Vankileirien saaristo
Vladimir Lenin (alk. Uljanov, s. 22.4.1870 Simbrisk ja k. 21.1.1924 Gorki) piti Lev Davidovitš Trotskia (alk. Bronštein, s. 7.11.1879 Janovka ja k. 21.8.1940 Coyoacán, México) Stalinia sopivampana seuraajaehdokkaanaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puheenjohtajaksi. Trotski perusti puna-armeijan, jolla hän päihitti sisällissodassa Valkoisen armeijan ja vei sen jälkeen bolševikit voittoon. Stalinin ja Trotskin välillä oli suuria ideologisia erimielisyyksiä. Trotski puolsi Leninin teoriaa, jonka mukaan kommunistista vallankumousta täytyy levittää maan rajojen ulkopuolelle. Stalinin mukaan taas oli keskityttävä kommunismin rakentamiseen maan sisällä. Trotski murhattiin elokuussa 1940 Meksikossa ja näin Kremlin valtias Josif Stalin oli raivannut pitkäaikaisen kilpailijansa tieltään.
Leninin vielä eläessä ja juonivat Trotskin kanssa salaisen säädöksen, joka annettiin 14.10.1918 Neuvostoliitossa. Muun muassa tätä säännöstä kirjailija Aleksandr Solženitsyn käytti todistusaineistonaan kirjallisessa teoksessaan, Vankileirien saaristo. Säädös oli tällainen:
Vallankumoustuomioistuimet ovat ensisijaisesti elimiä, joiden tarkoitus on tuhota, eristää, tehdä vaarattomaksi ja pelotella isänmaan vihollisia. Ainoastaan toissijaisesti ne ovat tuomioistuimia, jotka määräävät syytetyn syyllisyyden asteen.
Historioitsija ja kirjailija Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (s. 11.12.1918 Kislovodsk ja k. 3.8.2008 Moskova) syntyi älymystölliseen kasakkaperheeseen. Hänen isänsä, joka palveli Venäjän keisarillisessa armeijassa, kuoli tapaturmaisesti ennen oman poikansa syntymää. Ukrainalainen äiti kasvatti poikansa Donin Rostovissa ortodoksisen kirkon jäseneksi. Jo koulussa Solženitsyn omaksui opetuksen tarjoaman sosialistisen maailmanselityksen. Aleksandr Solženitsyn opiskeli matematiikkaa Rostovin valtionyliopistossa ja samanaikaisesti filosofiaa, kirjallisuutta ja historiaa Moskovan filosofisen instituutin kirjekurssilla. Nuorempana Solženitsyn oli kyllä neuvostojärjestelmän kannattaja. Opiskeluaikoina hän toimitti Komsomolin -lehteä ja sai ansioistaan Stalinin stipendin.
Yliopistossa Solženitsyn alkoi kirjoittaa novelleja ja hän suunnitteli valtavan tolstoilaisen romaanin kirjoittamista lokakuun vallankumouksesta. Neuvostovaltion tarjoama maailmankuva alkoi hiljalleen horjua, kun hän joutui sotilaana näkemään neuvostojoukkojen tekoja Itä-Preussissa vuonna 1945; nykyisen Puolan alueella neuvostojoukot raiskasivat valloitetun maan naisia ennen heidän kuolemaa. Solženitsyn ei välttämättä itse osallistunut näihin tekoihin, mutta myöhemmin hän piti kuitenkin tarpeellisena ilmoittaa katuvansa näitä tapahtumia. Hän samoin kirjoitti runoteoksen, jota voidaan pitää eräänlaisena tunnustuksena. Joka tapauksessa nämä tapahtumat jättivät Solženitsyniin pysyvät jäljet, vaikka hän vielä vangitsemisensa aikoihin vuonna 1945 haaveili sodanjälkeisen Neuvostoliiton paluusta vallankumouksen ajan ihanaan ja ruusunpunaiseen todellisuuteen.
Rangaistuksen aluksi Solženitsyn oli kahdessa vankilassa Moskovassa. Sitten hänet siirrettiin lähiseudulle ojennustyöleirille (Gulag), jossa hän kuljetti puutavaraa, ja seuraavaksi toiselle, jota kutsuttiin ”Uudeksi Jerusalemiksi”, jossa hän kaivoi savea. Sieltä hänet vietiin leirille, jota kutsuttiin ”Galogan portiksi”, jossa hän koki moraalisen ja henkisen murtumisen yrittäessään vältellä vartijan vaatimuksia raportoida vankitovereistaan. Hän ei antanut tietoja. Solženitsyn viittasi noihin yhdeksään kuukauteen Galogan portissa elämänsä alhaisimpina aikoina.
Solženitsynin oltua vankina useissa muissa laitoksissa hänet siirrettiin heinäkuussa 1947 Moskovan ulkopuolelle erikoisvankilaan ”Numero kuusitoista”. Tämä oli niin sanottu šaraška, laitos jonne joutuivat korkeasti koulutetut vangit, tiedemiehet, joiden pakkotyöhön kuului pitkälle viety tieteellinen tutkimus. Hänet sijoitettiin sinne matemaattisen lahjakkuutensa takia, jonka ansiosta hän arveli pelastuneensa. Päivisin Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin parissa, jonka eräs sovellus oli viestien koodaus. Vapaa-aikanaan hän alkoi kirjoittaa itsekseen runoja, luonnostelmia ja kirjojen hahmotelmia. Kokemukset ”Numero kuudessatoista” olivat perusta romaanille Ensimmäinen piiri, joka julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1968. Solženitsynillä oli taipumusta suorasanaisuuteen, ja se koitui hänen kohtalokseen. Hänen pilkattuaan laitoksen johtajaeverstin tieteellistä työtä hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi kauas Kazakstaniin ojennustyöleirille nimeltä "Ekibastuz". Sieltä tuli kimmoke romaanille Ivan Denisovitšin päivä, joka on kuvaus työleirin elämästä.
Aika vankileireissä päättyi helmikuussa 1953, mutta Solženitsyn jäi asumaan Kazakstaniin, jossa hän työskenteli muun muassa opettajana. Karkotuksessa hän sairastui syöpään, josta sai aineistoa teokseensa Syöpäosasto. Häneltä poistettiin kasvain, mutta kun se uusiutui, hän sai luvan matkustaa Tashkentiin saamaan syöpähoitoa. Hänet vuonna 1955 rehabilitoitiin, ja hän pääsi 1956 takaisin Venäjälle Rjazaniin opettamaan matematiikkaa ja astronomiaa.
Karkotuksen jälkeen Solženitsynin onnistui hiljakseen hankkiutua takaisin Moskovaan ja päästä lopulta kirjailija ja toisinajattelija Lev Kopelevin (s. 9.4.1912 Kiova ja k. 18.6.1997 Köln) ansiosta kosketuksiin kirjallisten piirien, erityisesti Novoyi mir-kirjallisuuslehteä päätoimittaneen rintamarunoilija Aleksandr Tvardovskin kanssa. Tvardovski oli kiltti maalaismies ja ihanteellinen kommunisti, joka kaikesta sydämestään tuki Nikita Hruštšovin uudistuslinjaa uskoessaan auttavansa uudistuksia julkaisemalla Solženitsynin ensimmäisen leiriaiheisen kertomuksen, Ivan Denisovitšin päivä vuonna 1962 ja samana vuonna Solženitsyn otettiin kirjailijaliiton jäseneksi. Julkaisuluvan antoi itse Hruštšov. 1960-luvun alussa ja erityisesti 22. puoluekokouksen jälkeen jatkuva Stalin-kritiikki tulkittiin olojen vapautumiseksi, ja Ivan Denisovitšin päivän julkaisemista pidettiin lopullisena liberalismin voittona. Tavatessaan myöhemmin kirjailijoita Hruštšov kertoi maaliskuussa 1963 kustantajien saaneen Solženitsynin kirjan julkaisemisen jälkeen tuhansittain samantyyppisiä leirikuvauksia. Mutta tässä vaiheessa oli otetta taas kiristetty, eikä teoksia kustannettu.
Hruštšov joutui luopumaan vallasta vuonna 1964. Tämän jälkeen Solženitsyniin kohdistui yhä enenevää arvostelua siksi, että hän vastusti valtion sortopolitiikkaa. Leonid Brežnevin tultua Neuvostoliiton johtoon vuonna 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solženitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ohjaamaan kirjailijaa ”toverillisessa hengessä oikealle tielle”, sillä he olivat ”syvästi huolestuneita Solženitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solženitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla, hänet erotettiin marraskuussa 1969 Neuvostoliiton kirjailijaliitosta ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi. Sen jälkeen Solženitsynin kirjoja ei saanut julkaista Neuvostoliitossa. Kaksi hänen 1960-luvun lopulla kirjoittamaansa romaania, Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen piiri (1969) julkaistiin ulkomailla, ja ne saivat välittömästi suurta huomiota. Neuvostoliitossa ne kuitenkin kiellettiin, mutta ne saivat lukijoita samizdat-kirjallisuutena.
Kun Neuvostoliiton kirjailijaliitto piti vuonna 1967 kokouksen vallankumouksen 50-vuotispäivän yhteydessä, Solženitsyn ei saanut tilaisuutta esittää siellä ajatuksiaan. Sen sijaan hän lähetti kokoukselle kirjeen, jossa hän arvosteli sensuuria sekä turvallisuuspoliisin toimia häntä ja kollegoitaan kohtaan. Kongressille lähettämässään kirjeessä Solženitsyn luetteli ne teokset, jotka hänellä olivat valmiina, mutta joita hän ei saanut julkaista Neuvostoliitossa.
Myöhemmin kirjailijaliiton johto painosti Solženitsyniä katumaan julkisesti vuoden 1967 kirjailijakokoukselle lähettämäänsä kirjettä, jossa hän oli vaatinut sensuurin lopettamista ja joka tunnettiin hyvin lännessä. Julkinen anteeksipyyntö oli Syöpäosaston ja muiden teosten Neuvostoliitossa julkaisemisen ehto. Aleksandr Tvarkovski oli sinnikkäästi yrittänyt julkaista Syöpäosaston Novyi Mir -lehdessä. Neuvostoliitosta karkotuksensa jälkeen Solženitsyn kertoi länsimaisille lehtimiehille antamassaan haastattelussa huolehditun siitä, että jos hänet olisi vangittu tai surmattu, hänen julkaisemattomat teoksensa olisivat kyllä päässeet julkisuuteen.
Solženitsyn kirjoitti teoksen jo 1960-luvun alkuvuosina, viitisen vuotta vankilasta ja karkotuksesta vapautumisensa jälkeen. Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa Solženitsyn lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Gulag: Vankileirien saaristoa varten.
Muistelmateoksessaan Puskipa vasikka tammea kirjailija antaa vihjeitä kirjoituspaikastaan. Vuodesta 1958 lähtien Solženitsyn oli valmistellut suurteosta Neuvostoliiton pakkotyö- ja tuhoamisleireistä ja vuonna 1965 tämä kirjoitustyö alkoi olla puhtaaksikirjoitusvaiheessa. Hän puhuu ”hiljaisesta turvapaikasta” ja ”korvesta”, josta hän löysi rauhan. Tuo rauhallinen ja syrjäisä paikka sijaitsi Etelä-Virossa, Arnold Suden ja hänen perheensä maatilalla. Virolainen lakimies – hän oli Otto Tiefin hallituksessa opetusministeri vuonna 1944 - Arnold Susi (s. 4.1.1896 Liivinmaa ja k. 29.5.1968 Tallinna) ja Solženitsyn olivat tutustuneet Lubjankan vankilassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti