Tuure Jaakko Kalervo Junnila (49. osa)
Lopulta 1980-luvun lopulla alkoi viimeistään olla selvää viimeisillekin toivonelättelijöille, että sosialistinen talous oli tullut tiensä päähän. Sosialismin esimerkkimaa Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa vuonna 1991. Tuure Junnilakin seurasi sosialistileirin tapahtumia hyvin suurella mielenkiinnolla. Itse asiassa hän ei ainoastaan tyytynyt seuraamaan katseella tilannetta, vaan hän myös kirjoitti vuonna 1990 teoksen, Neuvostoliiton kriisi.
Junnila kävi teoksessaan läpi itänaapurimme talousongelmia melko kattavasti ja samoin hän selosti monia Neuvostoliiton sekä eri puolilla itäblokkia tapahtuneita kansallismielisiä levottomuuksia. Kirjansa luvussa, Talouskriisi pakottaa perestroikaan, Tuure Junnila tutkii etupäässä läntisiin lähteisiin pohjautuen Neuvostoliiton talouden täysin epätoivoista kriisitilannetta, joka lopulta tyystin pakotti vuonna 1985 Neuvostoliiton johtoon nousseen Mihail Gorbatšovin toteuttamaan talousuudistuksia. Junnila nostaa tarkasteluunsa mm. Neuvostoliiton kansantuotteen kasvun, joka kuitenkin Leonid Brežnevin valtakauden alussa oli vielä kohtuullisen reipasta. Pian se kuitenkin kääntyi laskuun ollen enää vuosina 1981-1985 vain 1,8 prosenttia. Teollisuustuotannossa kehityskulku oli aivan vastaavanlainen kasvun hiipuessa viisivuotiskaudella 6,3;sta prosentista 1,8 prosenttiin. Samaa luonnollisesti toistui samoin maataloustuotannossakin, jossa Neuvostoliitossa oli koko historiansa aikana suuria onelmia; maatalouden kasvun ennustettiin viisivuotiskaudelle 1986-1990 jumittuvan vain yhteen prosenttiin.
Neuvostoliiton teollisuustuotanto ja maatalouden satomäärät kasvoivat kovin vaatimattomasti ja hyvin hitaasti, jopa välillä polkien täysin paikallaan. Tämä oli aika huono yhtälö sen kanssa, että maan väestömäärä kuitenkin koko ajan oli kasvanut elintason jäädessä jalkoihin; monin paikoin elintaso jopa näytti selvää laskusuhdannetta. Tuure Junnila käyttää kirjassaan esimerkkinä peruselintarvike perunaa, jonka kulutus oli vuonna 1927 Neuvostoliitossa noin 400 naulaa, mutta vuonna 1987 enää runsaat 200 naulaa. Aivan samoin kävi itänaapurissa lihankulutuksen kanssa, kun samana aikaan sen kulutus väheni 200 naulasta vajaaseen 150 naulaan.
Kaikesta tästä huolimatta kansan yleinen kulutustaso Neuvostoliitossakin nousi teollistumisen myötä. Länsimaisiin teollisuusmaihin verrattuna Neuvostoliiton elintaso on jäänyt ”silmiinpistävän alhaiseksi”, kuten Junnila asian ilmaisee. Seuraava elintasovertailu tapahtuu puhelimilla: vuonna 1984 Neuvostoliitossa oli jokaista sataa henkilöä kohden kymmenen puhelinta, mutta puhelimia oli Yhdysvalloissa vastaavasti 76. Henkilöautojen määrässä epäsuhde oli vielä räikeämpi; tuhatta asukasta kohden Yhdysvalloissa oli 570 autoa, kun Neuvostoliitossa tuhatta henkilöä kohden autoja oli 42. Junnilan mielestä ehkä hälyttävintä oli se, ”että yksipuolinen ja laadultaan heikko, vaikkakin yleensä määrällisesti riittävä ravinto, kehnot asunto-olot, pahasti saastunut elinympäristö, lääkintähuollon ja sairaalaolojen puutteellisuus ovat alkaneet vakavasti heikentää neuvostokansalaisten terveyttä.”
Jälleen esimerkein Tuure Junnila valaisee ajatuksiaan; Neuvostoliitossa kuolleisuusluvut ovat huipussaan, sillä vuonna 1986 miesväestön keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä oli maassa vain 64 vuotta, kun se samaan aikaan Yhdysvalloissa oli 72 vuotta. Naisten lukemat olivat 73 ja 78 vuotta Yhdysvaltojen hyväksi. Karuja lukemia olivat myös lapsikuolleisuuden luvut; vuonna 1987 lapsikuolleisuus oli Neuvostoliitossa tuhatta syntynyttä kohden 25, kun Yhdysvalloissa luku oli hieman yli 10. Nämäkin lukemat näyttävät vielä isoilta, sillä mm. Suomessa imeväiskuolleisuus oli jo tuohon aikaan noin kuusi promillea.
Vastaavanlaisia lukemia Neuvostoliiton talouselämästä ja väestön elintasosta sekä hyvinvoinnista oli Tuure Junnilan mielestä voinut hyvinkin jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta se ei liene tarkoituksen mukaista, sillä jo nämä luvut vahvasti näyttävät suuren maan valtavat ongelmat kiistatta. Junnila on löytävinään perussyyt Neuvostoliiton suuriin ongelmiin sosialistisesta komentotaloudesta itsestään. Maan järjestelmä antoi mahdollisuuden tuotannollisten voimavarojen kohtuullisen tehokkaan keskittämisen tärkeinä pidetyille avainaloille, sellaisille kuten asevarustelun tarvitseman raskaan teollisuuden rakentamiseen. Ei edes kannattanut yrittää kiistää, etteikö tälläinen keskittäminen olisi ollut tuloksia tuottavaa. Samalla se kuitenkin tuotti tulosta yhdessä poliittisen järjestelmän kanssa toivottoman heikosti, hitaasti ja raskassoutuisesti. Tästäkin Tuure Junnila löytää Izvestija -lehdestä esimerkin marraskuulta 1987; neuvostotaloutta pyörittävä virkakoneisto työllisti 18 miljoonaa henkilöä, mikä käytännössä vastasi 15 prosenttia koko maan työvoimasta.
Tuotantojärjestelmä, jota keskitetysti ja ylhäältä päin ohjailtuna toteutetaan, ei Tuure Junnilan käsityksen mukaan taivu riittävän nopeasti kuluttajien kysyntään eikä tarjoa vastaavuutta kysynnän ja tarjonnan lakiin kuten kapitalistinen talousjärjestelmä parhaimmillaan. Valtavat ihmisjonot tavaroista tyhjien kauppojen edustoilla, jatkuvat tuotteiden säännöstelyt sekä ainainen valitus kulutustavaroiden huonosta laadusta johtuvat Tuure Junnilan mukaan ””keskitetyn ja ylhäältä käsin byrokraattisesti johdetun sosialistisen talousjärjestelmän luonteesta.” Samoin täysin saman järjestelmän luonne luo tehottomuuden lisäksi tarvittavan motivaation vajetta. Kapitalistinen järjestelmä voi onnistuessaan sisäänrakennetulla palkitsemistavalla myös motivoida työntekoon aivan toisella tavalla ja otteella. Työntekijöille se luo mahdollisuuden paitsi parempiin ansioihin myös edistää omaa urakehitystään.
Sosialistisessa järjestelmässä työnteon ahkeruudesta ei palkittu eikä työtä tekemällä ollut mahdollisuutta edetä työurallaan. Siinä järjestelmässä eteenpäin pääsy työuralla perustui ns. nomenklatuuri -järjestelmään ja siihen kylmään tosiasiaan, että ensisijainen etenemistie uralla riippui työntekijän poliittisesta luotettavuudesta. Perestroika -ohjelmalla yritettiin rakentaa järjestelmään monia korjaavia toimenpiteitä, mutta kun niilläkään ei päästy käsiksi neuvostojärjestelmän perusongelmiin, jäi ilmaan leijumaan kysymys; olivatko nämä heikkoudet lainkaan korjattavissa, jos samalla kuitenkin haluttiin säilyttää sosialismi?
Sosialistinen järjestelmä ei yksin tuhonnut Neuvostoliiton taloutta, sillä hyvänä apuna toimivat valtavan suuret sotilasvarustelun kustannukset. Mihail Gorbatšov myönsi toukokuussa 1989 kansanedustajien kongressille esittelemässään hyvin laajassa selostuksessa, että Neuvostoliitto tärveli noin 15 prosenttia budjetin kokonaismenoista eli 77,3 miljardia ruplaa puolustusmenoihin. Tämä summa oli sentään nelinkertainen siihen nähden mitä aikaisemmin oli ilmoitettu Neuvostoliitossa. Länsimaiset tarkkailijat tosin epäilivät, että Gorbatšovin ilmiantama summa pitäisi todellisuudessa kaksinkertaistaa, jotta oltaisiin lähempänä totuutta. Junnila pitää täysin selvänä asiana joka tapauksessa sitä, että Neuvostoliiton menot olivat jättimäisen suuret ja oli täysin välttämätöntä leikata menojen määrää. Neuvostovaltion megalomaaniset puolustusmenot eivät ainoastaan rasittaneet valtion budjettia, vaan ne rajoittivat kansantaloutta valtavien voimavarojen sitomisessa ”sotatarviketeollisuuden palvelukseen, jolloin ne olivat poissa kulutustavarateollisuudesta ja palvelujen tuottamisesta”, Tuure Junnilan mukaan.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšovin perestroika -ohjelma sisälsi kaksi merkittävää talousohjelman kohtaa, joiden menestys määritti ohjelman onnistumisen tai epäonnistumisen täysin. Ensimmäinen näistä kohdistui Neuvostoliiton tuotantoelämän uudelleenjärjestelyyn. Tarkoitus oli muuttaa noin 60 prosenttia kaikista teollisuuslaitoksista omavastuisiksi ”sosialistisiksi yrityksiksi”, jotka olisivat edelleen kuitenkin valtion omaisuutta. Nämä saisivat enemmän vapauksia rahoitukseen, tuotanto-ohjelmiin, hinnoitteluun, ostoihin ja myynteihin sekä ulkomaankauppaan. Ohjelma salli myös yksityisten pienten ”osuustoiminnallisten” yritysten toiminnan tietyillä kaupan ja palvelutoiminnan aloilla.
Toinen ohjelman kulmanurkka oli Neuvostoliiton jälkeenjääneen maatalouden uudelleenjärjestäminen. Mihail Gorbatšov oli jo myöntänyt, ”että ollakseen tehokasta maataloustuotanto tarvitsee itsenäisiä isäntämiehiä”. Uudistuskaan ei kuitenkaan antanut lupaa vanhan kollektiivijärjestelmän purkamiseen. Ainut mikä muuttui tässä ohjelmassa oli se, että helmikuussa 1990 säädetty maalaki sanoi maan kuuluvan edelleen kansalle; nyt olisi vain helpompi laajentaa hallintaoikeutta siten, että paikallishallinto ja kolhoosit saisivat oikeuden vuokrata maataan yksityisille. Todellisuudessa Mihail Gorbatšovin talousuudistukset eivät jättäneet paljon mitään käteen. Talous maassa sukelsi vain kohti huonompaa. Tuure Junnila tiivisti tilanteen seuraavasti: ”Kauppojen tavarahyllyt ammottivat tyhjyyttään, jonot kauppojen edessä jatkuivat ja tavarapula pakottaa säännöstelyyn.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti