Heikki Samuli "Sami" Suominen (12. osa)
”Tutustuminen Samiin oli aika jännittävä kokemus. Hän oli aivan toisenlainen ihminen kuin mitä aiemmin oli tavannut. Hän pyysi minut Petsamonkadulle kotiinsa saunomaan ja kertoi siellä, mihin hän oli ryhtymässä, millaista yhtiötä hän aikoi ja että hän oli jättämässä Pyynikin keskittyäkseen johtamaan Amerplastia. Sami sanoi, että me teemme sadetakkeja niin kauan kun se on kannattavaa, mutta muovilla on tulevaisuutta pakkausalalla. Hän oli seurannut alan kehitystä ulkomaisista lehdistä ja hänen yrityksensä suuntautuu yhä enemmän pakkausalalle. Sami antoi minulle alan julkaisuja ja kysäisi ohimennen, että osaat sie englantia, Kun minä tunnustin että aika huonosti, niin Sami huomautti, että on syytä alkaa opinnot, eikä saksakaan olisi pahitteeksi, mutta mieluummin englantia. Ja hän teki minun kanssani sinunkaupat, mikä näin jälkeenpäin puhuttuna ei tunnu miltään, mutta silloin se oli merkittävä ele. Se oli luottamuksen osoitus ja sillä hän päästi lähelle itseään.
Hän oli alun pitäen innostava ja säkenöivä ja hänellä oli kyky hahmottaa mielessään vaikeitakin teknisiä asioita. Kuvaavaa on, kun kuusikymmentäluvun alussa tekstiiliä alettiin pakata laajamittaisesti muoviin ja meille tuli kysely Keri Oy:ltä Torniosta. Heidän sukkapussinsä läpän piti kaatua pussin suulle kuin lompakossa ikään. Meidän koneemme taas teki pohjasauman ja katkaisi pussin suun tasaisesti. Me istuimme jonkin illan sen koneen ympärillä ja leikkelimme saksilla erillaisia malleja, joita voisimme tarjota. Sami tuli seuraavana päivänä ja kertoi keksineensä tavan tehdä vaadittuja pusseja. Hän pyysi paikalle ystävänsä insinööri Koivulan, joka oli Valmetin Siuron tehtaan teknillinen johtaja, ja pyysi tätä suunnittelemaan koneeseen eräänlaisen puolittajahammaspyörän joka nopeutti leikkurin kaksi kertaa nopeammaksi kuin varsinaisen koneen oli, ja pohjasauma ajettiin sivusaumaksi. Siis tarvittiin vain puolittajahammaspyörä ja leikkuri, joka siellä letkun sisällä, ja pussit tulivat nippuun, josta läppä saatiin irti repäisemällä. Kerrottuna tämä ei tunnu paljon miltään, mutta minusta se oli niin hieno oivallus, että uskallan väittää sellaisia keksintöjä tehtävän tällä alalla erittäin vähän.
Kun Sami huomasi, että tekemällä pusseja juuri näin, pussi oli aikaisempaan verrattuna huomattavasti pakattavampi – aiemmin kaikki pussit tehtiin pohjasaumalla – niin hän lähti niiltä jalansijoiltaan hankkimaan konetta, jolla tehdään läppäpusseja. Hän varautui myös siihen, että kyseisellä koneella kyetään ajamaan leveämpää kalvoa. Pohjasaumapusseista on hyvänä esimerkkinä vaikkapa karkkipussi, joka on 10 senttiä leveä ja 50 senttiä pitkä. Kalvopuhaltimelta vedetään letkua rullallle, ja jokainen pussi ottaa rullalta tilaa sen puoli metriä. Sami oivalsi, että kääntämällä aihion viidenkymmenen sentin levyiseksi ja tekemällä pussit poikittain sinne tuleekin vain kymmenen senttiä rullalle pussia kohti, jolloin pusseja saadaan viisikertainen määrä yhtä rullaa kohti. Tarvitaan siis viisi kertaa vähemmän kelanvaihtoja ja saadaan viisi kertaa enemmän kalvoa kalvopuhaltimesta, jonka vetonopeus määrää juuri koneen tuotannon ja myös kaikkien työvaiheiden rationalisointi on tämän kautta mahdollista.”
Amerplastin liiketoiminta vilkastui vauhdilla koko sinä aikana, kun yritys toimi Pienteollisuustalon tiloissa. Amerplastin toimitilat kävivät niukiksi, vaikka seinän takaa saatiinkin lisätilaa vuokrattua. Uusi toimitila oli aivan välttämättä saatava jostakin. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana Amerplastin kasvu oli ollut 40 prosenttia vuodessa ja ensimmäiseen vuoteen verraten kymmenennen vuoden liikevaihto oli jo sata kertainen. Tampereen kunnallispoliitikot unohtivat täysin tapojensa mukaisesti tonttipolitiikan hoidossa pienen ja keskisuuren teollisuuden tarpeita huomioida. Lahdessa sama ilmiö tapahtui niin, että teollisuus siirtyi Salpakankaalle Hollolaan ja Villähteelle Nastolaan. Tampereelta yritykset pakotettiin poistumaan Kangasalle, Lempäälään ja Ylöjärvelle.
Paavo Suominen puki asian sanoiksi näin: ”Ei Huurre olisi lähtenyt pois Tampereelta, ei olisi lähtenyt Antti Solja, ei olisi lähtenyt YLÖ-tehtaat, jos kaupungin tonttipolitiikka olisi ollut toisenlainen. Se hoidettiin ehdottomasti huonosti pienen ja keskisuuren teollisuuden osalta. Sami Suomisella oli onnea saada ostaa Vehmaisista konkurssiin menneen ilmastointitehtaan kiinteistö.”
Tampereen Pienteollisuustalo toimi useille yrityksille ponnahduslautana isompiin puitteisiin markkinoiden kasvaessa. Pienteollisuustalo on koko historiansa ajan ollut täynnä yrityksiä, jossa työskenteli satoja henkilöitä ja talossa tehtiin tuloksellista liikevaihtoa; sen yritykset olivat myös ahkeria veronmaksajia. Tampereen kaupungin päättäjät eivät vain ole tunnistaneet, että vallitsevan rakennemuutoksen kourissa olisi jo paljo aikaisemmin täytynyt huolehtia pienteollisuuden toimintaedellytyksistä kaupungissa. Tampereen suurteollisuus sai rauhassa näivettyä ja savupiiput seisovat tyhjillään ikään kuin muistuttamassa menneestä teollisuuskaupungin historiasta. Sami Suominen oli viisaasti jo tämänkin nähnyt ennustuksissaan.
Vuonna 1964 tultiin lopulta siihen yksinkertaiseen tilanteeseen, että Amerplastin tilat Pienteollisuustalossa eivät yksinkertaisesti riittäneet ja jostakin oli kiireesti saatava isommat tilat. Sami sai kuulla, että Vehmaisissa olisi konkurssin vuoksi myytävänä tehdaskiinteistö. Sami lähti ja teki kiinteistöstä kaupat, vaikka rahoitus ei ollut vielä selvillä.
Juhani Salmelin muisteli: ”Tulikohan haukatuksi liian suuri pala yhdellä kertaa? Sanoi Sami minulle, kun hän oli tehnyt kaupat. Näin hän sanoi… Sami tosin oli vienyt läpi PIRVE:n virvoitusjuomatehtaan rakentamisen Pirkkalaan, joten hänellä oli tuntumaa myös teollisuusrakentamisessa, mutta missä määrin entinen ilmastointitehdas soveltui muovituotantoon, siitä minulla ei ole tietoa, mutta tuota pikaa tilat kävivät jälleen ahtaiksi.”
Vuonna 1959 järjestettiin viimeiset messut Tampereen keskusta-alueella, joiden järjestämisestä vastasivat Tampereen Yrittäjien aluejärjestö. Ensimmäiset heidän järjestämät messut Tampereella järjestettiin vuonna 1950. Heinäkuussa 1964 Tampereen messut siirtyivät keskustasta pois Kalevan kaupunginosaan. Korkeakoulu oli teollisuusmessujen avajaisten näyttämö ja Sampolan koulusta tuli puolestaan messujen näyttelypaikka. Vuoden 1964 messujen ehdoton suosikki oli Amerplastin sääsäkit. Oulussa sijaitsevan Typpi Oy:n lannoitteet pakattiin 50 kilon polyeteenimuovisäkkeihin, joita oli kasattu Tammelan pallokentälle paljaan taivaan alle korkea pino. Messujen toisena päivänä satoi vettä sopivasti niin paljon, että se herätti yleisön mielenkiinnon sääsäkkejä kohtaan. Sääsäkit lojuivat sateessa lannoitteiden kärsimättä, kun taas aikaisemmat paperisäkit olisi vastaavassa tilanteessa jouduttu visusti suojaamaan kosteutta vastaan. Sääsäkit kestivät myös pakkasta -70:een asteeseen saakka.
Kassanhoitaja Lea Hausen kuvaili tilannetta: ”Kun aloimme tehdä Pienteollisuustalossa ensimmäisiä muovisäkkejä, niin siinä oli vaikeuksia. Se oli paljon paksumpaa kalvoa kuin ohuissa pusseissa ja sitä yritettiin monta kertaa. Pussit täytettiin raaka-aineella ja pudotettiin pihalle, en muista ihanko seitsemännestä kerroksesta, ja säkki hajosi vaikka kuinka monta kertaa. Kun säkki lopulta kesti. Sami tuli hirveällä touhulla ylös ja nappasi pöydältäni sellaisen Takon muistilapun, otti laskutikun taskustaan ja laski ääneen, että miten paljon Typpi tekee lannoitteita ja yleensä Suomen lannoiteteollisuus ja miten paljon säkkejä ne tarvitsee ja miten paljon tarvitaan pohjoismaissa ja sinne myö myyvään kanssa, ja sitten hän rupesi räknäämään vielä, miten paljon tarvitaan lisää koneita ja lisätiloja – hän innostui aivan valtavasti, kun se ensimmäinen säkki kesti pudotuksen. Jja kun säkit olivat sitten Tammelan pallokentällä messuilla ja Kekkonen poikkesi siellä, niin Sami kiilasi väliin tervehtimään ja johdatteli presidentin Amerplastin osastolle.”
Aarno Lindström kertoi vuorostaan: ”Typpi Oy kiinnostui meidän apulantasäkeistämme niin, että ajoi kaksi autokuormallista apulantaa Tammelan pallokentälle – olimme tehneet heille muutaman tuhannen säkin näyte-erän, ja näyttelyn jälkeen saimme ensimmäisen tilauksen Typpi Oy:ltä. Olimme tehneet niitä Pienteollisuustalossa, mutta huomasimme, että pitkällä tähtäyksellä niissä tiloissa tuotanto säkkipuolella olisi mahdotonta ja niin lähdettiin hakemaan uusia tiloja. Olimme hankkineet kolmannen kalvonpuhaltimen, mutta sen toimitusaika oli niin pitkä että se asennettiin tänne Vehmaisten kiinteistöön.
Tässähän oli Tammer-Puhallin -niminen firma, joka oli ajautunut konkurssiin ja aluksi meille oli täällä valtavasti tilaa, jopa niin että suunnittelimme vuokraavamme osan ulkopuolisille ja erottavamme osasta asuntoja ja konttoritilaa. Vehmaisten postinkin piti tulla näihin tiloihin. Meillä oli kolmet arkkitehtipiirustukset tilojen käytöstä, mutta onneksi siitä ei tullut mitään – vuoden kuluttua tilat olivat jo auttamatta pienet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti