Sotasyyllisyysoikeudenkäynti
Suomessa sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä tarkoitetaan vuosian 1945 ja 1946 käytyä oikeudenkäyntiä, jonka aikana tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Tämä oikeudenkäynti käytiin Helsingin Säätytalossa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on Suomen historiassa yksi kiistellyimmistä tapahtumista. Sotasyyllisyydellä viitataan tänä päivänä poliittiseen vastuuseen, kuten esimerkiksi hyökkäyssodan aloittamiseen, kun taas sotarikos ja sotarikollinen liittyvät pikemminkin sodan aikana tehtyihin rikoksiin ja sodan lakien sekä tapojen rikkomiseen, kuten mm. vankien surmaamiseen. Näiden käsitteiden erottelu alkoi muodostua vasta toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.
Toisen maailmansodan aikaa liittoutuneet päättivät, että akselivaltojen – natsi-Saksa, fasistinen Italia ja Japanin keisarikunta - poliittinen johtajisto oli saatava vastuuseen sodan aloittajina. Moskovan julistuksessa 30.10.1943 tästä jo käytännössä alustavasti sovittiin. Suomen jatkosodan 19.4.9.1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi”. Artiklan tulkinta aiheutti epätietoisuutta; koskiko se ainoastaan sotarikollisia vai myös poliittista johtoa. Samoin voittajavaltioilla oli tästä tulkinnasta ristiriitaisia mielipiteitä.
Tulkintaa, jonka mukaan kysymys oli ainoastaan sotarikollisista, vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission jo 19.10.1944 silloiselle pääministerille Urho Jonas Castrénille (s. 30.12.1886 Jyväskylä ja k. 8.3.1965 Helsinki) toimittama luettelo henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Lista 1:n sotarikoksiin syyllisiä oli 61 henkilöä ja lista jätettiin pääministeri Castrénille valvontakomission puheenjohtaja Andrei Aleksandrovitš Ždanovin (s. 26.2.1896 Mariupol ja k. 31.8.1948 Moskova) toimesta. Tällä listalla ei ollut Suomen poliittista johtoa. Kun eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen, päähuomion veivät vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaisten rajojen palauttaminen voimaan sekä lisäksi Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, sotakorvaukset ja Porkkalan vuokraaminen Helsingin naapurista äskeisen sodan vihollisen tukikohdaksi, eikä sopimuksen 13. artiklaan kiinnitetty juuri lainkaan huomiota.
Liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisen osapuolen poliittinen neuvonantaja Pavel Dmitrijevitš Orlov (s. 21.1.1904 ja k. 14.9.1989) antoi tammikuussa 1945 Suomeen saapuneille ulkomaalaisille toimittajille lausunnon, jossa ei mainittu mitään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon asettamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Välirauhansopimuksen 13. artiklan johdosta Pavel Orlov sanoi, että suomalaisten itse oli ratkaistava kysymys ”sotasyyllisistä"", sillä ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi”. Suomalaisille syntyi käsitys, ettei sotasyyllisyyskysymys kuuluisi välirauhansopimuksen toteuttamisen piiriin, vaan valvontakomissio edellyttäisi vain sodanaikaisten johtomiesten jättävän paikkansa. Tammikuun lopussa päämisteri Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) kehotti eduskuntapuheessaan kyseisiä henkilöitä siirtymään syrjään politiikasta ”hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi ja luottamuksen Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi”, koska historia oli hänen mukaansa osoittanut henkilövaihdokset valtakuntien johtopaikoilla suurten poliittisten muutosten yhteydessä välttämättömiksi. Samalla Paasikivi ilmoitti hallituksen asettavan komitean selvittämään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon virkatoimia ja niiden lainmukaisuutta.
Suomen poliittisessa keskustelussa asia oli esillä jo sodan aikana sekä sodan jälkeen. Oikeusministeri Urho Kaleva Kekkonen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) esitteli Tukholmassa elokuussa 1933 OSS:n – Office of Strategic Services oli vuosina 1942-1945 CIA (Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu) edeltäjä - Wilho Tikanderille (s. 20.4.1904 Biwabik, Minnesota ja k. 16.12.1965 Chicago) melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessista. Valtiollisen poliisin päällikkö Paavo Kristian Kastari (s. 13.11.1907 Kuru ja k. 27.4.1991 Helsinki) oli määrännyt kesällä 1944 Urho Kekkosen erityisvalvontaan ja matkustuskieltoon, Kastari kun oli selvillä Kekkosen Tikander -yhteyksistä. Eduskuntakeskusteluun sotasyyllisyysasian nostivat niin sanotut kuutoset tammikuussa 1945 ja kesällä se oli välikysymyksenkin aiheena. Paasikiven hallitukselle 29.6.1945 jätetty välikysymyksen allekirjoitti yhteensä 55 kansanedustajaa, joista 36 oli SKDL:stä. Hertta Elina Kuusinen (1945-1950 Kuusinen-Leino, s. 14.2.1904 Luhanka ja k. 18.3.1974 Moskova, Neuvostoliitto) oli ensimmäinen välikysymyksen allekirjoittaja, RKP:stä oli kymmenen allekirjoittajaa, SDP:stä seitsemän ja kaksi Maalasliitosta. Hallituksen teettämä Hornborgin komitean mietintö ei antanut asiaan selkeää ratkaisua, mutta hallitus katsoi, ettei mietintö tukenut sodanaikaisten politikkojen syytteeseen asettamista. Samaan tulokseen hallitus päätyi Kaarlo Juho Ståhlbergiltä (oik. Carl Johan, s. 28.1.1865 Suomussalmi ja k. 22.9.1952 Helsinki) pyytämänsä asiantuntijalausunnon pohjalta; Ståhlbergin mukaan Suomen lainsäädäntö ei tuntenut poliittista sotasyyllisyyttä.
Tilanne muuttui oleellisesti, kun liittoutuneet solmivat 8.8.1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite eli ”rikos rauhaa vastaan”. Myöhemmin näistä rikoksista tuomittiin monia natsi-Saksan poliitikkoja Nürnbergin oikeudenkäynnissä lokakuussa 1946. Samalla annettiin myös tuomioita sotarikoksista eli rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoksia rauhaa vastaan olivat mm. hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat sekä osallistuminen tällaisia sotia koskeviin suunnitelmiin tai salahankkeisiin.
Valvontakomissiona varajohtaja kenraaliluutnantti Grigori Mihailovitš Savonenkov (s. 17.3.1898 ja k. 4.2.1975) keskusteli asiasta tuoreeltaan 8.8.1945 pääministeri Juho Kusti Paasikiven kanssa. Savonenkov totesi, että hallitus oli viivytellyt sotasyyllisyyskysymyksessä ja että mikäli Suomi ei asiaa itse ratkaise, tekisivät sen voittajavaltiot. Savonenkovin mukaan mikäli sotasyyllisiä ei lain mukaan pystyttäisi syyttämään, asiasta tulisi tehdä uusi laki. Sotasyyllisyysasiaa valmisteltiin hallituksessa, ja 13. elokuuta Juho Paasikivi ilmoitti eduskunnalle hallituksen tuovan käsittelyyn lain erityistuomioistuimista. Jos lakiehdotusta ei hyväksyttäisi hallitus pääministerin mukaan eroaisi. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov saapui Helsinkiin 21. elokuuta vauhdittaakseen läsnäolollaan asian etenemistä ja hän kävi seuraavana päivänä Juho Kusti Paasikiven luona. Ždanov korosti sotasyyllisyyskysymyksen tärkeyttä ja sen hoitamisen kiireellisyyttä, koska vasta sen jälkeen voitaisiin ryhtyä järjestämään Suomen ja Neuvostoliiton tulevia keskinäisiä suhteita. Hän varoitti, ettei oikeudenkäynnistä saanut tulla farssia tai pelkkää muodollisuutta, sillä muussa tapauksessa neuvostoliittolaiset voisivat joutua ottamaan asian omiin käsiinsä.
Lakiehdotuksen mukaan henkilö, joka oli hallituksessa vaikuttanut Suomen osallistumiseen sotaan Saksan rinnalla tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, oli tuomittava virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi joko kuritushuoneeseen tai vankilaan. Syytteet oli nostettava vuoden 1945 loppuun mennessä, syytteiden nostajana toimisi maan hallitus ja syytteiden nostojen esittelijänä sekä syyttäjänä oikeuskansleri. Erityistuomioistuimen puheenjohtajana toimisi korkeimman oikeuden presidentti. Eduskunnan ilmoitustaululle ilmestyi 11. syyskuuta 1945 suomenkielinen viesti otsikolla Liittoutuneiden valvontakomissio tiedottaa. Se oli konekirjoitusarkki, jossa ilmoitettiin, että sotasyyllisyys koskee myös Suomen sodanaikaista poliittista johtoa, jota Neuvostoliitto piti sodan aloittajana. Viestin tulosta eduskuntaan ei ole mitään kirjattua tietoa, eikä sitä varmistettu Valvontakomissiolta. Viesti ei olisi myöskään ilmeisesti jäänyt mihinkään asiakirjoihin, ellei SDP:n kansanedustaja Väinö Olavi Leskinen (s. 8.3.1917 Helsinki ja k. 8.3.1972 Helsinki) olisi sanellut sitä eduskunnan pikakirjoittajille.
Lakiehdotuksesta lausuntoja haettiin asiantuntijoilta ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kustaa Kaira (vuoteen 1906 Bodström, s. 19.12.1886 Halikko ja k. 2.7.1966 Helsinki) totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Toisaalta lain edellyttämä taannehtiva oikeudenkäynti ei ollut Suomen perustuslain eikä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista. Tähän perustuen professori Veli Kaarlo Merikoski (s. 2.1.1905 Pyhtää ja k. 28.1.1982 Helsinki) oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi äännin 10-8, että 13. artikla on tulkinnanvarainen, mutta mikäli hallitus katsoo lain välttämättömäksi ei valiokunta vastusta sen hyväksymistä. Laki hyväksyttiin toisessa käsittelyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti