Dallapé -orkesteri 100 vuotta

100 vuotta toimintaansa juhliva Dallapé -orkesteri saapui bussilla juhlakonserttiinsa viihdyttämään yleisöään Tampereelle lauantaina 22.3.2025 Tampere-talon täyteen pieneen saliin. Tampereen konsertissa Dallapé -orkesteria johti ja solistina lauloi Juha Antero Hostikka (s. 9.9.1971 Helsinki). Orkesterissa soittivat Arttu Takalo (s. 18.9.1971 Kouvola, vibrafoni ja marimba), Mauri Saarikoski (viulu), Niko Antero Kumpuvaara (s. 1981 Oulu, harmonikka), kompissa Anssi Olavi Nykänen (s. 7.2.1965 Keuruu, rummut), Harri Rantanen (s. 1960, basso) ja Tuomo Dahlblom (s. 1978, kitara), puhallinsoittimissa Heikki Pohto (s. lokakuu 1970, tenorisaksofoni, huilu), Ari Jokelainen (s. 1976, alttosaksofoni, klarinetti ja huilu) Tero Lindberg (s. 1976, trumpetti ja flyygelitorvi) sekä Juha Jay Kortehisto (s. 28.12.1972, pasuuna).

Juha Hostikka & Dallapé.

Harmonikansoittajat Erkki Majander ja Martti Jäppilä sekä laulaja Vilho (Ville) Ilmari Alanko (s. 6.2.1907 Helsinki ja k. 25.5.1931 Helsinki) ja rumpali-laulaja Mauno Jonsson perustivat Dallapé -orkesterin vuonna 1925. Erkki Majander oli Pasilasta torikauppiassukua, joka tienasivat maakunnasta hankkimilla puuastioilla, jakkaroilla ja pöydilla sekä rottinkikalusteilla. Majander oli kiinnostunut musiikista ja hän rahoitti orkesterilla omilla varoillaan hanurit. Dallapén pahimpia kilpailijoita keikkojen määrällä mitaten olivat 1920-luvun lopulla orkesterit Arizona ja Amarillo. Perinteikkään orkesterin riveissä ovat soittaneen vuosien saatossa useat aikansa tunnetut muusikot, kuten Helge Pahlman, Eino Katajavuori, Kauko Käyhkö, Viljo Vesterinen, Bruuno Laakko ja Alvar Kosunen. Orkesterin laulusolisteina ovat toimineet mm. Georg Malmstén, A. Aimo, Olavi Virta ja Sami Saari.

Orkesteri levytti uransa alkupuolella levynsä – äänilevyt olivat tuohon aikaan vielä savikiekkoja – yleensä Berliinissä. Orkesterin soittajien määrä kasvoi vuosien saatossa. Amerikan mantereelta toi oekesteriin uusia tapoja sovittaa musiikkia ensin Tommy Tuomikoski ja myöhemmin vielä Bruuno Laakko. Eduskunnan muutettua uuteen eduskuntataloon Arkadianmäelle vapautui 11.1.1933 Heimolan ovet julkisille tanssitilaisuuksille. Dallapé -orkesteri valtasi Heimolan talon hiljalleen itselleen; siellä järjestettiin paljon tansseja, siellä toimi Dallapén musiikkikoulu ja talossa oli myös ohjelmatoimisto, jossa Martti Jäppilä myi Dallapén keikkoja.

Georg Malmstén.

Laulaja ja säveltäjä Georg ”Jori” Malmstén (s. 27.6.1902 Helsinki ja k. 25.5.1981 Helsinki) jättäytyi vuonna 1931 vapaaksi taiteilijaksi ja alkoi sittemmin toimia Dallapé -orkesterin laulajana ja kapellimestarina. Georg Malmstén ennätti uransa aikana laulaa 842 kappaletta levyille. Malmstén aloitti musiikin opiskelunsa trumpetilla Helsingin musiikkiopistossa (nyk. Sibelius-Akatemia) ja hän pääsi jo 17-vuotiaana Helsingin Laivaston soittokuntaan kornetistiksi. 19-vuotiaana hän oli jo armeijan nuorin musiikkivääpeli.

Tommy Tuomikoski.

Muusikko Wilfred H. ”Tommy” Tuomikoski (s. 27.4.1907 Quincy, Massachusetts, Yhdysvallat ja k. 29.11.1937 Yhdysvallat) rantautui Helsinkiin amerikanlaiva s/s Andanian mukana. Laivaorkesteri The Andania Yankees soitti muutaman viikon ajan tilausravintola Royalissa, Oopperakellarin yläkerrassa, jossa useat suomalaiset muusikot kävivät ihailemassa Tommy Tuomikosken saksofonin- ja klarinetinsoittoa. Tämän jälkeen Tuomikoski liittyi uuteen Zamba -orkesteriin soittamaan Kaivohuoneelle. Soitannollisten taitojensa lisäksi Tuomikoski oli ihailtu showmies. Nuoret muusikot jäljittelivät mielellään Tuomikosken pukeutumista ja kampausta sekä kävelytyyliä. Zamban jälkeen Tuomikoski siirtyi saksalaisen jazzviulisti Egula Saritsin johtamaan Embassy Bandiin, jonka vakiopaikkoja Helsingissä olivat Fennia ja Grand.

Tuomikoski siirtyi seuraavaksi 1930-luvun alussa pasunisti Karl Klaus Salmen (s. 3.12.1908 Helsinki ja k. 10.7.1987 Kuopio) johtamaan turkulaiseen Ramblers -orkesteriin, jossa hänen lisäkseen soitti myös kaksi muuta amerikkalaista, Leo Adamson ja Merle Wilkin. Ramblers -orkesteri teki paljon levytyksiä mm. Lennart Mathias ”Matti” Jurvan (vuoteen 1933 Jurvanen, s. 29.4.1898 Helsinki ja k. 16.9.1943 Helsinki) kanssa. Vuoden 1933 loppupuolella Tuomikoski liittyi Dallapén riveihin soittamaan antaen orkesterille omaperäisen panoksensa musiikillisen suunnan muovautumiseen. Tuomikoski antoi samoin opetusta suomalaisille muusikoille ja orkestereille sekä hän julkaisi vuonna 1934 saksofonin soitto-oppaankin, joka oli vuosikymmenien ajan ainoa suomenkielinen alan oppikirja maassamme. Henkilönä Tuomikoski oli hurmuri ja loistava seuramies, jonka synkkänä puolena oli kuitenkin mieltymys alkoholin käyttöön. Tuomikoski saattoi yllättää muut orkesterin jäsenet tulemalla soittolavalle miltei kantokunnossa hoitaen silti oman soitto-osuutensa moitteettomasti. Orkesterin muusikot ja järjestysmiehet joutuivat liikkumaan Tuomikosken vahteina, jotta tämä ei olisi kesken kiertueen karannut viinan, naisten tai näiden molempien perään. Lopulta tämä johti siihen, että orkesterin johtaja Martti Jäppilän mitta tuli täyteen ja hän antoi Tuomikoskelle potkut orkesterista. Vuonna 1936 Tuomikoski palasi takaisin syntymäkaupunkiinsa Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuonna hän kuoli Yhdysvalloissa sairastuttuaan äkillisesti.

Alvar Kosunen.

Muusikko, sovittaja, orkesterinjohtaja, säveltäjä, sanoittaja ja pedagogi Vilho Alvar Kosusen (taiteilijanimi Allu Kosonen, s. 17.7.1908 Kuopio ja k. 17.4.1965 Helsinki) oma instrumentti oli trumpetti, mutta hän soitti myös harmonikkaa. Ennen toista maailmansotaa Kosonen soitti ainakin Zambassa, Ramblersissa, Dallapéssa ja Rytmi-Pojissa. Sodan jälkeen hän toimi Ossi Elstelän johtaman Iloisen Teatterin orkesterin johtajana. Muusikko, laulaja ja näyttelijä Kauko Käyhkö (s. 5.4.1916 Pietari ja k. 8.4.1983 Espoo) kertoi Alvar Kososella olleen ”savolaisen luonnonväärät leuat”; Kososen tunteet vaihtelivat ja ailahtelivat herkästi. Alvar Kososen tunnetuin sävellys lienee foksi ”Muistan sua Elaine”. Kappaleen levytti ensi kerran Ramblers -orkesteri solistinaan Lei Adamson vuonna 1931. Kappale nousi uudelleen suosioon 1980-luvulla Velipuolikuu-televisiosarjan myötä näyttelijä Pirkka-Pekka Peteliuksen (s. 31.5.1953 Alatornio) esittämänä ja muusikko, sovittaja ja kapellimestari Pedro Heikki Kalevi Hietasen (s. 5.5.1949 Jaala ja k. 6.12.2023) sovittamana. Hieman ennen kuolemaansa Alvar Kosonen sovitti Martti Jäppilän valssin ”Iltatuulen viesti” Aikamiehet-kuoron levytettäväksi; valssi soi myös Metsäradion tunnusmusiikkina vuosikaudet.

Bruno Laakko.

Muusikko, orkesterinjohtaja ja pedagogi Bruno Laakko (s. 19.6.1907 ja k. 12.12.1989 Marquette, Michigan) tuli Yhdysvalloista Suomeen 1930-luvun lopussa. Bruno Laakon isä, Elis Lääkkö, muutti Laakamosta Suomesta Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa. Amerikansuomalainen Bruno Laakko saapui kesällä 1938 Suomeen tarkoituksenaan jatkaa musiikkiopintojaan Sibelius-Akatemiassa kapellimestari- ja sävellyslinjalla. Hän oli jo suorittanut mm. Juillard School of Musicin Bachelor of Science -tutkinnon ja Master of Arts -tutkinnon Colombian yliopistossa. Yhdysvalloissa Laakko oli soittanut mm. Will Hudsonin. Art Mooneyn, Fred Bergin ja Jean Goldketten orkestereissa.

Laakko kävi Kemin teatteritalolla kuuntelemassa Dallapén keikkaa ja samalla kysyi töitä orkesterista itselleen. Kun orkesteri kuuli Laakon soittoa, karisivat kaikki ennakkoluulot ja hänet kiinnitettiin välittämästi orlesterinjohtajaksi. Tässä yhteydessä Dallapé -orkesteri siirtyi paljon enemmän synkopoidun swingin pariin, Bruno Laakon esikuvan Benny Goodmanin tyyliin. Samoin vapaa improvisointi tuli hänen mukanaan orkesterin tavaksi. Bruno Laakko oli soittajataitonsa lisäksi samoin erinomainen sovittaja.

Bruno Laakon soittoa ja laulua taltioitiin myös äänilevylle kesällä 1939 Käpylän työväentalolla, kun Bruno Laakko ja Lepakot tallensivat musiikkia Columbialle. Lepakot nimi otettiin Dallapé -orkesterille levytysteknisistä syistä; Helsingissä Kaisaniemenkatu 7:n toisessa kerroksessa toimi Lepakko -niminen ravintola, jonka perusti entinen olympiavoittaja, painija Väinö Kokkinen. Dallapé soitti tässä ravintolassa yli vuoden vakituisena bändinä. Levytyssessiossa taltioitiin nelisenkymmentä kappaletta, joista 34 kappaletta lauloi Oskari Olavi ”Ola” Virta (vuoteen 1926 Ilmén, s. 27.2.1915 Sysmä ja k. 14.7.1972 Tampere). Olavi Virta ennätti laulaa levyille peräti 601 laulua uransa aikana. Bruno Laakko lauloi itse levylle kappaleet ”Aleksanterin jazzyhtye” ja ”Kissa vieköön” käännöskappaleet. Talvisodan alettua Laakko siirtyi Kemiin toimien siellä vapaaehtoisena suojeluvalvojana. Rauhan taas vallitessa keväällä 1940 Laakko jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa ja soitteli samalla keikkoja Helsingissä. Jatkosodan sytyttyä Laakko lähti elokuussa 1941 Petsamon kautta viimeisellä Amerikan-laivalla Yhdysvaltoihin. Kotimaassaan Laakko toimi Marylandissa collegen musiikinopettajana tehden vuosien varrella muutamia vierailuja myös Suomessa.

Dallapé -orkesterilta ilmestyi helmi-maaliskuussa 2025, joka sisältää mm. uudet versiot ikivihreistä kappaleista, kuten Ikkunaprinsessa, Angelique, Muistan sua Elaine, Äänisen aallot ja Jälleen soittaa Dallapé. Tampereen konsertin alkuosassa yhtye soitti mm. kappaleet Kangastus, Äänisen aallot, Budapestin yössä, Säkkijärven polkka, Kissa vieköön, Ilta Oulunjoella sekä Americano. Väiajalla salintäyteisellä yleisöllä oli mahdollisuus ostaa yhtyeen tuoretta levyä nimikirjoituksilla varustettuna. Konsertin loppuosassa yleisölle tarjoiltiin mm. kappaleet Viidakkolaulu, Vetoketju, Rakastunut nainen, Sydänsuruja, Eeva, Angelique, Älä kiiruhda, Tammerkoski ja Jälleen soittaa Dallapé. Äänentoistokin pienessä salissa Tampere-talossa tuntui toimivan keskivertoa paremmin, paljolti tietenkin senkin vuoksi, että orkesterilla oli oma äänimies ”puikoissa”.

 Vankileirien saaristo (3. osa)

Aleksandr Solženitsyn.

Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissa sanottiin, että Suomen ulkopoliittinen johto ei pitänyt Vankileirien saariston julkaisemista suotavana, jolloin Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Jaakko Kalervo Junnila (s. 24.7.1910 Kiikka ja k. 21.6.1999 Helsinki) teki asiasta eduskuntakyselyn. Ulkoministeri Ahti Kalle Samuli Karjalainen (s. 10.2.1923 Hirvensalmi ja k. 7.9.1990 Helsinki) kiisti kaiken koti- ja ulkomaisen painostuksen ja vakuutti, että kirjan hylkäämisestä oli päättänyt kokonaan kustantaja. Tämä säilyikin pitkään virallisena totuutena, kunnes Kalevi Sorsa myönsi haastattelussa vuonna 1991 sekä hallituksen että Neuvostoliiton kehottaneen Tammea luopumaan Vankileirien saariston julkaisemisesta.

Juhani Suomi.

Ahti Karjalainen.

Juhani Martti Kalervo Suomen (s. 15.2.1943 Helsinki) toimittamissa Urho Kekkosen päiväkirjoissa Solženitsynin tapaus esiintyy vain kerran. Kyseessä on Helsingin Sanomista leikattu uutinen, jonka aiheena on Tuure Junnilan Vankileirien saariston pohjalta tekemä eduskuntakysely. Presidentti Urho Kaleva Kekkosen omaa kommenttia asiasta ei ole julkaistu koskaan.

Tuure Junnila.

Neuvostoliiton lehdistö oli jo vuonna 1970 arvostellut SKDL:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia, koska lehti oli kirjoittanut Nobelin palkinnon saaneesta Solženitsynista ja hänen tuotannostaan myönteiseen sävyyn. Vankileirien saaristo -kohun esinäytös oli Suomi-Neuvostoliitto -seuran yritys estää Elokuu neljätoista -romaanin julkaiseminen Suomessa syksyllä 1972. Vähemmistökommunistien Tiedonantaja puolestaan ilmaisi ilonsa siitä, ettei Tammi "eksynyt valheiden saaristoon" vaan pidättäytyi julkaisemasta Vankileirien saaristoa. Useimmat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset sanomalehdet eivät halunneet kommentoida asiaa sen ulkopoliittisen arkaluonteisuuden vuoksi, vaan julkaisivat ainoastaan STT:n uutisen sellaisenaan. Poikkeuksellisen voimakkaasti reagoi Ilta-Sanomat, jonka mielestä Tammi oli siirtynyt "tiedonvälittäjästä tiedon kieltäjäksi". Kritiikkiä Vankileirien saariston tapauksen johdosta alkoi ilmaantua laajemminkin taiteilija ja kirjailija Carl-Gustaf Henrik Casimir Liliuksen (s. 14.7.1928 Helsinki ja k. 14.12.1998 Helsinki) viitattua siihen alkuvuonna 1975 Kanava-lehteen kirjoittamassaan kirpeässä artikkelissa suomalaisesta itsesensuurista.

Carl-Gustaf Henrik Casimir Lilius.

Ruotsin sanomalehdet, muun muassa Dagens Nyheter ja Expressen, tulkitsivat tapauksen, samoin kuin suomalaisten sanomalehtien yleisen haluttomuuden kommentoida sitä, vakavaksi oireeksi itsesensuurista ja suomettumisesta. Expressen totesi pääkirjoituksessaan 5. maaliskuuta 1974 (uutinen oli julkaistu Helsingin Sanomissa samana päivänä):

»Jo itsesensuurina päätös on vakava. Mutta vielä paljon masentavampaa on kuulla, että päätös tehtiin hallituksen poliittisen painostuksen jälkeen. Suomella on katkeria kokemuksia Stalinin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Silloin pantiin vastaan. Mutta nyt estetään Stalinin hirmuvallan selostus väärästä hienotunteisuudesta Neuvostoliiton yksinvaltiaan seuraajia kohtaan.»

Max Jakobson.

Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) katsoi vuonna 1992 julkaistuissa muistelmissaan tapauksen aiheuttaneen arvaamattoman paljon vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle. Hänen mukaansa Vankileirien saariston julkaiseminen — neljä vuotta myöhemmin kahdessa osasssa vuosina 1976 ja 1978 — myös Suomessa ei enää ylittänyt uutiskynnystä maailmalla.

Suomessa Solženitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun suomennoksen Vankileirien saaristo julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin. Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, jolloin lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.

Tammi joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. Pääministeri Kalevi Sorsa oli ruotsalaisen kustantajan Wahlström & Windstrand (W&W) kustantajan Per Gedinin muistelmien Förläggarliv mukaan sanonut Tammen Jarl Hellemannille: "Tämä ei tietenkään ole painostusta, vaan kustantaja päättää itse julkaistako vai ei. Hän antoi myös ymmärtää, ettei tätä keskustelua heidän välillään ollut koskaan käyty."

Sorsan taustalla oli vielä presidentti Urho Kekkonen, joka "pani sanat Sorsan suuhun", kuten historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Erkki Vettenniemi (s. 1966) kirjoittaa artikkelissaan. Hellemann oli päättänyt siirtää suomennoksen oikeudet ulkomaiselle kustantajalla, ja ensisijalla oli W&W, jonka edustaja Gedin kuuli asiasta ottaessaan yhteyttä Hellemanniin. W&W:llä oli jo ruotsinnoksen oikeudet. Myös Jörn Donner oli suunnitellut suomennoksen julkaisemista, mutta sai kuulla olevansa asiassa myöhässä: W&W oli jo saanut oikeudet. Paitsi ruotsinnos, myös suomennos oli W&W:lle tuottoisa. Donner oli suunnitellut perustavansa julkaisua varten mittatilauskustantamon. Myös Kauko Kare oli ottanut yhteyttä Solženitsynin edustajaan Fritz Heebiin, jotta hänen Alea-kirjansa saisi julkaista sen. Hellemann ei kuitenkaan halunnut sen tapaisen "poliittisen yrittäjän" saavan julkaisuoikeuksia, eikä Heeb edes vastannut Kareelle. Sopimuskin oli jo tehty W&W:n kanssa.

Tammen kustannuspäällikkönä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan toiminut Hannu Harju kirjoitti vuonna 2015, ettei teos ollut Solženitsynin aiempiin teoksiin verrattuna vaarallisempi tai kiusallisempi, vaan syynä julkaisematta jättämiseen oli kirjailijan Nobelin-palkinnon ansiosta saama maailmanlaajuinen julkisuus toisinajattelijana.

Hans Rudolf Björkengren.

Paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista kirjallisuutta kääntäneen Esa Adrianin (oik. Esa Adrian Anisimoff, s. 17.6.1939 Helsinki ja k. 30.11.2007 Järvenpää) suomennokseen sisältyi myös runsaasti teoksen ruotsintajan kirjailija, toimittaja ja kääntäjä Hans Rudolf Björkengrenin (s. 25.1.1933 Visby ja k. 22.7.2017 Tukholma) keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa – ensimmäinen osa 30 000 kappaletta – ruotsalainen kustantamo ei jatkanut kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi pieninä painoksina 1976 ja 1978 pienkustantamo Kustannuspiste. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvosto- ja kommunisminvastaisista teoksista: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kun Kustannuspiste oli julkaissut Vankileirien saariston jälkimmäiset osat, SKDL:n taistolaissiipeen lukeutunut kansanedustaja Heimo Nestori Rekonen (s. 8.8.1920 Lestijärvi ja k. 24.11.1997 Ylöjärvi) teki eduskunnassa kyselyn, mihin toimiin hallitus oli ryhtynyt tai aikonut ryhtyä "mainitunlaisen Neuvostoliiton vastaisen kiihotustyön lopettamiseksi maassamme". Ulkoministeri Olavi Johannes Mattila (s. 24.10.1918 Hyvinkää ja k. 4.8.2013 Hyvinkää) vastasi, ettei Solženitsynin kirja "palvele Suomen ja Neuvostoliiton kansojen keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen lujittamista", mutta lisäsi uskovansa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden olevan niin vakaalla pohjalla, ettei "moinen yksittäinen teos" voinut järkyttää niitä.

Kirjailija Sofi Oksanen.

Finlandia -palkinnolla palkittu kirjailija ja näytelmäkirjailija Sofi-Elina Oksanen (s. 7.1.1977 Jyväskylä) osti teoksen julkaisuoikeudet, ja Solženitsyn teos ilmestyi huhtikuussa 2012 hänen kustantamonsa Silberfeltin kautta huhtikuussa 2012 nimellä Gulag – Vankileirien saaristo. Kirjailija, kääntäjä ja toimittaja Martti Henrikki Anhava (s. 17.6.1955 Helsinki) – Martti Anhava on Tuoma ja Helena Anhavan poika - teki uutta laitosta varten jonkin verran muutoksia. Kankeita rakenteita on korjattu, venäjän kielen translitterointia on saatettu ajan tasalle ja alkuperäisen laitoksen nimikirjaimia on avattu uudemman venäjänkielisen laitoksen mukaisesti. Solženitsyn oli alun perin käyttänyt nimikirjaimia suojellakseen elossa olleita. Kaikkien nimien oikeellisuutta hän ei myöskään voinut varmistaa. Teoksen suomenkieliseenkin nimeen haluttiin Gulag, koska käsite on kirjan myötä tullut kansainvälisesti tunnetuksi.

 Vankileirien saaristo (2. osa)

Arnold Susi oli avioliitossa Ella Adelgunde Roostin (s. 29.8.1899 Pietari ja k. 1963) kanssa ja heillä oli kolme yhteistä lasta: Heino Susi, Arno Susi ja Heli Susi. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta Tarton maakunnassa Vasulan pikkukaupungissa, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solženitsyn asui siellä talvet 1965–1966 ja 1966–1967 ja kirjoitti Gulag: Vankileirien saariston.

Arnold Susi.

Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solženitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjansa viimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä.

Solženitsyn tiesi alusta alkaen, että Kremlin reaktio hänen teoksensa johdosta ei tulisi olemaan myönteinen. Turvallisuuspoliisi KGB:n urkkijat saivat vihiä Gulag: Vankileirin saariston käsikirjoituksen olemassaolosta jo lokakuussa 1965 nauhoittaessaan salaa kirjailijan keskusteluja erään tuttavansa kanssa. Solženitsyn kertoi kirjoittavansa teostaan suuren tunnekuohun vallassa: ”...on kuin laava virtaisi kun kirjoitan Saaristoa, on mahdotonta keskeyttää.” Käsikirjoituksesta oli kirjailijan mukaan tässä vaiheessa valmiina jo 240 liuskaa. Hän kaavaili ”päästävänsä maanvyöryn liikkeelle” vuosien 1972−75 tienoilla. Teoksen vaikutuksen Kremlin johtajiin kirjailija tiesi: ”Saaristo murhaa heidät. Se tulee olemaan tuhoisa.” Tästä tietoisena Solženitsyn salasi käsikirjoituksen muilta kuin lähimmiltä ystäviltään ja avustajiltaan. Hän päätti säilyttää sen eräänlaisena henkivakuutuksena siltä varalta, että hänet vangittaisiin tai murhattaisiin.

Juri Andropov.

Solženitsyn onnistui salakuljetuttamaan kiellettyjen kirjojensa käsikirjoituksia Neuvostoliitosta. Hän kirjoitti valtion elimille pyyntöjä ja avoimia kirjeitä, kokosi tuekseen ystäviä ja taiteilijoita ja kävi kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvien kanssa. Solženitsyniin kohdistetun vainon pääarkkitehti ja karkotuskäskyn antaja oli turvallisuuspoliisi KGB:n päällikkö, myöhemmin NKP:n pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Juri Vladimirovitš Andropov  (s. 15.6.1914 Nagutskoje ja k. 9.2.1984 Moskova). Hänen vaientamistaan vastaan kirjoittivat anomuksia sadat tunnetut intellektuellit, joista vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella, oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut.

Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Mikrofilmit Vankileirien saaristosta toimitettiin salaa kustantamoille Pariisiin ja New Yorkiin, mutta Solženitsyn halusi aluksi teoksen ilmestyvän Neuvostoliitossa ja pyysi viivyttämään julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kappaleen hänen kirjaansa kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttäytynyt pian sen jälkeen. Kuten kirjailija Boris Leodinovitš Pasternakin (s. 10.2.1890 Moskova ja k. 30.5.1960 Peredelkino) tapauksessa, Neuvostoliitto tuomitsi Solženitsynin Nobel-palkinnon poliittisesti vihamieliseksi teoksi. "Jos Solženitsyn jatkaa asumistaan maassa saatuaan Nobel-palkinnon, se vahvistaa hänen asemaansa ja sallii hänen levittää propagandaa näkemyksistään aktiivisemmin", kirjoitti Juri Andropov eräässä salaisessa muistiossa.

Kirjailija Boris Pasternak.

Solženitsynin maastakarkotuksen oli Juri Andropov ottanut esille NKP:n politbyroossa ensimmäisen kerran marraskuussa 1970, mutta neuvostobyrokratian kankeus ja päätöksenteon hitaus viivyttivät asian etenemistä. Jarl Hellemann arvelee, että ne seikat suojelivat Solženitsyniä tehokkaammin kuin ulkomainen painostus. Pääministeri Teuvo Ensio Aura (s. 28.12.1912 Ruskeala ja k. 11.1.1999 Helsinki) suututti Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Aleksei Beljakovin (1917-1971) ilmaisemalla tälle tuoreeltaan lokakuussa 1970 ilonsa suuren neuvostokirjailijan Nobel-palkinnosta. Historioitsija Jukka Tapio Tarkan (s. 7.9.1942 Tampere) mukaan Aura oli esittänyt onnittelunsa vilpittömässä mielessä tietämättä, millaisesta kirjailijasta oli Neuvostoliiton johdon kannalta kysymys. Auralle itselleen tästä ei koitunut erityisempiä seurauksia, koska Beljakov kutsuttiin kotiin alkuvuodesta 1971.

Kirjailija Jörn Donner.

Kirjailija Jörn Johan Donner (s. 5.2.1933 Helsinki ja k. 30.1.2020 Helsinki) yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Gustaf Kenneth Wrede af Elimän (s. 8.2.1929 Viipuri ja k. 28.9.1998 Helsinki) ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisivitsin päivä. Elokuvatarkastamo kielsi filmin vuonna 1972 kokonaan, ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallito-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voitaisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui vuonna 1994, ja lopulta elokuva esitettiin YLE TV1:ssä lokakuussa 1996.

Solženitsynin kirjoja julkaissut kustantamo torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Silloin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, ja lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia. Yhtiön johtokunta teki yksimielisen kielteisen päätöksen 4. maaliskuuta 1974. Perusteluna kustantaja totesi että kirjan ympärille syntynyt kohu on tehnyt sen julkaisemisesta poliittisen kysymyksen, minkä vuoksi teoksen kustantaminen Suomessa ei olisi "yleisen edun mukaista".

Kauko Aatos Kare.

Alea-Kirjan toimitusjohtaja Kauko Aatos Kare (vuoteen 1935 Karén, s. 19.4.1914 Hattula ja k. 21.3.1996 Helsinki) oli ilmaissut aiemmin kiinnostuksensa Vankileirien saariston kustantamiseen, mutta hän sanoi maaliskuun 1974 alussa ettei halua tässä vaiheessa kommentoida asiaa. "Parasta pikkuisen katsella jonkin aikaa ympärilleen. Kirja pitäisi kuitenkin saada suomeksi, se on aivan välttämättömyys", totesi Kare.

Esimerkiksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja puntaroi Solženitsynin asemaa hänen karkotuspäivänään seuraavasti:

»Niin ikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla, ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä»

Suomen kahdeksas presidentti Urho Kaleva Kekkonen.

Kalevi Sorsa.

Kirjailijan teoksia aikaisemmin julkaissut kustantaja Tammi joutui painostuksen alla luopumaan hankkeesta. Tapahtumien polttopisteeseen tahtomattaan joutunut ja sen vuoksi suomettajaksi leimattu Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Frode Hellemann (s. 4.11.1920 Kööpenhamina ja k. 25.2.2010 Helsinki) kertoi myöhemmin, että toivomus kirjan julkaisematta jättämisestä tuli presidentti Urho Kaleva Kekkoselta (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) pääministeri Taisto Kalevi Sorsan (s. 21.12.1930 Keuruu ja k. 16.1.2004 Helsinki) välittämänä. Ei tiedetä, toimiko Kekkonen oma-aloitteisesti vai painostiko Neuvostoliitto häntä. Professori Juhani Suomen mukaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä lähetystösihteerinä työskennellyt Juri Stepanovitš Derjabin (s. 3.1.1932 Šumiha ja k. 1.8.2013 Moskova) oli ottanut asiassa yhteyttä Tammeen ja Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen, mutta ei Suomen ulkoministeriöön eikä tasavallan presidenttiin. Hellemanniin itseensä Neuvostoliiton lähetystöstä ei kuitenkaan oltu yhteydessä.

Väinö Tanner.

Jarl Hellemannin mukaan Tammen "syntilista" oli jo ennen Vankileirien saaristoa ollut Tehtaankadun suunnasta katsottuna "pitkä ja painava", koska kustantamo oli julkaissut muun muassa Väinö Alfred Tannerin (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) ja Arvo ”Poika” Tuomisen (s. 5.9.1894 Hämeenkyrö ja k. 27.5.1981 Tampere) muistelmat sekä Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Lisäksi Yrjö Kaarlo Leinon (s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) muistelmateos, Kommunisti sisäministerinä, hiersi suhteita julkaisemattomanakin, ja Hellemannin mukaan Tehtaankadulta kyseltiinkin, "miksi juuri Tammen piti kustantaa niin paljon neuvostovastaista kirjallisuutta". Hellemannin mukaan Tammi miellettiin yleisesti sosialidemokraattiseksi kustannusyhtiöksi siitä huolimatta, että puolue ei koskaan omistanut siinä ainoatakaan osaketta.