Vankileirien saaristo (2. osa)
Arnold Susi oli avioliitossa Ella Adelgunde Roostin (s. 29.8.1899 Pietari ja k. 1963) kanssa ja heillä oli kolme yhteistä lasta: Heino Susi, Arno Susi ja Heli Susi. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta Tarton maakunnassa Vasulan pikkukaupungissa, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solženitsyn asui siellä talvet 1965–1966 ja 1966–1967 ja kirjoitti Gulag: Vankileirien saariston.
Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solženitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjansa viimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä.
Solženitsyn tiesi alusta alkaen, että Kremlin reaktio hänen teoksensa johdosta ei tulisi olemaan myönteinen. Turvallisuuspoliisi KGB:n urkkijat saivat vihiä Gulag: Vankileirin saariston käsikirjoituksen olemassaolosta jo lokakuussa 1965 nauhoittaessaan salaa kirjailijan keskusteluja erään tuttavansa kanssa. Solženitsyn kertoi kirjoittavansa teostaan suuren tunnekuohun vallassa: ”...on kuin laava virtaisi kun kirjoitan Saaristoa, on mahdotonta keskeyttää.” Käsikirjoituksesta oli kirjailijan mukaan tässä vaiheessa valmiina jo 240 liuskaa. Hän kaavaili ”päästävänsä maanvyöryn liikkeelle” vuosien 1972−75 tienoilla. Teoksen vaikutuksen Kremlin johtajiin kirjailija tiesi: ”Saaristo murhaa heidät. Se tulee olemaan tuhoisa.” Tästä tietoisena Solženitsyn salasi käsikirjoituksen muilta kuin lähimmiltä ystäviltään ja avustajiltaan. Hän päätti säilyttää sen eräänlaisena henkivakuutuksena siltä varalta, että hänet vangittaisiin tai murhattaisiin.
Solženitsyn onnistui salakuljetuttamaan kiellettyjen kirjojensa käsikirjoituksia Neuvostoliitosta. Hän kirjoitti valtion elimille pyyntöjä ja avoimia kirjeitä, kokosi tuekseen ystäviä ja taiteilijoita ja kävi kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvien kanssa. Solženitsyniin kohdistetun vainon pääarkkitehti ja karkotuskäskyn antaja oli turvallisuuspoliisi KGB:n päällikkö, myöhemmin NKP:n pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Juri Vladimirovitš Andropov (s. 15.6.1914 Nagutskoje ja k. 9.2.1984 Moskova). Hänen vaientamistaan vastaan kirjoittivat anomuksia sadat tunnetut intellektuellit, joista vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella, oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut.
Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Mikrofilmit Vankileirien saaristosta toimitettiin salaa kustantamoille Pariisiin ja New Yorkiin, mutta Solženitsyn halusi aluksi teoksen ilmestyvän Neuvostoliitossa ja pyysi viivyttämään julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kappaleen hänen kirjaansa kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttäytynyt pian sen jälkeen. Kuten kirjailija Boris Leodinovitš Pasternakin (s. 10.2.1890 Moskova ja k. 30.5.1960 Peredelkino) tapauksessa, Neuvostoliitto tuomitsi Solženitsynin Nobel-palkinnon poliittisesti vihamieliseksi teoksi. "Jos Solženitsyn jatkaa asumistaan maassa saatuaan Nobel-palkinnon, se vahvistaa hänen asemaansa ja sallii hänen levittää propagandaa näkemyksistään aktiivisemmin", kirjoitti Juri Andropov eräässä salaisessa muistiossa.
Solženitsynin maastakarkotuksen oli Juri Andropov ottanut esille NKP:n politbyroossa ensimmäisen kerran marraskuussa 1970, mutta neuvostobyrokratian kankeus ja päätöksenteon hitaus viivyttivät asian etenemistä. Jarl Hellemann arvelee, että ne seikat suojelivat Solženitsyniä tehokkaammin kuin ulkomainen painostus. Pääministeri Teuvo Ensio Aura (s. 28.12.1912 Ruskeala ja k. 11.1.1999 Helsinki) suututti Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Aleksei Beljakovin (1917-1971) ilmaisemalla tälle tuoreeltaan lokakuussa 1970 ilonsa suuren neuvostokirjailijan Nobel-palkinnosta. Historioitsija Jukka Tapio Tarkan (s. 7.9.1942 Tampere) mukaan Aura oli esittänyt onnittelunsa vilpittömässä mielessä tietämättä, millaisesta kirjailijasta oli Neuvostoliiton johdon kannalta kysymys. Auralle itselleen tästä ei koitunut erityisempiä seurauksia, koska Beljakov kutsuttiin kotiin alkuvuodesta 1971.
Kirjailija Jörn Johan Donner (s. 5.2.1933 Helsinki ja k. 30.1.2020 Helsinki) yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Gustaf Kenneth Wrede af Elimän (s. 8.2.1929 Viipuri ja k. 28.9.1998 Helsinki) ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisivitsin päivä. Elokuvatarkastamo kielsi filmin vuonna 1972 kokonaan, ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallito-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voitaisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui vuonna 1994, ja lopulta elokuva esitettiin YLE TV1:ssä lokakuussa 1996.
Solženitsynin kirjoja julkaissut kustantamo torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Silloin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, ja lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia. Yhtiön johtokunta teki yksimielisen kielteisen päätöksen 4. maaliskuuta 1974. Perusteluna kustantaja totesi että kirjan ympärille syntynyt kohu on tehnyt sen julkaisemisesta poliittisen kysymyksen, minkä vuoksi teoksen kustantaminen Suomessa ei olisi "yleisen edun mukaista".
Alea-Kirjan toimitusjohtaja Kauko Aatos Kare (vuoteen 1935 Karén, s. 19.4.1914 Hattula ja k. 21.3.1996 Helsinki) oli ilmaissut aiemmin kiinnostuksensa Vankileirien saariston kustantamiseen, mutta hän sanoi maaliskuun 1974 alussa ettei halua tässä vaiheessa kommentoida asiaa. "Parasta pikkuisen katsella jonkin aikaa ympärilleen. Kirja pitäisi kuitenkin saada suomeksi, se on aivan välttämättömyys", totesi Kare.
Esimerkiksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja puntaroi Solženitsynin asemaa hänen karkotuspäivänään seuraavasti:
»Niin ikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla, ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä»
Kirjailijan teoksia aikaisemmin julkaissut kustantaja Tammi joutui painostuksen alla luopumaan hankkeesta. Tapahtumien polttopisteeseen tahtomattaan joutunut ja sen vuoksi suomettajaksi leimattu Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Frode Hellemann (s. 4.11.1920 Kööpenhamina ja k. 25.2.2010 Helsinki) kertoi myöhemmin, että toivomus kirjan julkaisematta jättämisestä tuli presidentti Urho Kaleva Kekkoselta (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) pääministeri Taisto Kalevi Sorsan (s. 21.12.1930 Keuruu ja k. 16.1.2004 Helsinki) välittämänä. Ei tiedetä, toimiko Kekkonen oma-aloitteisesti vai painostiko Neuvostoliitto häntä. Professori Juhani Suomen mukaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä lähetystösihteerinä työskennellyt Juri Stepanovitš Derjabin (s. 3.1.1932 Šumiha ja k. 1.8.2013 Moskova) oli ottanut asiassa yhteyttä Tammeen ja Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen, mutta ei Suomen ulkoministeriöön eikä tasavallan presidenttiin. Hellemanniin itseensä Neuvostoliiton lähetystöstä ei kuitenkaan oltu yhteydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti