1927 Keski-Suomen Radioyhdistyksen toiminta surkastui varojen puutteeseen.

Viipurin radioharrastajat aloittivat toimintansa vuonna 1922. Radioharrastajien kerho toimitti kaupungissa kerran kuussa ilmestyvää lehteä, jonka nimi oli ”Radio-Sanomat”. Viipurin Radioyhdistys r.y. perustettiin kuitenkin vasta huhtikuussa 1924. Sen käytössä ollut asema oli toiminnassa kaksi vuotta eli huhtikuusta 1926 huhtikuuhun 1928.

Maaliskuussa 1925 perustettiin Porin Radioyhdistys r.y. jatkamaan O. V. Helavan (Helin) Nuoren Voiman Liiton luvalla suorittamia lähetyksiä. Porin Radioyhdistys sai taakseen laajan kannatuksen ja jäsenmäärä ohitti vuoden kuluttua tuhannen jäsenen rajan. Lähetyskokoeiluasema sijaitsi erään kultasepän yksityisasunnossa. Porin Radioyhdistys sai rahoittajia hankkeidensa taakse varsin ennakkoluulottomalla radiomainonnalla, josta siihen aikaan ei ollut olemassa ehdottomia kietoja. Radioohjelmia lähetettiin ajoittain viitenä iltana viikossa, kunnes toiminta lopetettiin syyskuussa 1927. Yleisradio-lehti (2/1927) kertoi Porin 500 watin lähettimen olleen maaseudun paras lähetin. Se tuli maksamaan noin 60 000 markkaa ja antennimastot olivat 80 metrin korkuisia.

Joulukuussa 1925 perustettiin Mellersta Österbottens Radioförening r.f. enemmistöltään ruotsinkieliseen Pietarsaareen. Kun lähetyslupa seuraavana keväänä saatiin, alettiin oman aseman välityksellä releoimaan Ruotsin ohjelmaa paikallisten lähetysten täydennykseksi. Tämä Keski-Pohjanmaan radio jäi elämään paikkakunnalle kaikkien muiden vastaavien yhdistysten jo lopetettua toimintansa aina vuoteen 1935 saakka.

Hankoon saatiin professori Georg von Wendtin aloitteesta heikkotehoinen radiolähetin sikälaisen keksitehtaan yhteyteen. Se lopetti kuitenkin toimintansa jo vuonna 1925. Radioasema oli teknikko Norovuon rakentama ja yksityinen ja se lähetti etupäässä mainoksia. Professori von Wendtillä oli toinen radiolähetin asunnossaan Helsingissä.

Oulussa teknikko Torkkeli Viitanen toimi Pohjois-Suomen ensimmäisenä radioamatöörinä. Hän kertoi lähettäneensä itse valmistamallaan asemalla ohjelmia jo vuonna 1924. Virikkeen toimintaansa teknikko Torkkeli Viitanen oli saanut Nuoren Voiman Liiton julkaisusta. Viitasen asema sijaitsi jonkin aikaa eräässä ullakkohuoneessa ja ohjelmat olivat kuultavissa läheisessä kahvilassa, missä kahvilan asiakkaat saivat vuokrata itselleen kuulokkeet ohjelman kuuntelua varten. Eräs radioliike oli saanut toisen lähetysluvan, joka huolehti omista ohjelmista jo ennen Yleisradion tuloa paikkakunnalle. Näiden hankkeiden ympärille ei kuitenkaan näytä muodostuneen varsinaista yhdistystä.

O.Y. Suomen Yleisradio – A.B. Finlands Rundradio -yhtiön perustava kokous pidettiin 29.5.1926 Helsingissä. 9.9.1926 Yleisradio lähetti ensimmäisen radio-ohjelmansa Unioninkatu 20:ssä sijainneesta studiosta Suomen Radioyhdistykseltä hankituilla laitteistoilla; siksi tätä päivää vietetään Yleisradion syntymäpäivänä, vaikka vasta vuonna 1928 Yleisradion lähetyksiä pystyi kuunnella koko Suomessa. Maanlaajuista verkkoa kehitettiin tämän jälkeen ja 1930-luvulle tultaessa Yleisradion lähetyksiä pystyi kuuntelemaan jo 100 000 suomalaista kotia. Yleisradion lähetystoiminta siirtyi Suomen valtion hoitoon. Uuden yhtiön nimeksi tuli Oy Suomen Yleisradio Ab ja vuodesta 1944 lähtien Oy Yleisradio Ab. Nimi Yleisradio keksittiin Puolustusvoimilta, jossa yleisradiolla tarkoitettiin kaikkien kuultavissa olevaa radiolähetystä. Vanhin säilynyt Yleisradion ohjelma on presidentti Pehr Evind Svinhufvudin (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luumäki) uudenvuodenpuhe vuodelta 1935.

Vanhat ja vuokratut toimitilat kävivät riittämättömiksi ja Yleisradion ja Posti- ja lennätinhallituksen asettama toimikunta esitti vuoden 1933 alussa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, että radiotaloksi ostettaisiin Helsingin Säästöpankin talo osoitteessa Fabianinkatu 15. Huhtikuussa 1933 kaupat tehtiinkin ja talon omistajaksi tuli Posti- ja lennätinhallitus. Vuonna 1934 käyttöön otettuun taloon sijoittuivat Posti- ja lennätinhallituksen yleisradio-osasto ja lupakonttori sekä Yleisradion toimisto- ja studiotilat. Samaan kortteliin Uninoninkadun puolelle valmistui keväällä 1952 vanhaan toimitaloon liitetty uusi liiketalo, josta Yleisradio sai kauan kaipaamiaan lisätiloja. Yleisradio jatkoi toimintaansa sodan aikana ja keskittyi erityisesti kotirintaman mielialan ylläpitoon. Yleisradio teki lähetyksiä myös rintamilta ja avusti maanpuolustusta muun muassa mahdollistamalla ohjeiden lähettämisen kaukopartioille suositun lastenohjelman, Marku-sedän lastentunnin, terveisiin kätkettynä. Talvisodan aikana Lahden radioasema kärsi pahoja vaurioita pommituksissa. Sodan jälkeen Yleisradio kielsi useiden neuvostovastaisina pitämiensä levyjen soittamisen.

Radiolähetystoiminnan pioneerit Suomessa 

Suomessa annettiin 23.12.1919 ”Laki sähkölaitteista langatonta sähköttämistä ja puhelemista varten”. Laki jäi kovin teoreettiseksi ja kuvasti vahvasti sodanjälkeistä ajattelutapaa. Sanaa radio ei laissa edes mainittu. Siitä huolimatta se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen radiolaki. Itsenäinen Suomi halusi muiden valtioiden tavoin varata itselleen yksinoikeuden valtakunnan alueella rakentaa ja käyttää sähköisiä laitteita langatonta viestintää varten. Yhtenä tärkeimpänä syynä nimettiin turvallisuusnäkökohdat; perustelu oli siis täysin sama, kuin Venäjän vallan alla ollessa. Yksityisillä oli kuitenkin tietyin ehdoin erityisestä hakemuksesta perustaa radioasemia.

Yleisradio Oy (Rundradion Ab, lyh. Yle) on Suomen valtion 99,98 prosenttisesti omistama valtakunnallinen mediayhtiö, joka tehtävänsä mukaisesti harjoittaa yleisradiotoimintaa Suomessa. Vuonna 1921 Suomessa paikalliset pienet radioyhdistykset saivat ensimmäisiä kokeilulupia radiolähetyksiin. Ennen Yleisradion perustamista Suomessa yleisradiotoimintaa harjoittivat yksityiset yhdistykset ja Suomen puolustusvoimien radiopataljoona Santahaminassa. Radion suosion kasvaessa radioiden teollinen valmistus aloitettiin Suomessa 1920-luvulla. Uusi teknologia ei aina kuitenkaan ollut kaikkien mieleen, vaan tämä itsekseen puhuva, eetteristä viestejä lähettävä laite tuntui joistakin paholaisen keksinnöltä. Toiset taas näkivät radion tarjoavan uusia mahdollisuuksia parempaan tiedonvälitykseen ja kansa sivistämiseen myös tiettömien taipaleiden takana. Vuosien kuluessa radio voitti puolelleen yhä enemmän uteliaita ihmisiä, eikä edes 1930-luvun pula-aika hidastanut radion levittäytymistä hiljalleen koko maahan. Kätevä tiedonvälityslaite huomattiin pian myös kansallisella tasolla. Kaikilla ei heti alkuun ollut radiovastaanotinta, joten ihmiset kokoontuivat naapureiden radioiden ääreen kuuntelemaan ohjelmia.

Radioamatöörikerho Helsingissä lähetti tammikuussa 1923 konsertin radioteitse ja myöhemmin nämä radioamatöörit perustivat Radiolan yleisradioasemakseen. Radiolan ensimmäinen virallinen lähetys oli 23.3.1924 kello 14-16. Radiolan lähetysasema sijaitsi Hakaniemessä, Itä-Viertotie 2 A 24:ssä Arenan talon tornihuoneistossa. Radiolan lähetysantenni oli vedetty rakennuksen molemmissa päissä sijanneiden rautamastojen välille ja antenni sijaitsi noin 40 metrin korkeudessa maanpinnasta.

Arenan talo Hakaniemessä, Helsingissä, on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema.

Uusi Suomi-lehdessä oli seuraava kirjoitus 1.5.1924: ”Radiola on ostanut oman huoneiston. Yksityisten henkilöiden ja sähköliikkeiden ponnistusten kautta on saatu niin paljon rahoja kokoon, että Radiola eilen on voinut ostaa Oy. Arenalta radioasemaksi sen huoneiston, missä Radiola nykyään sijaitsee. Mutta kun kauppasummasta, joka on 74 000 mk, on suoritettu vasta noin kolmasosa ja lyhennystä on maksettava vuosineljäksittäin, kun yhtiölle menevä vuokra tekee kuukausittain lähes 1 000 mk lämpö tähän luettuna, huomaa, että melkoisia tuloja vaaditaan, jos yritys on saatava kannattavaksi”.

Radiola -aseman lähetysteho oli 500 W keväällä 1924. Radiola sai lähettää enintään 600 metrin aallonpituudet lähetystoimintaansa. Radiola oli Suomen ensimmäinen mainosrahoitteinen radioasema. Radiolan radiolähetykset kuuluivat myös maaseudulla, jopa 400 kilometrin päähän Nilsiään saakka. Kesällä 1924 järjestettiin Helsingissä messut, joiden aikana Radiola lähetti erityisiä messuohjelmia sekä radioi näiden messujen avajaiset. Pariisin olympialaisten aikana lähetettiin Radiolasta tuoreita olympiakisojen urheilutuloksia. Elokuussa 1924 Radiola palkkasi vielä vakituisen orkesterin radiolähetyksiään varten. Kesästä 1924 lähtien Radiola kamppaili melkoisten talousvaikeuksien sekä lisääntyneiden kulujen kanssa ja tämä johti Radiolan lähetystoiminnan päättymiseen 24.9.1924. 

Arkkitehti Albert Alexander Nyberg.

Katajanokan upseerikerho, Helsinki.

Puolustusvoimien radiopataljoona lähetti huhtikuussa 1923 yleisradiolähetyksen entiseltä Venäjän keisarikunnan Itämeren laivaston noin vuonna 1913 valmistuneelta upseerikasinolta – nykyiseltä Katajnokan kasinolta -, jonka suunnitteli diplomiarkkitehti Albert Alexander Nyberg (s. 18.10.1877 Helsinki ja k. 3.10.1952). Tampereen sähkölaitoksen insinööri Arvi Hauvonen (s. 11.3.1899 Eurajoki ja k. 7.12.1973 oli suomalainen veteraaniradioamatööri. Arvi Hauvinen suoritti keskikoulun ja opiskeli sen jälkeen Tampereen teknillisen opiston sähköteknillisellä opintosuunnalla. Jo vuonna 1917 Arvi Hauvinen rakensi opiskeluaikanaan itse pienen langattoman lennätinaseman. Myöhemmin Hauvinen opiskeli asevelvollisuusaikanaan saksalaisten opettajien ohjauksessa Mikkelissä toimineessa funkkeri- eli sähköttäjäkoulussa vuonna 1918 ja Helsingissä Valtion kipinälennätinkoulussa.

Sähköinsinööri Arvi Hauvonen.

Insinööriksi valmistuttuaan Arvi Hauvonen sai työpaikan Tampereen kaupungin sähkölaitokselta. Hauvonen aloitti radiolähetyskokeilut syksyllä 1922 Perälän huvilassa Ahostenjärven rannalla Kuljussa ja jatkoi kokeiluitaan vuonna 1923 Lepolan huvilassa Härmälässä, Pyhäjärven rannalla yhdessä insinööri-teknikko Lauri Tiitolan kanssa. Lepolan huvilan rakennutti insinööri Erik Ossian Wuorenheimo (vuoteen 1903 Bergbom, s. 3.12.1845 Viipuri ja k. 13.6.1917 Helsinki), joka toimi senaatin kulkulaitostoimikunnan päällikkönä vuosina 1896-1905 ja säätyvaltiopäivien maamarsalkkana vuosina 1904-1905. Wuorenheimo vaikutti merkittävästi Suomen rautateiden kehittämiseen. Wuorenheimon kuoltua Lepolan huvila jäi perikunnalle.

Lepolan huvila Tampereen Härmälässä.

Lepolan huvilan suunnitteli luultavasti Tampereen kaupungin ensimmäisenä kaupunginarkkitehtina vuosina 1876-1891 toiminut Frans Ludvig Calonius (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere). On erittäin todennäköistä, että Lepolan huvila siirrettiin Hatanpäänniemeltä ennen vuotta 1898, sillä huvilan paikalle rakennettiin tuolloin pankinjohtaja Nils Bernhard Idmanin (s. 23.9.1858 Messukylä ja k. 6.3.1944 Helsinki) asuinpalatsi, Idmanin huvila. Insinööri Arvi Hauvonen käytti Lepolan huvilan suippoa tornia toisena radiolähetysasemanaan vuonna 1923. Ensimmäisellä lähetysasemalla Hauvonen oli pääasemassa vain sähköttänyt, mutta Lepolan huvilalta Arvi Hauvonen lähetti myös gramofonimusiikkia AM:llä 10 W:n lähetystehoisella laitteella, minkä vuoksi lähetykset voidaan katsoa yleisön viihdyttämiseksi tarkoitetuksi yleisradiotoiminnaksi. Lepolan huvilan radiolähetyksiä varten paikka oli kuitenkin liian syrjäinen, joten Hauvonen ja Tiitola tiedustelivat Tampereen kaupungilta parempaa ja korkeammalla sijaitsevaa paikkaa radioasemalle. Paikka löytyi Puhelinosuuskunnan ullakolta, akku- ja generaattorihuoneen eteisestä.

Insinööri Arvi Hauvonen aloitti 1.11.1923 yleisradiolähetykset Tampereella Hämeenkatu 26:ssa eli Tampereen Puhelinosuuskunnan (TPP) ullakolta. Tampereen Radiota pidetään ensimmäisenä yleisradioasemana Suomessa, sillä sen lähetykset jatkuivat säännöllisinä Suomen Yleisradion perustamiseen saakka. Lähetystehon nostamiseen hän sai luvan 16.4.1924. Sähköinsinööri Arvi Hauvonen perusti Tampereen radion 7.5.1924. Hauvonen sai 14.5.1924 yhteyden Ruotsiin amtööriradioasemalta, jonka kutsutunnus oli ”3NB”. Radioasema siirrettiin samana vuonna Tammerkosken rantaan. Joulukuussa 1923 perustettu Tampereen Radioyhdistys sai hoitaakseen varsinaisen lähetystoiminnan Tammerkosken lähetysasemalla; yhdistyksen yksi tarkoitus oli ylläpitää ajanmukaista radiolähetystoimintaa Tampereen kaupungissa ja ainakin avustaa mahdollisuuksien mukaan sellaista. Radioasema lopetti lähetyksensä lopullisesti maaliskuussa 1930, kun asema siirtyi Pyynikin näkötorniin posti- ja telehallituksen omistukseen uusin Lahden radioasemalla valmistetuin laittein varustettuna. Tampereen radioyhdistys hoiti radiolähetyksiä vuoden 1930 loppuun ja tämän jälkeen radiolähetyksistä vastasi vuonna 1926 perustettu Yleisradio. Pyynikin radioasemasta kehittyi Yle Tampere. Tampereen Radioyhdistys toimi Tampereen Teknillisen seuran tiloissa Hotelli Tammerissa vuoden 1930 loppuun saakka.

Tamperelaisessa Aamulehdessä uutisoitiin 21.12.1924 näin: ”Tällä hetkellä on päivänpolttavana kysymys kahden mkrofonin sijoittamisesta Johanneksen kirkkoon, jotta siellä annettavia jumalanpalveluksia ja muita hengellisiä esityksiä voitaisiin lähettää radioteitse kaikkien, niidenkin, jotka eivät milloinkaan kirkon ovia avaa kuultavaksi ja nautittavaksi. Sikäli kuin olen kuullut, ei kirkkoneuvostolla enää olisi ollut mitään periaatteessa Tampereen Radioyhdistyksen tätä tarkoittavaa anomusta vastaan, mutta tästä huolimatta on kirkkoneuvosto kuitenkin tullut kielteiseen lopputulokseen.”

Sähköinsinööri Arvi Hauvonen teki syksyllä 1925 ensimmäisen suomalaisen suoran radioselostuksen, kun hän kesken äänilevyjen soiton sai tietää naisen hypänneen Tammerkoskeen. Arvi Hauvonen keskeytti musiikin suorassa radiolähetyksessä ja alkoi selostaa järkyttävää tapausta radiokuuntelijoille. Tämän radioselostuksen johdosta tapahtumapaikalle Tammerkoskelle kerääntyi tuhansia ihmisiä seuraamaan tapahtumaa. Sähköinsinööri Arvi Hauvonen muutti vuonna 1926 Tampereelta Lahteen ja hänestä tuli toimintansa 22.4.1928 aloittaneen Yleisradion Lahden radioaseman päällikkö. Tästä tehtävästä Arvi Hauvonen jäi eläkkeelle vuonna 1965. Arvi Hauvosen aloitteesta ryhdyttiin keräämään esineistöä radiomuseota varten; museo avattiin Lahteen vuonna 1968. Arvi Hauvonen on haudattu, samoin kuin hänen aviopuolisonsa, Helmi Inga Hauvonen, Lahden vanhalle hautausmaalle Radiomäelle. 

Radio- ja TV-museo Mastola.

Lahdessa perustettiin 4.4.1924 Lahden Radioharrastajat ry, joka piti Lahdessa yleisradioasemaa yllä vuoteen 1927 asti. Radioaseman perustivat Lahden Sähkökonepajan – yritys valmisti mm. ARGOS-merkkisiä radioita - toimitusjohtaja Karl Emil Cedergren (s. 29.9.1900 Pohja ja k. 15.11.1970 Helsinki), teknikko Lauri Kunnas sekä yliasentaja E. Inkinen. Toisen tarinan mukaan perustava kokous pidettiin jo 29.2.1924, jolloin yksityisten lahjoittajien ja pankkilainan avulla annettiin Emil Cedergrenin tehtäväksi rakentaa 10-20 watin lähetysasema. Joka tapauksessa ensimmäinen lähetys Lahdessa tapahtui tapaninpäivänä vuonna 1925. Lahden Radioharrastajien yleisradioasema oli ensimmäinen yleisradioasema Lahden kaupungissa ennen Suomen Yleisradio Oy:n Lahden vanhaa radioasemaa ja sen Lahden radioasemaa. Ensimmäinen radioasema yleensä oli Lahden varuskunnassa eli Hennalan varuskunnassa ennen toista maailmansotaa sähkötysasema, mikä jäi Lahden rykmentin haltuun maaliskuussa 1917. 

Urkuri Aimo Johannes Känkäinen

Aimo Johannes Känkänen (s. 24.5.1922 Muolaa ja k. 12.2.2016 Lahti), säveltäjä, urkuri ja Lahden kansainvälisen urkuviikon perustaja, syntyi vuonna 1922 Muolaassa, Karjalan kannaksella. Hän aloitti musiikkiopintonsa Viipurissa vuonna 1938, mutta talvisota katkaisi musiikkiopinnot Viipurissa, ja vuodet 1940-44 kuluivat sotarintamalla. Sodan päätyttyä Aimo Känkäinen jatkoi keskenjääneitä musiikkiopintojaan Helsingin kirkkomusiikkiopistossa, josta hän valmistui kanttori-urkuriksi 1947.

Urkuri Aimo Känkäinen.

Ensimmäisen kanttorinpaikkansa Aimo Känkänen sai Raumalta, jossa hän toimi urkurina vuosina 1950-1953. Vuonna 1952 hän valmisti Sibelius-Akatemiassa urkujensoiton diplomitutkinnon ja piti myös ensikonserttinsa Helsingissä. Sibelius-Akatemiassa toimi urkujensoiton professorina vuosina 1939-1957 urkutaiteilija ja Helsingin Johanneksenkirkon sekä Mikael Agricolan kirkon urkuri, Elis Hjalmar Mårtenson (s. 8.6.1890 Inkoo ja k. 4.6.1957 Helsinki). Professori Elis Mårtenson julkaisi kaksiosaisen urkukoulunsa vuosina 1949-1951 sekä toimitti kaksi kokoelmaa säveltäjä Johann Sebastian Bachin (s. 31.3.1685 Eisenach ja k. 28.7.1750 Leipzig) urkusävellyksiä. Elis Mårtensonin aviopuoliso oli vuodesta 1927 lähtien laulajatar Eini Maria Mårtenson (o.s. Stenfeldt, 1897-1948) ja heidän poikansa oli laulaja, pianisti ja säveltäjä Lars ”Lasse” Anders Fredrik Mårtenson (s. 24.9.1934 Helsinki ja k. 14.5.2016 Espoo).

Professori ja urkutaiteilija Elis Mårtenson.

Vuonna 1959 urkuri Aimo Johannes Känkäinen valittiin Lahden Kolkanmäellä sijaitsevan Keski-Lahden seurakunnan urkuriksi. Kirkko oli tuolloin vuonna 1890 rakennettu puukirkko, jonka suunnitteli pääasiassa Pietarissa työskennellyt arkkitehti Albert Mellin (s. 30.1.1843 Helsinki ja k. 7.10.1886). Tämä arkkitehti Albert Mellinin suunnittelema puukirkko purettiin vuonna 1977 ja sen paikalle rakennettiin Lahden Kolkanmäelle Ristinkirkko. Lahden pääkirkkona toimiva Ristinkirkko valmistui vuonna 1978 ja kirkon suunnitteli arkkitehti Hugo Alvar Henrik Aalto (s. 3.2.1898 Kuortane ja k. 11.5.1976 Helsinki) ja Ristinkirkko jäi Alvar Aallon viimeisiksi töiksi. Lahden Ristinkirkossa on istumapaikkoja 1150 ja Ristinkirkkoa käytetään sen akustiikan vuoksi aktiivisesti konserttipaikkana. Ristinkirkossa esitetään mm. vokaali-, orkesteri- ja soolosoitinkonsertteja. Ristinkirkko on toiminut pitkään Lahden kansainvälisen urkuviikon pääkonserttipaikkana. Ristinkirkon tiloissa järjestetään samoin erilaisia näyttelyitä. Lahden Ristinkirkon urut ovat Urkurakentamo Veikko Virtasen rakentamat 52-äänikertaiset mekaanisella urkukoneistolla varistetut yleisurut. Ristinkirkon urkujen fasadi eli julkisivu on arkkitehtitoimisto Alvar Aallon suunnittelema.

Lahden Ristinkirkko.

Lahden Ristinkirkon urkufasadi.

Aimo Känkänen on konsertoinut eri puolilla Suomea ja tehnyt konserttimatkoja myös ulkomaille: Saksaan, Pohjoismaihin, Unkariin, Viroon ja entiseen Neuvostoliittoon. Lahden Ristinkirkon urkurinvirkansa ohella Aimo Känkänen toimi myös urkujensoiton opettajana Lahden konservatoriossa vuosina 1959-1988. Talvisodan sytyttyä Viipurin Musiikkiopisto siirrettiin Lahteen ja opiston johtajana toimi legendaarinen viulisti, kapellimestari ja musiikkipedagogi Boris Osipovitš Sirpo (aik. Sirob, alk. Wolfson, s. 3.4.1893 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat). Myöhemmin opisto vaihtoi 1950-luvulla nimensä Lahden konservatorioksi.

Boris Sirpo.

Aimo Känkänen oli jo vuonna 1969 aloittanut Lahdessa kesäkonserttien sarjan, “Kesäillan urkumusiikkia”. Elokuussa 1972 tämä kesän urkukonserttien sarja huipentui ulkomaisten urkureiden konsertteihin peräkkäisinä päivinä, ja tästä kehittyi seuraavana vuonna Lahden ensimmäinen kansainvälinen urkuviikko.

Vuosien kuluessa Lahden urkuviikko löysi oman paikkansa Suomen suven kulttuurikesässä. Lahden kansainvälinen urkuviikko hyväksyttiin Finland Festivals -ketjuun vuonna 1979, jolloin myös kauan kaivattu Keski-Lahden seurakunnan uusi kirkko, Ristinkirkko, uusine urkuineen oli Lahden kansainvälisen urkuviikon käytössä. Lahden Ristinkirkon urkuri Aimo Känkänen toimi Lahden kansainvälisen urkuviikon johtajana vuoteen 1990 saakka.

Urkutaiteilija Tauno Äikää.

Aimo Känkäsen suomalaista urkumusiikkia sisältävä äänilevy, Luxta crucem, ilmestyi vuonna 1980, ja hän oli mukana myös urkuri ja pianisti Tauno Äikään (s. 9.12.1917 Kurkjoki ja k. 24.6.2008 Espoo) ja urkutaiteilija Kalevi Ilmari Kiviniemen (s. 30.6.1958 Jalasjärvi ja k. 3.4.2024 Jalasjärvi) kanssa vuonna 1989 tehdyssä cd-levyssä Three Organists at the Church of the Cross. Kalevi Kiviniemi toimi Lahden Ristinkirkon urkurina vuosina 1985-2000 ja Lahden kansainvälisen urkuviikon johtajana vuosina 1991-2001.

Urkutaiteilija Kalevi Kiviniemi.

Urkuri Aimo Johannes Känkäsen sävellysharrastus alkoi jo viisikymmenluvun lopussa. Vuosien aikana syntyneistä sävellyksistä on tehty kolme cd-levyä: Elegia (1993), Nocturne (1997) ja Concertante (2000). Eläkevuosinaan Aimo Känkänen kirjoitti myös kirjan Urkuviikon kronikka, jossa kartoitetaan Lahden kansainvälisen urkuviikon vaiheita Aimo Känkäisen johtajakautenaan vuosina 1973-90. 

Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (28. osa) 

Seuraavan kerran joitakin vuosia myöhemmin eräs yhdysvaltalainen yksityinen taidekauppias – nainen toimi usein Fernand Legrosin avustajana New Yorkissa – osti taidekauppias Philippe Reichenbachilta pienen ja melko yhdentekevän Kees van Dongenin öljymaalauksen vuodelta 1895 eli ajalta, jolloin van Dongen oli vastikään aloittanut maalaamisensa. Harmaassa maalauksessa oli kuvattuna kaksi can-canin tanssijaa. Philippe Reichenbach osti maalauksen Texasista vain 500 dollarilla. Hän oli täysin vakuuttunut, että teos oli aito, mutta hän ei ollut ennättänyt vielä saada itse maalari Kees van Dongenilta todistusta asiasta. Hän kuitenki myi hyvin vastahakoisasti ja liian halvalla teoksen New Yorkissa taidekauppiaalle 1 500 dollarilla. Vuoden päästä Philippe Reichenbach sattumalta näki teoksen Fernand legrosin omistuksessa ja teos näytti saaneen ihmeellisen muodonmuutoksen. Teos oli nuorentunut kymmenen vuotta, värit olivat parantuneet ja tämän fauvistisen teoksen vuodelta 1905 hinta oli 20 000 dollaria.

Elmyr de Hory.

Saadessaan kuulla Fernand Legrosin tuoneen Jean Dufyn akvarellin Versaillesin huutokauppaan taidekauppian Philippe Reichenbach oli tyystin varma, että teos oli väärennös. Versaillesin huutokauppakamarin asiantuntijat olivat teoksesta myös aivan samaa mieltä. Teos otettiin pois huutokauppakamarin seinältä ja palautettiin raivostuneelle Fernand Legrosille takaisin. Fernand Legros ei kuitenkaan saattanut vielä aavistaa vaikeuksiensa olevan vasta alkamassa.

Réal Lessard esitti velkakirjoihinsa vedoten, että Fernand Legros maksaisi velkansa – tuolloin velka oli 92 000 dollaria – tai luovuttaisi sitä vastaan Réal Lessardille Avenue Henri-Martinin huoneiston. Fernand Legros ei tietenkään suostunut vaatimuksiin. Kun Réal Lessard saapui Pariisiin syyskuun alussa, hän esitti velkakirjat ranskalaisille lainvalvojille ja vaati huoneiston ulosmittaamista.

Réal Lessard ei osannut lainkaan odottaa, että ulosottoviranomainen olisi liikkeissään niinkin nopea. New Yorkin ja Texasin myyntimatkalta palanneet taidemyyjät olivat nauttimassa Saumon glacé au four á la Chambordia kynttilänvalossa Avenue Henri-Martinin huoneiston marmorisen ruokapöydän ääressä, kun ovikelloa soittanut ulosottomies tuli ottamaan huoneistoa hallintaansa. Tilanne tuli täytenä yllätyksenä Fernand Legrosille. Hän alkoi rikkoa asunnossa paikkoja ja pieni tulipalokin jopa syttyi riehumisen seurauksena. Réal Lessard tiesi hyvin, että Fernand Legros olisi aivan varmasti valmis tappelemaan oikeudessa asti asiasta ja sellainen riitelystä tullut maine ei myöskään tekisi heidän liiketoiminnalleen hyvää mainosta.

Niinpä lopulta Réal Lessard ehdotti Fernand Legrosille, että Réal repisi 92 000 dollarin velkakirjat sekä luopuisi Pariisin asunnon ulosmittausvaatimuksista, jos Fernand Legros luovuttaisi Réalille Ibizan La Falaisen talon. Yllättävän helposti Fernand Legros suostui tämän Réal Lessardin ehdotukseen. Elmyr de Hory oli edelleen faktisesti ilman omaa asuntoa.

Marraskuussa Fernand Legros ja Réal Lessard matkustivat jälleen Dallasiin myymään taidetta öljymiljonääri Algur Hurtle Meadowsille. Meadows mietti kauan ostopäätöstään Chagallin tai Dufyn suhteen, joka pakotti myyjiä viipymään pitkään kalliissa Marriott-hotellissa. Myyjien kulut olivat noin 200 dollaria päivässä. Eräänä iltana palattuaan hotelliin Réal huomasi asiakirjasalkkunsa kadonneen. Painava asiakirjasalkku sisälsi mm. asiantuntijalausuntoja, pankkikirjoja, valokuvia ja Réalin henkilökohtaisia papereita; mukana oli mm. Réalin passi ja kaikki Artinvestiin ja Galerie Gardoon liittyvät paperit. Fernand Legrosta oli vaikea syyttää asiakirjasalkun katoamisesta, sillä Fernand Legros oli ollut koko ajan Réal Lessardin seurassa.

Taidemaalari Albert Marquet.

Syyttömyyttään vielä lisäksi korostaen Fernand Legros teki rikosilmoituksen Dallasin poliisille syyttäen erästä tummaihoista palvelijatarta asiakirjasalkun anastuksesta. Hän tarjosi myös 1 000 dollarin palkkion asiakirjasalkun palautuksesta. Réal Lessard oli tapauksen vuoksi raivoissaan. Epätoivoisena Réal Lessard soitti Elmyr de Horylle Lontooseen. Elmyr oli vuokrannut syksyksi asunnon Lontoon Kensingtonista, jonka lukitussa vierashuoneessa hän kuumeisesti maalasi Réalin kipeästi kaipaamia Kees van Dongenin jäljitelmiä sekä muutamia ranskalaisen taidemaalari Pierre Léopold Albert Marquetin (s. 27.3.1875 Bordeaux ja k. 14.6.1947 Pariisi) guassimaalauksia.

Albert ja Ernestine-Yvonne noin 1910, quai Saint-Michel.

Albert Marquet oli taustaltaan hyvin vaatimattomista oloista lähtöisin ja hänen äitinsä kannusti Albertia maalaamaan Pariisissa, jossa Albert myös ystävystyi taidemaalari Henri Matissen kanssa. Hän sai vahvoja vaikutteita fauvisteilta ja 1910-luvulta lähtien hän sai jopa menestystä ja kohtuullisen mukavasti tuloja teoksillaan. Albert Marquet oli ahkera matkustaja, joka matkusti paljon Ranskassa, Euroopassa ja Lähi-Idässä. Albert Marquet vietti vuodesta 1920 lähtien talvensa Algerissa, jossa hän avioitui Marcelle Martinetin (1892-1984) kanssa vuonna 1923 ja jossa hän vietti myös toisen maailmansodan ajan.

Albert Marquet, 1906, Fécamp ( The Beach at Sainte-Adresse ), öljy kankaalle, 64,5 x 80 cm.

Albert Marquet, 1916, Marseillen satama , öljy kankaalle, 65 x 81 cm.

Albert Marquet oli rautatieläisen, Joseph Maequetin ja Marguerite Deyresin ainut poika, jonka lapsuus oli vaikeaa aikaa. Poikaa pilkattiin hänen vammaisen jalan vuoksi koulussa ja hänen likinäköisyyttään ei korjattu. Poika vietti paljon aikaansa Bordeaux’n satamassa, sieltä juontaa varmasti hänen kiinnostuksensa veneisiin, veteen ja laitureihin. Oma äiti rohkaisi pojan maalausharrastusta. Vuonna 1890 Albert muutti äitinsä kanssa Pariisiin ja hän alkoi opiskella Koristetaiteen koulussa, jossa hän tapasi Géo Dupuisin, Marcel-Lenoirin sekä lokakuussa 1892 taidemaalari Henri Matissen. Varsinkin Henri Matisse otti Albert Marquetin siipiensä suojaan, koska Matisse oli viisi vuotta vanhempi Albertia.

Albert Marquet, Napolin satama (1909, öljy kankaalle, 63,5 × 76,5  cm).

Henri Matisse ja Albert Marquet jättivät koristetaiteen ja olivat Gustave Moreaun oppilaina vuonna 1817 perustetussa Pariisin Beaux-Arts-taidekoulussa vuosina 1895-1898. Tuona aikana Albert Marquet kävi säännöllisesti Louvressa kopioimassa Titianin, Poussinin, Veronesen, Lorraine’n ja Chardie’n maalauksia. Gustave Moreaun työpajassa Albert Marquet ja Henri Matisse ystävystyivät taidemaalari ja kaivertaja Henri Charles Manguinin (s. 23.3.1874 Pariisi ja k. 25.9.1949 Gassin) ja varsinkin taidemaalari Charles Camoinin (s. 23.9.1879 Marseille ja k. 20.5.1965 Pariisi) kanssa. Lyhyen opiskelun jälkeen Fernand Cormonin kurssilla ja Académie Julianissa Albert Marquet ja Henri Matisse osallistuivat yhdessä yksityiseen Camillo-akatemiaan Rue de Rennes-kadulla Pariisissa. Siellä he tapasivat André Derainin, Pierre Lapraden (s. 25.7.1875 Narbonne ja k. 23.12.1931 Fontenay-aux-Roses), Jean Puyn ja Maurice de Vlaminckin.

Vuodesta 1907 kuolemaansa saakka Albert Marquet työskenteli vuoroin studiossa Pariisissa ja toisinaan monissa osissa Euroopan rannikkoa sekä Pohjois-Afrikassa, kuten mm. Algeriassa ja Tunisiassa. Matkoillaan hän maalasi merta ja laivoja, mutta myös kaupungin valoja ja elävää elämää, erityisesti rantakaupunkeja, kuten hän maalasi mm. Algerissa. Euroopan kaupungeista Marquet oli eniten kiinnostunut mm. Napolista ja Venetsiasta, joissa hän maalasi meren sekä veneitä korostaen valoa veden päällä. Saksan ja Ruotsin matkoillaan Marquet maalasi aiheita, joita hän yleensä suosi: joki- ja merinäkymiä, satamia ja laivoja, mutta samoin kaupunkimaisemia. Uransa aikana hän palasi usein samoihin aiheisiin, jopa vuosia myöhemmin. Hän maalasi muutamia muotokuvia ja vuosina 1910-1914 hän maalasi sarjan alastonkuvia bordelleissa. Parhaiten hänet tunnetaan kuitenkin maisemamaalauksistaan.

Réal Lessard kertoi puhelimessa Elmyr de Horylle surullisen tarinan kadonneesta asiakirjasalkustaan. Elmyr de Hory oli täysin varma, että Fernand Legros oli palkannut jonkun puolestaan kaappaamaan asiakirjasalkun. Réal Lessardin oli tässä vaiheessa vielä vaikea uskoa Fernand Legrosin olevan salkun katoamisen takana. Réal lensi viikon päästä Lontooseen noutamaan ”Dongeneita ja Marqueteja”, jotka olivat kuivumassa Elmyr de Horyn Kensingtonin vuokrahuoneistossa. Réal Lessard jäi muutamaksi päiväksi Elmyr de Horyn luokse Lontooseen. Yöllä puhelin soi Elmyr de Horyn vuokrahuoneistossa ja soittaja oli Fernand Legros. Elmyr herätti Réalin ja käski tämän kuunnella olohuoneen puhelimesta puhelua.

Kiihtyneessä tilassa Fernand Legros paljasti puhelun aikana olevansa vastuussa asiakirjasalkun katoamisesta, koska kertoi tietävänsä salkun sisällön tarkasti. Fernand pyysi Elmyriä jättämään Réal Lessard, johon Elmyr sanoi lupaavansa harkita asiaa. Kun Elmyr pitkän puhelun jälkeen ihmetteli, mistä Fernand oli saanut hänen puhelinnumeronsa, ilmoitti Réal Elmyrille, että numero oli asiakirjasalkussa. Seuraavana aamuna Réal Lessard lensi jälleen Dallasiin ja teki ilmoituksen poliisille Fernand Legrosista. Poliisit pidättivät välittömästi Fernand Legrosin. Fernand kuitenkin palautti takaisin asiakirjasalkun Réal Lessardille, mutta sitä ennen hän oli ennättänyt kopioida asiakirjasalkun sisällön itselleen. Öljymiljonääri Algur Hurtle Meadowsin henkilökohtaisia suhteita käyttämällä Fernand Legros oli jälleen pian vapaalla jalalla vankilasta.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (27. osa)

Fernand Legros oli samoin hyvin kiinnostunut siitä, mistä Réal Lessardin rahat olivat todella peräisin, vaikka viisi vuotta aikaisemmin hän oli todella varaton. Réal Lessard ei kuitenkaan koskaan vaivautunut talousasioitaan Fernandille avaamaan. Silti edelleen Réal keräsi dokumentteja omaan arkistoonsa; ne olisivat siinä vaiheessa, kun hän aloittaisi oman hyökkäyksensä, kovaa tavaraa Fernand Legrosia vastaan. Kumppanukset tekivät kuitenkin vielä yhdessä myyntimatkoja taidetta myyden, vaikka kovat riidat aina olivat myöskin vaanimassa kulman takana.

Unkarilainen taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Molemmat kannustivat ja rohkaisivat Elmyr de Horya jatkamaan mahdollisimman tuotteliaana, jotta heillä riitti myytävää. Elmyr de Hory seurasi kumppaneidensa edesottamuksia sivusta, mutta oman puolensa hän oli myös selvästi valinnut. Elmyrin päätökseen vaikutti ennen kaikkea vakuuttuminen siitä, että Fernand oli järjetön ja jopa mielenvikainen. Päätöstä puolen valinnassa helpotti toki myös se, että Elmyr de Horylle oli selvinnyt Réalin hallitsevan suurinta osaa liiketoiminnan tuottamista varoista. Réal paljasti myös Elmyr de Horylle vaarallisen tarinan Fernand Legrosista.

Yhtenä iltana Cannesissa erään paikallisen taidegallerian avajaisten jälkeen Fernad Legros oli Réal Lessardin kanssa hotelli Carltonissa viettänyt iltaa monien ranskalaisten taidekauppiaiden ja -arvostelijoiden kanssa juoden ja poltellen ketjussa sikareita. Humalatila sai hänet purkautumaan hiljan olleen riidan vuoksi eräälle nuorelle taidekauppiaalle osoittaen Réalia ja lausuen: ”Tiedättekö kuinka hänellä on varaa noin kalliisiin pukuihin? Vien teidät Ibizalle ja esittelen miehelle, joka tekee kaikki hänen Vlaminckinsa ja Deraininsa.” Tokaisun kuulleet paikallaolijat kuitenkin nauroivat Fernand Legrosin purkaukselle ja luulivat tämän laskevan ainoastaan leikkiä. Elmyr de Hory oli myös kerran itse kuullut Fernand Legros sanovan hänelle, että Elmyr olisi katuojassa ilman Fernand Legrosia. Fernand käytti vielä sanontaa – vanha rouva vailla pissapottaa. Elmyr de Hory oli tietenkin näistä Fernand Legrosin sanomisista vallan kauhuissaan ja entistä enemmän vakuuttunut tämän mielenvikaisuudesta.

Réal Lessard oli muutettuaan Fernand Legrosin luota Avenue Henri-Martinilta asettunut asumaan omaan asuntoon Hôtel Montelambertiin. Hiljalleen hän aloitti täysin omaa liiketoimintaansa ostamalla aluksi huhtikuussa 1964 taidegalleria Galerie Gardon Avenue Martignonilta hyvin läheltä Faubourg St. Honoréta. Taideteosten myynnin kannalta gallerian sijainti tuskin olisi voinut olla kovin paljoan parempi paikka. Gallerian kauppahinnaksi tiedettiin 200 000 dollaria. Tämä antaa olettaa, että Réal Lessard ei suinkaan ollut mikään köyhä poika. Siinä vaiheessa, kun joka keväiset valitukset Elmyr de Horylta rahan puutteesta alkoivat kuulua Ibizan saarelta, olikin Réal Lessard nyt se henkilö, joka vastasi Elmyrin huutoihin rahan rauhoittavalla voimalla.

Réal Lessard usein tunsi Elmyr de Hory kohtaan vilpitöntä sääliä, koska Elmyr oli tehnyt elämänsä aikana niin kovin paljon, mutta tienannut siihen nähden säälittävän vähän varallisuutta. Réalilla oli valmiina jo suunnitelma, jonka lanseerauksen hän aloitti tähän malliin: ”Et ole enää nuori. Sinä tarvitset turvallisuutta ja paljon rahaa, jonka voit sijoittaa osakkeisiin ja obligaatioihin, niin että saat tuloja. Silloin sinulla ei ole enää huolen päivää.” Näin aloittaen Réal sai Elmyrin kiinnostumaan hänen ideastaan. Edellisenä vuonna Réal Lessard oli vieraillut Monacon lähellä iäkkään taidemaalari Kees van Dongenin luona ja kehitellyt sen jälkeen liikeideansa. Vuoden 1927 jälkeen Kees van Dongenista ei kukaan ollut kirjoittanut yhtään kattavaa elämäkertaa. Réal ehdotti perheen talousasioita hoitavalle rouva van Dangenille, että Réal Lessard kirjoittaisi ja toimittaisi Kees van Dangenin elämäkerran sekä itse valikoisi kirjaan tulevat kuvat; olihan hän sentään esittäytynyt merkittäväksi van Dangenin taiteen keräilijäksi ja asiantuntijaksi. Vielä hän ehdotti, että elämäkertakirjasta tulisi arvokas ja kallis kirja, joka painettaisiin laadukkaasti Sveitsissä ja kirja sisältäisi paljon värikuvia.

Réal Lessard sai tehtyä kustantajana sopimuksen Kees van Dongenin pariskunnan kanssa elämäkertakirjan tekemisestä ja elokuussa 1966 Réal Lessard kiiruhti Ibizan saarelle anelemaan Elmyr de Horya, jotta tämä tekisi elämäkertakirjaa varten hyvin nopeasti viisi tai kuusi isoa Kees van Dongenin öljymaalausta. Kirjan valmistuttua näistä öljyväritöistä varmasti tarjottaisiin uskomattomia rahasummia. Fernand Legros haluttiin pitää tästä elämäkertaprojektista tyystin tietämättömänä ja poissa kuvioista. Réal Lessard sai Elmyr de Horyn jälleen ansaan tarjoamalla tälle 4 000 dollaria ennakkoa sekä antamalla Elmyrille 60 000 dollarin velkakirjan, joka maksettaisiin 30.5.1967 tai jos Réal sitä ennen kuolisi; Réal Lessard omisti puolet Artinvestistä, lichtensteinilaisesta peiteyhtiöstä, jonka kautta Réal omisti Galerie Cardon.

Réal Lessard kiirehti vähän väliä Elmyr de Horya maalaamaan kiireellä Kees van Dongenin jäljennöksiä elämäkertakirjaa varten. Mikäli maalaukset eivät olisi tiettyyn päivään mennessä valmiita, ne eivät myöskään ehtisi elämäkertakirjaan mukaan. Elmyr de Hory siksi ahkeroi maalausten parissa. Samaan aikaan kun Réal Lessard kiirehti Elmyr de Horya maalaustöihin oli Fernand Legros aloittanut ilkeän painostuksen Elmyr de Horya kohtaan. Elokuun lopussa Fernand kirjoitti mm. näin Elmyrille: ”Kultaseni, olen kuullut että ystäväsi hra Lessard on Ibizalla ja näytte olevan olevan keskenänne kovin hyvää pataa. Sinua tuntuu suuresti ilahduttavan hänen oleskelunsa talossasi. Sanon varoitukseksi, että ellei tuo mies välittömästi poistu La Falaisesta, Ibizalla syntyy suurempi skandaali kuin osaat kuvitellakaan. Mikäli minun on pakko rikkoa kaikki esineet talossa, teen sen. Sinun on päätettävä, haluatko hänet vai minut. Olen suunniltani siitä, mitä olen kuullut.”

Fernand Legros syytti samassa kirjeessään Réal Lessardia monista uskottomuuksista ja petoksista; Fernandin mukaan Réal oli antanut Corvetten eräälle Fernand Legrosin rakastajalle ja siten koettanut suostutella tämän nuoren miehen asumaan kanssaan. Fernand Legros väitti samoin, että Réal Lessard oli kihlautunutkin ”vain rasittaakseen minua”. Myös Fernand Legros kertoi omistavansa kuitteja, asiakirjoja ja laskujen kopioita, jotka todistaisivat Réal Lessardin puhaltaneen heidän yhteisissä liikeyrityksissään suuria rahamääriä. Hän korosti Elmyr de Horylle, että kyseessä olivat myös Elmyr de Horyn rahat. Réal Lessardin hän väitti tuhlanneen enimmän osan rahoista Avenue Henri-Martinin huoneiston asukkaisiin.

Elmyr de Hory oli valtavien paineiden alaisena ja hän alkoi vähitellen menettää luottamustaan kumppaneiden kykyyn hoitaa asiansa kunnialla loppuun. Välitön seuraus tästä oli myös hänen töidensä laadun selkeä heikentyminen. Elmyr de Hory kertoi itse näin: ”Paine oli niin kova. Fernand penäsi koko ajan lisää ja lisää. Maalasin sarjan Dufyn vesiväritöitä. Tiesin etteivät ne olleet hyviä, mutta se ei minua liikuttanut.”

Jean Dufy (s. 12.3.1888 Le Havre ja k. 12.5.1964 La Boissiere)

Elmyr de hory teki myös maalauksen Raoul Dufyn aiheesta kävelytiestä Deauvillessa arvarellin. Maalaus ei ollut kerrassaan yhtään mistään kotoisin ja viimehetkellä Elmyr de Hory muutti nimikirjoituksen Jean Dufyksi, joka oli Raoul Dufyn vähemmän tunnettu sekä lahjattomampi pikkuveli, tosin taidemaalari hänkin. Fernand Legros vet tämän Elmyrin maalauksen Ranskan hallituksen julkiseen huutokauppakamariin Hôtel Rameauhon Versaillesiin. Huutokauppakamarin alustavassa katselmuksessa pariisilainen taidekauppias Philippe Reichenbach havaitsi taulun ja sen, että maalaus ei näyttänyt laisinkaan Jean Dufyn työn jäljeltä, vaan isoveljen Raoulin surkealta väärennökseltä. Huutokauppakamarin virkailijalle Philippe Reichenbach vakuutti olevansa varma, että teos on väärennös.

Taidemaalari André Dunoyer de Segonzac.

Philippe Reichenbach tapasi Fernand Legrosin ensimmäisen kerran, kun Legros saapui hänen galleriaansa ostamaan taidemaalari ja -graafikko André Dunoyer de Segonzacin (s. 7.7.1884 Boussy-St.-Antoine ja k. 17.9.1974 Pariisi) pientä työtä. Segonzac kävi läpi uransa alkuaikana kubistisen vaikutuksen ajanjakson, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen hänet tunnustettiin yhdeksi naturalistisen perinteen johtavista kannattajista aikana, jota hallitsivat antinaturalistiset suuntaukset. Hänen öljymaalauksensa (pääasiassa maisemat, asetelmat ja hahmosommitelmat) ovat usein synkkäsävyisiä ja yleensä toteutettu paksulla maalilla, mikä korostaa muotojen painoa ja maanläheisyyttä. Hänen akvarellinsa ja etsauksensa ovat kuitenkin tyylikkäämpiä ja spontaaneja ja niissä on laajempi aihealue, kuten mm. tanssijoita ja nyrkkeilijöitä. Segonzac suunnitteli myös teatteria ja balettia. Hänen maineensa oli huipussaan 1930-luvulla; hän voitti ensimmäisen palkinnon Carnegie International -näyttelyssä Pittsburgissa vuonna 1933 ja maalauksen pääpalkinnon Venetsian Biennaalissa vuonna 1934.

Fernand Legros oli teosta ostaessaan vaatinut siitä täydellisen historian sekä perinpohjaisen kuvauksen maalauskankaasta, kaikki useana kappaleena ja taidekauppiaan allekirjoituksella varustettuna. Fernand Legrosin käytös taidegalleriassa oli tuolloin niin epämiellyttävää, että taidekauppias Philippe Reichenbach toiveet täytettyään oli lausunut Legrosille: ”Olisitteko niin hyvä, että ostaisitte Segonzacinne ensi kerran jostain muualta.”

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (26. osa)

Elmyr de Hory lensi vihdoin Australiasta takaisin Ibizan saarelle omaan uuteen taloonsa, jonka hän nimesi La Falaiseksi – Rantakallioksi. Vain neljä kuukautta siitä, kun Elmyr de Hory oli karistellut Australian hiekat kengistään pidettiin Sydneyn suuressa huutokauppakamarissa Australian suurimmat ranskalaisen impressionistisen ja fauvistisen taiteen myyntitilaisuus. Elmyr oli jo kotonaan Ibizalla laittamassa viimeisiä tavaroitaan paikoilleen, kun Fernand Legros soitti Pariisista ja kertoi saapuvansa parin viikon päästä vierailulle vanhempiensa sekä amerikkalaisen vaimonsa kanssa ja nuoren Patrickin kanssa. Elmyr de Hory ei tohtinut kieltääkään, joten hän matkusti talostaan Etelä-Espanjaan siksi aikaa. Réal Lessard lomaili samaan aikaan Caprilla. Elmyr vannotti Fernandia käyttäytymään Ibizalla asiallisesti ja arvokkaasti. Siitä huolimatta Fernand Legros piti saarella todelliset heinäkuun neljännen päivän kutsut juomineen ja ilotulituksineen.

Ferdinand Legros osti Ibizan saaren paikalliselta taidegalleristilta, kuusikymmenvuotiaalta isolta ja partaiselta englantilaiselta, Ivan Spenceltä taidetta tukiakseen paikallisia nuoria taiteilijoita. Elmyr kuvaili toimintaa näin: ”Hän osti jatkuvasti pieniä juttuja isojen operaatioiden verhoksi. Se sai hänen toimintansa näyttämään vähän laillisemmalta. Sitten hän antoi ne pois ilmaiseksi. Jos joku osti Matissen työn, hän saattoi sanoa: ’Kas tässä, ottakaa tämä sen-ja-sen ihastuttava pikku guassi. Hän on loistava tuntematon maalari – kahdenkymmenen vuoden päästä työ voi olla 10 000 dollarin arvoinen,’ Oi voi, kuinka hän osasi myydä! Hän oli viekas. Tavallaan hän oli jopa eräänlainen nero.”

Valitettavasti kuitenkaan hänen neroutensa ei riittänyt yksityiselämän puolelle saakka. Vuoden 1965 lopulla Fernand Legros ja Réal Lessard kävivät yhä useammin ja kovempia riitoja, aina vain vakavammin seurauksin. Elmyr de Hory tunsi olevansa aina välillä keskellä taistelukenttää heidän välissään. Riidat olivat jo niin kovia, että alkoi näyttää kumppanuuden jopa hajoavan. Tässä vaiheessa Elmyr de Hory nosti vain osakkeitaan, koska molemmat ymmärsivät olevansa täysin riippuvaisia Elmyrin tekemistä töistä ja niiden saatavuudesta.

Vuonna 1965 ennen miljonääri Algur Hurtle Meadowsin kutsuja Fernand Legros ja Réal Lessard poikkesivat Madridissa Elmyriä katsomassa pääkaupungin kuuluisassa hotellissa, Torre de Madridissa. Hotellissa Fernand ja Réal jälleen kerran riitelevät ja hyökkäävät toistensa kimppuun sillä seurauksella, että neljän pöydän lasiset pöytälevyt särkyvät Fernandin johdosta ja hän löi vielä viskipullolla Réalia otsaan. Lopulta kuitenkin tilanne on ohi ja Fernand ja Réal poistuvut vertavuotavina ja siteissä yhdessä Algur Hurtle Meadowsin järjestämille kutsuille. Elmyr de Hory tiedusteli heiltä vielä kiukkuisena ennen lähtöä, että kuka tämän sotkun oikein maksaa. Fernand ja Réal lupasivat maksaa lähteissään laskun. Lopulta kuitenkin he poistuivat kaupungista ja laskun maksaminen jäi Eldyr de Horylle.

Samana vuonna Cannesissa, Ranskan Rivieralla, Réal Lessard ajoi kello kaksi yöllä loistokkaan Carlton-hotellin pihaan valkoisella Alfa Romeollaan. Autossa hänellä oli mukanaan tyttö. Hotellin pihassa jostakin yön pimennosta syöksyy auton kimppuun Fernand Legros ja viiltää veitsellä avoauton kangaskaton rikki. Kaikki johtaa jälleen kamppailuun, johon tarvitaan hotellin ovimiestä apuun rauhoittamaan tilannetta. Fernand Legros suostui maksamaan jälleen tilanteesta, jotta hänelle ei koituisi jälkeen päin seuraamuksia.

Cannesin ja Madridin tapahtumien jälkeen Réal Lessard joutui varaamaan hotelli Delmonicosta alakerran huoneen itselleen, sillä hotelli Adams oli laittanut porttikiellon viimeaikaisten tapahtumien vuoksi kumppaneille. Jälleen kerran Fernand ja Réal joutuvat hotellihuoneessa tappeluun ja tällä kertaa Fernand Legros sieppaa lähellä sijainneen taulun käteensä ja lyö sen Réal Lessardin päähän. Valitettavasti vain taulu oli aito Vlaminckin työ, joka oli jätetty myytäväksi. Elmyr de Hory oli tehnyt tätä taulua käyttäen oman väärennöksensä teoksesta. Taulun maalauskangas tietysti repesi; museon korjauslasku kankaan ompelusta ja entisöinnistä oli yli 2 000 dollaria.

Tammikuussa 1966 Réal Lessard julkisti kihlauksen nuoren ranskalaistytön kanssa, johon hän oli tulisesti rakastunut. Réal Lessard muutti pois Avenue Henri-Martinin huoneistosta asumasta. Tämä tietysti tarkoitti, että hän sanoutui myös irti suhteestaan Fernand Legrosin kanssa. Fernand otti asian toisin ja siitä seurasi hirvittävä sota kumppaneiden välille. Riidat olivat aina kovia ja Fernand vihaisena yritti useamman kerran jopa tappaa Réalia. Elmyr de Hory oli muuttanut Espanjaan asumaan ja Fernand sekä Réal olivat jo monia vuosia teettäneet useimmat pukunsa Elmyr de Horyn käyttämällä madridilaisräätälillä. Elmyr de Hory asui yleensä hotelli Hiltonissa ja räätäliliike sijaitsi hotellin vieressä. Räätäliliikkeen laskutuksen tiedoista näky, että Fernand Legros oli teettänyt ja maksanut kolmekymmentäkaksi koko- tai yhdistelmäpukua kolmen vuoden aikana. Kaikki puvut eivät välttämättä olleet hänelle itselleen, vaan hänellä oli toisinaan mukanaan joku Pariisin haaremin jäsenistä, jolle tilattiin silkkipaitoja, andalusialaisia vasikannahkasaappaita ja kaksirivisiä kultanappisia klubitakkeja.

Jälleen kerran Fernand ja Réal olivat Madridissa räätäliliikkeessä ostoksilla ja sieltä heidän oli tarkoitus siirtyä kutsuille, jotka järjesti Algur Hurtle Meadows. Fernandille jäi maksettavaksi räätälin lasku ja hän valitsi nopeasti joitakin vaatteita sekä otti esille First National City Bankin šekkivihon. Hän ojensi šekkivihon Réalille sanoen räätälin kuullen: ”Kirjoitahan nimeni niinkuin aina!” Réal tietysti toimi näin. Varsin nopeasti kirjoitettu šekki palautettiin pankista takaisin räätälille maksamattomana ja pankin huomautuksella varustettuna, että allekirjoitus ei ole aivan kunnossa. Räätäli ilmoitti asiasta nopeasti Fernand Legrosille, joka poikkesi muutaman viikon päästä räätälille laskun maksamassa, tällä kertaa kuitenkin käteisellä rahalla. Vielä Fernand pyysi räätäliä allekirjoittamaan valmiiksi kirjoitetun espanjankielisen ilmoitukse, joka oli käännetty ranskankielelle. Sen mukaan Fernand oli saanut šekin Réal Lessardilta ja tämän allekirjoituksen Réal oli šekkiin väärentänyt. Räätäli kieltäytyi allekirjoittamasta, koska oli itse nähnyt Fernandin pyytävän Réalin allekirjoitusta šekkiin. Fernand ilmoitti, että jos räätäli halusi asiakassuhteen jatkuvan vielä, olisi parempi allekirjoittaa. Edelleen räätäli kieltäytyi allekirjoittamasta, johon Fernand Legros ilmoitti vihaisena: ”Te menetitte juuri asiakkaan!”

Réal Lessard kertoi Fernand Legrosin saaneen hänet kerran houkutelluksi jollakin asialla käymään Fernand Legrosin asunnossa. Paikalla asunnossa Réalin päälle hyökkäsi kuitenkin kolme marseillelaista gangsteria. On kuitenkin epäselvää, mikä tämän tapauksen tarkoitus oli; oliko tarkoitus pahoinpidellä tai tappaa Réal vai uhkailla tai varastaa häneltä jotakin? Réalin taskuista löytyi Fernandin hänelle kirjoittama velkakirja 20 000 dollarille. Réalin kertoman mukaan tämän velkakirjan vuoksi hänet jätettiin henkiin.

Gangsterit sopivat Réalin kanssa, etteivät he koske häneen, jos Réal perii saatavat Fernandilta ja maksaa rahat eli 20 000 dollaria heille. Réal käänsi asian siten, että gangsterit perivät saatavat Fernandilta ja pitävät rahat. Miehiä Réal ei sen jälkeen uudestaan nähnyt. Fernand Legrosilla ei ollut käteisvaroja juuri silloin mukana, kun gangsterit perivät häneltä rahoja, joten hän luovutti heille yhden uusimmista Elmyr de Horyn tekemistä Henri Matissen öljyväriväärennöksistä. Maali oli niin tuoretta, että pian teos paljastui väärennökseksi ja raivostuneet gangsterit vaativat nyt rahojaan Fernandilta uudestaan. Tällä kertaa Fernand otti maalauksen takaisin ja maksoi 20 000 dollaria miehille käteisellä.

Réal Lessard oli itselleen alkanut kerätä erilaisia asiakirjoja liiketoiminnasta jo vuodesta 1961 lähtien. Réal oli kumppaneista ainut, joka tiesi tarkasti Fernandin tavan toimia ja millä tileillä rahoja oli. Fernand oli hyvin boheemia elämää elävä taiteilijasielu, jonka luonteenpiirteisiin tarkkuus ei kuulunut. Myynnit Réal ja Fernand hoitivat yhdessä siten, että Fernand käänsi asiakkaan pään ostoon sopivaksi ja Réal suoritti asiakkaan rahastuksen sen jälkeen. Näin toimittiin aina vuoteen 1966 saakka. Réal Lessard siirsi liiketoiminnasta tulleet rahat Sveitsin pankkeihin töysin yksin.

Näillä keräämillään papereilla Réal lopulta sai kiristettyä Fernandilta oman osuutensa tiukan paikan tullen. Näin Rèal sai myös Fernandin tekemään hänestä Ibizan Elmyr de Horyn käytössä olleen talon perijän ja sama tapahtui myös Fernandin Pariisin asunnon kanssa. Réal perusteli tätä järjestelyä sillä, että jos koskaan tulee yllättäviä vaikeuksia, niin kukaan ei pääse varastamaan kiinteää omaisuutta heiltä. Fernandin ostellessa luksusasuntoja ja viettäessä ylenpalttista ja kallista elämäänsä, Réal sijoitti rahoja kanadalaiseen maaomaisuuteen. Réal lainasi myös omalle liikekumppanilleen varoja nylkyrikorolla. Varat tulivat aina Kanadasta ja Réalin selityksen mukaan ne olivat lainattu Réalin äidiltä ja muilta sukulaisilta.