Tuure Jaakko Kalervo Junnila (40. osa)
Kokoomuksen saattoi 1970-luvun loppupuolellakin jakaa kolmeen osaan: oikealla laidalla oleviin konservatiiveihin, keskellä sijaitsevaan pragmaattiseen puoluejohtoon ja vasemmalla oleviin radikaaleihin nuorison edustajiin, joita puolueen nuorisoliiton johdossa vei eteen Ilkka Kanerva. Vuoden 1975 lopussa Tuure Junnila jäi eläkkeelle Kansallis-Osake-Pankin palveluksesta, joka oli jatkunut vuodesta 1948 alkaen. Eläköityminen ei kuitenkaan Junnilan tapauksessa tarkoittanut sitä, että hän olisi luopunut kansanedustajan tehtävistä. Aina Junnila oli ollut antikommunisti, mutta 1970-luvun edetessä hän alkoi myös hiljalleen epäillä sosiaalidemokraattien tarkoitusperiä.
Kesäkuussa 1976 mm. Junnila puheessaan budjetin lähetekeskustelussa mainitsi: ”Sosiaalidemokraattinen puolue, maan suurin puolue, on elänyt syvenevän rappion tilassa 1960-luvun puolivälistä alkaen. Epätoivoinen pyrkimys ns. ulkopoliittisen hovikelpoisuuden saavuttamiseen ja sen jälkeen sen säilyttämiseen on ajanut siihen, että tuo puolue on yhä enemmän loitontunut länsimais-pohjoismaisen sosiaalidemokratian linjasta ja julistautunut julkisestikin jonkinlaiseksi sosialistiseksi puolueeksi. Tuota puoluetta nykyisin johtava kokematon maisterijuntta – kuuluu siihen junttaan tosin kokemattomia juristejakin – on johtanut puolueen politiikan siihen, että heidän ja kommunistien yhteiskuntapoliittiset päämäärät ovat samaistuneet”.
Kokoomus puolueena oli jo pitemmän aikaa hallituspolitiikassaan yrittänyt paitsioasemastaan ulospääsyä harjoittamalla politiikkaa, jota Tuure Junnila kutsui ”aatteellisen strepteasen politiikaksi”. Tälle politiikalle oli Junnilan mukaan tyypillistä se, ”että Kokoomus on hallituskelpoisuuden saavuttamiseksi ollut valmis luopumaan monista aikaisemmista pitkään edustamistaan poliittisista periaatteista ja asenteista”. Tämä politiikka oli alkanut jo keväällä 1969 Kokoomuksessa puolueen antaessaan ymmärtää, että se on valmis hallitusyhteistyöhön kommunistien kanssa. Toinen Kokoomuksen takinkääntö koski puolueen suhtautumista presidentti Urho Kekkoseen. Näistä myönnytyksistä huolimatta mikään ei näyttänyt avaavan tietä Kokoomukselle hallitusvastuuseen.
Jos harjoitettu politiikka ei tuota haluttua tulosta, on varmaankin Junnilan mielestä korkea aika tarkistaa puolueen politiikkaa. Mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan puolueen kulkua suunnata? Puoluevaltuuston varapuheenjohtaja Jouni Mykkäsen näkemyksen mukaan Kokoomuksen pitäisi edetä vielä entistäkin pidemmälle myötäilyssä ja puolueesta heitettäisiin yli laidan kaikki, ”jotka milloin presidentti Kekkosen, milloin kommunistien politiikkaa käsitellessään ovat viljelleet myös kriittisiä äänenpainoja”. Tuure Junnila kyllä tunnisti tästä, että hän itse olisi ensimmäinen henkilö Kokoomuksesta ulosheitettävien listalla. Silti Junnila uskoi, että Mykkäsen ehdotus ei johtaisi muuhun kuin riitoihin ja hajaannukseen puolueessa.
Junnilan sen sijaan ehdotti itse seuraavaa: ”Haluaisin ensinnäkin, että Kokoomus vapautuisi nykyisestä kompleksinomaisesta, alituisesta hallituskelpoisuutensa tuijottamisesta ja alkaisi harjoittaa mahdollisimman tehokasta politiikkaa niiden mahdollisuuksien puitteissa, joita Kokoomuksella yhä on käytettävissään meihin kohdistetusta hallituspoliittisesta syrjinnästä huolimatta. Meidän on täältä eduskunnasta käsin koetettava valvoa kannattajakuntamme etuja niin tehokkaasti kuin mahdollista. - - Meidän on mm. riittävän tärkeiden asioiden yhteydessä uskallettava käyttää perustuslakien määrävähemmistösäännösten käsiimme antamaa asetta.”
Kokoomuksen toinen tavoite piti Junnilan mukaan olla vaalimenestyksen vahvistaminen: ”Kokoomuksen on asetettava tavoitteekseen eduskuntaryhmämme vahvuuden nostaminen ainakin 40 edustajan tasolle”. Tuure Junnilan mielestä puolueen täytyisi samoin tarkistaa kantaansa presidenttikysymyksessä. Kevään 1975 puoluekokouksessa oli tehty päätös Urho Kekkosen taakse asettumisesta vuoden 1978 presidentinvaaleissa. Tämä päätös oli Tuure Junnilan mielestä ”hätiköity ja virheellinen” ja tämän Junnila myös kertoi eduskunnassa lokakuussa 1976.
Kokoomuksen puheenjohtaja Harri Holkeri kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa Tuure Junnilan puuttumisen presidenttikysymykseen olleen ”kunnianvastaista ja arvotonta”. Junnila ei tuoreeltaan voinut vastata Holkerin väitteeseen, sillä hän oli osallistunut maaherra Kaarlo Pitsingin johtamaan valtuuskuntaan, joka tutustui Maon jälkeiseen elämään Kiinassa. Palattuaan tältä matkalta Junnila vastasi väitteeseen Helsingin Sanomissa 20.11.1976 seuraavasti: ”Harri Holkeri tietää varsin hyvin, että Kokoomuksen viime puoluekokouksessa, jossa päätös nykyisen presidentin taakse asettumisesta tehtiin, minä käytin puheenvuoron, jossa avoimesti vastustin tällaista päätöstä. Miten voisi olla kunnianvastaista ja arvotonta, jos pysyy johdonmukaisesti entisellä kannallaan? Jotta kriisistä selvittäisiin, muodostettavien hallitusten sekä pohjakuvioita että henkilövalintoja pitäisi perusteellisesti tarkistaa. Mutta nykyisen presidentin vallassa ollen siihen ei ole mahdollisuuksia. Hän on aivan liiaksi oman tähänastisen politiikkansa, omien sympatioittensa ja antipatioittensa vanki, eikä hänellä sen vuoksi ole enää tarpeellista poliittista liikkumavaraa. Näissä oloissa Kokoomuksen tulisi pitkäaikaisena ja suurimpana oppositiopuolueena antaa kasvavaa levottomuutta tunteville kansalaisille edes jotakin toivoa ryhmittymällä päättäväisesti taistelemaan presidenttikysymyksen ratkaisemiseksi aivan uudelta pohjalta.”
Todellisuudessa koko poliittinen kenttä Kokoomuksesta kommunisteihin oli käytännössä vannonut Urho Kekkosen nimeen vuoden 1978 presidentinvaaleissa. Reilusti yli 90 prosenttia kansanedustajapaikoista kuudesta suurimmasta puolueesta olivat yhden ja saman presidenttiehdokkaan valinnan takana, joten oli mahdotonta puhua mistään todellisesta vaalitaistelusta. Tuure Junnilan mukaan tällaiset vaalit olivat lähinnä ”ilveilyä”. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Urho Kekkosen vastaehdokkaina olivat vain marginaalisten pienpuolueiden neljä ehdokasta: kristillisten Raino Westerholm, SMP:n Veikko Vennamo, perustuslaillisten Ahti S. Salonen ja SKYP:n Eino Haikala, joten vaalitilanne oli lähinnä koominen.
Tuure Junnila – vaikka olikin teatterin ystävä – sanoutui jyrkästi irti moisesta näytelmästä ja samalla kieltäytyi asettumasta valitsijamiesehdokkaaksi. Kokoomuksen nuorisosiipi Ilkka Kanervan johdolla suhtautui Tuure Junnilan toimintaa Kekkosen vastaisena menettelynä ja he vaativat Junnilaa vastuuseen päätöksestään. 9.12.1977 puoluehallituksessa tästä asiasta käytiin erittäin kiivasta keskustelua. Keskustelun jälkeen puheenjohtaja Harri Holkeri meni Urho Kekkosen luokse keskustelemaan Tuure Junnilan erottamisesta Kokoomuksesta. Keskustelu kuitenkin päätyi siihen, että Junnilasta ei tehty ulkopoliittista marttyyriä ja Junnila sai siis pitää puolueen jäsenkirjansa.
Vuoden 1978 valitsijamiesvaalien tulos meni aikalailla ennusteiden mukaisesti. Urho Kekkosen taakse saatiin yli 82 prosenttia annetuista äänistä, mikä tarkoitti 260 valusijamiestä. Kristillisten Raino Westerholm sai toiseksi suurimmalla äänimäärällä 24 valitsijamiestä ja Veikko Vennamolle jäi vain kymmenen valitsijamiestä sekä Ahti S. Saloselle kuusi valitsijamiestä. Eino Haikalan kannatus oli vain alle prosentin luokkaa. Kokoomus menestyi suurimmista puolueista heikoiten. Puolue sai alle 15 prosenttia annetuista äänistä ja menetti edellisiin eduskuntavaaleihin verraten 145 000 ääntä ja kunnallisvaaleihin verraten 200 0000 ääntä.
Tuure Junnila kiteytti avatessaan 1.2.1978 eduskuntaryhmänsä järjestäytymiskokouksessa asiaa seuraavasti: ”Tämä vaalikatastrofi on Kokoomuksen kannalta sitä arveluttavampi, kun Kokoomuksen menetys koitui paitsi nukkuvien puolueen nimenomaan niiden puolueiden, ennen muuta kristillisten mutta myös perustuslaillisten hyväksi, jotka vakavimmin kilpailivat Kokoomuksen kanssa samoista äänestäjistä.” Kiistaton tosiasia oli se, että Urho Kekkosen taakse asettuminen oli syönyt puolueen kannatusta. Käteen ei jäänyt mitään, eikä Junnilan mielestä tule jäämäänkään. Hänen mukaansa myös tulevissa hallitusneuvotteluissa Kokoomus tultaisiin edelleen ohittamaan. Näin tapahtuisi, koska ”Kekkonen pitää suhteittensa säilymistä Kokoomuksen hallituksen tuloa vastustavaan vasemmistoon paljon tärkeämpänä asiana kuin Kokoomuksen hallituksessa oloa”.
Kansanedustaja Tuure Junnila rinnasti juuri vaalitappion kärsineen Kokoomuksen aseman olevan paljolti ”samantapainen kuin niinä aikoina 1930-luvulla, jolloin suhteiden hämärtyminen Lapuan liikkeen ja IKL:n suuntaan oli raskaasti verottanut Kokoomuksen kannatuspohjaa. Paasikivi, pessimisti kun oli, puhui silloin jopa siitä mahdollisuudesta, että IKL saattaa tehdä lopun koko Kokoomuksesta. Näin ei toki käynyt, ei vähimmin kiitos sen, että vanhojen valtiomiesten reservistä apuun kutsuttu Paasikivi puolueen uutena puheenjohtajana selkeytti puolueen linjaa ja palautti Kokoomuksen uskottavuuden luotettavana konservatiivisena puolueena. Samanlaista puolueen linjan selkeyttämistä, jonka Paasikivi silloin suoritti, me kaipaamme nytkin, mutta vastakkaisella suunnalla. Kaikkinainen vilkuilu vasemmalle, kansanrintamapolitiikan ja sen perimmäisten suunnittelijoiden perään täytyi jättää, jos mielimme saada takaisin nyt menetetyt äänestäjät.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti