Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (23. osa) 

Elmyr de Hory kehitti tähän ongelmaan ratkaisuksi työskentelyn talviaikaan Itävallan Tirolissa; Tirolin hän tunsi hyvin jo nuoruutensa ajoilta ja muisti varhaiset loma-aikansa siellä. Elmyr ja Réal kävivät marraskuussa 1963 Kitzbühelin hiihtokeskuksessa vuokraamassa kaupungin yläpuolella sijaitsevilta vuorilta ison alppimajan. Münchenissä he tapasivat uudelleen joulukuussa ja Fernand Legrosin oli määrä liittyä heidän joukkoonsa heti, kun New Yorkin liikeasiat olisivat hoidettu. Réal ja Elmyr jäivät Münchenissä Hotel Bayerisherhofiin mutamaksi päiväksi, koska Réalin Corvettella oli vaikea päästä sääolosuhteiden vuoksi vuoristoon.

Toisenä yönä Münchenin hotellin puhelin soi Elmyrin huoneessa Réal Lessardin ollessa kaupungilla. Fernand Legros tivasi Elmyriltä kiukkuisesti, missä Réal on ja kenen kanssa hän mahtaa olla. Elmyr ei tietysti tiennyt asiasta mitään ja kun Fernand kiihdytti itsensä puhelimessa täyteen raivoon, Elmyr vain katkaisi puhelun. Kahden seuraavan tunnin aikana Fernand Legros toisti samansisältöisiä puheluita viisi kertaa ja Elmyr päätti aina puhelut lyömällä luurin korvaan. Réal palasi yöllisiltä reissuiltaan amerikkalaisen nuorukaisen kanssa ja kohta jälleen Fernand soitti puhelimella huutaen nyt Réalille puhelimessa. Fernand ilmoitti, että hän tietää amerikkalaisesta miehestä ja kuvaili Réalille tämän puhelimessa. Fernand oli soittanut hotellin yöpäivystäjälle ja luvannut tälle sata dollaria, jos tämä ilmoittaisi, koska Réal saapuu ja kenen kanssa hän liikkuu.

Tällä kertaa yöllisen puhelun päätti Réal raivoissaan. Seuraavana aamuna renkaat saatuaan kuntoon Elmyr ja Réal lähtivät Corvettella vuorille Kitzbüheliin. Saavuttuaan alppimajalle he huomasivat pihassa taksin ja kylmästä värjöttelevän Fernandin. Fernand Legros oli lentänyt Orlyn lentokentältä suoraan Müncheniin ja jatkanut sieltä matkaansa taksilla Tiroliin. Fernandilla ei ollut matkatavaroita eikä rahaa maksaa taksia, joten Elmyr hoiti taksin maksun. Lopulta riita saatiin sovittua ja kolmikko vietti alppimajassa tuotteliaan talven; Elmyr maalasi töitään siellä ja Fernand sekä Réal hiihtelivät ystäviensä kanssa vuorilla.

Marraskuun lopulla he olivat järjestäneet taidenäyttelyn Pariisin Gallerie Pont-Royal Hôteliin, jonka nimi oli Kunnianosoitus Raoul Dufylle. Näyttelyssä oli kolmekymmentä Dufyn vesiväri- ja öljymaalausta; näistä kaksikymmentäkuusi oli Elmyr de Horyn tekemiä. Ranskalainen arvostelija Gérald Messadié ylisti vuolaasti näyttelyluotteloa, jonka kannessa oli värikuva Dufyn aidosta teoksesta, Les Courses, Deauville 1925. Tämän Dufyn teoksen omisti sekä lainasi näyttelyyn Fernand Legrosin silloinen asianajaja, taidekeräilijä Roger Hauert. Tästä näyttelystä Elmyrille ei kerrottu mitään.

Kesällä Fernand Legros ja Réal Lessard saapuivat Elmyr de Horyn luokse Ibizalle tuoden mukanaan uusia värejä, kankaita, paperia sekä taidekirjoista uusimpia. He kertoivat Elmyrille, mitä he odottivat tältä seuraavien kuukausien aikana. Elmyr oli varovainen ja hankki Fernandille ja Réalille majoituksen vierailun ajaksi läheisestä Marigna-hotellista. Vierailun aikana Elmyr ja Fernand keskustelivat uudesta talosta ja ateljeesta Elmyrille. Tällä kertaa Fernand ilmoitti lahjoittavansa etumaksuna varat Elmyrin taloa varten.

Elmyr kertoi kumppaneilleen amerikkalaisesta lääkäristä, joka oli ostanut newyorkilaiselta kiinteistönvalittäjältä maata Ibizalta Los Molinosin kalliolta kaupunginmuurien ulkopuolelta. Kun lääkäri saapui itse saarelle, hän huomasi kaupungin avoimet likaviemärit ja puutteet sähkönjakelussa. Hän pisti pettyneenä tontin myynti samalla hinnalla, mitä oli itse siitä maksanut. Kalliotontilta oli suora näköyhteys ja jyrkkä pudotus suoraan Välimerelle. Näköyhteys oli myös kauempana siintävään Formenteran saareen. Fernand Legros oli heti valmis ostamaan kalliotontin Elmyrin taloa varten. Fernand sopi kaupat omissa nimissään lääkärin Barcelonassa olevan asianajajan kanssa. Elmyr oli jälleen taitamaton, kun hän antoi Fernandin ostaa kalliotontin omiin nimiinsä; tämän asian hän hän karvaasti tuli oppimaan myöhemmin.

Fernand Legros tarvitsi Elmyrin tekemiä taideväärennöksiä omien valtavien kulujensa peittämiseksi. Elmyr de Horyn töillä pyöritettiin melkoista rulettia. Fernand Legros kertoi Elmyrille: ”Sinulla pitäisi olla iso makuuhuone ja sen yhteydessä ateljee. Ja se pitäisi rakentaa niin, ettei sinne pääsisi yllättäen ryntäämään ihmisiä. Lisäksi pitäisi olla sievä maisemapuutarha ja iso ulkogrilli. Tehdään myös toinen huoneisto, ettei meidän tänne tullessamme tarvitse majoittua hotelliin. Se sisustetaan kokonaan punaiseksi, koska se on on minun mielivärini. Voit antaa sen vieraitten käyttöön.”

Saarella asuvan amerikkalaisen arkkitehdin piirtämästä talosta meinäsi tulla kovin suuri; Elmyr halusi talon yhteen kerrokseen ja Fernand halusi kolmikerroksisen talon. Kompromissi löytyi kaksikerroksisesta talosta kalliolla. Fernand määräsi arkkitehdin vielä kesken rakentamisen suunnittelemaan vielä uima-altaan, jonka reunalle tulisi kukkatarha sekä nykyaikainen suodatinkoneisto. Elmyriä pelotti talon aiheuttamat ylläpitokustannukset, mutta Fernand lohdutti Elmyriä ja sanoi, ettei Elmyrin tarvitse siitä murehtia. Elmyr alkoi nyt vakavasti uumoilla, millä rahoilla hänen luksustaloaan oikein rakennettiin Ibizan saarelle. Hän epäili, että hänen suuret öljyvärimaalaukset oli laitettu myyden, mutta Fernand Legros tiukasti kiisti hänen epäilyksensä.

Äkkiä Elmyr de Hory oli vielä isomman ongelman edessä, kun hänen Kanadasta saatu Joseph Boutinin nimellä oleva passinsa vanheni. Réal Lessard oli myyntimatkallaan poikennut Rotterdamissa Kanadan konsulaattiin uusimaan Elmyrin passia. Passia hakiessaan he olivat olettaneet Boutinin olevan turvallinen ja harmiton torontolainen vakuutusvirkailija. Konsulaatissa ilmeni Joseph Boutinista muutama merkintä Kanadan kuninkaallisen ratsupoliisin arkistosta, jonka mukaan Boutinia oli etsitty jo joitakin vuosia. Joseph Boutin oli Ontariossa etsintäkuulutettu varastetun omaisuuden hallussapidosta sekä kaksinnaimisesta. Konsuli tiukkasi Réalilta, missä tämä mies oli. Réal poistui hyvin nopeasti konsulaatista taakseen katsomatta. Näin sai päätöksen Joseph Boutinin värikäs ura Euroopassa.

Elmyr de Hory oli jälleen ilman passia, kuten muinoin hän oli ollut Yhdyllysvalloissa monta vuotta. Hän oli tämän vuoksi hyvin onneton, mutta yllättäen hän keksi hakea Espanjasta oleskelulupaa. Muutamat vaikutusvaltaiset unkarilaisystävät Madridissa auttoivat Elmyriä takaamalla hänen henkilöllisyytensä ja hänen vilpittömyytensä. Näin Elmyr de Hory sai recidencian Espanjaan nimellä Joseph Elmyr Dory-Boutin. Oleskeluluvan turvin Elmyr saattoi hakea taas Espanjan hallituksen myöntämää passia.

Elmyrin tekemiä öljymaalauksia Fernand ja Réal myivät melkein sitä mukaan, kun vain Elmyr saattoi töitään valmistaa. Elmyrin valmistamien töiden hinnat liikkuivat 20 000 ja 115 000 dollarin välillä. Suurempi summa maksettiin Elmyrin tekemästä suurikokoisesta Derainin jäljitelmästä, joka myytiin erään suuren New Yorkin taidegallerian kautta viisi kuukautta sen jälkeen, kun Fernand oli tuonut taulun pois Kitzbühelistä. Elmyr de Hory oli ohjeistanut ja sopinutkin Fernandin kanssa, että jos maalauksen kanssa koskaan syntyisi vaikeuksia, jos siinä olisi jotakin epäselvää tai sitä epäiltäisiin vähääkään, niin se oli tuotava takaisin ja tuhottava. Koskaan Elmyrille ei tuotu ainuttakaan työtä takaisin.

Fernand Legros oli La Falaisen rakennustöiden alettua huhtikuussa 1964 kauppoja tekemässä Texasissa. Dallasissa Fernand Legros esiteltiin leppoisalle taiteenkeräilijä ja öljymiljonääri Algur Hurtle Meadowsille. Jo aikaisemmin Algur Hurtle Meadows oli ostanut Madridissa miljoonan dollarin arvosta epäilyttäviä Goyan ja El Grecon taideteoksia ”Infanta Isabel de Bordónin kokoelman” kaltaisista lähteistä sekä hän oli lahjoittanut Dallasin eteläiselle metodistiyliopistolle veistospihan ja taidemuseon. Réal Lessard ja Fernand Legros vainusivat Meadowsin helpoksi saaliikseen. He myivät miljonäärille seuraavien kahden ja puolen vuoden kuluessa viisitoista ”Dufyä”, seitsemän ”Modigliania”, viisi ”Vlaminckia”, kahdeksan ”Derainia”, kolme ”Matissea”, kaksi ”Bonnardia”, yhden ”Chagalin”, yhden ”Degasin”, yhden ”Marquetin”, yhden ”Laurencinin”, yhden ”Gauguinin” ja yhden ”Picasson”. Kaikki nämä teokset olivat tietysti Elmyr de Horyn tekemiä taideväärennöksiä, joista noin puolet olivat öljymaalauksia. Tämän jälkeen Algur Hurtle Meadowns omisti todennäköisesti erään suurimman yksityisen väärennettyjen maalausten kokoelman maailmassa.

Kun skandaali paljastui, Algur Hurtle Meadowsista tuli hyvin nopeasti narri ja petetty. Myös Elmyr de Horyn tekemät työt olivat tehneet kauppansa ns. asiantuntijoille, galleristeille, kauppiaille sekä taidemuseoille. Koko taidemaailmaa oli nyt kunnolla vedätetty. Omilla töillään Elmyr de Hory ei saanut kovin kummoista arvostusta, mutta jos hän varusti työnsä vaikkapa Picasson allekirjoituksella, teoksesta oltiin valmiita maksamaan aivan toisenlaisia hintoja. Tätä miettiessään Elmyr de Horysta tuntui huvittavalta, surulliselta, mutta myös inhottavalta.