Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (27. osa)
Fernand Legros oli samoin hyvin kiinnostunut siitä, mistä Réal Lessardin rahat olivat todella peräisin, vaikka viisi vuotta aikaisemmin hän oli todella varaton. Réal Lessard ei kuitenkaan koskaan vaivautunut talousasioitaan Fernandille avaamaan. Silti edelleen Réal keräsi dokumentteja omaan arkistoonsa; ne olisivat siinä vaiheessa, kun hän aloittaisi oman hyökkäyksensä, kovaa tavaraa Fernand Legrosia vastaan. Kumppanukset tekivät kuitenkin vielä yhdessä myyntimatkoja taidetta myyden, vaikka kovat riidat aina olivat myöskin vaanimassa kulman takana.
Molemmat kannustivat ja rohkaisivat Elmyr de Horya jatkamaan mahdollisimman tuotteliaana, jotta heillä riitti myytävää. Elmyr de Hory seurasi kumppaneidensa edesottamuksia sivusta, mutta oman puolensa hän oli myös selvästi valinnut. Elmyrin päätökseen vaikutti ennen kaikkea vakuuttuminen siitä, että Fernand oli järjetön ja jopa mielenvikainen. Päätöstä puolen valinnassa helpotti toki myös se, että Elmyr de Horylle oli selvinnyt Réalin hallitsevan suurinta osaa liiketoiminnan tuottamista varoista. Réal paljasti myös Elmyr de Horylle vaarallisen tarinan Fernand Legrosista.
Yhtenä iltana Cannesissa erään paikallisen taidegallerian avajaisten jälkeen Fernad Legros oli Réal Lessardin kanssa hotelli Carltonissa viettänyt iltaa monien ranskalaisten taidekauppiaiden ja -arvostelijoiden kanssa juoden ja poltellen ketjussa sikareita. Humalatila sai hänet purkautumaan hiljan olleen riidan vuoksi eräälle nuorelle taidekauppiaalle osoittaen Réalia ja lausuen: ”Tiedättekö kuinka hänellä on varaa noin kalliisiin pukuihin? Vien teidät Ibizalle ja esittelen miehelle, joka tekee kaikki hänen Vlaminckinsa ja Deraininsa.” Tokaisun kuulleet paikallaolijat kuitenkin nauroivat Fernand Legrosin purkaukselle ja luulivat tämän laskevan ainoastaan leikkiä. Elmyr de Hory oli myös kerran itse kuullut Fernand Legros sanovan hänelle, että Elmyr olisi katuojassa ilman Fernand Legrosia. Fernand käytti vielä sanontaa – vanha rouva vailla pissapottaa. Elmyr de Hory oli tietenkin näistä Fernand Legrosin sanomisista vallan kauhuissaan ja entistä enemmän vakuuttunut tämän mielenvikaisuudesta.
Réal Lessard oli muutettuaan Fernand Legrosin luota Avenue Henri-Martinilta asettunut asumaan omaan asuntoon Hôtel Montelambertiin. Hiljalleen hän aloitti täysin omaa liiketoimintaansa ostamalla aluksi huhtikuussa 1964 taidegalleria Galerie Gardon Avenue Martignonilta hyvin läheltä Faubourg St. Honoréta. Taideteosten myynnin kannalta gallerian sijainti tuskin olisi voinut olla kovin paljoan parempi paikka. Gallerian kauppahinnaksi tiedettiin 200 000 dollaria. Tämä antaa olettaa, että Réal Lessard ei suinkaan ollut mikään köyhä poika. Siinä vaiheessa, kun joka keväiset valitukset Elmyr de Horylta rahan puutteesta alkoivat kuulua Ibizan saarelta, olikin Réal Lessard nyt se henkilö, joka vastasi Elmyrin huutoihin rahan rauhoittavalla voimalla.
Réal Lessard usein tunsi Elmyr de Hory kohtaan vilpitöntä sääliä, koska Elmyr oli tehnyt elämänsä aikana niin kovin paljon, mutta tienannut siihen nähden säälittävän vähän varallisuutta. Réalilla oli valmiina jo suunnitelma, jonka lanseerauksen hän aloitti tähän malliin: ”Et ole enää nuori. Sinä tarvitset turvallisuutta ja paljon rahaa, jonka voit sijoittaa osakkeisiin ja obligaatioihin, niin että saat tuloja. Silloin sinulla ei ole enää huolen päivää.” Näin aloittaen Réal sai Elmyrin kiinnostumaan hänen ideastaan. Edellisenä vuonna Réal Lessard oli vieraillut Monacon lähellä iäkkään taidemaalari Kees van Dongenin luona ja kehitellyt sen jälkeen liikeideansa. Vuoden 1927 jälkeen Kees van Dongenista ei kukaan ollut kirjoittanut yhtään kattavaa elämäkertaa. Réal ehdotti perheen talousasioita hoitavalle rouva van Dangenille, että Réal Lessard kirjoittaisi ja toimittaisi Kees van Dangenin elämäkerran sekä itse valikoisi kirjaan tulevat kuvat; olihan hän sentään esittäytynyt merkittäväksi van Dangenin taiteen keräilijäksi ja asiantuntijaksi. Vielä hän ehdotti, että elämäkertakirjasta tulisi arvokas ja kallis kirja, joka painettaisiin laadukkaasti Sveitsissä ja kirja sisältäisi paljon värikuvia.
Réal Lessard sai tehtyä kustantajana sopimuksen Kees van Dongenin pariskunnan kanssa elämäkertakirjan tekemisestä ja elokuussa 1966 Réal Lessard kiiruhti Ibizan saarelle anelemaan Elmyr de Horya, jotta tämä tekisi elämäkertakirjaa varten hyvin nopeasti viisi tai kuusi isoa Kees van Dongenin öljymaalausta. Kirjan valmistuttua näistä öljyväritöistä varmasti tarjottaisiin uskomattomia rahasummia. Fernand Legros haluttiin pitää tästä elämäkertaprojektista tyystin tietämättömänä ja poissa kuvioista. Réal Lessard sai Elmyr de Horyn jälleen ansaan tarjoamalla tälle 4 000 dollaria ennakkoa sekä antamalla Elmyrille 60 000 dollarin velkakirjan, joka maksettaisiin 30.5.1967 tai jos Réal sitä ennen kuolisi; Réal Lessard omisti puolet Artinvestistä, lichtensteinilaisesta peiteyhtiöstä, jonka kautta Réal omisti Galerie Cardon.
Réal Lessard kiirehti vähän väliä Elmyr de Horya maalaamaan kiireellä Kees van Dongenin jäljennöksiä elämäkertakirjaa varten. Mikäli maalaukset eivät olisi tiettyyn päivään mennessä valmiita, ne eivät myöskään ehtisi elämäkertakirjaan mukaan. Elmyr de Hory siksi ahkeroi maalausten parissa. Samaan aikaan kun Réal Lessard kiirehti Elmyr de Horya maalaustöihin oli Fernand Legros aloittanut ilkeän painostuksen Elmyr de Horya kohtaan. Elokuun lopussa Fernand kirjoitti mm. näin Elmyrille: ”Kultaseni, olen kuullut että ystäväsi hra Lessard on Ibizalla ja näytte olevan olevan keskenänne kovin hyvää pataa. Sinua tuntuu suuresti ilahduttavan hänen oleskelunsa talossasi. Sanon varoitukseksi, että ellei tuo mies välittömästi poistu La Falaisesta, Ibizalla syntyy suurempi skandaali kuin osaat kuvitellakaan. Mikäli minun on pakko rikkoa kaikki esineet talossa, teen sen. Sinun on päätettävä, haluatko hänet vai minut. Olen suunniltani siitä, mitä olen kuullut.”
Fernand Legros syytti samassa kirjeessään Réal Lessardia monista uskottomuuksista ja petoksista; Fernandin mukaan Réal oli antanut Corvetten eräälle Fernand Legrosin rakastajalle ja siten koettanut suostutella tämän nuoren miehen asumaan kanssaan. Fernand Legros väitti samoin, että Réal Lessard oli kihlautunutkin ”vain rasittaakseen minua”. Myös Fernand Legros kertoi omistavansa kuitteja, asiakirjoja ja laskujen kopioita, jotka todistaisivat Réal Lessardin puhaltaneen heidän yhteisissä liikeyrityksissään suuria rahamääriä. Hän korosti Elmyr de Horylle, että kyseessä olivat myös Elmyr de Horyn rahat. Réal Lessardin hän väitti tuhlanneen enimmän osan rahoista Avenue Henri-Martinin huoneiston asukkaisiin.
Elmyr de Hory oli valtavien paineiden alaisena ja hän alkoi vähitellen menettää luottamustaan kumppaneiden kykyyn hoitaa asiansa kunnialla loppuun. Välitön seuraus tästä oli myös hänen töidensä laadun selkeä heikentyminen. Elmyr de Hory kertoi itse näin: ”Paine oli niin kova. Fernand penäsi koko ajan lisää ja lisää. Maalasin sarjan Dufyn vesiväritöitä. Tiesin etteivät ne olleet hyviä, mutta se ei minua liikuttanut.”
Elmyr de hory teki myös maalauksen Raoul Dufyn aiheesta kävelytiestä Deauvillessa arvarellin. Maalaus ei ollut kerrassaan yhtään mistään kotoisin ja viimehetkellä Elmyr de Hory muutti nimikirjoituksen Jean Dufyksi, joka oli Raoul Dufyn vähemmän tunnettu sekä lahjattomampi pikkuveli, tosin taidemaalari hänkin. Fernand Legros vet tämän Elmyrin maalauksen Ranskan hallituksen julkiseen huutokauppakamariin Hôtel Rameauhon Versaillesiin. Huutokauppakamarin alustavassa katselmuksessa pariisilainen taidekauppias Philippe Reichenbach havaitsi taulun ja sen, että maalaus ei näyttänyt laisinkaan Jean Dufyn työn jäljeltä, vaan isoveljen Raoulin surkealta väärennökseltä. Huutokauppakamarin virkailijalle Philippe Reichenbach vakuutti olevansa varma, että teos on väärennös.
Philippe Reichenbach tapasi Fernand Legrosin ensimmäisen kerran, kun Legros saapui hänen galleriaansa ostamaan taidemaalari ja -graafikko André Dunoyer de Segonzacin (s. 7.7.1884 Boussy-St.-Antoine ja k. 17.9.1974 Pariisi) pientä työtä. Segonzac kävi läpi uransa alkuaikana kubistisen vaikutuksen ajanjakson, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen hänet tunnustettiin yhdeksi naturalistisen perinteen johtavista kannattajista aikana, jota hallitsivat antinaturalistiset suuntaukset. Hänen öljymaalauksensa (pääasiassa maisemat, asetelmat ja hahmosommitelmat) ovat usein synkkäsävyisiä ja yleensä toteutettu paksulla maalilla, mikä korostaa muotojen painoa ja maanläheisyyttä. Hänen akvarellinsa ja etsauksensa ovat kuitenkin tyylikkäämpiä ja spontaaneja ja niissä on laajempi aihealue, kuten mm. tanssijoita ja nyrkkeilijöitä. Segonzac suunnitteli myös teatteria ja balettia. Hänen maineensa oli huipussaan 1930-luvulla; hän voitti ensimmäisen palkinnon Carnegie International -näyttelyssä Pittsburgissa vuonna 1933 ja maalauksen pääpalkinnon Venetsian Biennaalissa vuonna 1934.
Fernand Legros oli teosta ostaessaan vaatinut siitä täydellisen historian sekä perinpohjaisen kuvauksen maalauskankaasta, kaikki useana kappaleena ja taidekauppiaan allekirjoituksella varustettuna. Fernand Legrosin käytös taidegalleriassa oli tuolloin niin epämiellyttävää, että taidekauppias Philippe Reichenbach toiveet täytettyään oli lausunut Legrosille: ”Olisitteko niin hyvä, että ostaisitte Segonzacinne ensi kerran jostain muualta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti