Heikki Samuel "Sami" Suominen (3. osa)
Suomisten matka kulki New Yorkista Louisvilleen, lävitse Pennsylvanian, Ohion ja sieltä kohti Kentuckya. Jostakin syystä perillä heitä ei odoteltu, mutta asemalta he ajoivat taksilla tehtaalle itse. Suomiset sijoitettiin määränpäässä ”post graduate practicanteja” ohjaavan professorin kotitalouteen, josta tulikin heidän majapaikkansa puolen vuoden ajaksi. Vuokraa vastaan Marja Suominen otti vastatakseen professorin talon puhtaanapidosta ja talon isännän vaatehuollosta.
Seagramin silloinen johtaja, Mr. Wilkie yritti eripuolilta maailmaa kerätä tehtaalleen koulutettuja ihmisiä; lukeneita ihmisiä saapui aina Kiinaa ja Intiaa myöten. Väki oli jo alalle valmistuneita tohtoreita, insinöörejä ja maistereita, mutta jokainen toi mukanaan jotakin oman maansa kulttuurista ja sitä kautta ideat yhteisössä kasvoivat. Ihmisiä tuli Seagramin tehtaalle kaikkiaan 14:stä maasta. Sami Suomisen ensimmäinen työtehtävä oli englannin opiskelu, johon kului useita tunteja päivässä. Kielen opiskelu oli näyttävästi mukana ensimmäisen puolenvuoen aja; vuoden loppuosa oli tosi täysipäiväistä työskentelyä tehtaalla sekä laboratoriossa. Tuolloin kolmestakymmenestä stipendiaatista vain kahdella oli aviopuoliso mukana matkassa.
Katsokaamme Maria Suomisen mainiota kuvaelmaa Amerikan opintovuodesta: " Ohjelma tehtaalla oli Samille kovin kasvattava ja auttava ja hän oli siihen erittäin ihastunut. Se ensimmäinen vuosipuolisko oli aivan koulumaista, mutta loput täyttä työtä tehtaalla. Samista tuli kerta kaikkiaan viskin tekijä, oluentekijänä hän Ruotsista lähti. Tietysti me yritimme tienata lisää rahaa, sillä 50 dollaria ei ollut niinkään paljon kolmelle, kun minäkin aloin odottaa uutta vauvaa. Minä yritin säästää ja ompelin vaatteet itse. Naapurin rouva antoi meille jauhosäkkejä, jotka olivat aivan ihanaa kangasta, mutta kauppiaat ilmeisesti taktisista syistä myivät näitä säkkejä niin, ettei löytynyt kahta samanlaista ja kuoseja oli lukematon määrä. Yrjönhän minä puin yhdestä säkistä tehtyyn asuun ja sainkin siitä hurjan nätin, mutta itse olin asultani kirjavampi. Etupuoli oli tästä säkistä ja takapuoli tuosta, mutta ei se meitä haitannut, me elimme hurjan onnellista aikaa.”
Sami Suominen huomasi pian mahdollisuutensa opettaa useille postpraktikanteille autonajoa ja näin saada rahaa stipendinsä lisäksi. Työläintä hänelle oli opettaa intialaisille autoilua. Sami opetti Yhdysvalloissa myös Marian ajamaan autoa, mutta Samin mielestä se ei ollut läheskään niin pelottavaa, kuin intialaisten valistaminen. Lopulta kuitenkin intialaisetkin oppivat ajamaan autoilla.
Marja Suominen jälleen jatkaa kertomustaan: ”Me ostimme myös oman auton, joka oli meistä aivan ihana, vaikka sen sisukset riippuivat. Kuljun Jussi, joka oli erityisen taitava autojen suhteen, koneinsinööri kun oli, auttoi meitä sen kunnostamisessa. Muistan hyvin sen ensimmäisen matkan: minulla oli Yrjö sylissäni ja Sami lähti ajamaan. Tämän tästä meidän piti pysähtyä ojan partaalle, kun jäähdyttäjä kiehui ja letkut vuotivat ja Sami ammensi ojasta vettä jäähdyttäjään. Mutta sitten tuli avuksi Kuljun Jussi, joka korjasi auton.
Niinpä päätimme tehdä matkan Floridaan, jonne oli matkaa tuhatviisisataa kilometriä ja toiset takaisin. Jätimme Yrjön Sylvian hoitoon. Minä harjoittelin silloin vielä ajamista ja olimme palaamassa jo takaisin jossakin Tennesseen puolella. Oli iltamyöhä ja kiertelimme vuoriteitä ja ykskaks tulimme kaupunkiin, joka oli molemmin puolin tietä. Tullaan äkkimutkaan ja minulla kokemattomana oli liian suuri nopeus, mutta onnistuin viime hetkellä kääntämään, ja siinä mutkassa tajusin jotakin olevan siinä auton vieressä – välähti vain jotain valkoista ja siinä samassa alkaa kuulua poliisin sireenin ääni. Se oli joku neekeriraukka, jonka päälle olin ajaa, valkoiset hampaat vain välähtivät pimeydessä. Poliisi katsoi minun harjoituslisenssiäni ja kyseli leveällä etelän murteella, että miten minä sillä tavalla ajan. Kun hän kurkisti taskulampullaan autoon ja näki siellä saparopäisen avuttoman tytön, jolla oli masu pystyssä, niin häntä rupesi kamalasti naurattamaan ja hän sanoi, että okei, menkää takaisin sinne Kentuckyyn älkääkä tulko tänne tappamaan meidän mustiamme… No, Sami oli herännyt – hän nukkui minun ajaessani takapenkillä – ja hän ryhtyi ajamaan, mutta minä olin hermona...
Toisen matkan teimme Kuljujen kanssa heidän kotiseudulleen Wisconsinin Ironwoodiin ja palasimme sieltä Milwaukeen läpi Chicagon kautta takaisin Louisvilleen. Ja mehän näimme vaikka kuinka paljon Amerikkaa, vaikkei rahaa mennyt juurikaan ja me säästimme kaiken aikaa. Meillä oli yhteisiä kivoja iltoja muiden stipendiaattien kanssa. Minä sain päähäni ruveta kasvattamaan tomaatteja. Minä söin ja söin niitä! Meidän piti vuoden kuluttua lähteä takaisin - Sami nimittäin oli päättänyt palata takaisin Stockholms Bryggeriertille, koska hän oli saanut sieltä sen stipendin ja toisen vauvan aikakin alkoi olla - mutta tämä 'tomaatilla kasvatettu' ei vain suvainnut tulla. Me hölkkäsimme Samin kanssa, muttei se auttanut, ja vauva oli jo kaksi ja puoli viikkoa myöhässä. Kuljun Jussikin ajeli minua autollaan pitkin kuoppaisia teitä, mutta vauva oli itsepäinen, kunnes joku sanoi, että otapas risiiniöljyä ja minä otin. Puoli lasia risiiniöljyä ja toinen puolikas grapemehua ja seuraavana yönä se tuli, hyvä että ehdittiin sairaalaan. Se oli komea poika, suurin meidän vauvoistamme, tämä Lauri, ja hän vain kahden ja puolen viikon vanha, kun me lähdimme takaisin Ruotsiin."
Näin Maria Suomisen matkaraportti jatkui: ”Atlantti ei ollut lainkaan niin myrskyinen kuin menomatkalla, vaikka oli jo marraskuu, ja matka sujui rauhallisesti. Sami kävelytti Yrjöä kannella ja kun muut matkustajat ihastelivat pientä matkamiestä, niin Sami sanoi, että ei tämä vielä mitään, näkisittepäs sen, joka on tuolla hytissä – kolmiviikkoinen kaveri. Niin me tulimme Tukholmaan ja Sami jäi töihin Stockholms Bryggerietille. Minä päätin tulla Suomeen näyttämään poikiani suvulle. Helsingissä olivat vastassa Samin isä ja minun molemmat veljeni – se oli iloinen hetki. Oma isäni oli Mikkelissä varuskunnan komentajana. Lähdin viettämään joulua Mikkeliin, ja se vasta oli vaivalloinen matka. Minulla oli pikkukengät jalassa ja lunta oli kamalasti. Konduktööri, joka oli luvannut tulla auttamaan meitä junasta Mikkelissä, ei tullutkaan. Olin pukenut pojat ja olin valmiina astumaan alas, kun juna pysähtyi. Asema oli siellä kaukana ja minun ei auttanut muuta kuin heittää matkalaukut hankeen. Nosti Yrjön istumaan matkalaukun päälle ja hyppäsin Lauri kainalossani lumihankeen. Juna lähti heti kun olin päässyt alas. Kiipesin radalle, missä oli helpompi kävellä ja jätin matkalaukut sinne. Pojat kainalossani tulin asemalle ja arvaapas, olinko kiukkuinen. Tiesin, että isäni piti tulla minua vastaan, mutta häntä ei näkynyt. Asemalla oli vielä siihen aikaan sotapoliiseja, jotka hakivat matkalaukkuni ja yksi ryntäsi soittamaan isälleni varuskuntaan. No, sinä iltana tuli kaksi junaa Mikkeliin ja isälleni oli ilmoitettu se puolitoista tuntia myöhemmin tuleva juna – hän pelasi kaikessa rauhassa biljardia kerholla...”
Amerikassa vietetyllä vuodella oli kauaskantoiset vaikutuksensa monessakin mielessä Suomisen perheelle; Samin ammatillinen pätevöityminen tunnetuksi kemistiksi johti perheen pian Tampereelle ja opintomatkalla oli käytännönläheisesti tutustuttu myös lasten muovivaippahousuihin. Luja usko muovin vahvaan tulevaisuuteen oli näin istutettu syvälle Suomisten perheeseen! Sami Suominen hankki perheelleen asunnoksi vaatimattoman ullakkohuoneen Dyresjöstä, Ruotsista. Tässä vaiheessa loikkaamme ajassa ja paikassa hieman toisaalle ja kurkistamme rakkaan Tampereemme lähihistoriaan.
Vuonna 1890 varattiin tontti Tampereen VI kaupunginosaan olut- ja virvoitusjuomatehtaan rakentamista varten ja tulevan tehtaantontin rajoilla kulkivat Koulukatu, Tiiliruukinkatu ja Papinkatu Pyynikillä. Tontin etuna oli myös erittäin puhdasvetinen kaivo, josta tehdas sai tarvitsemansa veden käyttöönsä. Kauppaneuvos Julius Johanssonin johdolla laskettiin perusta aivan uudelle oluttehtaalle, jonka siunasi vielä 23.9.1897 senaatti; siitä alkoi Oy Pyynikki Ab:n tarina. Tampereen Pukutehtaankin historiaan liittynyt tehtailija Sulo Toivo Valdemar Salmelin (s. 12.11.1883 Jyväskylä ja k. 26.3.1930 Tampere), jonka vanhemmat olivat seppä Erkki Salmelin (s. 1853) ja Maria Toivontytär Nieminen (s. 1855). Sulo Salmelin muutti vanhempiensa mukana vuonna 1897 Tampereelle ja perusti jo 17-vuotiaana sekatavarakaupan kaupunkiin. Myöhemmin hän perusti paperipussitehtaan ja kirjapainon sekä toimi myös tukkukauppiaana. Salmelin perusti vuonna 1911 Tampereelle Suomen ensimmäisen tehdaspukuja valmistaneen yrityksen, Pukutehdas Osakeyhtiön ja hän oli mukana samoin perustamassa Lokomo Oy:tä sekä Väriteollisuus Oy:tä.
Sulo Salmelin osti vuonna 1922 Pyynikin osake-enemmistön ja Salmelinin suvun johdossa tehdas säilyikin aina vuoteen 1985, jolloin tehdas myytiin Sinebrychoffille ja lopullisesti tehtaan kohtalo loppui vuonna 1992 uuden omistajan keskittäessä kaiken tuotantonsa Keravan uusiin tuotantotiloihin. Sodan jälkeen Pyynikki hankki omistukseensa monia panimoita esim. Raumalta, Riihimäeltä, Porista, Salosta ja Jyväskylästä; näin toimien se kasvatti omaa markkinaosuuttaan voimakkaasti. Uutta Pyynikin tehtaanjohtajaa Sulo Salmelinia pidettiin osaavana ja taitavana, koska hän teki uudistuksia tehtaalla ja sai niiden ansiosta tehtaan menestymään paremmin ankarien sotavuosien jättämistä jäljistä huolimatta. Pyynikin tehdas kasvoi ja sitä kunnostettiin. Vuonna 1930 konsuli Sulo Salmelin kuoli ja hänen leskelleen, Rosa Salmelinille, jäi viisi lasta ja tehtaan johtaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti