Tuure Jaakko Kalervo Junnila (50. osa)
Mihail Gorbatšov onnistui talouspolitiikkaa selvästi paremmin läntisten arvioitsijoiden mukaan ulkopolitiikassa. Neuvostoliitossa julkinen keskustelu oli huomattavasti vapaampaa kuin ennen, vaikka vapautta ei lännen arvostamalla tavalle ollutkaan. Kansallismielisyys myös nosti päätään; Virossa vuonna 1988 järjestettiin Tallinnassa Viron laulu 88 -tapahtuma, joka keräsi 300 000 osallistujaa. Tilaisuudessa yleisesti Virolle vaadittiin autonomisuutta taloudessa sekä vironkieltä viralliseksi venäjän rinnalle. Viron korkein neuvosto marraskuussa hyväksyi julistuksen maan suvereenisuudesta.
Joulukuussa 1988 Junnila sanoi Satakunnan Kansan haastattelussa pelkäävänsä, että Moskovan kärsivällisyys voi jossakin kohtaa katketa ja seurauksena on kurinpalautus. Onneksi näin ei koskaan kuitenkaan käynyt ja Berliinin muurikin sortui vuonna 1989. Tuure Junnila sai seurata mielenkiinnolla tapahtumia ympärillään. Eva-Riitta Siitosen siirtyessä eduskunnasta Uudenmaan maaherraksi, nousi Tuure Junnila jälleen eduskuntaan varapaikalta. Entiset selkäänpuukottajat ja armottomat kritisoijat olivat kääntäneet takkiaan ja arvostivat Junnilaa rehellisyydestä. Junnila vanhana kerettiläisenä kelpuutettiinkin nyt suorastaan kansakunnan kaapin päälle. Mainio esimerkki tästä oli päätoimittaja Jarmo Virmavirta, joka aikaisemmin ei säästellyt sanojaan arvostellessaan Tuure Junnilaa. Hän käänsi kelkkansa ja kehui Tuure Junnilan kaukonäköisyyttä ja uskallusta olla presidentti Urho Kekkosen kanssa monista asioista eri mieltä.
Kaikessa hiljaisuudessa Tuure Junnila varmasti nautti tilanteesta, mutta hän ei millään tavalla kehunut itse olleensa oikeassa ennustuksissaan. Hän ei myöskään ilakoinut vahingonilosta, vaan hän lähinnä sääli niitä ihmisiä, joiden ideologia oli murtunut ja ”matto vedetty jalkojen alta”. Maaliskuussa 1992 Tuure Junnila tokaisi Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Minun olisi vaikea sanoa esimerkiksi Aarne Saariselle tai muille kommunisteille suoraan päin naamaa, miten perusteellisen väärässä he olivat ja miten tyhmää politiikkaa he ajoivat. Luulen, että tavatessa vain vähän naljailisin ja löisin leikiksi.”
Hämmästyttävän pitkä kansanedustajan ura Tuuri Junnilalla päättyi kevään 1991 eduskuntavaaleihin, jossa Junnila ei enää tullut valituksi eduskuntaan. Putoaminen eduskunnasta ei Tuure Junnilalle suinkaan ollut minkäänlainen pettymys, vaan huojentava helpotus kaikkien niiden vuosikymmenien jälkeen. Vaikka terveys oli riittänyt hänellä, oli tunnustettava kuitenkin se tosiasia, että ikä jo painalsi hartioita. Tuure Junnila esittäytyi julkisesti 1990-luvun alun jälkeen enää hyvin harvakseltaan. Siitä huolimatta hän seurasi kuitenkin varsin aktiivisesti politiikan ajankohtaisia tapahtumia.
Tuure Junnilaa ei enää jaksanut kovin suuresti kiinnostaa talousasiat, mutta laman kynsissä elettyä valtiovarainministeri Iiro Viinasen leikkautoimia Junnila jaksoi seurata vielä. Junnila tuki Iiro Viinasen leikkauslinjaa, mutta Junnilan mukaan leikkauksia olisi voinut tehdä vieläkin jyrkemmin. Junnilan mukaan: ”niin hyvää työtä kuin Viinanen onkin tehnyt, riittää valtiontalouden kuntoon saattamisessa vielä urakkaa pitkäksi aikaa.” Tuure Junnila kannatti EU:n jäsenyyttä taloudellisin ja turvallisuuspoliittisin syin. Nato-jäsenyyteen Junnila ei suoranaisesti sanonut kantaansa, mutta hän täysin avoimesti kaipasi ”jotain selkänojaa, ettei oltaisi niin hirvittävän yksin kuin marraskuun 30. päivänä 1939, jolloin Stalinin armeijat hyökkäsivät.”
Herkeämättömällä mielenkiinnolla Tuure Junnila seurasi Suomessa 1990-luvun alussa käytyä historiakeskustelua ja kuinka tutkijat avasivat koko ajan uusia todisteita Tuure Junnilan noottikriisitulkinnalle. Junnila ei koskaan vaatinut mitään historiatuomioistuimia. Toki hän olisi erittäin kernaasti nähnyt, että suomettumisaika olisi kaikkine ulottuvuuksineen käyty avoimesti keskustellen perusteellisesti läpi, sillä Suomen ollessa pahasti rähmällään jäi liian paljon luurankoja jokaisen puolueen kaappeihin, aivan samoin oli laita myös Kokoomuksella.
Tuure Junnilan viimeiseksi jäänyt teos, Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan, ilmestyi markkinoille vuonna 1997. Kirjan kirjoitta kävi teoksessaan paljolti omakohtaisesti läpi koko 1900-luvun aina ensimmäisestä maailmansodasta kylmän sodan päättymiseen saakka. Hän liikkui teoksessaan mutkattomasti historian tekopaikoilla, kuten myös tapahtumapaikkojen takapihoillakin. Kuviin syviin analyyseihin Junnila ei edes halunnut ryhtyä, pikemminkin tarkoitus teoksessa oli antaa näin poliittisille maailmantapahtumille ikään kuin kertauskurssi. Kirjansa saatteessa Junnila kiinnittää huomiota ”erityisesti vuosisadallemme ominaiseen suurvaltaimperialismin riehuntaan”, kuten myös sen ”uhreiksi joutuneiden pienempien valtioiden kohtaloihin.”
Kirjansa Tuure Junnila aloittaa Japanista ja Saksasta tarkastelemalla näiden suurvaltaimperialismia. Kronologisesti Junnila koluaa läpi Kolmannen valtakunnan nousun sekä romahduksen eri vaiheet. Samoin hän käsittelee Japanin historian kaaret aloittaen Japanin avautumisesta 1850-luvulla ulkomaailmalle johdatellen maan kärsimään tappioon toisen maailmansodan päätteeksi. Aiheiden käsittely saa Junnilan teoksessa hyvin neutraalin ja jopa kuivahkon kohtelun. Lainkaan epäselväksi kirjan lukijalle ei kylläkään jää se asia, että Tuure Junnila koki edelleen valtavaa vastenmielisyyttä Saksan kansallissosialistista aatetta sekä varsinkin sen harhaoppisia ja epätieteellisiä rotuoppeja kohtaan.
Junnilan kirjan luvussa, Hitleriä villinneet demonit, hän esittelee diplomaatti, kirjailija, filosofi ja kreivi Joseph Arthur de Gobineaun (s. 14.7.1816 Ville-d’Avray, Ranska ja k. 13.10.1882 Torino, Italia) rakentaman teorian arjalaisesta ihmisrodusta sekä sen paremmuudesta muihin rotuihin verrattuna. Tuure Junnila kirjoittaa kirjassaan, että ”Hitlerin ja muiden kansallissosialistien käsissä tästä ylemmyydentuntoisen ranskalaisen aristokraatin luomasta epätieteellisestä rotuopista tuli karkeasti kansanomaistettuna räikeä kiihotuksen väline, jota ennen pitkää käytettiin perusteluna kansallissosialistien suorittamiin kauhistuttaviin hirmutekoihin.” Gobineau varttui aristokraattisessa rojalistiperheessä. Hän saapui vuonna 1835 Pariisiin ja toimi vähäisissä papinviroissa ja alkoi sitten liikkua kirjallisissa piireissä. Hän oli opiskellut kieliä ja tunsi hyvin itämaista kulttuuria. Lyhyen aikaa hän toimi Alexis de Tocquevillen sihteerinä tämän ollessa ulkoministerinä. Sittemmin Gobineau lähti diplomaatinuralle ja työskenteli Bernissä, Hannoverissa, Teheranissa, Rio de Janeirossa ja Tukholmassa.
Tunnetuin Gobineaun teos on Essai sur I’négalité des races humaines (1853-1855), jossa hän esitteli ajatuksensa valkoisen rodun ylemmyydestä ja otti käyttöön termin ”arjalainen”, jolla hän tarkoitti varsinkin pohjoiseurooppalaisia kansoja, joita hän piti samalla nimellä tunnettujen muinaisten intialaisten kansojen sukulaisina. Gobineaun mukaan rotujen sekoittuminen johtaisi korruptioon ja moraalikatoon. Gobineau päätyi käsitykseen, että rotu loi kulttuurin ja hän väitti, että kolmen ihmisrodun – mustan, valkoisen ja keltaisen – värilliset eroavuudet muodostivat luonnolliset rajat ja että rotujen sekoittuminen johtaisi kaaokseen.
Johtoteemaa seuraten Junnila tarkastelee saksalaisten ja japanilaisten vallanlaajennuspolitiikkaa, kuten myös keskiajalta perinteet löytänyttä ja Stalinin valtakaudella huipentunutta venäläistä imperialismiperinnettä. Täysin uutta tekstiä Junnila kirjoittaa elokuussa 1991 kovan linjan kommunistien vallankaappausyrityksestä sekä neuvostoimperiumin hajoamisesta. Kaappauksen nopea epäonnistuminen osoitti Junnilan mukaan sitä, ”että Leninin vallankumouksen tuloksena syntynyt ja Stalinin lopullisiin johtopäätöksiinsä kehittämä kommunismin taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä oli tullut tiensä päähän.”
Tuure Junnila viimeiseen kirjalliseen teokseen sisältyy samoin kaksi filosofista esseetä. Ensimmäisessä esseessä, joka on otsikoitu Vuosisadan pessimisti, Tuure Junnila tutkii saksalaisen historioitsijan ja kulttuurifilosofi Oswald Arnold Gottfried Spenglerin (s. 29.5.1880 Blankenburg, Harz ja k. 8.5.1936 München) kulttuuri- ja historianfilosofisia käsityksiä nojautuen vahvasti tämän Länsimaiden perikato -kirjaansa. Toinen essee, Vuosisadan optimisti, on omistettu yhdysvaltalaiselle filosofille, poliittisen taloustieteen tutkijalle ja kirjailija Yoshihiro Francis Fukuyamalle (s. 27.10.1952 Chicago) ja hänen Historian loppu ja viimeinen ihminen -teokselle. Tuure Junnilan kirja päättyy lukuun, Suomi vuosisadan myrskyissä, jossa Junnila keskittyy käymään läpi maamme 1900-luvun poliittisen historian keskeisimmät vaiheet kuljettaen lukijansa sisällissodan juoksuhaudoista hamaan 2000-luvun kynnykselle saakka.
Tuure Junnila ennätti nähdä itsenäisen Suomen synnyn sekä ikuiseksi kuvitellun Neuvostoliiton romahtavan mahdottomuuteensa. Vaiherikkaan vuosisatansa loppua ja sen vaihtumista uuteen, samalla uuden vuosituhannen alkua hän ei silti ennättänyt katsella, sillä hän itse uupui 88 vuoden iässä 21.6.1999. Tuure Junnila siunattiin vain omaisten läsnä ollessa ja Junnila haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle täysin samaan hautaan, johon Junniloiden Suvi-tytär haudattiin 50 vuotta ennemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti