Sotasyyllisyysoikeudenkäynti (2. osa)
Kun laki tuli kolmanteen käsittelyyn 11. syyskuuta 1945, oli sanomalehdissä Valvontakomission tiedotus, jossa se esitti 13. artiklan koskevan myös sotasyyllisiä ja painotti rauhansopimuksen olevan ensisijainen lainsäädäntöönkin nähden; jos ristiriitoja olisi, tulisi säätää uusia lakeja. Samana päivänä eduskunta hyväksyi – eräin lakiehdotukseen perustuslakivaliokunnassa tehdyin pienin muutoksin ja lisäyksin – ”lain sotaan syyllisten ratkaisemisesta” kolmannessa käsittelyssä äänin 129-11. Kymmenen kansanedustajaa äänesti tyhjää ja 48 oli poissa äänestyksestä. Perustuslakivaliokunnan lakiin tekemiin lisäyksiin kuului mm., että sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi valittu ei saanut kieltäytyä tehtävästä, että oikeuskansleri sai halutessaan määrätä toisen henkilön toimimaan syyttäjänä ja että oikeudenkäynnissä tuomitut nauttivat ns. valtiollisen vangin oikeuksia. Presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheimin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) ollessa sairauden vuoksi estyneenä pääministeri Paasikivi vahvisti lain 12. syyskuuta. Valtioneuvosto päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen ”virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi” 6. marraskuuta ja Valpo pidätti heidät seuraavan vuorokauden aikana.
Pääministerin sihteeri Toivo Heikki Heikkilä (s. 4.8.1906 Eräjärvi ja k. 15.5.1976 Helsinki) kertoi muistelmissaan, että heti sen jälkeen, kun sotasyyllisiksi osoitetut henkilöt oli pidätetty, valtioneuvostoon saapui pääministeri Paasivelle osoitettu kirje, jossa ei ollut lähettäjän nimeä. Kirjeen pituus oli yksi ainoa sana: ”Juudas”. Juho Kusti Paasikivi ei koskaan kirjettä saanut, sillä sen vastaanottanut Toivo Heikkilä ei toimittanut sitä eteenpäin, vaan heitti sen paperikoriin. Silloin lakitieteen opiskelija, sotien jälkeisten vuosikymmenten tunnetuimpiin oppisitiopoliitikkoihin kuulunut Georg Carl Casimir Ehrnrooth (s. 27.7.1926 Lahti ja k. 17.10.2010 Helsinki) on puolestaan kertonut, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alkamispäivänä Helsingin yliopiston hallito-oikeuden professori Veli Merikoski keskeytti luentonsa sanoen: ”Kun oikeus on heitetty roskakoriin, en voi luennoida oikeustieteestä.” Jo aikaisemmin Veli Kaarlo Merikoski (s. 2.1.1905 Pyhtää ja k. 28.1.1982 Helsinki) oli kieltäytynyt osallistumasta sotasyyllisyysoikeuden jäsenten valintaan.
Oikeudenkäynti pidettiin Helsingin Säätytalossa 15.11.1945-21.2.1946 kaikkiaan 23 istunnossa. Kullekin oikeuden jäsenelle nimitettiin henkilökohtainen varajäsen. Syytettyjen puolustusta johti entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Hjalmar Johan Fredrik Procopé (s. 8.8.1889 Tukholma ja k. 8.3.1954 Helsinki) ja lisäksi kullakin syytetyllä oli henkiläkohtainen asianajaja. Asianajajiksi valittiin parhaat saatavilla olleet ja puolustukselle perustettiin hotelli Andreaan oma toimisto, jota johti toimittaja-kansanedustaja Yrjö Kaarle Kilpeläinen (s. 3.10.1907 Leppävirta ja k. 30.1.1955 Helsinki). Oikeudenkäyntiä seurasi myös suuri joukko ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajia.
Mannerheim ei ollut syytettyjen joukossa. Syyksi on arveltu suomalaisten Mannerheimia kohtaan tuntema kunnioitus, jolloin hänen tuomitsemisensa seuraukset olisivat voineet olla arvaamattomia, sekä neuvostoliittolaisten tarve pitää Suomi rauhallisena ja toteuttamassa välirauhansopimusten ehtoja. Maan alta hallitukseen nousseet suomalaiset kommunistit olisivat kuitenkin kiihkeästi halunneet myös Mannerheimin syytettyjen penkille; heidän näkökulmastaan Mannerheim – ja myös Rytin ja Tannerin – synnit alkoivat jo vuoden 1918 kansalaissodasta ja vankileireistä. Neuvostoliittolaisia puolestaan eivät enää kiinnostuneet yli neljännesvuosisadan takaiset tapahtumat.
Oikeuskansleri oli jakanut laatimansa syytekirjelmän seitsemään kohtaan, joista ensimmäinen käsitteli Suomen poliittisen johdon toimintaa talvi- ja jatkosodan välisenä aikana ja toinen jatkosodan syttymisvaihetta. Loput viisi kohtaa koskivat jatkosodan aikaisia poliittisia ratkaisuja, joiden oikeuskansleri katsoi laajentaneen ja pitkittäneen sotaa. Oikeutta käytiin Säätytalon entisessä porvarisäädyn istuntosalissa. Lisäksi oikeuden jäsenille oli omat huoneet, kuten syyttäjille, syytetyille ja heidän asianajajilleen, valvontakomitean edustajille sekä ulkomaisille kirjeenvaihtajille. Oikeussaliiin oli varattu paikkoja paitsi syytettyjen omaisille, toimittajille sekä ulkomaisille diplomaateille, samoin kansanedustajille ja hallituksen jäsenille, joista ainoastaan sisäministeri Yrjö Kaarlo Leino (s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) oli säännöllisesti mukana oikeusistunnoissa. Pääministeri Juho Paasikivi, oikeusministeri Urho Kekkonen ja ulkoministerit Carl Johan Alexis Enckell (s. 7.6.1876 Pietari ja k. 26.3.1959 Helsinki) ja Reinhold Konstantin Svento (vuoteen 1938 Sventorzetski, s. 24.6.1881 Pietari ja k. 30.3.1973 Lappeenranta) sekä valvontakomision ylin johto eivät osallistuneet yhteenkään istuntoon koko oikeudenkäynnin aikana. Koska yksi syytetyistä, Maalaisliiton Antti Kukkonen (s. 3.10.1889 Kontiolahti ja k. 14.2.1978 Joensuu), oli pappi, jokaisessa istunnossa oli läsnä tuomiokapitulin edustaja.
Väinö Alfred Tannerin (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) asianajaja Michael ”Mikko" Erich (s. 6.12.1888 Turku ja k. 28.12.1948 Vihti) pyrki heti ensimmäisen istunnon alussa jättämällään kirjelmällä oikeudelle osoittamaan Hertta Kuusisen ja Eino Oskari Pekkalan (s. 29.11.1887 Seinäjoki ja k. 30.9.1956 Helsinki) jääveiksi toimimaan oikeuden jäseninä. Eino Pekkala oli ollut mukana sotasyyllisyyttä selvittäneessä Hornborgin komiteassa ja Hertta Kuusinen oli Mikko Erichin mukaan Väinö Tannerin henkilökohtainen vihamies. Lyhyen neuvottelutauon pidettyään oikeus totesi, ettei Mikko Erichin kirjelmä antanut aihetta toimenpiteisiin.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kolmannessa istunnossa 17.11.1945 Toivo Mikael Kivimäki (s. 5.6.1886 Tarvasjoki ja k. 6.5.1968 Helsinki), Antti Kukkonen, Tyko Henrik Reinikka (s. 10.12.1887 Oulu ja k. 18.1.1964 Helsinki) ja Väinö Tanner vapautettiin vankeudesta sillä ehdolla, että heidän oli siitä lähtien vangitsemisen uhalla saavuttava kaikkiin tuleviin oikeuden istuntoihin. Samalla oikeudenkäyntiin tuli kolmen viikon tauko, jonka aikana myös oikeuden puheenjohtaja vaihtui. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov kutsui neljän syytetyn vapauttamisen vuoksi vielä samana päivänä pääministeri Juho Kusti Paasikiven luokseen Hotelli Torniin ja esitti hänelle asian vuoksi hyvin jyrkkäsanaisen paheksuntansa. Paasikivi vastasi Ždanoville, ettei hallituksella ollut Suomen lakien mukaan valtuuksia puuttua oikeudenkäyntiin, mutta sanoi olevansa henkiläkohtaisesti tyytymätön asian saamaan käänteeseen. Viimeisessä istunnossa ennen joulutaukoa, 20.12.1945, Antti Kivimäki, Tyko Reinikka ja Väinö Tanner vangittiin uudelleen.
Neuvostoliittolaisten suhtautumista sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyihin ja näihin kohdistettujen syytteiden vakavuuteen kuvasi Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattajassa Izvestijassa marraskuussa 1945 julkaistu kirjoitus. Sen mukaan ”pääsyyllinen” oli Väinö Tanner ja hänen ”merkittävimpiä rikostovereitaan” olivat Risto Ryti, Johan Wilhelm Rangell (s. 25.10.1894 Hauho ja k. 12.3.1982 Helsinki) ja Tyko Reinikka. Edellä mainittujen ”välikappaleita” puolestaan olivat olleet Edwin Johan Hildegard Linkomies (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki), Carl Henrik Wolter Ramsay (s. 31.3.1886 Helsinki ja k. 25.7.1951 Visby) ja Kivimäki, kun taas Kukkosen nimeä ei mainittu kirjoituksessa lainkaan. Joulun jälkeen oikeudenkäynti jatkui 9.1.1946, kunnes sen keskeyttivät jälleen kaksi viikon pituista taukoa tammikuun aikana.
Ensimmäisessä joulutauon jälkeisessä istunnossa syyttäjä esitti oikeudelle valvontakomission puheenjohtaja Ždanovin Moskovasta toimittaman aineiston, johon kuuluivat saksalaisen jalkaväen kenraalin Erich Buschenhagenin (s. 8.12.1895 Strassburg, Elsass-Lothringen ja k.13.9.1994 Kronberg, Hessen) kuulustelupöytäkirja sekä jäljennös Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskeneesta Barbarossa-suunnitelmasta. Erich Buschenhagen oli vieraillut Suomessa kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan välillä – silloin everstin arvoisena, Norjassa olleiden saksalaisten miehitysjoukkojen esikuntapäällikkönä – ja hän oli läsnä suomalaisten upseerien vieraillessa Salzburgissa toukokuussa 1941. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana hän oli sotavankina Neuvostoliitossa eikä hänen tarkkaa olinpaikkaansa paljastettu. Syytettyjen ja todistajien kuulemisessa – yhtenä todistajana kuultiin asekätkentätapauksen vuoksi vangittua ja suoraan vankilasta Säätytalolle tuotua kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airoa (vuoteen 1906 Johansson, s. 14.2.1898 Turku ja k. 9.5.1985 Heinolan mlk) – esitettiin, että Barbarossa-suunnitelma oli niin suomalaisille sotilas- kuin siviiliviranomaisille täysin tuntematon ja että Suomen ja Saksan välillä ei ollut tehty mitään sopimuksia yhteisestä sodankäynnistä sen enmpää Salzburgin neuvottelujen aikana kuin niiden jälkeenkään. Syytetyt, heidän asianajajansa ja todistajat osoittivat Buschenhagenin kertomuksesta monia virheitä ja epätarkkuuksia, joiden vuoksi se ei saanut syyttäjän ja valvontakomission toivomaa ratkaisevaa osaa myöhemmässä tuomiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti