Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (21. osa)
Aikanaan hyvin monet arvostetuimmista taidekauppiaistakin joutuivat myöntämään, että Fernand Legros lähestyi heitä myyntiaikein ja kaupanteko mielessä. Tässä taidekauppiaiden joukossa oli aina myös niitä, jotka muistivat hänet, mutta nimenomaan siitä, että olivat joutuneet osoittamaan Legrosille ovea. Taideteokset Legrosin huoneistossa nostivat hänen kauppamiehensä arvoa, sillä myös väärenökset aitojen taideteosten seurassa saivat näin ansiotonta arvonnousua. Legros sai syksyllä 1962 jo tarjouksen eräästä Henri Matissen öljyvärimaalauksesta – 75 000 dollaria – jota ei kuitenkaan valitettavasti voitu myydä ilman taidemaalarin tyttären, Madame Duthin asiantuntijalausuntoa.
Fernand Legros ja Réal Lessardrajoittivat ensimmäisen yhteisen toimintavuotensa 1962 myyntitoiminnan vain Pariisiin, New Yorkiin, Chicagoon, Sveitsiin ja Etelä-Ranskaan. Heti seuraavana vuotena he matkustivat yhdessä käytännöllisesti katsoen kaikkialle, missä suinkin oli tarjolla potentiaalia taidekaupoille vaikkapa varakkaan ostajaehdokkaan muodossa. Vuoden 1963 aikana kumppanukset kävivät mm. Rio de Janeirossa, Buenos Airesissa, Kapkaupungissa, Johannesburgissa sekä Tokiossa. Myyntimatkojensa välillä he poikkesivat joko viikoksi tai kahdeksi viikoksi New Yorkiin, jossa Fernand Legros varasi huoneiston Hetel Delmonicosta sekä Legros vieraili Parke-Bernetin galleriassa ja 57. kadun ja Madison Avenuen yläpään tasokkaimpien taidekauppiaiden luona. Legros jätti piirustuksia ja maalauksia Parke-Bernetin galleriaan huutokaupattavaksi omalla nimellään, Réal Lessardin nimellä tai oman Pariisin galleriansa nimellä.
Aina kuin se vain oli mahdollista joko Fernand Legros tai Réal Lessard näyttäytyivät itse huutokaupassa; he tarkkailivat hyvin tarkasti, kuka varakas ostaja huusi heidän tuomiaan teoksia, jotta he voisivat tulevaisuudessa olla suoraan yhteydessä ostajiin kauppatarkoituksessa. Réal Lessard oli vuonna 1963 tutustunut avuliaaseen pariskuntaan nimeltä Rose ja Edwin Bachman, jotka olivat yksityisiä taidekauppiaita Manhattanin itäpuolella. Pariskunta Bachman tutustutti Réalin ja Fernandin kaupungin varakkaisiin taiteenkeräilijöihin. Fernand Legros löysi myös New Yorkista kirjan, josta oli hänelle jatkossa erittäin paljon apua taidemyyntityössä. Kirja oli yksityisesti painatettu ja ja markkinoitu kansainvälisille taidekauppiaille. Paksussa teoksessa oli yhdysvaltalaisen taiteenkeräilijöiden nimet, osoitteet (kesä- ja talviasuntoihin), puhelinnumerot ja erikoismieltymykset.
Fernand Legrosin myyntitekniikka pohjasi yleensä aivan alusta lähtien asiantuntijalausuntoihin, sillä hän oli myymässä hyvin arvokasta ja kallista tuotetta. Näillä lausunnoilla oli mahdollinen ostajaehdokas paljon helpompi saada vakuuttuneeksi, että myytävä tuote on aito. Ranskan hallitus on suonut muutamille tietyille henkilöille oikeuden antaa autoistodistuksia; näitten henkilöiden ammattitaito perustui pitkään, vuosia kestäneeseen tutkimukseen ja tietojenhankintaan tai henkilökohtaiseen suhteeseen suoraan taiteilijaan. Aitoustodistuksen antamisesta he saivat myös korvauksen. Fernand Legrosilla oli aitoustodistuksia saadakseen jopa kiusaus kohottaa maksua todistuksen antajalle.
Fernand Legrosilla ei ollut mitään vaikeuksia saada teoksilleen aitoustodistuksia mm. Marquetin, Vlaminckin tai Dufyn aviopuolisoilta sekä Alice Derainilta ja Mlle Jeanne Modiglianilta. Toiset näistä suosituista asiantuntijoista, kuten esimerkiksi André Pacitti, Maurice Malinque tai Paul Epstein eivät olleet lahjottavissa. Heidän kohdallaan Fernand Legrosin täytyi yksinkertaisesti luottaa vain teoksen laatuun. Yleensä heiltä sai todistuksen ilman, että he edes sanottavasti epäröisivät todistuksen antamista.
Kokemuksen ja häikäilemättömän rohkeuden kasvaessa Fernand Legros lähetti Réal Lessardin Etelä-Ranskaan tapaamaan taidemaalari Kees van Dongenia (oik. Cornelis Theodorus Marie van Dongen, s. 26.1.1877 Delfshaven ja k. 28.5.1968 Monte Carlo), joka tuolloin oli vielä hyvin harvoja elossaolleita fauvistimaalareita. Hollannissa syntynyt ja vuonna 1929 Ranskan kansalaisuuden saanut taidemaalari vietti seesteistä elämää vaimonsa kanssa Monte Carlon läheisellä kukkuloilla. Dongen tunnettiin erityisesti tyylitellyistä ja aistikkaista naisten muotokuvista. Réal Lessard vei Dongenille näytille Elmyr de Horyn tekemän muotokuvan kauniista naisesta, jolla oli täyteläiset huulet sekä sininen helminauha. Teos oli suora muunnelma Kees van Dongenin vuonna 1908 maalaamasta taulusta, Hattupäinen nainen. Taidemaalari tutki maalausta hyvin pitkään ja huolellisesti. Sitten hän hymyili kaihoisasti, kuin muistellen menneitä aikoja. Hän ilmoitti, että kyllä teos oli hänen tekemänsä. Kuvataiteilija jopa kertoi muistavansa tämän mallin erityisen hyvin ja samalla hän hän kertoi, kuinka monta kertaa hänen täytyi keskeyttää maalaminen rakastellakseen mallin kanssa.
Kees van Dongen kirjoitti vapisevalla vanhan miehen käsialalla nimensä valokuvajäljennöksen taakse, johon Réal Lessarg oli kirjoittanut koneella: Le tableau reproduit ci-contre mesurent 62 x 52, est une oeuvre de moi, peinte vers 1907-1908. Allekirjoituksen taiteilijalta saatuaan Réal Lessard kiirehti Monte Carlosta suoraan Pariisiin. Liikekumppanit olivat hyvin iloisia tästä todistuksesta ja Fernand Legros soitti välittömästi Elmyr de Horylle Ibizalle ja vaati tältä lisää Kees van Dongenin töitä. Elmyr oli sitä mieltä, että häntä painostetaan liikaa. Hän vustusti: ”Tulet tänne maanantaina, sanot että lähdet torstaina ja että tarvitset viisi Vlaminckia, kolme van Dongenia ja kaksi Bonnardia ja että niiden on pakko tulla valmiiksi. Olet järjiltäsi.”
Tarvitessaan hyvin nopeasti rahaa tai jos myytävän maalauksen aitoudesta oli epäilyjä Fernand Legros ei vaivautunut edes hankkimaan aitoa asiantuntijalausuntoa. Hän oli lopulta tullut siihen tulokseen, että aisntuntijalausunto oli hyvin helppo tehdä myös itse. Legros teetti nuorella japanilaisella kaivertajalla valmiit kuparilaatat, joihin oli kaiverrettuna täsmälliset jäljennökset Pacittin, Malinquen, Epsteinin ja André Schoellerin käyttämät viralliset leimat (Expert auprés des Douanes Françaises). Myös Réal Lessard oppi muutaman harjoituksen jälkeen kopioimaan Kees van Dongenin vapisevan nimikirjoituksen.
Toinen käypä tapa saada todistettua taideteoksen aitous on saada teoksen aikaisemmalta omistajalta todistus. Usein nämä entiset omistajat ovat joitakin kuuluisia taidekeräilijöitä, jotka ovat mahdollisesti joutuneet rahavaikeuksiin ja joutuneet luopumaan sen vuoksi tauluistaan. Tällaisia tuttuja taidekeräilijöitä myös Fernand Legrosilla oli runsaasti. Kun kyseessä oli vähän arvokkaampi taulu, Fernand Legros vei sen esimerkiksi myyntiin johonkin parhaimmista huutokauppakamarista, kuten Pariinin Hôtel Druotiin tai New Yorkin Parke-Bernetiin. Vuosian 1962-1965 Parke-Bernet myi noin neljäkymmentäviisi Fernand Legrosin tuomaa taideteosta. Huutokauppakamarit eivät paljastaneet taideteoksen välittäjän tai myyjän nimeä ja vakituiset ostajat luottivat Parke-Bernetin maineeseen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nämä Fernand Legrosin huutokauppaan tuomat teokset olivat tietysti taideväärennöksiä. Jos jostakin syystä Legrosin huutokauppaan tuoma teos jäi myymättä toivotulla hinnalla, ostivat Fernand ja Réal teoksen takaisin kymmenen prosentin provisiolla, joka oli heidän mielestäänvarsin kohtuullinen hinta näkyvyydestä ja maininnasta Parke-Bernetin myyntiluettelossa ja myyntikertomuksissa.
Vuonna 1963 Fernand Legros ja Réal Lessard ottivat käyttöön Japanin matkallaan vielä erään uuden tavan huijata taideostajia. Kyseessä oli väärennettyjen tullileimojen sarja. Jos kansallisesti arvokas maalaus poistui Ranskasta, teos vaati poistuakseen ”matkustusluvan”. Edellisenä vuonna Fernand Legros oli vienyt Sveitsiin useita Maurice de Vlaminckin guassitöitä Ranskasta kolmikuukautisella matkustusluvalla. Siinä vaiheessa, kun Sveitsin tullissa vaadittiin maalauksia palautettavaksi, Fernand tajusi sekaantuneensa kirjanpidossaan ja myyneensä taulut jo muualle. Genéveläiseltä asianajajalta hän sai tietää, että hänen toimintansa loppuisi Sveitsissä markkinoiden sulkeuduttua häneltä ja hänelle saattaisi myös siitä olla seurauksena vankeusrangaistus. Pakokauhuissaan Fernand Lergos tilasi hyvin nopeasti Elmyr de Horyltä muutamia puuttuvia näköisteoksia Maurice de Vlaminckin teoksista. Elmyr de Horyn avulla tilanne saatiin pelastettua.
Varmistaakseen, ettei tämä tilanne koskaan enää uusiudu, Fernand Legros tilasi vielä Tokiosta sarjan Ranskan ja Sveitsin tullileimasimia. Réal Lessard kuljetti paljon myöhemmin näitä tullileimasimia maasta toiseen matkalaukussaan käärittynä ruskeaan paperiin ja paketiksi teipattuina. Elmyr de Hory kysyi kerran tämän nähdessään, kuinka Réal uskalsi kuljettaa niitä mukanaan. Eikö hän pelkäisi lopulta jäävänsä kiinni tullissa? Réal kertoi, että kerran paketti avattiin Etelä-Afrikassa. Hän kertoi tullissa vievänsä leimasimet veljenpojalleen, joka keräilisi niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti