Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (16. osa)
Hauskannäköinen pörrötukka ja pisaminaama, 19-vuotias Réal Lessard oli liftannut Montrealista Floridaan, jossa hän istuskeli päivät pitkät ruskettumassa hiekkarannalla. Elmyr de Horyn mukaan Lessardilla oli hyvin tavanomainen maku ja ihmisenä hän oli hyvin keskinkertainen, ei tyhmä, mutta ei kovin teräväkään. Jo viikon kuluttua ensimmäisestä yhteisestä onnistuneesta taidemyynnistä Fernand Legros virkkoi, että litografioilla ei tule tarpeeksi rahaa. Hän pyysi Elmyr de Horyn valmistamaan piirustuksia ja vesiväritöitä.
Elmyr de Hory suostui jälleen ehdotukseen ja teki työtä käskettyä. Elmyr ja Fernard Legros halusivat yhdessä tehdä kokeeksi viiden päivän mittaisen matkan Chicagoon, jossa samalla teoksien myyntiä testattiin. Réal jäi Miami Beachiin kotimieheksi. Matkakustannusten jälkeen tuotot sovittiin jaettavaksi siten, että 60 prosenttia olisi Elmyrin osuus ja 40 prosenttia myyntipalkkiota Legrosille. Elmyr opetti Fernard Legrosille huolellisesti ohjeet, mitä täytyi sanoa ja miten pitää toimia ja Legros myi kaupungin kolmelle eri gallerialle kaksi ”Matissen” piirustusta, yhden ”Picasson” litografin ja yhden ”Braquen vesivärimaalauksen.
Kun he palasivat Chicagosta takaisin Miami Beachiin, he saivat Réalilta kuulla FBI:n miesten käyneen asunnolla kyselemässä L. E. Raynalia. Elmyr de Hory pelästyi ja ilmoitti, että hänen on heti lähdettävä Miami Beachistä. Fernard tokaisi, että he lähtevät kaikki yhdessä, mutta Elmyr oli eri mieltä. He herättäisivät yhdessä enemmän huomiota; Elmyr ilmoitti lentävänsä New Orleansiin ja Réal sekä Fernard lentäisivät Atlantaan, josta matkustaisivat bussilla New Orleansiin.
Elmyr de Horyn vaatimuksesta Réalia ei sekoitettu liiketoimiin ja rahat jaettiin Elmyrin ja Fernardin kesken samalla 60/40 suhteella. Elmyr työskenteli omassa hotellihuoneessaan ja toisen hotellihuoneen jakoivat Fernard ja Réal keskenään. Elmyr oli jo oppinut näkemään Fernard Legrosin kaksi hallitsevaa luonteenpiirrettä: kunnianhimon ja ahneuden. New Orleansista lähtiessä Fernard Legros viekoitteli Elmyriltä mukaansa pienen kansion, jossa oli tusinan verran piirustuksia ja useita fauvistisia akvarelleja. Nämä työt hävisivät Dallasiin, Haustoniin, St. Louisiin ja Denveriin. Ennen kuin oltiin Los Angelesissa Legros vaati pieniä öljymaalauksia Elmyriltä. Elmyr de Hory tietysti epäili, että milläköhän hinnalla Legros teokset oikein myi, mutta koskaan hän ei voinut epäilyitään todistaa oikeaksi.
Elmyr de Hory usein ihmettili myös sitä, että Réal ja Fernard asuivat kaupungin parhaissa hotelleissa Legrosin pienemmällä myyntiprovisiolla, kun hänellä itsellään oli varaa vain hyvään liikemieshotelliin. Elmyr de Hory oli kuitenkin liian peloissaan lähteäkseen itse myymään teoksiaan gallerioihin; hänen nimensä ja kasvonsa olivat jo liian tuttuja näissä taidepiireissä. Haustonissa Elmyr rohkeni kuitenkin koettaa omia siipiään. Hän tapasi tutun ranskalaisen taidekauppiaan, joka etsiskeli Modiglianin piirustusta, joka esitti maalari Soutinea. Elmyr uskoi sellaisen löytävänsä Chicagosta. Sen jälkeen Elmyr meni paikalliseen kirjastoon Houstonissa lainaamaan muutaman taidekirjan, joista kyseinen kuva löytyikin. Hotellihuoneessaan Elmyr piirsi teoksen puolessa tunnissa ja soitti ranskalaiselle taidekauppiaalle heti. Elmyr kertoi kauppiaalle saavansa kuvan kolmessa päivässä ja hinnaksi hän sanoi 1 500 dollaria. Kauppa sovittiin lopulta 1 250 dollarista ja taidekauppias oli hyvin tyytyväinen työhön.
Kun Fernard Legros sai asiasta vihiä, hän nosti hirvittävän metelin tapauksesta; hän vaati Elmyriltä 40 prosentin osuutta kaupasta liikekumppanuuteen perustuen. Legros vaati myös, että provisio myynnistä oli jatkossa jaettava heidän välillään suhteessa 50/50.
Asuessaan Hollywoodissa pienessä huoneistossaan Réalin kanssa Fernard Legros sai vakavasti tartuvan keltataudin yllättäen. Legros jäi sänkypotilaaksi neljän viikon ajaksi. Noiden viikkojen aikana Elmyr de Hory istui usein sairaan Legrosin vuoteen äärellä ja kertoi hänelle valtavan määrän tietoa taidemaailmasta sekä väärentämisestä; tarinoissa oli mukana kertomuksia taiteilijoiden elämästä, rakkauksista sekä hullutuksista. Elmyr kertoi samalla monista taidekauppiaista, joille oli myynyt teoksiaan sekä menetelmistä, joita oli myös käyttänyt. Hän analysoi taiteilijoita, heidän taidettaan sekä heidän käyttämiä tekniikoita. Elmyr mm. selitti, miksi Vlaminckin öljyväritöitä oli valtavan haastava väärentää; taiteilija käytti värejä suoraan purkista laimentamattomina kankaalle, jolloin niiden kuivuminen täydellisesti teoksessa saattoi kestää jopa kaksikymmentä vuotta tai kauemmin.
Elmyr de Hory kertoi myös monista vuosisadan kuuluisista väärentäjistä, kuten mm. saksalaisesta taidekauppiaasta, Otto Wackerista (1898-1970), joku tunnettiin Vincent van Goghin maalausten väärennösten tilaamisesta ja myynnistä. Otto Wacker aloitti taidekauppiaana vuonna 1925 ja sai kauppiaana luotettavan maineen. Väärennetyt Vinvent van Goghit oli ilmeisesti hänen veljensä, taidemaalari ja restauraattori Leonhard Wackerin töitä. Otto Wackerin isä oli myös taiteilija. Otto Wacker onnistui vakuuttamaan Vincent van Goghin arvostetut asiantuntijat, kuten mm. Jacob Baart de la Faillen (s. 1.6.1886 Leeuwarden ja k. 7.8.1959 Heemstede) – hän kokosi ensimmäisen lähdeluettelon Vincent van Goghin töistä -, Hendrik P. Bremmerin, saksalaisen taidekriitikon ja kirjailijan Julius Meier-Graefen (s. 10.6.1867 ja k. 5.6.1935) ja Hans Rosenhagenin. Wacker sai vielä näiltä asiantuntijoilta aitoistodistukset teoksista.
Saksalaisen taidekauppiaan Paul Cassirerin (s. 21.2.1871 Görlitz ja k. 7.1.1926 Berliini) yrityksen oli määrä asettaa Otto Wackerin toimittamat maalaukset näytteelle Brliinissä tammikuussa 1928. Näytteli järjestettiin samaan aikaan kun de la Faillen vakioluettelo Vincent van Gogh teoksista julkaistiin. Näyttelyn johtajat Grete Ring ja Walter Feilchenfeldt huomasivat väärennöksiä, kun Wacker toimitti neljä viimeistä maalausta näyttelyyn. Lisätutkimuksissa 33 teosta näistä paljastui väärennöksiksi. Maalauksia myyneet galleriat pyysivät asiakkaitaan palauttamaan teokset. Matthiesen-galleria haastoi joulukuussa 1928 Otto Wackerin oikeuteen Saksan taide- ja antiikkikauppiaiden liiton avustuksella.
Jacob Baart de la Faille julkaisi marraskuussa 1928 luetteloonsa liitteen, jossa kaikki Wackerin toimittamat Vincent van Goghin maalaukset mainittiin väärennöksinä. Vuonna 1930 de la Faille julkaisi vielä teoksen Les faux van Goghs (Väärät van Goghit), joissa nämä Wackerin toimittamat teokset lueteltiin jälleen 174 väärennöksen joukossa. Poliisi teki toukokuussa 1929 ratsian Wackerin isän ja veljen studioille ja takavarikoi yhdeksän maalausta Hansilta ja kaksitoista maalausta Leonhardilta. Berliinin kansallisgalleria analysoi takavarikoiduista taideteoksissa käytettyjä maaleja; näistä löytyi kuivumisprosessia nopeuttavaa hartsia, jota ei ole löydetty mistään aidosta Vincent van Goghin maalauksesta.
Oikeudenkäynti Otto Wackeria vastaan alkoi 6.4.1932 ja ensimmäisenä todistajana oikeudenkäynnissä kuultiin taiteilijan veljenpoikaa, Vincent Willem van Goghia. Jacob Baart de la Faille oli jälleen kerran muuttanut mielensä ja väitti, että viisi maalauksista oli Vincent van Goghin tekemiä. Oikeudenkäynnin aikana asiantuntijat eivät täysin päässeet yksimielisyyteen siitä, mitkä maalaukset olivat aitoja. Hendrik P. Bremmer väitti, että ainakin yhdeksän maalausta olisivat aitoja Vincent van Gogheja. Kirjailija Julius Meier-Grafe myönsi virheensä ja myös sen, että asiantuntijalausunto saattoi olla virheellinen. Hans Rosenhagen väitti, että 14 teosta oli huonolaatuisia, mutta silti aitoja. Hollantilainen restauraattori AM de Wild havaitsi tutkimuksissaan, että maalauksissa oli käytetty pigmenttejä, jotka eivät olleet samanlaisia kuin Vincent van Goghin käyttämät pigmentit. Taiteen restauraattori Kurt Wehlte osoitti röntgensäteillä, että maalaustekniikat olivat erilaisia. Myöhemmin selvisi vielä, että maalauksia ei ollut maalattu lainkaan ranskalaisille kankaille. Otto Wacker sai 19.4.1932 oikeudessa 19 kuukautta vankeutta ja 30 000 (Reichsmark) Saksan markkaa sakkoja.
Elmyr de Hory kertoi Fernandille pariisilaisesta taidekauppiaasta, Jacques Marissesta, joka myi ilmeisesti tusinoittain Utrillo-väärennöksiä sekä kuuluisasta hollantilaisesta Henricus Antonius ”Hans” van Meegerenistä (s. 10.10.1889 Deventer, Alankomaat ja k. 30.12.1947 Amsterdam, Alankomaat), joka sodan jälkeen aiheutti kahdella taidemaalari Pieter de Hooghin (kastettu 20.12.1629 ja k. Vuoden 1683 jälkeen) työllä ja seitsemällä väärällä Vermeerillä suurimman sensaation, mitä taideväärentäjä oli koskaan siihen mennessä saanut aikaan. Fernand Legros kuunteli sairasvuoteellaan tarkasti Elmyr de Horyn kertomia tarinoita ja teki aina välillä tarkentavia kysymyksiä, joihin Elmyr myös vastasi. Elmyr de Hory kertoi tästä itse seuraavasti: ”Itse asiassa minä pitääkseni häntä hyvällä tuulella ja hilpeänä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt ja kaikki mitä tiesin. Kerrankin hän kuunteli tarkkaavaisesti. Ja kuten tulevat vuodet sitten osoittivat, hän muisti melkein kaiken.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti