Heikki Samuli "Sami" Suominen (11. osa)
”Samissa oli hyvin voimakas kansainvälisyyden tarve ja halu. Minun tuntemistani henkilöistä hän on kansainvälisin persoona ja Suomen olot olivat hänelle aivan liian pienet. Kun hän oli saanut Amerplastin pyörimään, hän suunnitteli merkittäviä siirtoja Keski-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ja kävi neuvotteluja monet vuodet. Sillä hetkellä hän katsoi, että hänen resurssinsa lähteä Yhdysvaltoihin olivat aivan liian rajalliset, mutta hän halusi kehitellä niitä. Minusta tämä oli aivan poikkeuksellinen piirre ja osoitti hänen tulevaisuudennäkemyksiään. Tänä päivänähän Suomessa yritys kuin yritys puhuu kansainvälistymisestä, mutta Sami oli vahvasti jo silloin edellä ja näki kehityksen suunnan...”
Sami Suominen oli myös monien keksintöjen ja patenttien mies. Italiasta löytyi konepaja, joka alkuun työllisti muutaman kymmentä ihmistä. Tämä Dolcin paja on nykyään merkittävä muoviteollisuuden koneiden valmistaja Milanon lähellä, Italiassa. Sami loi henkilökohtaiset suhteet insinööri Dolcin kanssa ja tilasi alkuun häneltä viisi konetta, mutta kauppamiehenä hän ei tarvinnut koneita heti ja koneet toimitettiin tietyssä aikataulussa. Inflaatio piti huolen vuosien saatossa, että koneet tulivat lopulta maksamaan korkeintaan puolet listahinnoista. Sami Suomisen määrätietoisella, sitkeällä työllä ja erinomaisilla neuvottelutaidoilla Suomeen saatiin myös japanilaisten kehittelemä Minigrip-pussien valmistus, jonka Pohjoismaisia oikeuksia hallinnoi Kööpenhaminassa European Minigrip. Vuonna 1971 Amerplast vuokrasi 2000 neliötä Ikaalisten kunnan teollisuushallista ja ryhtyi valmistamaan Minigrip-pusseja keskitetysti siellä.
”Amerplast oli voimakkaasti kasvava pieni yritys, jota johti monille varmaankin yllätykseksi nuori, itsekäs, häikäilemätön mies, joka oli niin päämäärätietoinen, että olisi myynyt vaikka isoäitinsä, jos olisi saanut hyvät rahat. Sanoin sen hänelle monta kertaa, eikä hän vastaankaan pannut. Hän oli erittäin vakuuttava, osasi esittää asiansa hauskasti, ei koskaan pelännyt asettaa itseään naurunalaiseksi. Kun hän oli ajamassa jotain asiaa pääasia oli että hän sai sen päätökseen. Nämä luonteenpiirteet olivat jotain sellaista, joka ei varmasti sovi Samiin hänen myöhempinä vuosinaan, eikä niille jotka Samin myöhempinä vuosina tunsivat. Hänen kehityksensä ihmisenä oli hyvin nopeaa – nuoresta, huimapäisestä ja kovasta liikemiehestä, mitä kaikkia attribuutteja voisi käyttää, kasvoi vastuuntuntoinen ja muita ajatteleva persoonallisuus sitä mukaan kuin yrityskin kasvoi. Olin kahdeksan vuotta hänen palveluksessaan, ja minulla oli aikaa nähdä tämä kasvu ja myöhemminkin. Koska olemme molemmat olleet tällä pakkausalalla, me jäimme hyviksi ystäviksi. Hän arvosti jostain syystä minun asiantuntemustani, ja minä kunnioitin hänen monipuolista asiantuntemustaan. Se Sami, jonka tunsin nuorena yritysjohtajana, oli aivan toisenlainen kuin myöhempinä vuosina. Mutta silloin nuorena yritysjohtajana hänellä oli hirvittävän paljon intressejä joka suuntaan – eräs sellainen oli tämä hänen RT-3:n oma lehti Vipunen, jota minäkin jouduin työni ohella taittamaan! Samihan oli silloin Pyynikillä, kaiket aamut ja illat hän oli Pienteollisuustalolla ja kun kotona oli vielä viisi lasta, niin hyvällä syyllä voi sanoa, että hänellä oli ohjelmaa aivan tarpeeksi.”
Kiinteistöneuvos Kyösti Linna isännöi Linnan tilaa Takahuhdissa ja tilan palvelukseen tuli kerran eräs perhe, jonka poika, Pentti Mäkinen, osoittautui Takahuhdin koulussa hyvin lahjakkaaksi oppilaaksi. Sami Suominen kyseli sattumalta joskus Kyösti Linnalta tietäisikö tämä hyviä nuoria työhön Amerplastille, niin Linna muisti heti tämän Mäkisen pojan, jota myös Sami Suomiselle suositteli. Sami pyysi Linnaa lähettämään pojan hänen luokseen testiin. Jälkeenpäin Kyösti Linna kuuli Sami Suomiselta, ettei kukaan ollut saanut hänen testeissään sellaisia tuloksia, kuin juuri tämä Pentti Mäkinen. Keskitymme seuraavaksi hiljentyen seuraamaan Pentti Mäkisen antamaa todistusta: ”Se oli ensimmäinen työpaikkani, ja olin ensimmäinen oppipoika, joka tuli uudelle kalvopuhaltimelle. Samilla oli tuolloin yhtiökumppanina johtaja Linna, jonka tunsin varsin hyvin ja hän minulle antoi vinkin, että työtä olisi tarjolla. Niin minä kävin kaikki näppäryystestit, joita kaikkiin taloontulijoihin silloin sovellettiin.
Pienteollisuustalo oli juuri valmistunut, eikä siellä varmaankaan ehditty olla montakaan viikkoa tullessani keväällä 1958. En ollut tavannut Samia koskaan aikaisemmin, osasin arastellakin häntä, kun hän tuli kovalla touhulla ennen kahdeksaa aamulla – hän oli vielä silloin Pyynikillä – ja ensi sanoikseen esittelee itsensä, että mie oon insinööri Suominen, työ varmaan ootte herra Mäkinen, sahhaatteks työ miulle tämmösen kaheksan tuuman sisushylsyn pätkän…
Me rupesimme ajamaan kahdeksan tuumaa leveätä kalvoa sillä uudella koneella ja muista varsin hyvin, miten se ensimmäinen hylsy oli tosi huonosti tehty. Toinen pää oli ryppyinen ja vino, ja se meni heti uusiksi, ja minä luulin lopputilin tulevan sillä sekunnilla. No, puoli tuntia siinä tutustuttiin siihen kalvopuhaltimeen, joka vedettiin käyntiin, ja sain Samilta pikakurssin sen käyttämisessä. Kalvopuhaltimessahan letku nousee ylös ja sisällä oleva ilmamäärä määrää myös kalvon leveyden. Näin se homma hoituu ja Sami antoi minulle yleisohjeen, että jos tulee liian levveetä, niin painakaa pieni reikä ja jos tullee liian kappeeta, niin päästäkää tästä ilmaa, että sillee vaan, miun täytyykin tästä mennä Pyynikille, ja niin minä jäin koneen viereen enkä edes varmaan tiennyt, mistä sitä ilma olisi laskenut, mutta ei se kone yhtään temppuillut ja se meni ruokatunnille asti aivan tyylikkäästi…
Sami oli minulle jonkinlainen isähahmo, olinhan nuori taloon tullessani, ja pysyn hänen ikuisena ihailijanaan. Hän oli aina kannustamassa eikä pistänyt vastaan hulluakaan kokeilua. Eei hän ikinä sanonut, että mitäs te pojat tommosta kokeilette. Hän itse oli sellainen keksijätyyppi ja valmis yrittämään kaikenlaisia sovellutuksia, ja niissä hän myös onnistui, mutta jos jokin meni pieleen, ei se ollut niin vakavaa. Samilta pääsi makea nauru, ai turkales sentään, näiks siinä kävikii. Ja mukana oli aina pientä hurttia huumoria. Muistan miten meille kerrankin oli vaikeuksia painokoneen kanssa Hyypänpolulla. Se kone oli tullut Järvensivulle kylmään autotalliin ja painamista kokeiltiin siellä. Sami oli päällepäsmärinä niissä kokeiluissa, totta kai, hänellähän oli insinöörimiehenä hyvä tekninen lahjakkuus ja hän kykeni näkemään asioita ja sovellutuksia, joihin kaikki insinöörit eivät ole vihkiytyneet. No se kone juonitteli, ja Sami huutaa siellä koneen toisessa päässä, että ’Toimitusjohtaja Mäkinen, kone käyntiin, mie hoijan lamppua..!’ Minuahan huvitti suunnattomasti tämä sanonta, mutta Sami tiesi varsin hyvin, että hänen oli hoidettava se infrapunalamppu, joka kuivasi koneesta tulevan painetun muovikalvon. Lamppu nimittäin poltti kalvon heti poikki, jos kone häiriön vuoksi jouduttiin pysäyttämään, eli siis lamppu piti heti kääntää syrjään, ja Sami totesi, että hänelle insinöörimiehenä se oli sopivin homma…
Sami tulla tupsahti joka ikinen aamu ennen Pyynikille menoaan sinne Pienteollisuustalon seitseänteen kerrokseen ja kun hän neljän jälkeen iltapäivällä ilmestyi uudelleen, auton perä oli täynnä Pyynikin kruunukorkkilaatikoita, tulevia pakkauslaatikoita, joihin me taas pakkasimme omia tuotteitamme. Ei niitä heitetty hukkaan, vaan ne palvelivat meidän pakkauslaatikkoinamme pitkään.”
Aarno Lindström – myöhemmin hän toimi Amerplastin toimialajohtajana – tuli Amerplastin palvelukseen vuonna 1961 melkein suoraan jääkiekkokaukalosta. Sami Suomisen opiskelukaveri ja Linkosuon Leipomon toimitusjohtaja sekä nuoruudessaan tunnettu jääkiekkoilija Juhani Linkosuo toimi nuorison jääkiekkovalmentajana myöhemmin. Linkosuo Oy:n perustivat vuonna 1936 konditoriamestari Aarne Oskari Linkosuo (vuoteen 1930 Lemberg, s. 28.1.1894 ja k. 23.3.1988) ja hänen Elsa-vaimonsa. Yrityksen leipomo ja konditoriamyymälä toimi alkuun Tampereella Hotelli Emmauksen talossa Tampereen rautatieaseman läheisyydessä. Aarne Linkosuo sai oppinsa helsinkiläisessä Ekbergin konditoriassa ja hän toimi työnjohtajana NMKY:n leipomossa 1930-luvulla. Yrityksen nimeksi muuttui 1950-luvulla A. & J. Linkosuo Ky, kun sen johtoon siirtyi Aarne Linkosuon poika Juhani Linkosuo. Osakeyhtiöksi yritys muuttui vuonna 1956 ja samalla se kasvoi voimakkaasti.
Aarno Lindström itse kertoo: ”Jussi Linkosuo oli minulle jonkinlainen isoveli, kun asuimme Pyynikillä ja hän veti yhtä tusinaa poikia eteenpäin jääkiekon tiimoilla. Hän huolehti meistä jopa niin, että jokaisen piti kertoa, mitä isona aikoi, ja hän ohjaili meitä kykynsä mukaan eteenpäin. Tämä Amerplast oli tullut silloin kuvaan, ja kun tiesin, että Sami ja Jussi olivat koulukavereita Tampereen lyseosta ja myöhemmin he olivat olleet yhdessä Amerikassa stipendiaatteina, menin puhumaan Jussille huoleni. Uskon että Jussin omaperäisyys teki Samiin sellaisen vaikutuksen, että hän otti minut töihin, ja kun silloinen teknillinen johtaja Loa Karjalainen oli puolellani, tulin taloon 1961. Amerplastissa oli tuolloin työntekijöitä noin 25-30 henkeä, ja lähes kaikki tekivät muovisadetakkeja. Olimme Pienteollisuustalossa, jonka tilat kävivät pian ahtaiksi ja saimme vuokratuksi Suomen Koneliikkeeltä lisää tilaa heti seuraavana vuonna.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti