Heikki Samuli "Sami" Suominen (4. osa)
Teollisuusneuvos ja Pyynikki-yhtymän pääjohtaja Rosa Aleksandra Salmelinin (o.s. Lemberg, s. 18.9.1890 Lempäälä ja k. 20.2.1963 Helsinki) vanhemmat olivat talonomistaja Kaarlo Lemberg ja Enrika Erkkilä. Rosa Salmelin oli Tehtaitten kangaskaupan johtaja vuosina 1915-1919, kotimaan tuonti- ja vientiliikkeen omistajana Amsterdamissa vuosina 1919-1921. Miehensä kuoltua Rosa Salmelin toimi Oy Pyynikki ja Porin Oluttehdas Oy:n toimitusjohtajana vuosina 1930-1934, Oy Kaakinmaan toimitusjohtajana vuodesta 1936 lähtien sekä Riihimäen Panimo Oy:n (myöhemmin Olut Oy) ja Oy Isposten toimitusjohtajana vuodesta 1938 lähtien. Hän oli Pyynikki-yhtymän tehtaiden pääjohtaja vuodesta 1934 alkaen. Salmelinista tuli Viron kunniakonsuli vuonna 1933 ja hän sai teollisuusneuvoksen arvon vuonna 1950. Salmelin omisti Kuljun kartanon ja Lopen kartanon Lempäälässä, Ispoisten kartanon Turussa ja Pohtolan tilan Ylöjärvellä. Hän harrasti taideteosten keräilyä. Salmelinien poika, Simo Erik Valdemar Salmelin (s. 4.2.1913 Tampere ja k. 8.6.1973 Tampere), toimi Oy Pyynikin panimon toimitusjohtajana vuodesta 1939 alkaen. Toinen poika, Matti Kaarlo Juhani Salmelin (s. 18.10.1927 Tampere ja k. 1992 Pori) johti Oy Pyynikin Panimoa vuoteen 1985 saakka, jolloin panimo myytiin Sinebrychoffille ja panimon toiminta siirrettiin Keravan panimolle.
Vielä viisikymmenluvulla Pyynikin Oluttehdas kehittyi voimaperäisesti, mutta myös ongelmia alkoi esiintyä; tuotannonkeskeytysuhka vaani tehdasta, kun parin kolmen päivän kuluttua hyvälaatuisena tehtaalta lähtenyt olut alkoi pulloissa samentua ja viikon sisällä pullon sisältö muuttui jo hyvin karvaaksi juoda. Syynä ongelmiin oli käymisen jatkuminen pulloissa. Salmeliinit kuulivat Helsingin yliopiston biokemianlaitokselta, että Stockholms Bryggerietin laboratorioinsinöörinä toimi jo alan piireissä kuuluisuutta saavuttanut Sami Suominen. Rosa Salmelin lähetti poikansa Simon Tukholmaan neuvottelemaan Sami Suomisen siirtymisestä Pyynikille ja lopulta melkoisten palkkaneuvottelujen jälkeen Sami Suominen siirtyi syksyllä 1950 vastaamaan laadunvalvontatehtävistä perustamassaan uudessa laboratoriossa Pyynikillä. Marja Suominen tunnusti jossakin yhteydessä, että Sami Suomiselle luvattiin sellainen palkka, jotta Marjaa suorastaan hirvitti. Tätä virkaansa Pyynikillä Sami Suominen hoiti samanaikaisesti oman yritystoimintansa kanssa aina vuoteen 1962 asti, jolloin hän jättäytyi pois Pyynikiltä ja keskittyi omiin liiketoimiinsa Pienteollisuustalolla Tampereen Tammelan kaupunginosassa. Tuossa vaiheessa Amerplastin myynti oli vuodessa jo yli viisi miljoonaa markkaa.
Marja ja Sami Suominen muuttivat Yrjö ja Lauri poikiensa kanssa syksyllä 1950 Tampereen Pyynikille osoitteeseen Pirkkalanvaltatie (nyk. Pirkankatu 21) 1 A 5 Ruotsista. Tässä kaksiossa asuivat silloin jo Sami Suomisen Viipurista Tampereelle muuttaneet tädit, opettajasisarukset Alma ja Hanna Tuominen, jotka nyt asettuivat asumaan asunnon toiseen kamariin ja Suomisen nelihenkinen perhe toiseen huoneeseen. Vuonna 1951 syntyi Suomisen perheen kolmas poika, Hannu. Maria Suominen on kertonut Amerplastin synnystä seuraavasti:
"Amerplast sai alkunsa sen Pirkkalan valtatie 1 A 5 eteisen nurkassa. Se oli meille ankaraa aikaa, koska olimme tottuneet sodanjälkeiseen Suomeen verrattuna suoranaiseen ylellisyyteen sekä Amerikassa että Ruotsissa. Eihän täällä ollut säännöstelyäkään vielä kokonaan purettu. Sinne eteisen nurkkaan me hankimme ensimmäisen Helvarin suurjaksosaumaajan, joka oli aivan ensimmäisiä Suomessa tehtyjä, ja se toimitettiin meille jälkivaatimuksella. Muistan hyvin, kun rautatien miehet kantoivat koneen meille siihen eteisen nurkkaan, ja rahat oli laskettava pakkauslaatikon kannelle heti. Totta kai se herätti tiettyjä epäluuloja, kun sellainen kone tuodaan pimeään eteiseen, jonnekin tehtaaseenhan se olisi kuulunut. Ja rahat me lainasimme siihen koneeseen äitini isältä."
Kolmekymmentäluvulla Alko valmisti sekä viski- ja rommiviinaa että leikattua konjakkia; vesi- ja sriisekoitukseen lisättiin loraus tuontiviskiä, -rommia tai -konjakkia. Näin tuloksena syntyi viskiviinaa eli rommiviinaa ja leikattua konjakkia. Tällä luotiin tuotteen nautiskelijalle tietty mielikuva jostakin paremmasta ja hienosta. Maamme tuotti kemiallisen puunjalostusteollisuuden sivutuotteena aikanaan rajattomasti alkoholia, mutta viljaviinan tuotanto oli pientä verrattuna sulfiittiselluloosaspriin määrään. Sulfiittiselluloosaspriin osuus oli lähes 90 prosenttia kaikesta alkoholin tuotannosta.
Alkolla ei todellakaan ollut sotien jälkeen ongelmia tuotteidensa menekin suhteen. Sen sijaan suuremman huolen aiheutti panimoteollisuus. Oluen jakelusta huolehti Alko ja myös laaduntarkkailu lankesi nyt Alkolle. Vuonna 1932 kieltolain päättymisen jälkeen Suomessa oli 45 panimoa, joiden kanssa Alko sopi laaduntarkkailusta. Panimoiden määrä oli alkuaan 90, mutta niiden määrä romahti sekä kilpailun että heikon laadun vuoksi. Vuonna 1948 panimoiden lukumäärä oli kuivunut jo seitsemääntoista.
Kun Sami Suominen aloitti Tampereen Pyynikin Panimolla oli hänellä vastassa ennakkoluuloisia vanhempia panimomestareita. Sami Suominen ei tosin puuttunut itse valmistusprosessiin, vaan hänen tehtävä oli tarkkailla valmistuksen puhtautta. Tässä hänellä riittikin työsarkaa. Pyynikin panimolla oli oma melko pieni ja vaatimatonkin laboratorio, jossa samoin Pyynikin sisaryhtiön, Tampereen Marjan, tuotteiden laatu valvottiin. Vuonna 1923 perustettu Tampereen Marjamehutehdas Oy muuttui vuonna 1942 Tampereen Marja Oy:ksi. Vuosina 1923-1944 sen toimitusjohtajana oli Tyyne Maria Oksanen (s. 1893). Tampereen Marja tuotti hilloja, mehuja ja marmeladia sekä viinejä, joita Alko markkinoi. Pyynikin Panimoa johti tuossa vaiheessa Simo Salmelin ja Porin Panimon johtaja oli Mauno Erik Salmelin (s. 3.10.1916 Tampere ja k. 1.1.1971 Pori).
Panimomestari Yrjö Mannersalo kertoi Sami Suomisesta näin: ”Mieleeni on jäänyt hyvin kiireinen mies, kun hän ryhtyi suunnittelemaan ja uusimaan Pyynikillä olevaa laboratoriota. Hän teki siinä tarkkaa työtä ja jokainen työvaihe oli varmasti harkittu. Hän oli hyvin, hyvin täsmällinen ja piti kiinni omista mielipiteistään ja häntä myös kuunneltiin. Eikä hän antanut keskeyttää itseään, mutta en osaa sanoa, miten pitkälle hän jousti omissa mielipiteissään. Johtajakin kuunteli häntä tarkasti vaikka muuten oli sanoisinko koleerinen herra, kun taas Sami oli herrasmies. Me liikuimme paljon hänen autollaan, kun hän kävi pitämässä esitelmiä Panimomestariyhdistyksessä Helsingissä. Ne olivat vauhdikkaita matkoja, ei silloin ollut näitä moottoriteitä ja silloin mentiin lujaa. Mutta Sami piti jotenkin minun puoltani. Muistan kerran kun suutahdin Salmelinin veljeksiin ja muutin Ouluun Toppilan mallasjuomalle, niin Sami tuli puoli vuotta myöhemmin Erkki Salmelinin kanssa hakemaan minua takaisin… Pyynikin laitteisto oli Samin tullessa vanhentunut ja siihen aikaan uusittiin se mallastamon puoli, tehtiin pneumaattinen mallastamo, joka oli ainoa siihen aikaan Suomessa…”
Kemisti Toive Pietarinen todistaa: ”Tuttavani kehottivat minua kysymään tointa Pyynikiltä. Menin Samin luo ja hän sanoi, että hän palkkaa kemistin, jos saa johdon suostumuksen ja niin minä kolmisen kuukautta odottelin. Erotessa Sami kehotti minua käymään konekirjoituskurssin, koska se oli hyödyllinen taito ja sen syksyn aikana minä sen kävinkin ollessani tullissa töissä. Joulukuun alussa menin Pyynikille.
Laboratorio oli silloin jo aika suuri ja meitä oli siellä yhdeksän henkeä. Käsittääkseni aiemmin ei ollut mitään laboratorion johtajaa, jotkut tekivät oluttehtaan laboratoriotöitä, mutta Samin aikana se pantiin kuntoon ja työohjeet uusittiin. Olin Samin sihteerinä, myöhemmin jopa toimitusjohtaja Salmelinin sihteerinä ja jouduin kirjoittamaan paljon, koska kuukausittain tehtiin raportit laboratorion tarkkailusta laadun parantamiseksi. Erityistä huomiota Sami kiinnitti alan kirjallisuuteen ja hänen toimestaan tehtaalle perustettiin oma alaa käsittelevä kirjasto, jonka sain hoidettavakseni. Pyynikille tuli paljon lehtiä lähinnä panimoalalta eri maista. Niitä oli englannin-, saksan-, ruotsin- ja ranskankielisiä eikä kaikilla riittänyt kielitaitoa niiden kääntämiseen. Minun tehtäväkseni jäi lukea uudet tulleet lehdet ja jos niissä oli jotakin hyödynnettävää, tein niistä jonkinlaisen yhteenvedon. Kerran viikossa oli tilaisuus, johon osallistui sekä laboratorion väki että panimomestarit ja käytiin läpi ne asiat,joista olisi hyötyä. Näistä lehdistä tehtiin referaattikortisto, johon asia lyhyesti merkittiin ja näin lähe olisi löydettävissä. Tämä kirjasto ja lehdistön järkevä käyttö oli puhtaasti Samin ansiota…
Uusia asioita olivat myös makukokeet. Maistajat istuivat kolmessa pahvikopissa ja heidän eteensä työnnettiin kolosta kolme olutlasia, joista kahdessa oli samaa laatua ja yksi eri laatua. Ensin piti tunnistaa samat laadut ja sitten mikä oli eri laatua ja sanoa, mikä oli parasta. Näitä kokeita pidettiin ahkerasti ja vertailtiin kotimaisia oluita kuin myös tanskalaisia. Kokeet pidettiin aamupäivällä yhdeksän maissa ja sekä laboratorion että konttorin henkilökunta oli koekaniineina. Joskus jälkeenpäin tehtiin johto otti kantaa, että kun siellä maistellaan olutta niin runsaasti! – joku nimittäin saattoi juoda korkean lasinsa tyhjäksi ja tietysti se huimasi – ja sanottiin, että maistajaiset olisi järjestettävä iltapäivällä, koska työteho kärsii! Sami taas oli sitä mieltä, että aamulla ennen ruokailua makuaisti on herkimmillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti