Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (17. osa)
Fernard Legrosin sairastaessa Elmyr de Hory sai tuta tämän miehen valtavasta mustasukkaisesta raivosta, joka sittemmin oli johtava kolmikon välien rikkoutumiseen sekä suuren taidehuijauksen loppumiseen. Réal oli ryhmän reipas autonkuljettaja ja yleismies, joka nyt toimi myös Fernard Legrosin sairaanhoitajana tämän sairastaessa. Kun Legrosin kuumeilu eräänä päivänä helpotti, lähti Réal eräänä iltapäivänä kävelylle palatakseen tältä matkaltaan vasta kello kymmenen aikaan illalla. Fernard Legros sai valtavan raivokohtauksen Réalin tultua takaisin ja Legros rikkoi paljon astioita ja asunnon ikkunan. Keltatautiakin sairastavana Legros jaksoi riehua ja repiä vuodevaatteita, kunnes täysin uupuneena romahti lattialle lopulta. Elmyr ja Réal seurasivat kauhuissaan tapahtumia vierestä. Réal oli kotimatkalla poikennut vain katsomassa elokuvaa.
Elmyr de Hory tuli tätä raivokohtausta katsoessaan siihen tulokseen, ettei hän enää jatka tämän miehen kanssa liikeasioitaan. Yhteistyö oli tässä vaiheessa kestänyt vasta puoli vuotta ja kumppaneiden kanssa ei koskaan tehty mitään kirjallista sopimusta. Elmyr de Hory ikävöi kovasti jälleen Eurooppaan ja kolmikon kesken oli useaan otteeseen suunniteltu sinne lähdöstä. Elmyrin ongelmaan Réal tiesi neuvoa kuitenkin ratkaisun 2 000 dollarilla. Réal oli aikaisemmin toiminut torontolaisen lakimiehen yrityksessä apulaisena; tämän lakimiehen avulla Kanadan passi järjestyisi. Elmyr lupasi hankkia tarvittavat rahat jostakin ja Fernard Legros ja Réal Lassard lähtivät Torontoon asioita järjestämään.
New Yorkissa Elmyr de Hory kirjautui Winslow-hotelliin itäiselle 55. kadulle. Hotellihuoneessaan Elmyr valmisti melko nopeasti pienen kokoelman: muutamia impressionistisen taiteilija Edgar Degasin (s. 19.7.1834 Pariisi ja k. 27.9.1917 Pariisi) pastelleja, Pierre-Auguste Renoirin akvarellin sekä joukon piirustuksia. Kolmessa päivässä kaikki tuo oli valmiina. Elmyr de Hory aiheet niin hyvin, että hänen ei tällä kertaa tarvinnut katsoa edes taidekirjoista mallia. Nyt töissä oli jo hänellä sellainen tunne, että hän kopioi jo omia aikaisempia väärennöstöitään. Elmyrillä oli lisäksi kaunis Paul Cézannen akvarelli, jonka hän oli väärentänyt Miami Beachissä.
Elmyr de Hory sai kuulla, että hänen ystävättärensä, Preussin prinsessa ja Keisari Vilhelm II:n pojantytär, oli naimisissa texasilaisen kanssa ja asuivat San Antoniossa. Hän soitti prinsessalle ja he sopivat tapaamisesta San Antoniossa. Juuri kun Elmyr de Hory saapui San Antonioon, hän sai kuulla, että prinsessa oli joutunut äkkiä lähteä lentäen Eurooppaan. Elmyr de Hory tapasi kuitenkin taidekauppiaan, jolla oli paikkakunnalla galleria. Taidekauppiaan ehdotuksesta he järjestivät nopeasti taidenäyttelyn, jossa jo muutama teos löysi ostajansa. Paikalle saapui varakas karjankasvattaja vaimonsa kanssa ja he pyysivät Elmyriä tuomaan kotiinsa Edgar Degasin pastellityön sekä Pierre-Auguste Renoirin akvarellin. Pariskunta oli haltioissaan nähdessään Elmyrin tuomat teokset upean kotinsa seinillä. Kahdessa päivässä Elmyr de Hory sai näistä kahdesta taulusta 30 000 dollarin šekin.
Pankissa Elmyr de Hory vaihtoi 30 000 dollarin šekin käteisvaroiksi, joka kesti hieman aikaa. Elmyr pyysi myös saada pankista tallelokeron, johon voisi laittaa käteisrahansa. Pankinjohtaja tarjosi Elmyrille mahdollisuutta sijoituksiin, johon Elmyr vastasi haluavansa johtajalta ehdotuksen mietittäväksi ja hän palaisi seuraavana päivänä pankkiin päätöksen kanssa. Seuraavana aamuna Elmyr palasi pankkiin jättääkseen tallelokeroona joitakin piirustuksia. Isoon salkkuunsa hän pakkasi tallelokerosta kahdenkymmenen ja sadan dollarin seteleitä ja tilalle talletuslokeroon hän laittoi sanomalehtipaperia. Pankista Elmyr de Hory ajoi taksilla lentokentälle, josta hän lensi Chicagoon pariksi päiväksi. Kaupungissa hän osti matkašekkejä ja muutti isoja seteleitä pienemmiksi sekä päätti ostaa samalla auton.
New Yorkiin päästyään Elmyr asettui jälleen asumaan Winslow-hotelliin, jossa hän pian teki lopullisen päätöksensä. Hän oli kyllästynyt pelkäämään FBI:n miehiä ja hän päätti palata jälleen Eurooppaan. Hän kertoi Réalille ja Fernandille myyneensä muutaman piirustuksen Texasissa ja että hänellä olisi nyt varat hankittuna Kanadan passiin. Kolmistaan he lensivät Ottawaan ja Elmyr lähetti Corvettensa laivarahtina New Yorkista Pariisiin. Laivarahdin mukana menivät myös Elmyrin matkatavarat lukuunottamatta yhtä matka-arkkua, jonka hän jätti säilöön Winslow-hotelliin. Matka-arkussa olivat Elmyrin Yhdysvalloissa maalaamat ja myymättömät väärennöstyöt. Elmyrillä ei vielä tuolloin ollut aavistustakaan siitä, että näistäkin töistä hyödyn ulosmittaisi Fernard Legros myöhemmin.
Näin Elmyr kertoi itse: ”Sitten palasin noin viikon kuluttua Ottawaan. Minulla ei, kuten tavallista, ollut minkäänlaisia papereita. Kävelin rajan yli Niagaran putouksilta ilman matkatavaroita, edes pientä laukkua, aivan kuin olisin ollut nähtävyyksien katselija. Ja kuten tavallista, olin puolikuollut pelosta. Minulla oli taskussani yli 20 000 dollaria ja jos minut olisi tarkastettu, olisin herättänyt hirvittäviä epäilyksiä. Mutta kuten tavallista, minä onnistuin. Fernand ja Réal olivat odottamassa – luovutin heille 2 000 dollaria ja lentoliput Pariisiin, mitkä kaikki kuuluivat sopimukseen, ja he luovuttivat minulle passin.”
Elmyr de Horyn uusi Kanadan passi oli kirjoitettu Joseph Boutinin nimelle ja passi oli varustettu Elmyr de Horyn valokuvalla. Joseph Boutin oli todellinen henkilö, vaatimaton pieni vakuutusvirkailija, joka oli naimisissa ja hänellä oli lapsia, mutta myös hyvin vähän rahaa; todennäköisesti sellainen mies ei paljoakaan poistuisi kotikaupungistaan, saati sitten Kanadasta. Joseph Boutinin nimellä ensin haettiin syntymätodistus ja sen jälkeen lakimies anoi hänen puolestaan passia. Suunnitelma tuntui toimivan loppuun asti, vaikka myöhemmin se osoittautui kohtalokkaaksi virheeksi.
Réal ja Fernand veivät Elmyrin lentokentälle. Réal halusi tavata omia vanhempiaan Quebecissä ja viikon päästä Fernandin ja Réalin oli määrä lentää sieltä pariisiin Elmyrin perässä. Tulevista liiketoimistakin alustavasti hieman keskusteltiin, mutta mitään sopimuksia ei kuitenkaan vielä tehty. Fernand yritti kyllä painostaa Elmyriä, mutta Elmyr kertoi nyt ensin tarvitsevansa lepoa, koska oli uupunut. Matkaan päästyään Elmyr ajatteli, että oli helpotus päästä molemmista ”apureista” eroon. Hän ei myöskään halunnut nähdä varsinkaan Fernand Legrosia enää uudestaan.
Elmyr de Hory oli ollut niin monia vuosia poissa Euroopasta, että hänen sieltä lähtiessä aiheuttama kohu oli ennättänyt jo moneen kertaan vaieta. Nekin, jotka hänestä jotakin luulivat tietävänsä, kertoivat vain huhuja asioista; huikeimpien huhujen mukaan hän olisi jo kuollut mies. Monet taidekauppiaat tunsivat hänen väärennöksensä väärillä nimillä, nimillä, joita hän oli uransa aikana käyttänyt salaniminä. Elmyr oli niin paljon kiertänyt vaihtaen paikkakuntaa ja lopulta hän monessa paikassa viipynyt vain niin kauan, kun se oli välttämätöntä. Toiset luulivat Elmyrin olevan jopa vankilassa. Kiertolaiselämä oli verhonnut Elmyr de Horyn ympärille niin vankan salaisuuden verhon, että se oli toiminut hänen suojelinaan monia vuosia.
Elmyr de Horylla ei itselläänkään ollut aivan selvää kuvaa Eurooppaan tullessaan vuonna 1959, kuinka paljon hänen tekemiään taideväärennöksiä joka puolella liikkui. Hän ei ollut koskaan pitänyt minkäänlaista arkistoa teoksistaan tai kuvannut teoksiaan järjestelmällisesti. Hän piti itseään kuitenkin maalarina ja tuollainen arkisto olisi muistuttanut häntä viheliäisesti väärentäjän urasta. Hän petti näin itseään uskotellen vain välitöinään tehneen muutaman taideväärennöksen, kuten niin monet muutkin taiteilijatkin. Elmyr de Hory tunsi kuitenkin oikeasti katkeruutta taidepiirejä kohtaan, jotka eivät arvostaneet hänen omia maalauksiaan. Hän koki itsensä uhriksi köyhyyteen ja mitättömyyteen. Ylpeytensä hänellä oli kuitenkin vielä tallella. Tiukan paikan tullen hän ei koskaan lyönyt takaisin, vaan pakeni itse paikalta.
Elmyr de Hory palasi syksyllä Pariisiin lähes kolmentoista vuoden poissaolon jälkeen. Hän kuljeskeli Montparnassen katuja, jotka toivat hänelle nuoruuden ajat mieleen; samoin hän istui Dômen kahvilassa aperitiivia siemaillen. Hän muisteli taiteilijoita, joiden kanssa hän oli viettänyt Pariisissa aikaansa yli kolmekymmentä vuotta sitten. Jälleen hän lupasi itselleen, että hän aloittaa Euroopassa uuden elämän maalaamalla omia tauluja. Fernand Legros ja Réne Lassard saapuivat Pariisiin viikkoa myöhemmin ja asettuivat asumaan Hôtel Pont Royaliin, missä Elmyr de Hory jo asuikin. Fernand Legros ilmoitti hyvin pian Elmyr de Horylle, että hänen rahavaransa on käytetty loppuun. Hän myös kertoi epäilevänsä, että Elmyr oli Texasissa myynyt väärennöksiä enemmän, kuin mitä hän oli kumppaneilleen paljastanut. Hän vaati niistä kaupoista provisiota ja hotellilaskun maksamista Elmyriltä sekä lisäksi ennakkoa tulevista myynneistä. Hän oli hotellin edessä huomannut myös Elmyrin Corvetten ja ihmetteli, miksi Elmyr oli ostanut auton, johon he kolme eivät mahtuisi yhtäaikaan kyytiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti