Tampere Chamber Music 20.-26.2025

Tampereella vietettiin yhdeksännen kerran Tampere Chamber Music -festivaalia 20.-26.1.2025. Tänä vuonna festivaalin kantava teema oli Ytimessä – in the Core. Festivaaliohjelmaa rikastutettiin workshopein ja luennoin musiikin ja hyvinvoinnin ytimeen. Festivaalin tuottavat Tampere Chamber Music ja Tampere-talo Oy. Festivaalin taiteellisena johtajana on koko sen historian ajan toiminut pianisti ja TAMK:n pianonsoiton yliopettaja, pianopedagogi Heini Kärkkäinen.

Festivaalin taiteellinen johtaja Heini Kärkkäinen.

Lauantaina 25.1.2025 kello 12 Tampere-talon pienessä salissa luennoi fysioterapeutti, tietokirjailija ja pilatesohjaaja Tuulia Luomala aiheesta, miten faskiat vaikuttavat kehon toimintaan niin tunteiden varastoinnin kuin liikkeen osalta. Hän luennossaan kertoi interoseptiosta eli kehon sisäisestä aistimisesta ja se vaikutuksesta toimintaamme. Luento järjestettiin yhteistyössä Suomen Musiikkilääketieteen yhdistyksen ja Tampereen korkeakouluyhteisön kanssa. Samana päivänä kello 14 samassa salissa oli iltapäiväkonsertti: Pörriäisen surinaa – aaltojen tyrskyä. Konsertissa kantaesitettiin Yuval Gotlibovichin säveltämä Ylistys monimuotoiselle luonnolle (2024), jossa alttoviulun tummaan väriin sekoittui pörriäisten surinaa. Teoksen esittivät Yuval Gotlibovich alttoviululla ja Heini Kärkkäinen pianolla. Konsertin lopuksi soitti pianisti Natacha Kudritskaya säveltäjä Jaakko Kuusiston teoksen Jurmo (2013), joka on saanut inspiraationsa Jurmon saaresta Suomen lounaisrannikolla, sen ainutlaatuisesta luonnosta ja hiljaisuudesta.

Pontus Sundset.

Lauantain Tampere-talon pienen salin konsertissa kello 19 Heino Kärkkäinen ja Yuval Gotlibovich soittivat – sekä Pontus Sundset tanssi - Dmitri Šostakovitšin viimeiseksi jääneen teoksen, Sonaatti alttoviululle ja pianolle, joka tuli valmiiksi hieman ennen säveltäjän kuolemaa kesällä 1975. Seuraavana päivänä teoksen partituurin kirjoittamisen päättymisestä säveltäjä joutui sairaalaan ja kuoli kuukauden sisällä. Teos on omistettu säveltäjän läheiselle ystävälle, Fyodor Druzhinille, Beethoven -kvartetin alttoviulistille. Koko sävellys liikkuu mystisyyden ja ylimaallisuuden rajan välillä. Teoksen finaali on säveltäjän viittaus Beethovenin muistolle, Adagio suuren säveltäjän muistolle. Alttoviulun syvä ja lämmin sointi kantaa surun ja hiipumisen läpi päätyen kirkkaaseen C-duuriin.

Ukrainalaisen säveltäjä Valentin Silverstrovin Kolme kappaletta viululle ja pianolle toivat esiin kaipuun, lohdun ja rauhan. Israelilainen Yuval Gotlibovich ja ukrainalainen Natacha Kudritskaya tulkitsivat kappaleet. Säveltäjä Robert Schumannin Pianokvarteton musiikin elinvoimassa on kamarimusiikin keskiössä elinvoimaa ja ylevää energiaa. Tätä konsertissa tarjosivat viulisti Elina Vähälä, alttoviulisti Yuval Gotlibovich, sellotaiteilija Robert Cohen ja pianisti Heini Kärkkäinen. Tämä koko konsertti oli omistettu Heini Kärkkäisen elokuussa 2024 äkillisesti menehtyneelle ystävälle, lääkäri Chris Kenyonille, joka rakasti musiikkia yli kaiken.

Lauantai myöhäinen – kello 22 – yösoitto konsertoitiin täpötäydessä Tampereen Vanhassa Kirkossa, joka parhaillaan juhlii 200-vuotista olemassaoloaan. Natacha Kudritskaya soitti konsertin aluksi Jean-Philippe Rameaun (1683-1764) Suite en la (Allemande, Les Trois Mains ja Gavotte et six Doubles) ja Pontus Sundset tanssi mukana. Konsertin loppuosan kuulijoille tarjoiltiin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) Jousitrio D-duurissa op. 9 nro 2. Trion soittivat viululla Réka Szilvay, alttoviululla Yuval Gotlivovich ja sellolla Robert Cohen.

Yuval Gotlibovich.

Säveltäjä ja alttoviulisti Yuval Gotlibovich syntyi Israelissa, jossa hän opiskeli alttoviulun soittoa Atar Aaradin ja Anna Rasnovskyn ohjauksessa. Vuonna 2004 hän suoritti musiikin maisterin tutkinnon Indiana University Bloomingtonissa sekä diplomin vuonna 2005. Hän on voittanut monia kansainvälisiä kilpailuja, kuten mm. Lionel Tertis International Viola Competition (2003), Aviv Competition (2004) ja Fischoff Chamber Music Competition (2004, Trio di Coloren jäsenenä). Hänellä on konsertteja paljon Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Israelissa kamarimuusikkona ja solistina eri orkestereiden kanssa. Hänen sävellyksiään ovat Behind the Mirror (musiikkiteatteriteos), Pieces for sello (soolo) sekä sovitus eri musiikkityyleihin kolmesta Goldberg -muunnelmasta. Hän on säveltänyt myös musiikkia mykkäelokuviin. Hän opetti vuosina 2004-2008 alttoviulun apulaisprofessorina Indianan yliopistossa, jossa hän oli nuorin tittelin saanut tiedekunnan jäsen. Vuodesta 2009 hän toimi alttoviulun professorina Conservatorio della Svizzera Italianassa Luganossa ja apulaisprofessorina Escuela Superior de Música Reina Sofia Madridissa.

Robert Cohen syntyi Lontoossa 15.6.1959 viulisti Raymond Hyam Cohenin (s. 27.7.1919 Manchester ja k. 28.1.2011 Lontoo) ja pianisti Anthya Raelin perheeseen. Robert Cohen joka aloitti sellonsoiton jo viisivuotiaana. Kymmenvuotiaan hänen opinahjonsa oli Purcell School for Young Musicians. Cohen sellonsoiton opettajana on toiminut juutalainen William Pleeth (s. 12.1.1916 ja k. 6.4.1999). Jo 12-vuotiaana Robert Cohen soitti debyyttikonserttinsa Lontoon Royal Festival Hallissa Boccherinin konsertolla. 17-vuotiaana Cohen soitti Wigmore Hall-konsertissa ensimmäisen kerran. Robert Cohen teki ensimmäisen levytyksensä Lontoon Filharmonian kanssa säveltäjä Edward Elgarin (s. 2.6.1857 Broadheath, Worcestershire ja k. 23.2.1934 Worcester, Worcestershire) sellokonsertosta vain 19-vuotiaana.

Robert Cohen.

Vuonna 1975 Robert Cohen aloitti musiikkiopinnot Guildhallin musiikki- ja draamakoulussa. Robert Cohenin opettajina ovat toimineet Mstislav ”Slava” Rostropovich (s. 27.3.1927 ja k. 27.4.2007), Jacqueline Mary du Pré (s. 26.1.1945 ja k. 19.10.1987) ja André-Nicolas Navarra (s. 13.10.1911 Biarritz ja k. 31.7.1988 Siena). Cohen hankki omistukseensa vuonna 1984 Stradivarius-sellon, Bonjourin. Cohen soittaa mielellään myös kamarimusiikkia eri kokoonpanoissa; pitkäaikainen duo hänellä on ollut yhdessä pianisti Heini Talvikki Kärkkäisen ((s. 10.1.1966 Kitee) kanssa. Muita yhteistyökumppaneita kamarimusiikin alalla ovat olleet Yehudi Menuhin (s. 22.4.1916 ja k. 12.3.1999), Amadeus Quartet, Menahem Pressler (s. 16.12.1923 Magdeburg), Leonidas Kavakos (s. 30.10.1967) ja puolalainen pianisti ja kapellimestari Krystian Zimerman.

Vuodesta 1989 Robert Cohen oli Charleston Manor Festivalin taiteellinen johtaja ja vuodesta 2011 aina tammikuuhun 2018 asti Cohen soitti Fine Arts Quartetin sellistinä. Vuosina 2000-2012 Robert Cohen oli edistyneiden soolo-opintojen professori Conservatorio della Svizzera Italianassa, Luganossa. Robert Cohen asuu Lontoossa vaimonsa kanssa ja heillä on neljä poikaa. Cohen on palkittu esim. Gregor Piatigorsky-palkinnolla (Tanglewood 1978), Nuori konserttitaiteilija-palkinnolla (New York 1978), Unescon kansainvälisen kilpailun voittajana (Tšekkoslovakia 1981) ja Robert Helpmann-palkinnolla (Australia 2005). Kuninkaallisen musiikkiakatemian kunniajäsen hän on ollut vuodesta 2009 ja vuodesta 2010 lähtien hän on ollut Kuninkaallisen musiikkiakatemian professori. Robert Cohen on tunnettu kansainvälisistä mestarikursseistaan sekä musiikkiluennoistaan.

Natacha Kudritskaja.

Natacha Kudritskaja (s. 1983) on Ranskassa asuva ukrainalainen pianotaiteilija. Hän varttui Kiovassa, jossa hän sai myös ensimmäiset pianotuntinsa seitsemän vuoden iässä. Natacha Kudritskaja kävi koulunsa erittäin lahjakkaille lapsille tarkoitetussa Lysenkon keskusmusiikkikoulussa Kiovassa. Pianonsoiton opiskelua Kudritskaja jatkoi Kiovassa Kansallisessa Tšaikovski-musiikkiakatemiassa, joka on perustettu vuonna 1863 ja josta kuuluisin valmistunut pianisti lienee Vladimir Horowitz (s. 1.10.1903 Kiova ja k. 5.11.1989); Natacha Kudritskajan opettajina toimivat Kiovassa Irina Barinova ja Igor Riabov.

Natacha Kudritskaja kiersi Yhdysvalloissa vuosina 2000 ja 2002 Ukrainan Kiovan kansallisen filharmonisen orkesterin kanssa. Vuonna 2003 Natacha Kudritskaja muutti Ranskaan asumaan. Hän opiskeli Pariisin konservatoriossa vuosina 2003-2007 Alain Planésin ohjauksessa. Natacha Kudritskaja valmistui erinomaisin arvosanoin Ukrainan Peter Tšaikovskin kansallisesta musiikkiakatemiasta vuonna 2006. Natacha Kudritskaja täydensi vielä piano-opintojaan Pariisissa Jacques Rouvierin (s. 18.1.1947 Marseilles) johdolla ja Stefan Vladarin (s. 2.10.1965 Wien) Wienin musiikki- ja esittävien taiteiden yliopistossa. Natacha Kudritskajan opettajina ja ohjaajina ovat toimineet samoin venäläinen pianisti Dimitri Aleksandrovich Baschkirow (s. 1.11.1931 ja k. 7.3.2021), venäläinen pianisti Elisabeth Leonskaja (s. 23.11.1945 ja asunut Itävallassa vuodesta 1978), saksalainen pianisti ja kapellimestari Christoph Eschenbach (oik. Christoph Ringmann, s. 20.2.1940 Breslau), ranskalainen pianisti Jean-Claude Pennetier (s. 16.5.1942) ja espanjalainen pianisti ja professori Claudio Martinez-Menher (s. 1970 Bremen).

Natacha Kudritskajaa tukivat vuosina 2008 ja 2009 samanaikaisesti vuonna 2005 perustettu Fondation Adami Italiassa sekä Ranskan suurimpia pankkeja oleva Groupe Banque Populaire Foundation ja musiikin suojelija Société Généralen – pääkonttori sijaitsee Pariisissa ja on perustettu vuonna 1864 – stipendi. Natacha Kudritskaja on konsertoinut mm. Orsay-museossa, Cité de la Musiquessa, Salle Cortotissa Pariisissa sekä useilla festivaaleilla, kuten Roque d’Antheron, Festival Grange de Meslay, Festival Dinard, les Serres d’Auteil, Festival de l’Epau ja Perigord Noir -festivaali. Solistina tai kamarimuusikkona hän on soittanut mm. Wienissä, Gstaadissa, Tampereella, Kuhmossa, Riiassa, Bratislavassa, Frankfurtissa, Lontoossa, Santanderissa, Stiftissä ja Attergaussa. Hän on konsertoinut esimerkiksi Ukrainassa, Israelissa sekä Yhdysvalloissa. Vapaa-ajallaan Natacha Kudritskaja pelaa mielellään jalkapalloa, pääasiassa maalivahtina. Ensimmäisen CD-levynsä Natacha Kudritskaja äänitti vuonna 2012 ja levy on kokonaan omistettu ranskalaisen säveltäjä Jean-Philippe Rameaulle (kastettu 25.9.1683 Diljon ja k. 12.9.1764 Pariisi) muistolle.

Elina Vähälä.

Viulisti Elina Vähälä (s. 15.10.1975 Iowa City, Yhdysvallat) aloitti jo kolmen vuoden iässä viulunsoiton Päijät-Hämeen konservatoriossa Lahdessa. Vähälän isoäiti, Maija Vähälä, opetti pianonsoittoa samassa Päijät-Hämeen konservatoriossa. Elina Vähälän vanhemmat ovat kiropraktikot Terttu ja Heikki Vähälä ja Yhdysvalloista palattuaan perhe asettui asumaan Lahden Hiihtäjäntielle. Elinan veli, Jussi Vähälä, on Suomen Kansallisoopperan orkesterin soolosellisti. Vähälän opettajina toimivat Seppo Reinikainen ja viulupedagogi Pentti Sutinen (s. 1944 ja k. 16.10.2019). Pentti Sutinen teki kansallisesti merkittävän elämäntyön viulunsoitonopettajana varsinkin Päijät-Hämeessä opettaen Lahdessa vuodesta 1980 lähtien viulunsoiton yliopettajana. Ennen Lahden aikaa Sutinen toimi Oulun kaupunginorkesterin konserttimestarina sekä viulunsoiton lehtorina Hyvinkään musiikkiopistossa ja Turun konservatoriossa.

Pentti Sutinen.

Elina Vähälä sitoutui viiden vuoden ajaksi käymään Kuhmon Viulukoulua, jossa opettajina olivat Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Pavel Vernikov. Viulunsoiton professori ja kapellimestari Tuomas Jaakko Haapanen (s. 29.12.1924 Helsinki ja k. 8.1.2024) opetti Elina Vähälää Sibelius-Akatemiassa. Myös Elina Vähälä on opiskellut Ana Chumachencon (s. 23.6.1945 Padova) yksityisoppilaana.

Nykyisen Lahti Sinfonian edessä Elina Vähälä suoritti solistidebyyttinsä 12-vuotiaana. Kaudella 1993-1994 Elina Vähälä oli Lahden orkesterin ”Vuoden Nuori Solisti”. Vuonna 1999 Elina Vähälä voitti Young Concert Artists -kilpailun. Vielä samana vuonna hän piti New Yorkissa ensikonsertin, jonka The New Times arvosteli erinomaisin arvioin. Sen jälkeenkin Elina Vähälä on konsertoinut paljon Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa sekä Euroopan maissa solistina ja kamarimuusikkona.

Säveltäjät Aulis Heikki Sallinen (s. 9.4.1935 Salmi) ja Curtis Curtis-Smith ovat kirjoittaneet viulisti Elina Vähälälle ja pianisti-kapellimestari Ralf Georg Nils Gothónille (s. 2.5.1946 Rauma) kaksoiskonsertot. Elina Vähälä toimi samoin yhdysvaltalaisen säveltäjä John Coriglianon (s. 16.2.1938) viulukonserton Punainen viulu Pohjoismaiden kantaesityksen solistina. Viulutaiteilija Elina Vähälä on kantaesittänyt ja levyttänyt BIS-levymerkille vuonna 2012 viulisti, kapellimestari ja säveltäjä Jaakko Ilkka Kuusistolta (s. 17.1.1974 Helsinki ja k. 23.2.2022 Oulu) tilaamansa viulukonserton. Vähälä soitti syyskuussa 2015 erittäin harvoin esitetyn Sibeliuksen viulukonserton varhaisversion kapellimestari Hannu Petteri Linnun (s. 13.10.1967 Rauma) johtaman Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Elina Vähälä on ollut Virtuosi de Kuhmo -kamariorkesterin perustajajäsen ja konserttimestari sekä taiteellisen suunnitteluryhmän jäsen. Elina Vähälä on levyttänyt kaikki säveltäjä Franz Joseph Haydnin (s. 31.3.1732 Rohrau, Itävalta ja k. 31.5.1809 Wien, Itävalta) viulukonsertot Alba-levymerkille Virtuosi di Kuhmon kanssa. Elina Vähälä toimi viulumusiikin professorina Detmoldin musiikkikorkeakoulussa Saksassa vuosina 2009-2012 ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa vuosina 2012-2019. Nykyään Vähälä toimii Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopiston (MDW) professorina. Vähälä on samoin Viuluakatemia Ry:n perustajajäsen. Viuluakatemia tarjoaa mestarikurssimuotoista koulutusta nuorille suomalaisille erityislahjakkaille viulisteille.

Elina Vähälä on soittanut Suomen Kulttuurirahaston omistamalla viululla, jota luultiin syksyyn 2011 saakka Antonio Stradivarin vuonna 1678 rakentamaksi viuluksi. Vuoden 2012 tietojen mukaan viulun onkin rakentanut Amatin italialainen viulunrakentajasukuun kuulunut Girolamo Amati eli Hieronymus II. Suomen Kulttuurirahaston omistama viulu tunnetaan ns. professori Faltinin viuluna. Kirurgian professori Richard Faltin oli säveltäjä Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) aikalainen ja ystävä. Kulttuurirahasto osti Stradivariukseksi luullun viulun vuonna 1993. Stradivariuksena viulua pidettiin noin miljoonan euron arvoisena, mutta viulun arvo puolittui, kun viulu paljastui Ametiksi. Suomessa on kaksi Stradivarius-viulua. Amatien rakentamien viulujen määrä on niin ikään laskettavissa yhden käden sormin. Viulu oli kymmenen vuotta viulisti Elina Vähälän käytössä. Tällä hetkellä Elina Vähälä soittama soitin on Giovanni Battista Guadagninin rakentama viulu vuodelta 1780.

Jukka Perko.

Elina Vähälä oli vuonna 2020 Kuopion viulukilpailussa kolmatta kertaa tuomariston jäsenenä, tällä kertaa puheenjohtajana. Elina Vähälä ja saksofonisti Jukka Tapani Perko (s. 18.2.1968 Huittinen) nimitettiin toukokuussa 2020 Oulun Musiikkijuhlien taiteellisiksi johtajiksi kauden 2021 jälkeen. Viulisti Elina Vähälä oli vuosina 1999-2013 avioliitossa pianotaiteilija ja professori kanssa ja he ovat myös konsertoineet yhdessä paljon.

Tampereen Chamber Music -festivaalin taiteellinen johtaja, pianisti ja pianopedagogi Heini Talvikki Kärkkäinen (s. 10.1.1966 Kitee) on yhdeksänä vuotena luotsannut festivaalia Tampereella. Hän opiskeli pianonsoittoa aluksi Jyväskylässä suomalaisen maahamme vuonna 1919 emigroituneen pianopedagogi Dmitry Hintzen (s. 6.2.1914 Pietari ja k. 15.11.1997 Jyväskylä) oppilaana ja vuodesta 1984 lähtien Sibelius-Akatemiassa pianisti ja pianopedagogi Maija-Liisa Pohjolan (oik. Pohjola-Oramo, s. 9.7.1936 Seinäjoki ja k. 31.12.2021) oppilaana. Heini Kärkkäinen valmistui taiteen maisteriksi vuonna 1991. Heini Kärkkäinen on hankkinut täydentäviä opintoja mm. Jacques Rouvierilta Pariisista ja Ralf Gothónilta. Heini Kärkkäinen toimii Tampereen ammattikorkeakoulun pianonsoiton yliopettajana.

Heini Kärkkäinen on konsertoinut runsaasti sekä Suomessa että ulkomailla eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Kotimaassaan Kärkkäinen on esiintynyt laajasti suomalaisorkestereiden solistivieraana, mm. Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Turun filharmonisen orkesterin, Tapiola Sinfoniettan, Sinfonia Lahden ja Avanti!n konserteissa. Heini Kärkkäistä arvostetaan samoin kamarimuusikkona, ja Kärkkäinen on ollut mm. Kuhmon kamarimusiikin vakiovieraita. Hänet on kutsuttu esittämään useiden kamarimusiikki- ja orkesteriteosten kantaesityksiä, mm. säveltäjä ja musiikkitieteilijä Mikko Kyösti Heiniön (s. 18.5.1948 Tampere), Olli Koskelinin (s. 16.4.1955) ja Aulis Sallisen sävellyksiä. Heini Kärkkäinen on tehnyt useita levytyksiä Ondine-levymerkille.

 GSK - maailman isoimpia lääkeyhtiöitä (2. osa)

Joseph Edward Nathan (s. 1835 ja k. 2.5.1912) oli Lontoossa syntynyt uusiseelantilainen kauppias ja menestyvä liikemies. Hän oli lontoolaisen räätäli Edward Eezekiel Nathanin ja Rrachel Davisin kuudes poika ja kahdeksas lapsi. Nathan muutti jo vuonna 1853 Austaliaan viktoriaanisen kultakuumeen aikana ja avasi Melbournen keskustassa kultakaivostyöntekijöitä palvelleen myymälän. Joseph Nathan avioitui Dinah Marksin kanssa Melbournessa juuri ennen muuttoaan Uuteen-Seelantiin vuoden 1857 lopulla liittyäkseen sisarensa miehen maahantuontiyritykseen nimeltä Jacob Joseph & Co. Sittemmin Nathan osti paikallisesti tuotettua villaa vientiä varten. Vuonna 1873 Jacob Joseph jäi eläkkeelle ja silloin Joseph Nathan osti yrityksen itselleen ja jatkoi sen toimintaa eteenpäin nimellä Joseph Nathan & Co. Liiketoiminnan kasvu näkyi selvästi vuonna 1874 avatun Wellingtonin pääkonttorirakennuksen koosta ja sen korvaamisesta uudella rakennuksella samalle paikalle, Featherston ja Gray Streetin kaakkoiskulmaan vuonna 1907. Rakennus purettiin vuonna 1974 AMP:n rakennuksen tieltä.

Joseph Edward Nathan.

Joseph Nathan vältteli poliittista osallistumista. Nathan toimi samoin Wellingtonin kauppakamarin puheenjohtajana, hän auttoi Wellington Harbor Boardin luomisessa ja hän oli ensimmäinen Wellingtonin ja Manawatu Railway Companyn puheenjohtaja. Joseph Nathan asui vaimonsa kanssa vuodesta 1887 Englannissa. Heinäkuussa 1899 hänen yrityksensä omistus siirtyi perhesyistä Jjoseph Nathan & Company Limitedille, joka on Englannissa perustettu yhtiö. Yhtiön täytyi rekisteröityä julkiseksi yhtiöksi vuonna 1913, mutta osakekauppaa varten ei tarvittu listausta. Joseph Nathan & Co tunnetaan kaikkein parhaiten Uudessa- Seelannissa valmistetusta kuivatusta lehmänmaitotuotteestaan, Glaxosta, joka on 1900-luvun alussa kehitetty vauvanruoka. Sen tuotenimi rekisteröitiin Englannissa lokakuussa 1906.

Etuosakkeita tarjottiin yleisölle ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 ja ne listattiin Lontoon pörssiin. Yrityksen tuotevalikoimaan lisättiin vitamiinilisät. Uusi tytäryhtiö perustettiin vuoden 1935 lopulla ja tytäryhtiö otti haltuunsa Glaxon laboratorioiden eri osastojen omaisuuden. Uusia tehtaita, laboratorioita ja toimistoja valmistui samana vuonna Greenfordiin, Middlesexiin. Glaxon tuotevalikoimaan tuli lääkkeitä, mukaan lukien penisilliini. Pian toisen maailmansodan jälkeen osakkeenomistajat likvidoivat Joseph Nathan & Co Limitedin ja ostivat vuoden 1947 alussa sen tytäryhtiön Glaxo Laboratoriesin. Glaxo listattiin Lontoon pörssiin seuraavassa kuussa.

Glaxosta tuli yhden maailman suurimmista lääkeyhtiöistä, GlaxoSmithKline (GSK), ydin. Sen maailmanlaajuinen pääkonttori sijaitsee neljän kilometrin päässä Greenfordista etelään Brentfordissa, Länsi-Lontoossa. Joseph Nathanin vaimo kuoli vuonna 1893 ja Joseph Nathan kuoli 2.5.1912. Heiltä jäi neljä tytärtä ja kahdeksan poikaa. Pojat osallituivat Palmerston Northin, Wellingtonin ja Lontoon eri yritysten johtamiseen. Vuonna 2008 Joseph Nathan valittiin postuumisti New Zealand Bisiness Hall of Fameen.

Amerikkalaiset farmaseutit Henry Salomon Wellcome (s. 21.8.1853 ja k. 25.7.1936) ja Silas Mainville Burroughs (s. 24.12.1846 ja k. 6.2.1895) perustivat vuonna 1880 lääkeyhtiö Burroughs Wellcome & Co:n Lontooseen. Vuonna 1894 perustettiin Wellcome Physiological Research Laboratories, joka keskittyi voimakkaasti biologisten rokotteiden kokeiluun. Sudaniin perustettiin kymmenen vuoden sisällä Wellcome Tropical Research Laboratories, joka tutkii trooppisten alueiden tartuntatauteja, mukaan lukien kelluva, liikkuva laboratorio patologiapalveluineen Valkoisella Niilillä.

Silas M. Burroughs.

Silas M. Burroughs syntyi Medinassa, New Yorkissa ja hän oli kongressiedustaja Silas M. Burroughsin (1810-1860) poika. Silas menetti äitinsä viisivuotiaana ja isä kuoli hänen ollessa 13-vuotias. Tädit ja sedät kasvattivat hänet. Ammatillisen uransa hän aloitti työskentelemällä apteekeissa ja sittemmin kiertävänä lääkemyyjänä. Vuonna 1869 hän liittyi John Wyeth & Bro (nykyisin Wyeth Pharmaceuticals) yritykseen Philadelphiassa. Hän valmistui Philadelphia College of Pharmacysta vuonna 1877.

Silas Burroughs matkusti vuonna 1878 Lontooseen Wyethin edustajana ja perusti Burroughs & Co:n, joka toi heidän tavaroitaan sekä hankki muiden toimistojen tuotteita ja markkinoi omia tuotteitaan. Vuonna 1880 hän sai amerikkalaissyntyisen ystävänsä Henry Wellcomen liittymään yritykseen osakkaaksi ja yrityksen nimi muuttui muotoon Burroughs Wellcome & Company. Burroughs teki vuosina 1881-1884 myynninedistämiskiertueen laajentaakseen yrityksen toimintaa. Hän matkusti SS Ceylonilla ensimmäisellä kaupallisella maailmanympäriristeilyllä Southhamptonista jääden laivasta Bombayssa. Hän solmi Intiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tärkeitä yhteyksiä ja loi näin perustan tulevalle kaupalle näissä maissa.

Hänen palattuaan matkalta takaisin Englantiin yrityksen pääkonttori oli muuttanut Snow Hilliin Lontooseen ja tuotannon valmistus siirtyi vielä myöhemmin Dartfordiin Kentiin. Dartford-rakennuksen osto oli yksi monista ongelmista, jotka aiheuttivat kitkaa kumppanuuden välille; yhtiökumppaneiden läheinen ystävyys heikkeni ja vuonna 1889 Silas Burroughs yritti purkaa kumppanuutta epäonnistuneesti. He keskustelivat purkamisesta jälleen vuonna 1894, mutta Silas Burroughs kuoli yllättäen seuraavana helmikuussa.

Silas Burroughs tuki kahdeksan tunnin työpäiviä, yrityksen voitonjakoa sekä lukuisia sosiaalisia ja radikaaleja poliittisia liikkeitä – mm. vapaamatkailu, Irlannin kotisääntö ja maailmanrauha – sillä hän oli visionäärinen työnantaja. Hän oli myös yhdysvaltalaisen poliittisen taloustieteilijä Henry Georgen (s. 2.9.1839 Philadelphia ja k. 29.10.1897 New York) ja Single Tax Movementin – tunnetaan myös georgismina tai geoismina, jonka mukaan ihmisten tulee omistaa itse tuottamansa arvo - hyvä ystävä ja intohimoinen kannattaja. Hänestä tuli yhä aktiivisempi liberaali; hän oli myös Bexleyheathin liberaali- ja radikaaliklubin puheenjohtaja ja häntä jopa kannatettiin mukaan parlamenttiin.

Häntä veti puoleensa kristillinen sosialismi ja hän oli vankkumaton presbyteeri. Hänen hyväntekeväisyytensä huipentui Livingstonen sairaalan perustamiseen Dartfordiin. Burroughs oli tunnettu äärirajoilla ajamisestaan; toipuessaan flunssasta pyöräretkellä Ranskan Rivieralla hän uupui ja sairastui keuhkokuumeeseen. Hän kuoli Monte Carlossa vain 49-vuotiaana jättäen jälkeensä vaimonsa Oliven ja kolme lastaan: Annan, Francesin ja Stanleyn. Olive kuoli vuonna 1905 ja hänet haudattiin samaan hautaan miehensä kanssa. Testamentin ehtojen mukaan jokainen työntekijä sai osuuden Burroughsin omaisuudesta, joka oli kuusi guineaa kullekin. Hänen kuolemansa jälkeen perustettiin Burroughsin stipendi, jota hallinnoi Royal Pharmaceutical Society. Olive Burroughs yritti säilyttää osuutensa yrityksestä, mutta Wellcome käytti oikeuttaan ostaa osakkeet suoraan. Vasta vuonna 1924 Wellcome muutti holdingyrityksen nimen Wellcome Foundation Limitediksi.

Henry Salomon Wellcome vuonna 1880.

Sir Henry Salomon Wellcome syntyi rajahirsimökissä Almondissa, Wisconsissa pastori SC Wellcomelle, katetuissa vaunuissa kiertävälle lähetyssaarnaajalle, ja Mary Curtis Wellcomelle. Henry oli jo hyvin varhain kiinnostunut lääketieteestä. Henryllä oli tiukka uskonnollinen kasvatus, varsinkin suhtautumisessa alkoholiin ja raittiusliikkeeseen. Henryn isä oli väkevä adventtikirkon jäsen ja saarnaaja. Henry Salomon Wellcome oli merkittävä keräilijä ja vapaamuurari.

Henry perusti vuonna 1880 lääkeyhtiön Burroughs Wellcome & Company -nimellä kollegansa Silas Mainville Burroughsin kanssa. Aikaisemmin lääkkeet myytiin pääasiassa jauheina ja nesteinä, mutta he esittelivät Englannissa vuonna 1884 uutena lääkitsemistapana tabletit. Samoin he alkoivat suoramarkkinoida lääkkeitään lääkäreille ja jakoivat lääkäreille ilmaisia näytelääkkeitä. Silas Burroughs kuoli varhain vuonna 1895 ja Wellcome otti yrityksen omistukseensa. Yritys menestyi hyvin ja Henry Wellcome perusti useita tutkimuslaboratorioita lisää. Wellcome yhdisti kaikki kaupalliset ja ei-kaupalliset toimintansa vuonna 1924 yhteen holdingyhtiöön, The Wellcome Foundation Ltd:hen.

Sir Henry Wellcome ja Gwendoline Barnardo.

Henry Wellcome meni naimisiin vuonna 1901 Gwendoline Maud Syrie Barnardon kanssa, joka oli orpokodin perustaja, irlantilainen Thomas John Barnardon (s. 4.7.1845 ja k. 19.9.1905), tytär. Heille syntyi yksi poikalapsi, Henry Mounteney Wellcome vuonna 1903, joka lähetettiin sijaisvanhemmille noin kolmen vuoden ikäisenä. Poikaa pidettiin tuolloin sairaana ja hänen vanhempansa viettivät paljon aikaa matkoilla. Avioliitto ei kuitenkaan ollut onnellinen ja aviopari erosi vuonna 1909. Avioeron jälkeen Syyrialla – kuten häntä kutsuttiin – oli useita suhteita, mm. tavaratalon magnaatti Harry Gordon Selfridgen (s. 11.1.1858 Ripon, Wisconsin ja k. 8.5.1947 Putney, Lontoo) kanssa ja kirjailija William Sommerset Maughamin (s. 25.1.1874 Pariisi ja k. 16.12.1965 Nizza) kanssa, jonka kanssa hän sai lapsen, Mary Elizabeth, ja meni myös myöhemmin kirjailijan kanssa naimisiin.

Henry Wellcomesta tuli vuonna 1928 meritutkimusseuran kunniavarapuheenjohtaja. Vuoden 1932 syntymäpäivänään hänet nimitettiin Knight Bacheloriksi ja samana vuonna hänestä tehtiin Englannin Royal College of Surgeons -yliopiston kunniajäseneksi. Henry Wellcome kuoli keuhkokuumeeseen The London Clinicissä vuonna 1936 leikkauksen jälkeen 83-vuotiaana. Hänen kuolemansa jälkeen perustettiin Wellcome Trust, hyväntekeväisyyssäätiö, joka keskittyy terveystutkimukseen Lontoossa, Englannissa. Vuonna 2020 Wellcome Trust oli maailman neljänneksi rikkain hyväntekeväisyyssäätiö ja Financial Times kuvaili vuonna 2012 Wellcome Trustia Yhdistyneen kuningaskunnan suurimmaksi valtiosta riippumattomaksi tieteellisen tutkimuksen rahoittajaksi. Vuosiraporttinsa mukaan Wellcome Trust käytti 1,1 miljardia puntaa hyväntekeväisyyteen tilikaudella 2019/2020. OECD:n mukaan Wellcome Trustin vuoden 2019 kehitysrahoitus kasvoi 22 prosenttia 327 miljoonaan dollariin. Wellcome Trust -säätiön ensimmäinen puheenjohtaja oli Sir Henry Dale, Wellcome Physiological Research Laboratoriesin entinen johtaja, joka vuonna 1936 sai Nobelin lääketieteen palkinnon liittyen hermopulssien kemialliseen välitykseen.

Insuliini keksittiin Toronton yliopistossa vuonna 1921. Vanhat yritykset Burroughs Wellcome ja Allen & Hanburys olivat ensimmäisten joukossa, jotka tuottivat hormonia kaupalliseen käyttöön Iso-Britanniassa. Vuoteen 1923 mennessä Allen & Hanburys tuotti 95 prosenttia maan insuliinista. Vuoteen 1924 mennessä Burroughs Wellcome oli kuitenkin muuttanut prosessejaan tuottamaan insuliinia suuressa mittakaavassa lehmän haimasta.

Joseph Nathan & Co:n ensimmäinen kemisti Harry Jephcott lisensoi menetelmän D-vitamiinilisän valmistamiseksi vuonna 1924. D-vitamiinilisää myytiin Ostelinina (tuotenimi), joka oli Glaxon ensimmäinen lääketuote. Liiketoiminnan tutkimuspuoli kasvoi ja vuonna 1935 näki päivänvalon tytäryhtiö Glaxo Laboratories Ltd. Vuoteen 1947 mennessä Glaxo oli ohittanut emoyhtiönsä myynnin ja tuotevalikoimansa suhteen ja tytäryhtiö osti Joseph Nathan & Co:n. 1930-luvun lopulla penisilliini kehitettiin antibiootiksi. Vuoteen 1944 mennessä 80 prosenttia Yhdistyneen kuningaskunnan penisilliinituotannosta ohjattiin Glaxon Greenfordin tehtaan kautta. Beecham Ggroup perusti vuonna 1945 tutkimusosastonsa, Beecham Research Laboratoriesin, jossa keskityttiin antibiootteihin. Kaksitoista vuotta myöhemmin Beechamin tutkijat löysivät penisilliiniytimen, molekyylin ytimen, joka tunnetaan nimellä 6-APA. Tästä ytimestä he päättivät kehittää uutta penisilliiniä.

George Hitchings ja Gertrude Elion.

Tohtori George H. Hitchingsin (s. 18.4.1905 Hoquaim, Washington ja k. 27.2.1998 Chapel Hill, Pohjois-Carolina) tutkimusryhmä Burroughs Wellcome & Co:ssa teki kolmenkymmenen vuoden aikana joukon tärkeitä löytöjä. Näihin löytöihin kuuluivat 1950-luvun alusta lähtien malarialääkkeet ja aivan ensimmäinen onkologinen lääke leukemian hoitoon. Näitä seurasivat lääkkeet myös kihtiin, virusinfektioihin sekä elinsiirtojen hylkimisreaktioiden estoon. Vuonna 1988 George H. Hitchings ja hänen kollegansa biokemisti ja farmakologi Gertrude Belle Elion (s. 23.1.1918 ja k. 21.2.1999) saivat Nobelin lääketieteen palkinnot.

GSK pääkonttori sijaitsee Bretfordissa, Lontoossa.

Vuodesta 1956 inaktivoituja polirokotteita valmistivat ja kauppasivat Glaxo Laboratories, Wellcome Foundation ja belgialainen Recherche et Industrie Thérapeutiques. 1960-luvun alussa kehitettiin suun kautta annettavia poliorokotteita, jotka annettiin sokeripaloissa käyttäjille. Kun Glaxo Laboratories Ltd. osti Allen & Hanburys Ltd:n, uusi tutkimus- ja kehitysyksikkö tuotti markkinoille ensimmäisen astmalääkkeen vuonna 1969. Sitä seurasi ensimmäinen steroidipohjainen ehkäisevä lääke kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1997 tuotiin markkinoille parannellut inhalaattorit. Kuivajauheinhalaattoreiden parissa työskenteli yli 200 tiedemiestä ja insinööriä vuonna 2013.

Burroughs Wellcome & Co:n (USA) tiimi keskittyi 1980-luvun alussa tehokkaan hoidon löytämiseen HIV:lle. Marty St. Clair löysi sellaisen vuonna 1984 ja se otettiin potilaiden käyttöön vuoden 1987 alussa. 1990- ja 2000-luvuilla jatkui yksittäisten ja yhdistelmä-HIV-lääkkeiden sekä HIV-ongelmien, kuten AIDSiin liittyvän keuhkokuumeen, hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden kehittäminen ja lanseeraus. Tammikuussa 2000 julkistettiin, että Glaxo Wellcome plc sulautuu SmithKline Beecham plc:hen GlaxoSmithKline plc:ksi. Vuonna 2009 kumppanuus lääkeyhtiö Pfizerin kanssa johti ViiV Healthcaren lanseeraukseen; yritys keskittyy tarjoamaan edistynyttä hoitoa HIV-potilaille. ViiV Healthcareen vuonna 2012 liittyneen japanilaisen lääkeyhtiö Shionogin avulla yrityksellä on nyt kuusitoista hiv-hoitoa ja tautia ehkäisevää lääkettä.

GSK - maailman isoimpia lääkeyhtiöitä (1. osa) 

Lääkeyhtiön historia alkaa vuodesta 1715, jolloin Plough Court Pharmacy perustettiin Lontoossa. Nykyään yhtiö tunnetaan nimellä GSK. Tässä esityksessä luon lyhyen katsauksen yhtiön historiaan.

Täältä suureksi lääkeyhtiöksi kasvanut liiketoiminta lähti liikkeelle Lontoossa.

Aina siitä alkaen, kun Plow Court Phamacyssa Lontoossa vuonna 1715 alkoi toiminta, on yhtiö kehittänyt erilaisia lääkkeitä sekä rokotteita, jotka auttoivat ihmisiä terveydenhoidossa. Tänään biolääkeyhtiö GSK on kasvanut jo 70 000 ihmistä työllistäväksi yritykseksi. Suhteellisen pieni joukko ihmisiä 1700- ja 1800-luvuilla perusti innovatiivisia, terveyteen keskittyviä yrityksiä Englannissa, Aasiassa ja Tyynenmeren alueella sekä Yhdysvalloissa.

Apteekkari Silvanus Bevan.

Apteekkari Silvanus Bevan syntyi vuonna 1691 Swanseassa varakkaaseen Walesin kveekariperheeseen. Porvari isä Silvanus omisti kiinteistön Penclawdd Llanrhidianissa sekä maata ja tiloja. Äiti oli Jane Bevan (o.s. Phillips). Perheeseen kuului myös nuorempi Timothy-veli (1704-1786) ja kuusi sisarta. Silvanus Bevan lähti kotiseudultaan jo nuorena miehenä ja asettui asumaa Cheapsideen Lontooseen. Seitsemän vuoden oppisopimuskoulutuksen jälkeen Thomas Mayleigh’n luona Silvanus Bevan sai pätevyyden Worshipful Society of Apothecaries -yhdistykseltä vuonna 1715. Silvanus Bevan perusti oman apteekkinsa Lombard Street numero kahteen Plow Courtiin. Hänen apteekkinsa yhdessä huoneessa oli runoilija Alexander Pope syntynyt vuonna 1688.

Silvanus Bevan solmi avioliiton 9.11.1715 kuninkaallisen kelloseppä Daniel Quaren tyttären, Elizabethin, kanssa. Elizabeth valitettavasti kuoli pian heidän avioliittonsa jälkeen synnyttäessään pojan, joka eli vain muutaman tunnin. Silvanus Bevan avioitui vielä myöhemmin Martha Heathcoten kanssa, joka oli kuningas William III:n kveekarilääkäri Gilbert Heathcoten (1664-1719) tytär. Tämä avioliitto oli lapseton. William Cookworthy (s. 12.4.1705 ja k. 17.10.1780) oli Silvanus Bevanin apteekin oppipoikana; William Cookworthy oli myöhemmin kveekariministeri ja menestynyt apteekkari sekä tekniikan alan uudistaja, joka kehitti kiinalaisen alkuperän mukaisen kovapasta-posliinin valmistusta löytäessään kaoliinia Cornwallista. Vuonna 1770 hän perusti Bristoliin posliinitehtaan, jonka hän myi vuonna 1773 liikekumppanilleen.

Silvanus Bevan apteekkiliiketoiminta menestyi Lontoossa ja vuonna 1725 apteekkiin tuli mukaan hänen nuorempi veli, Timothy Bevan. Timothy Bevan jatkoi Plow Courtin apteekkarina veljensä jäätyä eläkkeelle ja Timothyn poika, Joseph Gurney Bevan (1753-1814) oli hänen seuraajansa apteekissa. Silvanus Bevan kuoli Hackneyssa 5.6.1765 ja hänet haudattiin Bunhill Fieldsin hautausmaalle. Tiedemies ja hyväntekijä William Allen (s. 29.8.1770 ja k. 30.9.1843) osti vuonna 1795 eläkkeelle jääneeltä Joseph Gurney Bevanilta Plough Courtin kemianliiketoiminnan. William Allen oli silkinvalmistaja Job Allenin (1734-1800) ja Margaret Staffordin (k. 1830) kveekariperheen vanhin poika. Hän opiskeli Rochesterin kveekarikoulussa, Kentissä, ja tuli mukaan isänsä liiketoimintaan. 1790-luvulla hän kiinnostui tieteestä ja hän osallistui tieteellisten yhdistysten kokouksiin, mm. St. Thomasin sairaalan ja Guy´s Hospitalin luontoihin. Allenista tuli Guy´s Hospitalin Chemical Societyn jäsen. Isänsä kuoltua William Allen otti perheen silkkiyrityksen hallintaansa.

William Allen.

Vuonna 1802 Allen valittiin Linnean Societyn jäseneksi ja hän luennoi kemiasta Guyn sairaalassa. Vain vuotta myöhemmin hänestä tehtiin Guy´s Physical Societyn puheenjohtaja ja Humphry Davyn ja John Daltonin neuvosta hän samoin hyväksyi kuninkaallisen instituutin kutsun tulla yhdeksi sen luennoitsijoista. Vuonna 1807 Allenin tutkimus hiilestä sai aikaan sen, että hänet valittiin Royal Societyn jäseneksi. Siellä hän tutustui paremmin Humphry Davyyn sekä ystävystyi Luke Howardin kanssa.

William Allenin lääkeyhtiö toimi vuonna 1795 nimellä Mildred & Allen, kun hänen kumppanina oli Samuel Mildred. Yhtiö toimi Lontoon Lombard Streetin varrella. Allen otti vuonna 1797 liikekumppanikseen kemisti Luke Howardin (s. 28.11.1772 ja k. 21.3.1864). Yhtiön myöhempi kumppani oli kveekariproviisori Daniel Bell Hanbury (s. 8.2.1794 Stamford Hill ja k. 12.2.1882 Clapham Common, Surrey), joka oli Allenin toisen vaimon perheenjäsen. Lääkeyhtiö oli jo saavuttanut arvostusta amerikkalaisten lääkärien keskuudessa 1700-luvun lopulla ja heidän lääkkeitä vietiin myös Länsi-Intiaan. William Allenin kuoltua Hanburyn perhe otti lääkeyrityksen hallintaansa.

Daniel Bell Hanburyn aikana lääkeyritys tuli entistäkin tunnetummaksi maailmalla, sillä Hanbury kävi mm. aktiivisesti kirjeenvaihtoa tunnettujen tutkijoiden kanssa. Yritys kasvoi jatkuvasti, mutta varsinkin 1800-luvun puolivälin jälkeen yritys kasvoi todella voimakkaasti. Yritys rakensi tehtaita Wareen, Hertfordshireen ja Bethnal Greeniin Itä-Lontooseen. Warenin tehdas aloitti tuotantonsa vuonna 1892 ja se erikoistui lastenruokiin, dieettituotteisiin, lääkinnällisiin pastilleihin, mallasvalmisteisiin ja galeenisiin valmisteisiin. Tuotemerkkejä olivat Allenburys N°1- ja N°2-ruoat (lähinnä maitoruoat alle kuuden kuukauden ikäisille vauvoille) ja Allenburys N°3 (mallasjauhoinen ruoka, kuusi kuukautta ja sitä vanhemmat lapset). Allenburys Ddiet oli ”stimuloiva juoma” sairaille, toipilaille ja vanhuksille. Allenburys-korput olivat ensimmäistä sopivaa kiinteää ruokaa vauvoille.

Allenburys väitti olevansa Isossa-Britanniassa edelläkävijä pastillien valmistuksessa ja siten tehdas tuotti samoin Allenburys glyseriini- ja mustaherukkapastilleja sekä 80 erilaista lääkeainetta sisältävää ja kiteytettyä pastillia. Waressa valmistettiin myös mallasvalmistetta ja mallasuutetta sekä ”Byno”-valmistetta. Joka oli mallasuute kalanmaksaöljyllä. Usein tuotteet pakattiin kemisteille ja muille jälleenmyyjille, joilla oli oma osoite ja toiminimi. Allen & Hanburys oli eräs ensimmäisistä kalanmaksaöljyn valmistajista Iso-Britanniassa ja yritys omisti tehtaita Lofoottien saarilla (Norja) sekä Hullissa ja Aberdeenissa, joissa turska saatiin suoraan Pohjanmerestä.

Bethnal Greenin tehdas kattoi suuren osan lääketehtaan liiketoiminnan hallinnollisesta ja tieteellisestä puolesta, johon kuului tutkimusta, analyyttistä valvontaa, kemiaa, farmasiaa ja farmakologiaa. Tässä tehtaassa valmistettiin galeenisia valmisteita, pillereitä, tabletteja, kapseleita ja muita farmaseuttisia ja lääketieteellisiä tuotteita. Tehdas tuotti myös kirurgisia instrumentteja – pääasiassa ruostumattomasta teräksestä valmistettuja – sekä Barts-leikkauspöytiä. Merkittävä tuote oli samoin Cromwell House Super Sensitive Baby Scale (valuraudasta valmistettu vaaka), joka suunniteltiin vauvojen tarkkaan punnitsemiseen testiruokinnan tai tutkimuksen aikana. Yrityksellä oli ulkomaiset sivuliikkeet Lindsayssa, Ontariossa, Durbanissa, Intiassa, Shanghaissa, Australiassa ja Buenos Airesissa sekä toimistoja monissa muissa maissa. Yrityksen osoite oli useiden vuosien ajan osoitteessa 37 Lombard Street, London EC. Allen & Hanburys toi markkinoille ensimmäisen selektiivisen ß²-reseptoriagonistin, Ventolinin eli salbutamolin, vuonna 1968. Lääke oli heti menestys ja lääkettä on käytetty astman hoitoon siitä lähtien.

Smith & Gilbertin lääketalo avattiin vuonna 1830 Philadelphiassa, Yhdysvalloissa. John K. Smith (n. 1805-1845) oli amerikkalainen apteekkari ja liikemies perusti oman lankonsa John Gilbert yrityksen osoitteessa 296 North Second Street Philadelphiassa. He myivät yhdessä lääkkeitä, maaleja, lakkoja, kemikaaleja ja ikkunalaseja. Gilbertin vetäytymisen jälkeen John K. Smith otti nuoremman veljensä, Georgen, liikekumppanikseen ja yrityksestä kasvoi menestyvä tukkuliike. Vuoteen 1870 mennessä veljenpoika Mahlon Smith oli noussut yrityksen johtoon ja mukaan yritykseen oli tullut myös kirjanpitäjä Mahlon Kline osakkaaksi; yrityksen nimi oli siinä vaiheessa Smith, Kline & Co. Yritys osti vuonna 1891 French, Richards & Co:n, ja tämän jälkeen yrityksen nimi muuttui muotoon Smith, Kline & French Co.

Pohjois-Englannissa kahdeksanvuotiaana paimenpoikana toiminut brittiläinen liikemies Thomas Beecham (s. 3.12.1820 Curbridge ja k. 6.4.1907 Southport) avasi ensimmäisen myymälänsä vuonna 1848. Beecham keskittyi vuonna 1859 yrityksen markkinointiin mainostamalla sanomalehdissä sekä käyttämällä tukkumyyjien verkostoa Pohjois-Englannissa ja Lontoossa rakentaen omaa liiketoimintaa nopeasti. Thomas Beecham työskenteli alkuun postimiehenä Kidlingtonissa, mutta vuonna 1847 hän muutti Wiganiin. Samana vuonna hän avioitui Jane Evansin kanssa ja yhdessä heille syntyi kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Myöhemmin Thomas Beecham meni naimisiin Sarah Pembertonin kanssa vuonna 1873 ja Mary Sawellin kanssa vuonna 1879. Hänen vanhempi poikansa oli Sir Joseph Beecham ja hänen pojanpoikansa oli tunnettu kapellimestari Sir Thomas Beecham (s. 29.4.1879 ja k. 8.3.1961). Englantilainen runoilija, opettaja ja historioitsija Helen Audrey Beecham (s. 21.7.1915 ja k. 31.1.1989) oli Sir Joseph Beechamin tytär.

Thomas Beecham kehitti reseptin laksatiivisille pillereille ennen kuin rakensi vuonna 1887 Iso-Britannian ensimmäisen sähkötehtaan. Beecham laajeni lopulta lääketutkimuksen alueelle keskittyen vielä varsinkin antibiootteihin ja fuusioitui SmithKline && Beckman Corp:n ja muodosti SmithKline Beecham plc.

 Tampereen Vanha kirkko ja Osmo Ikonen 19.1.2025

Tammerfors svenska församling eli Tampereen ruotsalainen seurakunta on luterilaisena seurakuntana osa Tampereen seurakuntayhtymää, joka ruotsinkielisyytensä vuoksi kuuluu Porvoon hiippakuntaan ja Keski-Uudenmaan rovastikuntaan. Tampereen kaupungin alueella on pitkä menneisyys ruotsinkielisellä kirkkoelämällä; ruotsin kielellä toiminut Messukylän seurakunta itsenäistyi jo vuonna 1636 Pirkkalan seurakunnasta. Nykyinen Tampereen ruotsinkielinen seurakunta perustettiin kuitenkin vuonna 1926 kaupunkiimme.

Tampere Vanha kirkko.

Tampereen ruotsinkielisellä seurakunnalla ei ole omaa kirkko, mutta seurakunnan järjestämiä tilaisuuksia pidetään seurakuntakodissa (Svenska Hemmet) ja Tampereen Keskustorilla sijaitsevassa Vanhassa kirkossa. Tämän lisäksi Tampereen ruotsalaisella seurakunnalla on tiloja Tampereen seurakuntien talolla. Tampereen ruotsinkielinen seurakunta on ainoa edelleen aktiivisesti toimiva ruotsinkielinen seurakunta, joka sijaitsee sisämaassa tai muutoin ei-perinteisesti ruotsinkielisellä alueella. Tampereen ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherra on Janne Heikkilä.

Vanha kirkko sisältä kuvattuna.

Ruotsin kuningas Kustaa III perusti Tampereen kaupungin lokakuussa 1779. Tampereen kaupunkiin merkittiin jo vuonna 1779 hyväksytyssä asemakaavassa kirkon paikka; asemakaavan suunnitteli maanmittari Daniel Hall (1740-1803), joka suoritti isojakomittauksia Hämeessä ja Savossa sekä laati Tampereelle ja Kuopiolle asemakaavat klassismin periaatteita noudattamalla. Torin varrella – tuohon aikaan torin nimi Tampereella oli vielä Kauppatori – kirkkotontti säilyi vielä pitkään rakentamattomana. Jumalanpalveluksiin tamperelaiset käyttivät vuoroin Messukylän kirkossa ja vuoroin kaupungin laidalla sijainneessa kruunun omistamassa viinanpolttimon rakennuksessa Tammerkosken rannalla. Kruunun viinanpolttimo toimi tällä paikalla ainakin vuosina 1778-1809, vaikka kruunu luopui polttimon toiminnasta jo vuonna 1785.

Vanhan kirkon saarnastuoli.

Tammerkosken kartanon vanha rakennus muutettiin vuonna 1786 tilapäiseksi saarnahuoneeksi. Kartanon vanhan rakennuksen eteläpää toimitti kirkon tehtävää ja pohjoispää toimi pappilana. Jumalanpalveluksia pidettiin näissä tiloissa sittemmin 45 vuoden ajan. Vanhan kartanorakennuksen kupeeseen pystytettiin pylväiden varaan tilapäinen kellotapuli. Vuonna 1786 Tampereen kaupunki sai samoin oman papin.

Taidemaalari Robert Wilhelm Ekman.

Rakennusmestari Åkerblom laati jo vuonna 1800 uudelle kirkkorakennukselle piirustukset sekä kustannusarvion. Kirkon rakentamiseen kerättiin varoja mm. kolehdeilla ja lahjoituksilla. Suomen sota Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1808-1809 viivytti kirkon rakennushanketta. Vuonna 1813 hallitus hyväksyi Tampereen Kauppatorin varren tontin uuden kirkon rakennuspaikaksi. Tämänkin jälkeen vielä kiisteltiin siitä pitääkö kirkko rakentaa puusta vai kivestä. Kuninkaan määräyksestä ei Ruotsin vallan aikana puukirkkoja olisi enää saanut tehdä, vaan ne olisi pitänyt valmistaa kivestä. Tamperelaiset olivat kuitenkin saaneet köyhyyteensä vedoten poikkeusluvalla rakentaa tämän puisen kirkkonsa. Lopulta kirkon suunnitteli arkkitehti Charles (Carlo) Francesco Bassi (s. 12.11.1772 Torino ja k. 11.1.1840 Turku), joka toimi myös Yleisten rakennusten intendentinkonttorin ensimmäisenä päällikkönä Helsingissä. Kirkko valmistui Tampereelle jo loppuvuodesta 1824. Vanha pappilarakennus ja kellotapuli purettiin ja keisari Aleksanteri I myönsi Suomen valtiovaroista 10 000 ruplaa uuden kellotapulin rakentamiseen. Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki) suunnittelema tapuli valmistui vuonna 1828. Kellotapuliin tilattiin kirkonkello Tukholmasta ja ainoastaan täydet tunnit näyttänyt tornikello tuli Könniltä, Ilmajoelta. Vanha kirkko sai vuonna 1831 taidemaalari Robert Wilhelm Ekmanin (s. 13.8.1808 Uusikaupunki ja k. 19.2.1873 Turku) maalaaman alttaritaulun, Vapahtaja yrttitarhassa.

Professori Nils Erik Wickberg.

Tampereen Vanhaa kirkkoa on kohennettu korjaushankkeilla useaan otteeseen, viimeksi vuonna 2000. Kaikkein merkittävin korjausrestaurointi tehtiin vuosina 1853-1954, jolloin kirkko palautettiin lähes alkuperäiseen asuunsa suomenruotsalaisen arkkitehti ja kirjailija, professori Nils Erik ”Nisse” Wickbergin (s. 10.9.1909 Helsinki ja k. 11.7.2002 Helsinki) laatiman restaurointisuunnitelman mukaisesti. Vanha kirkko on vanhin Tampereen keskusta-alueella säilynyt rakennus. Vanhan kirkon viereinen kellotapuli on toiseksi vanhin keskusta-alueen rakennuksista.

Tampereen Vanha kirkko vuonna 1892.

Kirkko vihittiin virallisesti käyttöön 11.4.1825. Ensimmäinen Jumalanpalvelus kirkossa tosin järjestettiin jo adventtina 28.11.1824. Yli kaksikymmentä vuotta kirkko oli ilman urkuja seurakunnan taloustilanteen vuoksi. Vasta vuoden 1846 lopulla ruotsalaissyntyinen urkujenrakentaja ja Kangasalan urkutehtaan perustaja Anders Thulé (s. 11.7.1813 Kila, Ruotsi ja k. 29.2.1872 Kangasala) alkoi itse neuvotella seurakunnan kanssa urkujen valmistuksesta Tampereen kirkkoon. Neuvottelut johtivat vuoden päästä 11-äänikertaisiin urkuihin, joista Anders Thulé teki seurakunnalle 1 200 hopearuplan tarjouksen koneiston kolmen vuoden takuulla, joka hyväksyttiin. Anders Thulésta piti alkujaan tulla lukkari, mutta hän päätyi kuitenkin kisälliksi ruotsalaisen urkujenrakentaja Gustaf Anderssonin urkurakentamolle. Anderssonin lähettämänä Thulé asensi urut mm. Turun tuomiokirkkoon ja Oulun tuomiokirkkoon. Ensimmäiset Anders Thulén omalla nimellä rakentamat urut valmistuivat vuonna 1844 Tammisaaren kirkkoon ja toiset urut vuonna 1845 Kangasalan kivikirkkoon. Kangasalan urkutehtaalla työskenteli urkumestarin itsensä lisäksi oppipoikia ja kisällejä. Tehtaan johtajaksi siirtyi vuonna 1872 Anders Thulén poika, urkutehtailija ja valtiopäivämies Bror Axel Thulé (s. 19.9.1847 Kangasala ja k. 13.8.1911 Kangasala). Tulenheimon suku on hänen jälkeläisiään.

Tampereen Vanha kirkko juhlii parhaillaan 200-vuotisjuhliaan. Juhlavuoden yhtenä konserttina Vanhassa kirkossa järjestettiin tunnin kestänyt Osmo Olavi Ikosen (s. 18.4.1980 Korpilahti) konsertti sunnuntaina 19.1.2025 kello 19. Osmo Ikonen on muusikko ja laulaja, joka soittaa ainakin kuutta eri instrumenttia. Vanhan kirkon konsertissa Ikonen soitti sekä kosketinsoitinta että akustista kitaraa. Vuodesta 2009 alkaen Osmo Ikonen oli mukana suositussa Sunrise Avenue -yhtyeessä kosketinsoittajana.

Osmo Ikonen.

Sellolla Osmo Ikonen aloitti musiikkiopintonsa jo kuusivuotiaana. Hän kuitenkin innostui myöhemmin pianon- ja bassonsoitosta. Osmo syntyi musikaaliseen viisilapsiseen perheeseen, jossa hänen kolmesta sisaruksistaan – Aili, Tuuli ja Heini - tuli ammattilaulajia. Osmolla on vielä lisäksi Aimo-veli. Osmon isä, musiikkineuvos Hannu Ikonen, on johtanut kuoroja - mm. Jyväskylän Studiokuoroa – ja sovittanut musiikkia. Rajaton-yhtyeessä laulava Aili Ikonen on Osmo Ikosen sisar. Osmo Ikonen opiskeli Kaustisen musiikkilukiossa, mutta hän muutti sieltä myöhemmin Helsinkiin ja jatkoi musiikkiopiskeluaan Sibelius-Akatemiassa. Ylioppilaslahjaksi Osmo Ikonen sai omalta isoisältään viulun.

Osmo Ikonen sai levytyssopimuksensa sovittaessaan J. Karjalaisen kappaletta Essi Wuorelan levyä varten ja tuottajien kuultua Ikosen laulavan demolevyllä kappaletta. Osmo Ikosen ensimmäinen single, Storm, julkaistiin digitaalisena 17.3.2008 ja CD:nä 26.3.2008. Pienlevy-yhtiö Van Gogh Records julkaisi Osmo Ikosen debyyttialbumin, Stories from Within, 21.5.2008. Albumi on tyylilajiltaan R&B- ja popvaikutteista modernia soulia. Albumi valittiin radioasema YleX:n viikon albumiksi viikolla 21/2008. Albumi julkaistiin samoin ulkomailla. Osmo Ikonen sävelsi, sanoitti ja tuotti albumin itse sekä soitti levyllä useita instrumentteja. Albumilla vierailivat mm. kitaristi Petteri Sariola (s. 16.10.1984) sekä rap-artistit Axl Smith (oik. Cas Malek-Smith, s. 10.3.1984 Helsinki) ja Redrama (oik. Lasse Mellberg, s. 2.10.1977 Helsinki). Osmo Ikosen toinen albumi, Heaven or Hell is Just a State of Mind, julkaistiin helmikuussa 2010.

Osmo Ikonen on soittanut Sunrise Avenuen ohella myös selloa Emma-palkitussa Oddattang-yhtyeessä ja bassoa The Northern Governors-yhtyeessä. Ikonen tunnetaan useista tv-ohjelmista, kuten esimerkiksi Lauantaiprojekti, Make up, The Voice of Finland, Tähdet, tähdet ja SuomiLOVE niin solistina kuin musiikin sovittajanakin. Muusikkoja ja laulajana Osmo Ikonen on vieraillut monilla äänilevyillä ja Ikonen on kirjoittanut kappaleita mm. Sunrise Avenuelle, Elastiselle, Anna Abreulle, Cheekille ja Fintelligensille. Nykyään Osmo Ikonen on keskittynyt tekemään omaa soolotuotantoaan suomenkielellä ja viimeksi häneltä on ilmestynyt sooloalbumi, Yhden miehen armeija, vuonna 2021.

Multi-instrumentalisti Osmo Ikonen.

Ammattilaulaja Osmo Ikosesta kasvoi armeija-aikana. Pianisteista oli ylitarjontaa eikä soittokunnissa ollut vakanssia edes sellistille. Kuitenkin soittokunnan silloinen soulbändi tarvitsi kipeästi laulajaa, joten Osmo uhrautui taiteen edessä. Nopeasti oli Sibelius-Akatemiassa myös valinnan paikka: jatkaako täyspäiväistä panostusta klassiseen sellonsoittoon vai laaja-alaisempaan muusikkuuteen. Tässä valinnassa rytmimusiikki veti pidemmän korren. Sellonsoitto sai jäädä jopa muutamaksi vuodeksi kokonaan. Päätöksen jälkeen Osmo Ikonen harjoitteli pianonsoittoa ja muitakin instrumentteja valtavalla intensiviteetillä. Vuonna 2009 Sunrise Avenue etsi kosketinsoittajaa ja Osmo Ikonen tuli kiinnitetyksi tuolloin yhtyeeseen.

Kerran Osmo Ikonen oli tilattu keikalle Suomen Turkuun viulun kanssa soittamaan ja hän matkusti matkan julkisilla liikennevälineillä. Sattui kuitenkin niin, että matkan aikana Osmon viulu oli jäänyt jollekin bussipysäkille huomaamatta. Osmo laittoi sosiaalisessa mediassa liikkeelle tiedon viulustaan ja vastauksia odotellessa eräs viulunrakentajan poika lupasi lahjoittaa Osmolle uuden viulun. Kun oma viulu sitten kuitenkin lopulta löytyi, kiitti Osmo viulunrakentajan poikaa saamastaan tarjouksesta ja kertoi oman viulun jo löytyneen. Lahjoittaja halusi kuitenkin itsepintaisesti lunastaa lupauksensa ja lahjoittaa Osmolle viulun. Näin Osmolla on nyt sitten kaksi viulua.

Kun Sunrise Avenue muutamia vuosia sitten ilmoitti tekevänsä jäähyväiskiertueensa ja lopettavansa sen jälkeen toimintansa- koronapandemia siirsi kiertuetta vuoteen 2021 – oli Osmo Ikonen jo kovin uupunut ennen koranapandemiaa ja kaipasi tarvittavaa lepoa kovasti. Tämän jälkeen Ikonen lähti vaimonsa, laulava näyttelijä Reetta Korhosen (s. 1986), kanssa pitkälle matkalle, joka rauhoitti hänen elämäänsä.

 Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (6. osa)

Simo Puupposen muutto Helsinkiin kiinnosti sanomalehtimaailmaa kovasti. Puupposta kyseltiin mm. Suomen Sosiaalidemokraatti -lehteen töihin; neuvottelutkin oli käyty asiasta, mutta työpaikka lehdessä ei kuitenkaan realisoitunut. Pasi Puupposen kertomuksen mukaan toimittaja Lasse Antero Lehtinen (s. 23.1.1947 Kotka) ajatteli, että Simo Puupponen oli elämäntavoiltaan liian boheemi lehteen työskentelemään. Tuovi Puupposen näkemyksen mukaan taas Simo Puupponen hylkäsi tarjouksen, koska siihen oli ”leivottu” sisälle poliittisen pakinoitsijan vaatimus. Savon Sanomien toimittaja Aimo Siltari (s. 24.10.1922 Savonlinna ja k. 10.9.2000 Kuopio) puolestaan tiesi kertoa Aapelin version: ”Menin toimittaja Penna Tervon puheille. Hän kyseli, mitenkä se on sen alkoholin laita. Sanoin, että kyllähän minä sitä käytän. Sitäkin. Siis alkoholia. Siihen Tervo heti: ’Ei tule mitään. Meillä on jo Jahvetti.’”

Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli.

Lasse Antero Lehtinen.

Marraskuun alussa vuonna 1953 ilmestyi Aapelin kolmas pakinakokoelma, Mutahäntä. Kokoelman pakinat oli kerätty vuosilta 1945-1953 ja näiden lisäksi kirjassa oli mukana vielä muutamia ennen julkaisemattomia pakinoita, kuten mm. Pakina -niminen pakina, josta teos (Mutahäntä) on saanut nimensäkin. Kiinalainen filosofi, Tšuang-Tsu, istuu Pu-joella ongella kaikessa rauhassa, kun kuningas Tsu lähettää virkamiehet pyytämään häntä hallitsemaan maata. Tšuang-Tsu kertoo, että kuningas Tsun maassa on kilpikonna, jonka kilpeä säilytetään temppelissä. ”Kumpaakohan tämä kilpikonna haluaisi mieluummin: maata kuolleena ja olla arvossapidetty kuori vai elää ja huiskia mutaa hännällään? Tšuan-Tsu sanoo haluavansa huiskia mutaa hännällään.

Kuten oli edellisten kokoelmien laita, myös Mutahäntä-kokoelman pakina-aiheet ovat hyvin sekalaisia. Yhdistävänä tyylillisenä piirteenä pakinoissa on ainoastaan dialogipakinoiden absurdius. Tämä tulee sangen selvästi julki sellaisissa pakinoissa, kuten Mies Kiinasta, Entäpä sitten ja Alte Kameraden, jossa kaksi miestä tapaa samassa ravintolapöydässä toisensa. Kielen taitavasta käytöstä kielii Mutahännässä pakina, Ansu Hassisen opetus. Pakina ilmestyi alkujaan Vitsa -nimellä, mutta kokoelmassa Aapeli alkaa pakinansa korkealentoisesti: ”Kansainvälinen oikeus ei ole tiettävästi tarkemmin määritellyt, millaiseen rangaistukseen on tuomittava henkilö, joka on kaatanut lähimmäisensä piipunpesään Illodinia.”

Pakinassaan Aapeli kertoo Ansu Hassisesta, jota hänen isänsä pieksää, kuten hänen muitakin poikiaan. Pojat laittavat saunan pesään dynamiittia, joka lennättää ukko Hassisen saunan mukana taivaalle. ”Jotkut tiedemiehet juttelevat kaikenlaista muka aineen häviämättömyydestä, mutta he eivät ole olleet ukko Hassisen kanssa saunassa.” Ansu Hassinen ottaa poikain tekemisestä syyn päällensä, koska suotta olisi kaikkien poikien lähdettävä linnaan. ”Täytyy sitä olla jotakin järkeä saunan räjäyttämisessäkin, sanoo Ansu.” Tarinan kertoja ymmärtää Ansu Hassisen opetuksen eikä anna vitsaa nuorelle miehelle, joka on läheisessä sukulaissuhteessa häneen ja hänen vaimoonsa.

Elefantin poikasia -nimisessä pakinassaan Aapeli ennakoi jo tulevia; elefantin poikasia etukäteen myyvä Kalle on pakinakokoelmassa saanut nimekseen Vinski. Pakinoitsija Aapeli on tiivistänyt sanomalehtipakinaansa ja kirjoittanut pakinaansa täysin uuden lopun, joka valaiseen pakinoitsijan elämänfilosofiaa: ”Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut.”

Aapelin Mutahäntä -pakinakokoelman ensimmäisen arvostelun laati Aapelin kollega Paavo Eerikäinen Savon Sanomiin. Otsikolla, Hyvää ja syvää, Eerikäinen kirjoitti: ”Aapeli pyöräyttää pinnalle sen, mikä naurattaa: naurettavuuden. Ja se on juuri se seikka, joka panee aikamiehenkin, ellei nyt itkemään, niin ainakin miettimään, miksi sekä nauru että itku saavat nenän niistettävään kuntoon.” Paavo Eerikäisen arvostelusta saattaa aistia hieman varautuneen suhtautumisen Mutahäntään. Suomalaisessa Suomessa Matti Kuusen arvostelussa on sama huomio tehtynä: ”Mestaritkin torkahtelevat. Aapeli on kelpuuttanut mukaan enemmän sekundaa kuin ennen.”

Vuonna 1951 yhdistämällä lehdet Näköala ja Ajan kirja syntynyt kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Hälli kirjoitti näin: ”Mutahäntä on henkisiltä mitoiltaan avara ja tunnoiltaan humaaninen, vaikkakin Aapeli leppoisasti sirottaa moneen hämärään haavaan kirpeänpääkin suolaa. Sananviljelytaidossa hän saattaa tuoda mieleen jonkun vanhan mestarin, Avertšhenkon, jopa Tšehovin, ei niinkään esikuvana kuin huumorin salaisten suonten tapaajana. Aapelin kolmas kokoelma antaa aihetta odottaa häneltä jotain uutta niin pakinan kuin myös hänen kotiseutuaan ja sen eläjiä kuvaavan humoristisen romaanin piiristä.”

Kun kustannuspäällikkö Inka Makkonen (s. 29.11.1909 Suonenjoki ja k. 20.1.2008 Tampere) nimitettiin – hän työskenteli vuosina 1934-1941 Gummeruksella – WSOY:n lastenkirjaosastosta vastaavaksi, hän alkoi heti etsiä tuoreita lastenkirjallisuuden tekijöitä. Inka Makkonen houkutteli ”talliinsa” Oiva Paloheimon, Aila Meriluodon Aale Tynnin, Kirsi Kunnaksen sekä Aapelin sanomalla, että kansakoulunopettajat kirjoittavat lastenkirjoja – mikset sinäkin? Sitten alkoikin tapahtua: Oiva Paloheimolta ilmestyi Tirlittan (1953), Aale Tynniltä Kissa liukkaalla jäällä sekä muita satuja (1954) ja Heikin salaisuuden (1956), Aila Meriluodolta Pommorommo (1956), Kirsi Kunnakselta Tiitiäisen satupuu (1956) ja Tiitiäisen tarinoita (1957) sekä Aapelin Koko kaupungin Vinski (1954) ja Vinski ja Vinsetti (1956).

Koko kaupungin Vinski on tarina punatukkaisesta ja pisamanaamaisesta alle kymmenvuotiaasta pojasta, Vinskistä. Kaupungin apteekkarilta Vinski saa näkymättömyyspulveria, joka auttaa yhteisön jäsenten asioiden järjestämisessä. Eräs Vinskin urotyö oli kellonsoittajan pienen Liisa-tytön pelastaminen kellotapulista lukkojen takaa. Tästä urotyöstä häntä aletaan kutsua koko kaupungin Vinskiksi. Vinski haluaa palkinnoksi, että Kulku-Roopelle järjestetään vakituinen asunto.

Vuonna 1956 ilmestyi seuraava eli toinen Aapelin Vinski-kirja, Vinski ja Vinsetti. Kirjan aluksi apteekkari käy kertomassa Vinskille, että näkymättömyyspulveria ei enää valmisteta. Pulveri ei mene enää, koska ihmiset eivät halua olla näkymättömiä. Apteekkari lausuu: ”Maailmantilanne on sellainen, että ihmisen pitää näkyä.” Pulverin tilalle apteekkari tuo Vinskille puhuvan harakan, jota ei kuitenkaan saa sanoa harakaksi, vaan Vinsetiksi. Vinski on sangen kiltti ja hyvätapainen poika, joka toisinaan kyllä toimii hyvän käytöksen ja sopivuuden harmaalla alueella. Toisaalta Vinski ei tee pahaa tarkoituksellisesti tai ole ilkeä. Vinsentti sen sijaan on hieman epäsovinnaisempi ja anarkistisempi toimija. Varsinkin Vinsetin puheenparret herättävät Vinskissä hämmennystä.

Vinski -kirjojen välillä vuoden 1954 lopulla Aapelilta ilmestyi teos, Meidän Herramme muurahaisia: kavalkadi pienestä kaupungista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kuopioon. Teoksen esikuvana oli kirjailija Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia. Edgar Lee Mastersin kirja ilmestyi Arvo Albin Turtiaisen (s. 16.9.1904 Helsinki ja k. 8.10.1980 Helsinki) kääntämänä suomeksi vuonna 1947. Aapeli saattoi kirjansa valmiiksi WSOY:n kesäpaikassa Savukunnassa. WSOY:n pääjohtaja Yrjö Aarne Jäntti (s. 10.10.1905 Porvoo ja k. 29.10.1985 Helsinki) oleskeli myös paikalla ja kyseli päivittäin kirjan valmistumista. Kirjailija ei olisi tohtinut vielä luovuttaa käsikirjoitustaan, mutta Jäntti vei käsikirjoituksen puoli väkisin painoon Porvooseen. Kirjan runomuotoisten hautakirjoitusten tilalle Aapeli laittoi kokoelman monologeja, yhteensä 43. Ohjaaja Rauni Molberg dramatisoi ja ohjasi Aapelin kirjasta vuonna 1964 televisiolle kolmeosaisen sarjan, jossa Aapeli eli Simo Puupponen esiintyi toimittaja Pöyhösenä. Samoin teattereissa esitettiin kirjan näytelmäversiota, jota näyteltiin mm. Kuopiossa, Tampereella, Seinäjoella, Viialassa, Kajaanissa ja Keravalla.

Kuvassa toinen vasemmalta on Yrjö Jäntti.

Kirjan kavalkadin yksipuhujia ovat mm. tehtailija Kiiskinen, eversti Bruun ja leskirouva Mia Pallenius; Kiiskinen tekee kuolemaa sairaalassa, Bruunilla on nuori vaimo ja leskirouvalla ahne ja kepuli Anders-poika, joka lakimiehenä kynii äitinsä ja kaikki, joihin kyntensä iskee. Myötätunto Aapelilla on vähäväkisten ja marginaalissa olevien puolella. Juopottelun vuoksi orkesterista potkut saanut viulunsoittaja Kalle Mykkänen istuu raitistuneena tenu-ukkojen seurassa sorakuopalla. ”Täällä on hyvä olla, kun on otettu luulot pois, luulo luulon jälkeen. Ylistetty olkoon kohtalo, kun salli minun kaataa nuottikaapin ja saada potkut viimeisestä paikastani.”

Juoppo on myöskin valokuvaaja Johannes Hurme, jonka viinanhuuruisissa unelmissa on ottaa huomenna SE KUVA. Sen kuvan hän myisi Lifeen ja tie aukeaa hänelle siitä maailmalle. Aluksi hän menisi vaikka Pariisiin ottamaan taidekuvia ja sitten Amerikkaan. Valokuvaajalle todellisuus on kuitenkin ravintolapöydässä istuessa karua: ”Olut on kuusikymmentäkuusi, viini seitsemänkymmentä, ei mitään hätää vielä.” Rouva Valma Hurmeen monologissa näyttäytyy valokuvaaja Hurmeen masentava elämä. ”Nuori tyttö rakastuu laatikkokameraan ja saa elinikäiseksi tuollaisen onnettoman näppäilijän.” Vaimo kuskaa tyhjiä viinipulloja kauppaan rahaa saadakseen, jotta ei sinä päivänä tarvitsisi pyytää makkaraa ja leipää velaksi.