Heikki Samuli "Sami" Suominen (9. osa)
Sami oli räiskyvä tyyppi ja kun minä olin puheenjohtaja, en kyllä etukäteen tiennyt mikä päätös milloinkin tulee. Siellä puhuttiin aika suorasukaisesti ja Sami lähti välillä ovet paukkuen pois, mutta tuli seuraavaan kokoukseen muina miehinä takaisin. Ne jotka Samin paremmin tunsivat, sanoivat että Sami pitää vauhdista ja kertoimien pitää olla suuret. Ne olivat suuret juuri hänen omassa firmassaan: kun tänä vuonna on jotakin, niin ensi vuonna on oltava 50 prosenttia lisää! Sami joutui myös törmäyskurssille Yleisradion teknillisen johtajan Paavo Arnin kanssa, Sami oli näet yleisön joukossa ja alkoi tehdä kiusallisia kysymyksiä. Näitä törmäyskursseja Yleisradion kanssa kyllä riitti. Ensimmäinen oli heti vuoden 1958 alussa, kun tv-vastaanottimien haltijoilta alettiin kerätä katselulupamaksua, vaikkei Yleisradio lähettänyt minkäänlaista kuvaa, ja Sami kirjoitti, että sellainen maksu, josta ei ole osoitettavissa minkäänlaista vastiketta on veroluonteinen, ja veroista Suomessa päättää eduskunta, mutta tässä tapauksessa aivan muu porukka…
Toinen tapaus oli tämä 10-kanavan luovuttaminen: Yleisradion kaverit tekivät Ruotsissa semmoisen kansainvälisen sopimuksen, että me jouduimme luopumaan 10-kanavasta ja menemään 2-kanavalle. Se oli kerholle kamala paikka, koska olimme tehneet valtavasti työtä jotta taloihin saatiin edes jonkinlaiset antennit 10-kanavaa varten ja nyt piti tehdä kaikki uusiksi. Tästä oli seurauksena se, etteivät tamperelaisten into ja voimavarat enää riittäneet täysitehoisesti tämän kakkoskanavaverkon rakentamiseen, eikä meillä sen jälkeen ollut omaa lähetinasemaa. Mutta näissä murheissa ei Sami enää ollut mukana. Sami jäi pois minun tullessani puheenjohtajaksi 1961. Olin ilmoittanut, etten ota hommaa vastaan, ellei siihen valita vakituista työvoimaa. Vuoteen 1960 asti Tampereen Tes-television toiminta oli perustunut palkattomaan harrastus- ja talkootyöhön. Sami ei tykännyt, että me olimme palkkaamassa sinne yhtä täyspalkkaista henkilöä, mutta kun siihen lopulta palkattiin kaksi, Samin mitta tuli täyteen… Joka tapauksessa Sami teki aikanaan valtavan hyvää työtä sen asian hyväksi, että tuolla Tohlopissa yleensä on TV-2:n tukikohta. Ja varsinainen kiitos lankeaa myös kaupunginjohtaja Erkki Lindforsille, ettei Tampereen kaupunki syleillyt meitä pioneereja kuoliaaksi kuten teki Yleisradio. Tänäänkin TV-2 on paha piikki Yleisradion lihassa, koska se tekee halvemmalla ohjelmaa kuin TV-1 – sama oli nähtävissä jo Tesvision, Tes-television ja Tamvision aikana byrokraattien lihassa.”
Teollisuusneuvos Antti Eino Soljan (s. 7.11.1923 Tampere ja k. 3.11.2011 Tampere) vanhemmat olivat Kiillon toimitusjohtaja Vilho (Ville) Henrik Solja ja Eine Hellin Ania sekä hänen aviopuolisonsa oli vuodesta 1950 Airi Karin Klockars. Erkki Solja (s. 1954) on Antti Soljan poika. Varatuomari, poliitikko Niilo Johannes Solja (sukunimi vuoteen 1907 Sandell, s. 25.6.1888 Hämeenkyrö ja k. 15.9.1967 Pirkkala) oli Antti Soljan setä. Antti Solja valmistui ylioppilaaksi Tampereen lyseosta vuonna 1942 ja Solja osallistui jatkosotaan sekä opiskeli sittemmin Helsingin yliopistossa kemiaa, valmistuen filosofian kandidaatiksi vuonna 1950.
Antti Solja oli Kiillossa ensin tuotekehitystehtävissä vuosina 1950-1955 ja hän toimi sitten yhtiön teknillisenä johtajana. Kiillon liiketoiminta käynnistyi vuonna 1919 Tampereen Pispalassa Teknokemiallinen Tehdas Oy Santalahti -nimellä. Yhtiö valmisti kengänkiillokkeita, huonekalulakkoja ja -vahoja ja sen asiakkaina oli mm. kenkätehtaita, huonekalukauppiaita ja rakentajia. Elokuussa 1922 Vilho Soljasta tuli yhtiön toimitusjohtaja, kun hän osti yrityksen osake-enemmistön. Samoin hänen isoveljensä, Niilo Solja, osti yhtiön osakkeita ja hänestä tuli yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Vuonna 1924 yhtiön nimi muutettiin Kiilto Oy:ksi. Kiillon tehdas sijaitsi Tampereen Pispalassa vuoteen 1925 saakka, jolloin Hatanpään valtatien varteen rakennettiin suurempi tehdas. Vaikka Kiilto muutti Lempäälään jo 1970-luvun alussa, talo tunnetaan yhä Tampereella ”Kiillon talona”. Kun kilpailu koveni 1930-luvun lopulla, yhtiö alkoi valmistaa liimoja. Vilho Solja laajensi Hatanpään tehdastaan neljä kertaa neljän vuosikymmenen aikana, viimeksi vuonna 1962 yli 2 800 nelimetrillä.
Vuonna 1963 hänestä tuli isänsä jälkeen Kiillon toimitusjohtaja, mutta isä Vilho jatkoi yhtiön hallituksen puheenjohtajana vuoteen 1975 saakka. Antti Soljan johdossa Kiillosta kehittyi liima- ja muovialojen merkittävä yritys, joka palveli erityisesti rakennus- ja puusepänteollisuutta, mutta myös vähittäisasiakkaita. Antti Solja sai teollisuusneuvoksen arvonimen vuonna 1983. Seuraavana vuonna hän siirtyi Kiillon toimitusjohtajan tehtävästä hallituksen puheenjohtajaksi vuoteen 1996 saakka. Antti Solja, joka oli monin tavoin mukana alansa ja alueensa yhteistyössä, promovoitiin Tampereen teknillisen korkeakoulun kunniatohtoriksi vuonna 1987. Solja oli samoin Saksan Liittotasavallan kunniakonsuli.
Antti Solja kertoi ystävästään, Sami Suomisesta, seuraavaa: ”Tutustuin Samiin lähinnä Nuorkauppakamarin toimesta. Se käytti Samia paljon hyväkseen, Samia ja hänen innostavaa puhetaitoaan. Silloin elettiin pienen ja keskisuuren teollisuuden kansainvälistymisen aikaa sekä viennin aloittamisen aikaa ja meillä kaikilla oli kaikenlaisia vientitempauksia. Näissä asioissa Sami oli hyvin moderni ja efektiivinen – uranuurtajakin. Kaikkeen mihin hän täällä Tampereella tarttui, hän teki innolla, muistelen että törmäsin häneen ratsastuksen merkeissä. Sami oli tehokas, mutta aina me hämäläiset emme voineet ymmärtää häntä. Tänäänkin tuntuu hauskalta muistella, miten Sami toi Tampereen Nuorkauppakamarin kokoukseen asian, jonka hän oli tarkkaan suunnitellut. Hän oli innostunut Tukholman viennistä ja esitti siellä kokouksessa valmiit suunnitelmat, että Ahvenanmaalle pitäisi saada tieyhteys. Ei tarvitse muuta kuin ajaa kiveä ja soraa, ja laskekaa, miten paljon säästetään, kun sinne saadaan tie. Sami oli sitten hieman loukkaantunut meille, kun emme lämmenneet hänen ajatuksilleen – se tuli meille niin äkkiä.
Toinen asia joka on jäänyt mieleeni, on tämä Sääksmäen siltajuttu. Silloin kuusikymmentäluvulla hän esitti ihan tosissaan aivan käyttökelpoisen idean, kun oli kysymys sillan maalaamisesta. Sami esitti, että pannaan muovipussiin koko silta, niin ei olla säiden armoilla. Pakkanen tuli näet sinä syksynä niin aikaisessa vaiheessa. Sami ehdotti, että Nuorkauppakamari hoitaisi sen seuraavaan kesään mennessä, ja hän lupautui toimittamaan muovin. No, muovikalvon puhallustekniikka ei vielä silloin ollut ihan valmis näin suureen työhön, mutta tänäänhän se on täysin mahdollista...”
Lasten vaippahousujen historia Amerplastilla päättyi jo Puolimatkankadun kellaritiloihin vuonna 1958. Tämä suunnanmuutos tapahtui, kun Suomiset havahtuivat huomatessaan muovilla olevan juuri pakkausteollisuudessa valtavat markkinat. Samaan ajankohtaan osui myös Pienteollisuustalon valmistuminen Tampereelle, jossa hissitkään eivät vielä toimineet, kun Amerplast muutti juuri valmistuneisiin uusiin toimitiloihin talon kuudenteen kerrokseen. Annetaanpa Marja Suomisen kuvailla: ”Kuten Sami Suominen jälkeenpäinkin tunnusti, yksi ainoa sauma siellä kellarissa antoi meille enemmän kuin kauniisti painettu pussi tänään. Se antoi meille myös ajatuksen muuttaa tuotannon suuntaa, eikä se käynyt siellä kellaritiloissa. Niin me uhkarohkeasti vuokrasimme kaksisataa neliötä Pienteollisuustalon ylimmästä kerroksesta. Ihmiset sanoivat, että Suomiset ovat ihan hulluja, etteivät he ikinä saa noin suurta tilaa täyteen, ja siellähän on kamalat vuokrat, konkurssi siitä tulee tuota pikaa. Mutta sinne me vain raahasimme ensimmäisen kalvopuhaltimemme ja painokoneen, ja niin se harjoitteleminen alkoi. Meillä oli silloin jo viisi lasta, Riikka vasta vauva, ja olimme Petsamonkadulla, jossa viihdyimme kokonaista 25 vuotta. Minä olin kiinni kotona lasten takia, mutta joskus yölläkin jouduin ryntäämään Pienteollisuustalolle, kun tuli hätäpaikka, kiskomaan kalvoa tyttövoimin…”
Italialainen Dolcin perhe Lonate Pozzolosta Milanon läheltä perustivat vuonna 1948 konepajan, jossa muutaman kymmenen ihmisen voimin rakennettiin koneita muoviteollisuuden käyttöön. Sittemmin tehdas kasvoi suureksi alan toimijaksi. Sami Suominen oli löytänyt tämän tehtaan ja hän tutustui ja ystävystyi henkilökohtaisesti insinööri Dolcin kanssa. Tämä johti siihen, että Sami Suominen tilasi Italian tehtaalta viisi konetta tietyllä toimitusajalla. Näillä järjestelyillä ja kauppataidoilla Sami Suomiselle viimeinen viides kone maksoi enää 50-60 prosenttia alkuperäisestä hinnastaan.
Sami ollessa työasioissa kiinni vielä Pyynikillä hän pyysi samassa talossa Petsamonkatu 14:ssa asuvaa Loa Karjalaista auttamaan häntä Amerplastilla muutaman tunnin päivässä. He tunsivat toisensa jo Polyteekin kurssitovereina ja aikaisemmin Loa toimi Virroilla P.G. Holmin nauhatehtaalla; juuri silloin Loa oli kotirouvana. Helsingissä Loa oli toiminut myös puolipäiväisenä ammattientarkastajana. Hän otti Samin tarjouksen vastaan, mutta pian hän huomasi tekevänsä 14- tuntisia työpäiviä. Vuonna 1964 Amerplastilla työskenteli jo 140 työntekijää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti