Sotasyyllisyysoikeudenkäynti (4. osa)
Edwin Linkomies ja Toivo Kivimäki saivat palata hoitamaan professuurejaan Helsingin yliopistossa ja vaalikelpoisuuden palauduttua Väinö Tanner ja Antti Kukkonen palasivat jälleen eduskuntaan. Samoin muut palasivat erilaisiin julkisiin virkoihin ja tehtäviin lukuun ottamatta Risto Rytiä, joka vetäytyi julkisuudesta ja vietti viimeiset vuotensa kotonaan Helsingin Kaivopuistossa. Omat näkemyksensä sotasyyllisyysprosessista julkaisivat tuoreeltaan syytettyjen puolustuksen johtaja Hjalmar J. Procopé ja sotasyyllisyystuomioistuimen varajäsen Toivo Torsten Kaila (vuoteen 1901 Johansson, s. 5.7.1884 Suodenniemi ja k. 21.2.1961 Helsinki). Sotasyyllisinä tuomituista Väinö Tanner käsitteli moniosaisessa muistelmasarjassaan laajasti omaa toimintaansa sotavuosiin saakka, mutta vaikeni täysin sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja vankilavuosistaan. Samoin teki Edwin Linkomies vankilassa kirjoittamissaan, mutta vasta vuonna 1970 julkaistuissa muistelmissaan. Toivo Kivimäki kertoi omassa muistelmateoksessaan vuonna 1965 oikeudenkäynnistä hyvin lyhyesti ja ylimalkaisesti.
Sotasyyllisyystuomioita on yritetty purkaa, mutta oikeuskansleri on katsonut, että perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyt sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa ei ole tehty sellaisia oikeudellisia virheitä tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle tuomion purkamiseksi. Ensimmäinen yritys tuomioiden purkamiseksi tapahtui vuonna 1956, kun Kokoomuksen kansanedustajat ja papit Johannes Wirtanen (s. 27.8.1898 Jalasjärvi ja k. 24.11.1959 Helsinki) ja Jaakko Armas Ensio Hakala (s. 30.9.1912 Pälkjärvi ja k. 22.8.1964 Tampere) tekivät asiasta eduskuntakyselyn. Silloinen oikeusministeri Arvo Heimo Helminen (s. 10.5.1903 Helsinki ja k. 15.12.1988) – ammattiministerinä K. A. Fagerlundin II hallituksessa ja Vieno Johannes Sukselaisen (vuoteen 1928 Saari, s. 12.10.1906 Paimio ja k. 6.4.1995 Espoo) I hallituksessa – myönsi vastauksessaan, että poikkeuksellisissa oloissa syntyneestä sotasyyllisyyslaista ja seuranneesta oikeudenkäynnistä ”on varsin erilaisia käsityksiä vallalla”, mutta sanoi, ettei tuomioiden kumoamiseen ollut syytä ryhtyä, koska se olisi hänen mukaansa ollut vastoin rauhansopimuksen velvoitteita. Sotasyyllisyyslainsäädäntö luotiin Suomessa länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä.
Keväällä 1956 kirjailija Yrjö Soini julkaisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä kuvauksen nimellä, Kuin Pietari hiilivalkealla, jossa Agapetuksen nimellä kepeitä näytelmiä ja romaaneja kirjottanut tekijä pauhasi ankarana moralistina. Soinin teoksen kantava teema oli, että sotasyyllisyysprosessi oli Suomen maaperältä lähtenyt ja pääasiassa kotikommunistien järjestämä näytelmä, jolle Moskova antoi vastahakoisesti vain vähäistä sivustatukea. Yrjö Soinin mielestä kyseessä oli ennen kaikkea kommunistien ajojahti sosiaalidemokraatteja ja nimenomaan Väinö Tanneria vastaan sekä viime kädessä vallankaappauksen valmistelu. Rivien välistä teoksesta oli luettavissa kritiikkiä Paasikiveä ja Kekkosta kohtaan. Lisäksi Yrjö Soini esitti valvontakomission brittiläisen poliittisen neuvonantajan Francis Shepherdin diplomaattisilta kyvyiltään heikoksi ja täysin omaa tahtoaan vailla olevaksi valvontakomission juoksupojaksi.
Sotasyyllisyyskysymys oli nuoren tutkijan Jukka Tarkan väitöskirjan aiheena vuonna 1977. Tarkan mukaan liittoutuneet noudattivat yleistä linjaansa myös Suomen suhteen ja olivat Suomea kohtaan jopa lempeitä. Suomalaiset saivat itse tuomita johtajansa, jotka sovittivat vankeusrangaistuksensa siedettävissä oloissa. Samaan aikaan Saksassa, sen entisissä liittolaismaissa ja sen miehittäminä olleilla alueilla johtajia ja yhteistoimintahenkilöitä – niin miehiä kuin naisiakin – tuomittiin säälimättä kuolemaan ja teloitettiin. 1970-luvun ilmapiirissä Jukka Tarkan näkemyksiä kiiteltiin miltei laidasta laitaan aina presidentti Urho Kekkosta myöten.
Vuonna 1981 historiantutkija ja kirjailija Hannu Ilmari Rautkallio (s. 31.5.1944 Turku) julkaisi oman tulkintansa sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, Sotasyyllisyysnäytelmä, joka perustui pääosin valvontakomission brittiläisen osapuolen julkisiksi tulleisiin asiakirjoihin. Hannu Rautkallion mukaan Britannian passiivinen asenne Suomen sotasyyllisyyskysymykseen ja mukautuminen neuvosto-osapuolen johtoasemaan komissiossa oli sen osalta johdonmukaista suurvaltapolitiikkaa, mutta toisaalta Lontoossa haluttiin estää Suomen ajautuminen Moskovan satelliitiksi. Hannu Rautkallio arvosteli melko voimakkaasti Juho Paasikiven toimintaan, mikä oli suomalaisessa politiittisessa kulttuurissa ennenkuulumatonta.
Jyväskylän yliopiston historian professori Mauno Olavi Jokipii (s. 21.8.1924 Helsinki ja k. 2.1.2007 Jyväskylä) romutti lopullisesti vuonna 1988 niin kutsutun ajopuuteorian, josta yleinen mielipide ja varsinkin porvarillinen Suomi oli pitänyt kiinni koko sotien jälkeisen ajan. Näin syytettyjen ja todistajina luultujen kenraalien lausunnot sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä siitä, ettei Suomessa tiedetty etukäteen Saksan hyökkäyssuunnitelmista Neuvostoliittoon, joutuivat aivan uuteen valoon.
Myös Yrjö Soinin linjoille sotasyyllisyysasiassa pitkälti päätyivät Hannu Rautkallio sekä Lasse Lehtinen vuonna 2005 julkaisemassaan teoksessa, Kansakunnan sijaiskärsijät. Heidän mukaansa valvontakomission puheenjohtaja Ždanov ei koskaan saanut Stalinilta virallista määräystä prosessin aloittamisesta, vaan se oli Stalinin ”kruununprinssinä” pidetylle Ždanoville arvovaltakysymys samoin kuin omaa uraansa edistämään pyrkineille Juho Kusti Paasikivelle ja Urho Kekkoselle. Lasse Antero Lehtisen (s. 23.1.1947 Kotka) mukaan Urho Kekkonen mm. kirjoitti Hertta Kuusisen kesäkuussa 1945 esittämän välikysymyksen tekstin ja pääministeri Juho Kusti Paasikiven vastauksen siihen. Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen järjestivät myös laajan sotasyyllisyysseminaarin Säätytalossa marraskuussa 2005. Jukka Tarkka vastasi Lasse Lehtiselle ja Hannu Rautkalliolle teoksellaan, Hirmuinen asia, vuonna 2009.
Toisaalta esimerkiksi Urho Kekkosen moniosaisen elämäkerran kirjoittaja, professori Juhani Martti Kalervo Suomen (s. 15.2.1943 Helsinki) mukaan Urho Kekkoselle ei koitunut mitään henkilökohtaista etua roolistaan oikeudenkäynnissä, vaan päinvastoin hänet ajettiin pian sen päätyttyä poliittisesti sivuraiteelle. Paasikiven hallitus erosi maaliskuun lopulla 1946 ja Urho Kekkonen joutui syrjään ministerinpaikoilta vuoteen 1950 saakka. Juhani Suomen mukaan Paasikivi ja Kekkonen joutuivat valvontakomission painostamina ajamaan sotasyyllisyyskysymyksen heille erittäin vastenmieliseen lopputulokseen ja he tiesivät joutuvansa syyllistetyiksi siitä loppuiäkseen. Urho Kekkonen saikin sotasyyllisyysprosessin vuoksi pysyvästi päälleen poliittisen oikeiston ja SDP:n tannerilaisen siiven vihat. Juhani Suomen mukaan Urho Kekkosen välit sotasyyllisinä tuomittuihin palasivat myöhemmin muodollisen asiallisiksi lukuun ottamatta Väinö Tanneria, joka ei antanut Juho Kusti Paasikivelle ja Urho Kekkoselle koskaan anteeksi joutumistaan syytetyksi ja tuomituksi.
Historiantutkija Jukka Tarkan mukaan vuonna 1946 sotasyyllisinä tuomittujen henkinen korpivaellus päättyi lopullisesti Hämeenlinnassa 4.6.1993 pidetyn puolustusvoimien 75-vuotisjuhlaparaatin yhteydessä. Presidentti Mauno Henrik Koivisto (s. 25.11.1923 Turku ja k. 12.5.2017 Helsinki) lausui tilaisuudessa pitämässään puheessa, että kaikki Suomen poliittisen johdon talvi- ja jatkosodan edellä tekemät tärkeät valinnat – silloin kun valinnan varaa oli – tehtiin oikein. Suomessa sotasyyllisyystuomioita on arvosteltu mm. sillä perusteella, että taannehtiva lainsäädäntö sekä valtiopäämiesten koskemattomuuden rikkominen olisi Suomen perustuslain ja länsimaisen oikeusjärjestyksen vastaista. Kirjailija Yrjö Soini esitti painavimmaksi perusteeksi tuomioiden purkamiselle sen, että ne olisivat vastoin YK:n hyväksymän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklaa. Artikla 2. kohdan mukaan ketään ei saa tuomita teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaan olleet rikollisia niiden tekohetkellä.
Tutkija Markku Juhani Jokisipilä (s. 5.2.1972 Helsinki) on toisaalta mm. ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomittujen saamaa marttyyriasemaa huomioiden, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä ja että samalla sodassa kuoli ja vammautui kymmeniä tuhansia miehiä. Hän on huomauttanut, että monelle tutkijallekin Risto Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttaa olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema. Myös valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on korostanut, että vaikka valtaosa suomalaisista piti sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisua kohtuuttomana vääryytenä, sodan jälkipyykki pestiin Suomessa sivistyneemmin ja maltillisemmin kuin missään Saksan miehityksen kokeneessa Länsi-Euroopan maassa, hävinneellä puolella sotineista ja sittemmin rautaesiripun taakse joutuneista valtioista puhumattakaan. Toisaalta Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja ei voi verrata esimerkiksi Ranskan ja Norjan saksalaismielisten nukkehallitusten päämiehiin Pierre Lavaliin (s. 28.6.1883 ja k. 15.10.1945) ja Vidkun Aabraham Lauritz Jonssøn Quislingiin (s. 18.7.1887 Fyresdal ja k. 24.10.1945 Akershusin linna, Oslo). Diplomaatti ja ministeri Max Jakobssonin (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ei ollut kysymys historiallisesta totuudesta, vaan se oli ”poliittinen sotakorvaus” Neuvostoliitolle.
Asianajaja Kari Silvennoinen haki vuonna 2007 Väinö Tannerin pojanpojan Ilkka Tannerin asiamiehenä korkeimmalta oikeudelta Väinö Tannerin saaman sotasyyllisyystuomion purkua. Korkein oikeus jätti hakemuksen tutkimatta lokakuussa 2008 sillä perusteella, että korkein oikeus ei ole tuomiovaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta.
Väinö Tannerin pojanpoika valitti vuonna 2008 tuomiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja vuonna 2009 oikeusministeriö päätti teettää selvityksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, ja tehtävän sai presidentti Tarja Halosen oikeuspoliittinen neuvonantaja, oikeustieteen tohtori Jukka Ilmari Lindstedt (s. 17.12.1958 Helsinki). Valmistunut selvitys julkaistiin 13.3.2010 – sattumoisin talvisodan päättäneen Moskovan rauhansopimuksen 70-vuotispäivänä, vaikka näillä kahdella asialla ei ollutkaan mitään asiallista yhteyttä keskenään. Selvityksessä vuonna 2010 todettiin, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä noudatettu oikeusvaltion periaatteita. Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta mm. rikkoi lainsäädännön taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa syyttömyysolettamaa. Syytettyjen puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Lisäksi tuomioistuimeen kohdistui myös voimakas ulkopuolinen painostus. Toisaalta Jukka Lindstedt totesi, ettei sotasyyllisyysoikeuden päätöksen purkuun, tuomioiden mitätöintiin tai tuomittujen viralliseen hyvittämiseen ollut oikeudellisesti pätevää menettelyä, Sotasyyllisyyslaissa määrätty syytteiden nostoaika oli umpeutunut, lakiin perustuneet rangaistukset oli mitattu, kärsitty ja armahdettu, ja kaikki laissa säädetyt asiat olivat oikeusjärjestelmän mukaan lakanneet olemasta eivätkä siten olleet enää kumottavissa. Jukka Lindstedt ehdotti selvityksen julkistamisen yhteydessä valtiovallan lausuntoa sotasyyllisyysasiasta, ja presidentti Tarja Kaarina Halonen (s. 24.12.1943 Helsinki) sanoi harkitsevansa asiaa. Lausuntoa ei kuitenkaan esitetty.
Huhtikuussa 2012 professori Heikki Allan Reenpää (vuoteen 1935 Renqvist, s. 14.5.1922 ja k. 18.9.2020 Helsinki) ja Karjalan Kuvalehden päätoimittaja, kauppatieteiden maisteri ja tietokirjailija Veikko Saksi jättivät presidentti Sauli Väinämö Niinistölle (s. 24.8.1948 Salo) vetoomuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden purkamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti