Hjalmar Linder, Mustion patruuna (4. osa)
Kouluneuvos ja juristi Erik Fredrik Hjalmar Mandelinin (s. 25.10.1887 Tartto ja k. 26.6.1953 Helsinki) kanssa syntyi yhteistyössä ajatus lastensuojelun edistämiseksi mm. luoda maahan neuvolaverkosto. Sophie Mannerheim pyysi veljensä Carl Gustaf Emil Mannerheimin mukaan hankkeen keulakuvaksi, jotta suunnitelmille saataisiin mahdollisimman hyvä näkyvyys ja rahoitus. Arvo Ylppö liittyi hankkeen johtoon, ja kenraali Mannerheimkin suostui mukaan. Lokakuussa 1920 perustettiin Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jonka ensimmäiseksi hallituksen puheenjohtajaksi Sophie Mannerheim valittiin. Hän toimi MLL:n liittoneuvoston varapuheenjohtajana kuolemaansa saakka.
Sophie Mannerheim toimi aktiivisesti samoin mielenterveystyön kehittämisen parissa sekä Suomen Mielenterveysseuran hallituksessa vuosina 1917-1925. Seura perustettiin vuonna 1897 nimellä Skyddsföreningen för Sinnessjuka – Turvayhdistys mielenvikaisia varten. Tuolloin sen tehtävä oli avustaa mielisairaaloista kotiutettavia toipilaita ja välittää mielenterveystietoa. Vuonna 1919 seuran nimeksi muutettiin Stifelsen för Psykisk Hälsa – Ssielunterveysseura ja toimintaa suunnattiin aiempaa vahvemmin valistustyöhön. Vuonna 1939 seuran nimeksi vaihdettiin Hermo- ja mielitautien vastustamisyhdistys – Föreningen för nerv. Och sinnessjukdomarnas bekämpande ja vuonna 1952 Suomen Mielenterveysseura.
Hjalmar Linder piti itseään varsi käypänä taiteentuntijana ja hänen taideharrastus kulki käsikkäin 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen kanssa. Ateneum valmistui vuonna 1887 Suomen Taideyhdistykselle ja museo- ja koulutoiminnot säätiöitiin vuonna 1939. Yhdistys on historiansa aikana saanut kaksi merkittävää lahjoitusta; Herman Antellin taidekokoelman 1893 ja Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmat vuonna 1921. Ensimmäisen kerran Hjalmar Linderin omistamaa taidetta oli Ateneumissa näytteillä 1904 ja 1916 hän lahjoitti itse hankkimiaan taideteoksia Suomen Taideyhdistykselle. Vuotta myöhemmin (1917) Suomen Taideyhdistys kunnioitti taiteensuosijoita ja suurkerääjiä ottamalla heitä kunniajäsenikseen. Näin kunniajäseniksi hyväksyttiin kauppaneuvokset Ernst ja Magnus Dahlström (Turun taidemuseon perustajat), kaupunginlääkäri K. Hedman Vaasasta, tehtailija Åke Keirkner Helsingistä sekä Hjalmar Linder Mustiolta.
11.6.1919 päivätyllä kirjeellään Hjalmar Linder lahjoitti Suomen Taideyhdistykselle lisää taidetta ja tauluja. Tässä lahjoituksessa oli 11 taulua ja kaksi marmorivaasia. Myöhemmin syksyllä samana vuonna Linder lahjoitti yhdistykselle vielä 62 kuparikaiverrusta, joista 50 oli Jacobus Houbrakenin englantilaisista tekemiä muotokuvia. 131 kappaletta ensimmäisen maailmansodan aikaista ranskalaista julistetta hän lahjoitti lisäksi vuoden 1920 alussa Taideyhdistykselle. Linder halusi vaikuttaa myös taidehistoria opetukseen ja lahjoitti 300 000 markkaa Helsingin Yliopistolle, jotta Suomen Taideyhdistyksen pitkäaikainen sihteeri - myöhemmin myös puheenjohtaja - Johan Jakob Tikkanen (s. 7.12.1857 Helsinki ja k. 20.6.1930 Helsinki) saatiin vakinaiseen taidehistorian professorin virkaan lahjoituksen korkotuotoilla.
Vuosi 1918 merkitsi Hjalmarille ratkaisevaa käännettä hänen elämässään. Kansalaissodan julmuuksia hän tosin vietti paossa Ruotsissa tammikuun alusta toukokuulle asti ja palatessaan sai huomata valkoisten käyttäytymisen punaisia kohtaan vankileireillä, joihin hän oli itsekin käynyt tutustumassa. 28.5.1918 Hjalmar Linder ystävien sitkeistä varoituksista ja neuvoista huolimatta julkaisi Hufvudstadsbladetissa kuuluisan artikkelinsa "Jo riittää verilöyly", joka koitui hänen tulevaisuutensa kannalta kohtalokkaaksi. Tässä ohessa on suora sitaatti Hjalmar Linderin yleisönosaston kirjeestä Hufvudstadsbladetille 28.5.1918 sekä suomeksi että ruotsiksi:
”Se, mitä tapahtuu maassamme, on kauhistuttavaa. Ylipäällikön kiellosta huolimatta teloitukset alituiseen jatkuvat. Punainen mielipuolisuus on todellakin vaihtunut valkoiseen terroriin. Ja nämä teloitukset antavat sellaisen mielivaltaisuuden vaikutelman, kun uhrit haetaan esiin ja mestataan paikalle, jossa mitään väkivallantekoa ei ole tapahtunut. On selvää, että ne tekevät enemmän pahaa kuin hyvää ja ovat itse asiassa erinomainen, vaikkakin vähemmän kunniakas jatkumo Työmiehen kiihotusartikkeleille ja synnyttävät sammumatonta vihaa, jollaista ei ole koskaan ennen nähty. Tuhansia leskiä, kymmeniä tuhansia isättömiä lapsia on menettänyt huoltajansa ilman että valtio olisi jollain tapaa puuttunut tilanteeseen helpottaakseen heidän ahdinkoaan tai antanut edes ohjausta siihen. Vankileireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Pietarsaaren vankileirillä on toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana kuollut 21 vankia kulkutauteihin ja 26 nälkään. Suomenlinnassa kurjuus vankien parissa on ennenkuulumaton. Ja hyvä yläluokka kulkee ympäriinsä, kohauttaa olkiaan ja sanoo: antaa heidän kuolla, he ovat ansainneet sen, tartunta on revittävä irti juurineen!
Mutta yksinkertainen maan mies, hänkin joka uhista ja houkutuksista huolimatta on ollut valkoinen koko kapinan ajan, sanoo: näin rakennetaan viha, joka ei sammu sukupolviin. Ilman muuta on selvää, että heidän, jotka ovat kokeneet nämä kauhun ja levottomuuden kuukaudet, epätoivon lähimmäistensä kuolemista, kotiensa tuhoamisesta ja isänmaan nöyryyttämisestä, on vaikea unohtaa. He eivät ole siinä mielentilassa, että voisivat täysin tasapuolisesti arvioida tilannetta. Ja kuitenkin on oikein vaatia koulutetuilta ja yläluokalta enemmän objektiivisuutta, enemmän syyn ja seurauksen ymmärrystä kuin unelmien maailmassa eläneiltä, häikäilemättömien harhaanjohtajien kiihottamilta massoilta. Ja jos menemme pohjia myöten itseemme, on tunnustettava, että meillä kaikilla on osamme vastuusta tässä kansankatastrofissa.
Meidän kymmenvuotinen velttoutemme sosialistisen agitaation torjunnassa, meidän runollinen mutta yltiöpäinen uskomme Suomen kansan kulttuurisivistykseen, huolettomuus, jolla olemme valmistautuneet vaaleihin, jota kautta heidän uskonsa sosialismin ylivoimaan on syntynyt, meidän täydellinen itsekurin puutteemme, puutteemme, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen on tullut näkyviin, tuhlaileva elämä, jota merkittävä osa yläluokkaa, minä etunenässä, on elänyt suurten sotatienestien ansiosta, meidän täydellinen ylenkatseemme epämukavaa lainsäädäntöä kohtaan, ovat itse asiassa sytyttäneet kateuden tunteen, jonka ei ole ollut vaikea muuttua vihaksi.
Ja vihasta julmuuteen on askel lyhyt. Tässä kansankatastrofissa eivät elämän, kuoleman, omaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen värisävyt ole muutenkaan normaalit. Kansalla, joka 4 vuoden ajan on lukenut kymmenistä miljoonista kuolleista ja haavoittuneista, ennenkuulumattomista kulttuurikansojen tekemistä julmuuksista, ryöstöistä ja raakuudesta keskellä päivää ja jonka moraalia rangaistuksetta toimiva venäläinen sotilasjoukkio on sitä paitsi päivin öin rappeuttanut, ei tietenkään enää ole käsitystä oikeasta ja väärästä siinä määrin kuin normaaleina aikoina. He ovat tarttuneet aseisiin, vaikuttuneina idästä tulleista uusien valtiomuotojen haavekuvista, joissa onni lopulta hymyilisi vähäosaisille. Epätasapainoiselta, opettamattomalta järjenjuoksultaan he eivät ole nähneet kulkevansa kaikissa tapauksissa kohti onnettomuutta. Heitä on kohdannut sielullinen sairaus. He uskoivat olevansa sotaa käyvä valta, jolla olisi oikeus tulla kohdelluksi sotavankien tavoin, ja uskon, että olisi viisasta olla kieltämättä heiltä tätä oikeutta.
Meidän, jotka olemme saaneet ja ottaneet niin paljon Saksalta, pitäisi seurata sieltä esimerkkiä ainakin sen verran kuin pystymme vankien käytännön kohtelussa maan ja heidän itsensä hyödyksi. Annettakoon kaikille 70 á 80 tuhannelle vangillemme ehdoton armahdus, lähetetään heidät rangaistustyöhön 2, 3 tai 4:ksi vuodeksi, työnantajat kustantakoot vartioinnin, määrätään vangeille – kuten Saksassa – täsmälleen sama palkkaus kuin vapaille työläisille, kuitenkin sillä erotuksella, että rangaistustyöläiset saavat näistä palkoista käyttöönsä vain välttämättömän osan ja loppu sijoitetaan heidän nimiinsä säästöpankkikirjalle, joka raukeaa rikostapauksissa mutta maksetaan rangaistusajan päättymisen jälkeen.
Olen vakuuttunut siitä, että tämä on ainoa tapa saavuttaa maahan rauha ja palauttaa tasapaino ja työnantajien ja työntekijöiden yhteisymmärrys, jota ilman maan kehitys on ja tulee olemaan mahdotonta toteuttaa.
Lopuksi, ellei punaisten puolustukseksi niin moitteeksi valkoisille: Eivätkö punaiset ole tehneet juuri sen saman, mitä me itse yritämme tehdä? He ovat yrittäneet vallankaappausta, kun taas me, jotka puolustamme lakia ja oikeutta ja maailman demokraattisinta valtiomuotoa, yritämme nyt tehdä saman vallankaappauksen. Kun me ase kädessä nujersimme maan suurimman puolueen, eliminoimme kerrassaan 48 % edustajistosta ja haluamme jäljelle jääneellä yksinkertaisella enemmistöllä päättää Suomen kohtaloista. Se on epäparlamentaarista, se on epärehellistä, se on hokkuspokkus-politiikkaa, sitä ei kyetä tulevaisuudessa puolustelemaan.
Ja se mitä näiden vankien kanssa tehdään, pitää tehdä nopeasti, etenkin joukkoteloitukset tulee mitä ankarimmin kieltää. Mustio 25. toukokuuta 1918. Hjalmar Linder
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti