Sotasyyllisyysoikeudenkäynti (3. osa)
Kun syytetyt ja heidän asianajajansa olivat esittäneet kaikki lausuntonsa, oikeudenkäynnin viimeinen istunto pidettiin 2.2.1946. Tämän jälkeen oikeuden jäsenet siirtyivät eduskuntataloon neuvottelemaan tuomioista. Sotasyyllisyysoikeus neuvotteli tuomiosta runsaan viikon ajan käymällä läpi kertynyttä aineistoa, suoritti koeäänestyksen 15.2.1946 ja sai seuraavana päivänä valmiiksi tuomion, joka oli tarkoitus julistaa 18.2.1946. Oikeuden ennakkopäätös, joka olisi vapauttanut Antti Kivimäen ja tuominnut Risto Rytin kahdeksan, Johan Wilhelm Rangellin viiden ja muut kahdesta kolmeen ja puoleen vuoden vankeusrangaistuksiin, sai valvontakomission puuttumaan asiaan ja vaatimaan tuomion lykkäämistä. Oikeudelle tuli käsin kirjoitettu viesti, jonka kerrottiin olevan referaatti Paasikiven valvontakomission varapuheenjohtajalta Savonenkovilta 17.2.1046 saamasta puhelinviestistä. Viesti oli kirjoitettu yläreunastaan vinoksi repäistylle lehtiön sivulle, eikä siinä ollut otsikkoa, päiväystä eikä allekirjoitusta.
Viestin mukaan Risto Ryti, Johan Wilhelm Rangell, Edwin Linkomies, Väinö Tanner ja Toivo Mikael Kivimäki oli tuomittava 5-10 vuoden vankeusrangaistuksiin. Valvontakomissiolla ei kerrottu olevan omaa mielipidettä Ramsayn, Antti Kukkosen ja Tyko Reinikan suhteen, mutta näidenkään tuomioilla ei saanut olla ”vain sympolinen karaktääri”. Viesti päättyi varoitukseen, jonka mukaan vielä oikeuden viimeisessä istunnossa esitelty kanta Neuvostoliiton aloittamista sotatoimista Suomea vastaan olisi ”panettelua ja sillä on Neuvostoliiton vastainen karaktääri”. Syytetyt ja heidän asianajajansa eivät saaneet nähdä paperia, joka pysyi salassa aina vuoteen 1956 asti, kunnes kirjailija ja toimittaja Yrjö Vilho Soini (s. 17.7.1896 Hattula ja k. 6.2.1975 Helsinki) löysi sen oikeudenkäyntiasiakirjojen joukosta. Yrjö Soini on esittänyt, että viesti olisi tosiasiassa ollut suomalaisten kommunistien eikä valvontakomission työtä, koska se ei hänen mielestään ollut virallinen asiakirja. Valvontakomission brittiläisen osapuolen poliittinen diplomaatti ja neuvonantaja Francis Michie Shepherd (1893-1962) kävi 19.2.1946 ulkoministeri Enckellin luona ilmaisemassa henkilökohtaisena mielipiteenään, että valvontakomission suosittelemia rangaistuksia oli pidettävä lievinä.
Juuri ennen kuin oikeus sai valmiiksi lopullisen tuomion, sille toimitettiin vielä 20.2.1946 Suomen Lontoon-suurlähettilään Eero Aarne Wuoren (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) sähke, jonka mukaan Britannian ulkoministeriö oli varoittanut Suomea Neuvostoliiton reaktiosta, mikäli rangaistukset olisivat liian lieviä. Yrjö Soini on epäillyt, että sähkeen takana olisi ollut myöhemmin paljastunut kommunistinen soluttuma Britannian ulkoministeriössä (ns. Cambridgen viisikko) eli Harold Adrian Russell ”Kim” Philby (s. 1.1.1912 Ambala, Brittiläinen Intia ja k. 11.5.1988 Moskova, Neuvostoliitto), Donald Maclean (s. 25.5.1913 Lontoo ja k. 11.3.1983 Moskova, Neuvostoliitto), Guy Francis de Moncy Burgess (s. 16.4.1911 Devonport, Englanti ja k. 30.8.1963 Moskova, Neuvostoliitto), Anthony Frederick Blunt (s. 26.9.1907 Bournemouth ja k. 26.3.1983 Lontoo) ja John Caircross (s.25.7.1913 Lesmahagow, Skotlanti ja k. 8.10.1995 Herefordshire).
Tämän jälkeen oikeus päätyi kannattamaan valvontakomission vaatimia vähimmäisrangaistuksia. Tuomion ratkaisi oikeuden maalaisliittolaisten jäsenten Riikosen, Alestalon ja Pilppulan siirtyminen kannattamaan kansandemokraattisten jäsenten Kuusisen, Pekkalan ja Uusitalon mielipidettä; nämä puolestaan olivat jonkin verran tinkineet alkuperäisistä vaatimuksistaan. Oikeuden päätös ei ollut yksimielinen, sillä neljä oikeuden jäsentä – Toivonen, Hakala, af Heurlin ja Tuurna – katsoi, ettei kukaan syytetyistä ollut syyllistynyt lainvastaisuuteen. Lopullisen tuomion perustelujen sanamuodoksi tuli oikeuden RKP:hen kuuluneen jäsenen Thermanin lausunto. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjoista koostui neljä suurta kansiota, joissa oli yhteensä 2 293 sivua ja niiden niiden liitteistä viisi vastaavankokoista kansiota.
Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Helsingin keskusvankilassa. Julkinen sana kommentoi oikeudenkäynnin päättymistä ja langetettuja tuomioita vaihtelevasti. Porvarillisten ja sosialidemokraattisten lehtien kirjoituksissa oli kantavana teemana toivomus, että nyt olisi poistunut ratkaiseva sisä- ja ulkopoliittinen este lopulliseen rauhansopimukseen pääsyn tieltä. Sen sijaan äärivasemmiston lehdet Työkansan Sanomat ja Vapaa Sana vertasivat syytettyjen saamia tuomioita Saksan miehityksen kokeneissa maissa ja Saksan entisissä vasallivaltioissa langetettuihin tuomioihin ja pitivät niitä lievinä. Samoin ne arvostelivat jyrkästi varsinkin niitä oikeuden jäseniä. Jotka olivat koko oikeudenkäynnin ajan vaatineet kaikkien syytettyjen vapauttamista. Oikeudenkäynnin päättyminen huomioitiin myös ulkomaiden lehdistössä ja esimerkiksi Yhdysvaltain suurimpiin kuulunut sanomalehti The New York Times kirjoitti: ”Tuomittujen suomalaisten johtajien traaginen erehtyminen tapahtui, kun he, saadakseen talvisodassa menetetyt maa-alueet takaisin, lyöttäytyivät yhteen Hitlerin kanssa. Silloin he eivät ainoastaan yliarvioineet Saksan voimavaroja, vaan myös käsittivät väärin sen suuremman selkkauksen luontoon, johon he maansa johdattivat.”
Sotasyyllisyysoikeuden syytteet valmistellutta tutkijalautakuntaa johtanut oikeusneuvosmies Sulo Onni Petäys (vuoteen 1905 Friberg, s. 31.1.1885 Tuusula ja k. 17.3.1946 Helsinki) ampui itsensä vajaa kuukausi tuomioiden julkistamisen jälkeen, 17.3.1946. Petäyksen kerrottiin joutuneen ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana ylivoimaiseen hermopaineeseen ja Neuvostoliiton suoranaisen painostuksen kohteeksi.
Vaatimus sotaan syyllisten rankaisemisesta kirjattiin myös Pariisin rauhansopimuksen 9. artiklaan, vaikka jo vuosi ennen sen allekirjoitusta Suomen sotasyyllisyysprosessi oli toteutettu Neuvostoliiton vaatimassa järjestyksessä ja sen edustajia tyydyttäneellä tavalla. Historioitsija Jukka Tarkan mukaan kyseessä oli osoitus Neuvostoliiton halusta nöyryyttää Suomea vielä taannehtivasti, koska siinä vaadittiin jo toteutunutta asiaa.
Ranskan Pariisissa solmittiin rauhansopimus 10.2.1947, jossa Yhdysvalla, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska sopivat akselivaltioiden kanssa rauhanehdoista. Neuvostoliitto ratifioi 29.8.1947 Pariisin rauhansopimuksen. Valvontakomissio poistui Suomesta syyskuun lopulla 1947. Lyhimmän vankeusrangaistuksen saaneet Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka päästettiin lokakuussa samana vuonna ehdonalaiseen vapauteen. Kahden ja puolen vuoden tuomion saanut Ramsay pääsi vankilasta vapauteen jouluna 1947. Loput rangaistuista sotarikollisista miehistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen lain sallimalla tavalla sitä mukaan, kuin he olivat suorittaneet puolet rangaistuksestaan. Viimeisenä vankilasta pääsi ulos Johan William Rangell 21.2.1949. Toukokuussa 1949 presidentti Juho Kusti Paasikivi armahti syksystä 1948 lähtien sairaalassa olleen Risto Rytin terveydellisistä syistä; samalla hän armahti vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Johan Rangellin, Väinö Tannerin, Edwin Linkomiehen ja Toivo Kivimäen. Normaalin vapauttamiskäytännön mukaan Ryti olisi päässyt vankilasta vasta helmikuussa 1951, mutta hänet oli vaikean sairauden vuoksi jo lokakuussa 1948 siirretty Kivelän sairaalaan. Rytille itselleen armahduspäätös merkitsi käytännössä vain sitä, että vartijoina olleet poliisit poistuivat sairaalan eteisestä.
Sotasyyllisinä tuomittujen vapauttaminen rangaistusten loppuosista merkitsi sitä, että he saivat takaisin menettämänsä kansalaisluottamuksen (ruots. Medborgerligt förtroende). Suomen lainsäädännössä oli vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, sai monissa tapauksissa sen lisäksi tuomion lisärangaistuksena ainiaan tai määräaikaisen (1-15 vuotta) kansalaisluottamuksen menetyksen. Tällöin hän oli vailla kansalaisluottamusta vielä tietyn aikaa sen jälkeen, kun hänet oli vapautettu.
Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja. Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin ja se oli merkittävä virkatodistukseen. Jos alle 18-vuotias syyllistyi rikokseen, josta oli säädetty kansalaisluottamuksen menetys, hänet tuomittiin sen asemasta vain todistajaksi kelpaamattomaksi, enintään kolmeksi vuodeksi. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poitettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969, todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna 1953.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti