Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (20. osa)
Eurooppaan tullessaan Fernand Legros vei Réal Lessardin tutustumaan omiin vanhempiinsa Cannesin lähelle. Cannesissa hän laittoi Réalin kouluun, jota ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa aikaa. Réal ei koskaan oppinut ranskaa eikä englantia tuottamaan kirjoittamalla kovin hyvin. Réal oli näihin aikoihin melko murheellinen, koska hän tiesi, että Fernand Legros juoksenteli muiden poikien perässä vaatien kuitenkin Réalilta ehdotonta uskollisuutta. Réalista kehittyi älykäs nuorimies, jolle muodostui samoin kallis maku. Elmyr de Horyn kävi monesti sääliksi Réalin kohtaloa. Kaiken kahdeksannentoista ikävuoden jälkeen oppimansa hän on saanut Fernand Legrosilta. Heidän suhteensa toi vääjäämättä jonkun mieleen Pygmalionin ja Galatean, ja toisinaan suhde oli kuin tohtori Frankensteinin ja hänen hirviönsä.
Elmyr de Horylle toimitti kaksi pariisilaiskauppiasta jatkuvasti vanhoja kirpputoreilta hankittuja kankaita ja parhaita Lefranc Bourgeois-värejä. Pariisissa Seine-joen rannalla sijaitsi vuonna 1720 pieni mausteliike, josta muodostui sittemmin maailman suurimpia maalitehtaita. Lefranc Bourgeois-maalit ovat olleet ammattimaalareiden käytössä jo yli kolmensadan vuoden ajan. Apteekkari Charles Leclef – Lefranc-suvun esi-isä – tapasi ranskalaisen taidemaalari ja asetelmien mestari Jean Siméon Chardinin (s. 2.11.1699 Pariisi ja k. 6.12.1779 Pariisi) ja alkoi tuottaa tälle yhdelle 1700-luvun suurimmista eurooppalaisista maalareista värejä. Taidemaalari Jean Siméon Charfinin ateljee sijaitsi saman talon yläkerrassa, minkä katutasossa taas sijaitsi apteekkari Charles Leclefin liike. Lasikattoinen taidemaalarin koti oli aivan liian ahdas paikka hioa värejä ja siksi taidemaalari Chardin sai luvan alakerran myymälässä valmistella värejään. Hyvin nopeasti nämä kaksi miestä tutustuivat toisiinsa ja viihtyivät toistensa seurassa. Lopulta kävi niin, että taidemaalari uskoi pigmenttiensä hionnan Charles Laclefin haltuun sekä tutustutti apteekkarin pian myös värien tuotantoon. Melko nopeasti Charles Leclefin pienen pariisilaisliikkeen putiikin hyllyille mausteiden rinnalle löysivät tiensä myös pigmentit, ikään kuin ruoaksi sielulle.
Chardin syntyi Pariisissa puusepän poikana ja hän poistui elinaikanaan vain hyvin harvoin kaupungista. Chardin asui Seinen vasemmalla rannalla lähellä Saint-Sulpicea vuoteen 1757 saakka, jolloin kuningas Ludvig XV myönsi Chardinille Louvresta asuintilan ja ateljeen. Chardin teki avioliittosopimuksen Marguerite Saintardin kanssa vuonna 1723 ja avioliitto solmittiin vasta vuonna 1731. Opiskeluvuosina Chardinin opetusmestareina toimivat uskonnollisiin ja mytologisiin aiheisiin erikoistunut taidemaalari Pierre-Jacques Cazes (s. 1676 ja k. 25.6.1754) ja taidemaalari Noël-Nicolas Coypel (s. 17.11.1690 Pariisi ja k. 14.12.1734 Pariisi). Jean Chardinista tuli vuonna 1724 mestari vuonna 1391 perustettuun Académie de Saint Lucin maalareiden ja kuvanveistäjien kiltaan. Jo seuraavana vuonna Chardin luopui asemasta Académie de Saint Lucissa. Hän tienasi melko vaatimattoman toimeentulonsa tekemällä genremaalauksia eli maalaamalla ihmisiä arkisissa askareissaan. Hän myi taideteoksiaan millä hyvänsä hinnalla, mitä ihmiset sattuivat tauluista maksamaan. Hän teki myös freskojen entisöintiä henkensä pitimiksi.
Marraskuussa 1731 Chardinin poika Jean-Pierre kastettiin ja tytär Marguerite-Agnés kastettiin vuonna 1733. Vuonna 1735 Charinin vaimo Marguerite kuoli ja kahden vuoden päästä kuoli hänen tyttärensä samoin. Jean Chardin töitä oli vuodesta 1737 alkaen jatkuvasti Pariisin Académie des Beaux-Artsin virallisessa Salon -taidenäyttelyssä. Kuningas Ludvig XV myönsi Jean Chardinille 500 livrin eläkkeen vuonna 1752. Vuonna 1863 hän sai vielä 200 livrin lisäeläkkeen. Jean Chardin oli vuoteen 1770 mennessä Premier peintre du roi, ja hänen 1400 livrin eläke oli akatemian korkein. Chardinin näkö heikkeni 1770-luvulla ja hän alkoi silloin maalata pastelliväreillä mm. muotokuvia. Hänen pastelliteoksensa ovat nykyään erittäin arvostettuja.
Jean Chardinin taidemaalari poika hukuttautui vuonna 1772 Venetsiassa. Jean Chardinin viimeinen tunnettu öljymaalaus on vuodelta 1776. Viimeisen kerran hän osallistui taidenäyttelyyn vuonna 1779 usealla pastellityöllään. Hän oli vakavasti sairas marraskuussa ja saman vuoden joulukuun kuudes päivä hän kuoli Pariisissa. Jean Chardin työskenteli maalatessaan hyvin hitaasti ja kaikkiaan hän maalasi vain hieman yli 200 teosta, noin neljä maalausta vuodessa. Aluksi hänen suosionsa perustui eläimiä ja hedelmiä kuvaaviin maalauksiin, mutta 1730-luvulla hänen maalauksiinsa ilmestyivät keittiövälineet.
Maalauskankaiden täytyi Elmyr de Horyn töissä olla oikealta vuosikymmeneltä ja ne täytyi olla pingotettuja alkuperäisiin kiilakehyksiin; kankaat täytyi olla myös ohuelti maalattuja. Elmyr aina hoiti itse kankaiden puhdistuksen. Hän liuotti kankaitaan alkaliliuoksella, jonka hän sitten jätti puoleksi päiväksi. Tämän jälkeen hän raaputti maalin pois palettiveitsellä varovasti. Hänen täytyi olla huolellinen, ettei alkuperäinen pohjamaalaus tärveltyisi tai veitsi leikkaisi peräti kankaaan puhki. Jos kaikki maali ei irronnut ensimmäisellä kerralla, menettely oli pakko toistaa uudelleen. Työnä tämä ei Elmyrin mielestä ollut vaikeata tai hankalaa, mutta suttuista ja hieman ikävää työtä kyllä oli.
Réal Lessard kantoi Elmyr de Horylle usein taidekirjoja ja joistakin tietyistä maalauksista tehtyjä kuultokuvia malleiksi. Réal samoin esitteli Elmyrille hyvin erikoista entistäjän vernissaa, jota varsinkin entisöijät usein käyttävät saadakseen aikaan maalauspinnan, joka ammattipiireissä tunnetaan ”Rembrandtin patinana” eli erityisen kultaisena hohtona. Tämä vernissa kuivatti teoksen maalauspinnan nopeammin ja sai aikaan aidon craqueluren, juuri sen säröilyn, jota tapaa vanhoissa öljymaalauksissa. Réal Lessard suoritti tämän ruiskutuksen jo itse. Hän kokoajan oli oppinut sekä Elmyriltä että toisaalta Fernand Legrosilta uusia ja mielenkiintoisia asioita taidemaailmasta lisää.
Elmyr de Horylle nämä erikoisvalokuvasuurennukset olivat oiva tapa opiskella ja tutkia taiteilijoiden tekniikkaa ja siveltimenkäyttöä huomattavasti helpommin, kuin joistakin taidekirjoista, joissa kuvat olivat vääjäämättä pienemmässä koossa. Moniin vuosiin Elmyr ei myöskään ollut vieraillut Ranskan taidemuseoissa opintomatkoilla. Elmyr de Hory kuitenkin halusi oppia jatkuvasti uusia asioita. Aivan jokaisella taidemaalarilla oli omanlaisensa siveltimenveto, joka tarkemmin tutkittuna paljasti jokaisen omia tunnuspiirteitä. Elmyr havaitsi ajan myötä, että Raoul Dufy sai aikaan paksuuden lisäämällä valkoista väriä töihinsä. Elmyr de Hory kokeili jäljitellä erilaisilla valkoisilla, joita hän sitten vertasi Dufyn työn jälkeen; näin toimien Elmyrille selvisi, että taiteilija Raoul Dufy käytti sinkkivalkoista. Näin myös Elmyr otti Raoul Dufy väärennöksissään sinkkivalkoisen aktiiviseen käyttöön.
Elmyr de Hory tarkkaili öljymaalauksia tehdessään hyvin huolellisesti teoksen pintarakennetta sekä värin paksuutta. Oli tarkkaan pidettävä mielessä myös se tosiasia, ettäjokaisen taiteilijan tekniikat ja tyylit muuttuivat ajan myötä. Usein maalaustaiteilijat kokeilivat uusia tapoja tai palasivat vanhoihin tyyleihin. Elmyr teki eri taiteilijoista taidekirjojensa sivujen laitoihin perusmuistiinpanot ja nämä hän kirjoitti varmuuden vuoksi vielä unkarinkielellä. Pienellä Ibizan saarella ei onneksi ollut montakaan unkarilaista.
Työnjako kolmikon kesken oli siis selvä ja toimiva; Elmyr de Hory teki maalaukset ja Fernand ja Réal myivät hänen tekemänsä työt Pariisissa. Elmyrillä ei ollut todellisuudessa mitään käsitystä, kuinka myyjät Pariisissa käytännössä toimivat. Itse asiassa Elmyr jopa luuli, että he aloittaisivat Euroopassa myyntityönsä varovaisemmin ja hitaammin kasvattaen asiakaskuntaansa ja mainetta taidemyyjinä. Tässä suhteessa Elmyr de Hory oli pahasti aliarvioinut varsinkin Fernand Legrosin taidot.
Elmyr de Hory oli Yhdysvalloissa antanut hyvän pohjan Fernand Legrosille myyntitaidoista ja näihin Legros lisäsi vielä omia hienostuneita lisäpiirteitä hioakseen myyntitekniikkaansa asiakkaiden keskuudessa. Fernand Legros muutti Pariisissa aika pian rue de la Pompelta Avenue de Suffrenille melko pieneen, mutta toisaalta tyylikkäämpään asuinhuoneistoon. Ensimmäisen erän Raoul Dufyn väärennöksiä he myivät Pariisissa keskimäärin 8 000 dollarin kappalehintaan. Pian uuden huoneiston seiniä koristivat ”André Derainin ja Maurice de Vlaminckin” teokset sekä ”Henri Matissen” kolme suurta ölymaalausta. Näiden töiden lisäksi Fernand Legros omisti myös aidot Pierre-Auguste Renoirin ja Maurice de Vlaminckin öljyvärityöt.
Taidemaailman asiakkaat tunsivat jo ainakin Fernand Legrosin New Yorkissa ja Pariisissa hyvin Winslow-hotellin matka-arkun töiden ansiosta courtierina eli yksityisenä taidekauppiaana. Nyt Fernand Legros keskittyi vilkkaaseen liiketoimintaan Elmyr de Horyn kanssa ja Legrosista kasvoi näissä taidepiireissä maineikas ja toisin jopa vihattu – vasinkin erikoisen persoonallisuutensa ja äkkirikastumisensa puolesta – taidekauppias ja liikemies Pariisissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti