Olli Antero Ahvenlahti (12. osa)
Olli soitti Strengin levytyksissä juuri hankkimaansa Fender Rhodes 73 -sähköpianoa, joka oli hänen ensimmäinen oma keikkapiano. Hän innostui soittimeen kuultuaan Miles Davisin levyjä, kuten mm.Bitches Brew ja In a Silent Way vuonna 1970. Levyllä sähköpianoa soitti Joe Zawinul ja jälkimmäisellä levyllä Chick Corea sekä Larry Young. Levylle Olli soitti täysin improvisoidun sähköpianosoolon tällä uudella soittimellaan. Pekka Strengin levy ei kyllä ollut jazzmusiikkia, mutta oli kuunnellut paljon muutakin musiikkia ja seurannut mitä musiikkimaailmassa tapahtuu. Streng oli laulaja-lauluntekijä, joka soitti kitaraa. Sillä kitarallaan hän myös sävelsi laulunsa itse. Love Recordsin idea oli löytää uusia lauluntekijöitä ja antaa heidän myös levyttää tuotantoaan. Äänityssessiot olivat kovin rauhallisia ja hiljaisia; paljoa ei puhuttu, vain soitettiin ja välillä poltettiin tupakkaa kahvihuoneessa. Levyn äänityksistä vastasivat Erkki Hyvönen ja Kari Tamminen. Myöhemmin molemmat päätyivät Yleisradioon äänittäjiksi.
Olli Ahvenlahden ihailemia pianisteja olivat varsinkin Chick Corea ja Herbie Hancock. Olli hankki oman Fenderinsä Musiikki-Fazerilta Aleksanterinkadun myymälästä, jossa oli kaksi kappaletta Fender Rhodes-sähköpianoja; toinen meni Ollille ja toisen Fenderin osti Heikki Sarmanto. Ollin Fender Rhodes on suitcase model, jossa soittimen koskettimisto on pedaalin sisältävän oman kovaäänisosan päällä tukevasti. Soitin painaa kovasti ja sen roudaamiseen tarvitaan aina kahta henkilöä. Soittimen hankinta poiki Ollille myös paljon keikkoja lisää. Olli soitti samoin uuden soittimensa kanssa monilla albumeilla, kuten esimerkiksi Kalevala-yhtyeen ensimmäisellä albumilla People No Names ja Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Haurun soololevyllä Information.
Jukka Haurulla oli jonkin aikaa Superkings-yhtye, jossa Ollin lisäksi soittivat Vesa Aaltonen rummuissa, Heikki ”Häkä” Virtanen bassossa – moelemmat soittivat myös Tasavallan Presidentti-yhtyeessä – ja kitarassa Jukka Hauru sekä viulussa Juhani Poutanen. Superkings soitti etupäässä Jukka Haurun sävellyksiä, mutta niiden joukossa oli myös Ollin sävellys Opitcochry. Yhtye oli pystyssä vuonna 1973 ja yhtye soitti joulukuussa 1973 keikan Yleisradion Liisankadun studiolla. Keikka taltioitiin levylle, joka julkaistiin Svart Recordin Pop-Liisa -sarjassa, mutta Ollin sävellys ei taltioitunut äänitteelle. Jukka Haurun musiikkia rinnastettiin aikanaan Frank Zappan musiikkiin.
Olli oli löytänyt Emun kautta Frank Zappan musiikin ennen kuin Zappa tuli konsertoimaan Suomeen. Hasse Walli ihaili Jimi Hendrixin soittoa, mutta myös Frank Zappan musiikkia. Hasse toi myös Ollille kuunneltavaksi Zappan musiikkia. Emun kautta ekat Zappat olivat Mothers of Invention ja We’re Only in It for the Money. Zappan keikalla soittivat koskettimia Georg Duke ja Ian Underwood. Ruth Underwood, Ianin vaimo, soitti vibrafonia ja perkussioita. Zappan bändi oli melko iso ja hänen musiikissa oli vaikutteita myös jazzista ja länsimaisesta taidemusiikista.
Olli Ahvenlahden merkittäviä opettajia harmonian ja sovittamisen opissa ovat Sibelius-Akatemian Martin Fagerlun sekä myös jazzpianisti Esko Elias Linnavalli (s. 4.9.1941 Turku ja k. 21.12.1991 Kelsinki). Esko Linnavalli alkoi jo vuonna 1964 tehdä sovituksia Scandia-levy-yhtiölle ja toimia orkesterinjohtajana. Jaakko Salo oli toinen legendaarinen Scandian sovittaja-kapellimestari. Esko Linnavalli jatkoi 1970-luvulla RCA-levymerkin tuotantopäällikkönä. Esko Linnavalli toimi myös Radion tanssiorkesterin kapellimestarina jo 1960-luvulla. Vuonna 1975 Linnavalli valittiinjuuri perustetun Uuden Musiikin Orkesterin johtajaksi. Hän toimi orkesterin taiteellisena johtajana aina kuolemaansa saakka. Esko Linnavalli sävelsi orkesteriteoksia ja iskelmiä (Kuin kello käy) sekä elokuva- ja televisiomusiikkia. Useat Dannyn, Kirkan ja Tapani Kansan levyttämistä 1960- ja 1970-lukujen kappaleista ovat Esko Linnavallin sovittamia. Suomen Big Band -yhdistys, Imatran Big Band Festival ja UMO Jazz Orchestra järjestivät kesällä 2005 ensimmäisen Esko Linnavalli big band -sävellyskilpailun Imatra Big Band -festivaaleilla. Vuonna 1990 Suomen Jazzliitto myönsi Esko Linnavallille Yrjö-palkinnon. Esko Linnavalli kuoli vaikeaan sairauteen 50-vuotiaana Helsingissä. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon Helsingissä.
Esko Linnavalliin Olli Ahvenlahti tutustui Vesa-Matti Loirin välityksellä. Loiri ja Linnavalli asivat jonkin aikaa samassa huoneistossa Pengerkadulla, mutta myös Make Lievonen oli välillä Loirin alivuokralaisena. Lievonen oli jossakin välissä myös Toni Edelmannin kämppäkaveri. Esko Linnavalli oli Ollia kahdeksan vuotta vanhempi. Olli Ahvenlahti piti Esko Linnavallin verbaaliakrobatiasta ja älystä, nopeudesta ja hyvän maun rajoilla kulkevasta huumorista. Esko Linnavalli on vahvasti bebophenkinen pianisti ja sovittaja. Eskosta tuli Ollille samoin hyvä ystävä.
Ollin mielestä Esko Linnavallin yhtye oli paras perinteisiin bebopharmonioihin nojaava suomalainen jazztrio. Linnavallin trio teki myös paljon erilaisten laulusolistien säestystehtäviä. Yhtye soitti paljon esimerkiksi Adlonin ravintolashown yhtyeenä. Linnavallin triossa soittivat Heikki ”Heeba” Annala bassoa ja Christian Schwindt rumpuja. Esko Linnavallista tuli lopulta niin työllistetty musiikin alueella, että 1960-luvun loppuun trion esiintyminen täytyi lopettaa. Olli Ahvenlahti kuuli kuitenkin trion soittoa vuonna 1968 Porin Jazzissa. Esko Linnavalli vei Ollin mukanaan Etelä-Helsingin kulttuuriravintoloihin ja tutustutti Ollin mm. pianisti ja arkkitehti Pentti Hietaseen (s. 1937 ja k. 9.12.2020), rumpali Esko ”Rusina” Rosnelliin (s. 23.6.1943 Pori ja k. 24.9.2009 Helsinki) ja runoilija-kirjailija Pentti Saaritsaan sekä kielenkääntäjä Matti Brotherukseen. Heidän lempipaikkojaan oli ravintola Sea Horse eli Sikala.
Klubeilta ja Sea Horsesta iltaa vetäydittiin viettämään usein Huvilakadulle, jossa Brotherus toimi isäntänä vaimonsa, Hetan, kanssa. Brotherus piti kulttuuriväestä ja soittajista ja illat venyivät kesäiltoina pitkiksi juoden ja tupakkaa poltellen. Huvilakadulla vastapäisessä talossa asusti toinen jazzdiggari, Masi Pekkala, jonka perhe omisti koko talon. Talon pohjakerroksessa oli vielä uima-allas, joka oli myös seurueen käytössä. Hyvin pian Esko Linnavallista tuli myös Olli Ahvenlahden työnantaja, sillä aina välillä Eskolla työt kasautuivat siten, että hänen täytyi delegoida töitään Ollille eteenpäin. Olli sai Eskolta hyvän briefingin kulloinkin haettavasta sovituksesta. Hän jakoi oppejaan ja taitojaan Ollille auliisti ja tuki nuorempaa opinhaluista kollegaansa.
Olli oli jameissa tutustunut myös Eero Koivistoiseen, joka halusi Ollin soittamaan sähköpianoaan klassikkoalbumilleen, Wohoo! Eero Koivistoisen bändissä soittiva rumpuja Reiska Laine ja Esko Rosnell, ja heidän lisäkseen Ertsi Ojanen, Pekka Sarmanto ja Eero Koivistoinen. Albumi äänitettiin joulukuussa 1972 Finnvoxin studiolla ja levy julkaistiin seuraavana vuonna. Albumilla soittavat sähköpianoa Esko Linnavalli, Olli Ahvenlahti ja Esa Helasvuo. Albumin äänitykset olivat tiukkoja sessioita, sillä Eero Koivistoisen sävellykset olivat vaikeita jazzkappaleita, joissa oli paljon eri osia.
Eero Koivistoisen ensimmäinen soitin oli 11-vuotiaana viulu, jolla hä soitti barokki- ja kamarimusiikkia. Hän vaihtoi soittimen 16-vuotiaana alttosaksofoniin, sillä hän mieltyi jazzmusiikkiin, jota hänen veli oli tuonut meriltä. Myöhemmin Koivistoinen vaihtoi alttosaksofoninsa tenori- ja sopraanosaksofoneihin. Hän aloitti opiskelun 1960-luvun puolivälissä Sibelius-Akatemiassa, jossa soittoa opetti Eero Linnala ja säveltämistä Aulis Heikki Sallinen (s. 9.4.1935 Salmi). Koivistoisen ensimmäinen yhtye oli kokeilevaa avantgarde- ja fuusiojazzia soittanut trio Edward Vesalan ja Pekka Sarmannon kanssa. 1967 trio julkaisi ep-levyn Jappa ja rumpaliksi vaihtui Reino Laine. Samana vuonna Koivistoinen liittyi Blues Sectioniin, joka oli Suomen ensimmäinen proge-yhtye. Yhtye kuitenkin hajosi vuonna 1968, kun Koivistoinen jätti sen. Hän siirtyi noin vuodeksi soittamaan The Boys-yhtyeeseen.
Vuonna 1967 perustettu Jazzliitto myönsi ensimmäisen Yrjö-palkintonsa Koivistoiselle. Vuonna 1968 ilmestyi ensimmäisen Koivistoisen sooloalbumi, Valtakunta, ja levyllä lauloivat Eero Raittinen, Seija Simola ja Vesa-Matti Loiri sekä Koivistoinen itse. Seuraavana vuonna Koivistoisen kvartetti voitti yhtyekilpailun Montreux’n jazzfestivaaleilla Sveitsissä. Voittoa on pidetty ensimmäisenä suomalaiselle jazzille osoitettuna kansainvälisenä tunnustuksena ja sen ansiosta yhtye pääsi esiintymään Newportin jazz-festivaaleille Yhdysvaltoihin. 1970-luvun alussa Koivistoinen muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan Berklee College of Musiciin, Bostoniin. Siellä hän opiskeli kolme lukukautta opettajinaan mm. Joe Viola ja Herb Pomeroy. 1970-luvulta lähtien Eero Koivistoinen on samoin opettanut Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Vuonna 1975 Eero Koivistoinen oli mukana perustamassa Uuden Musiikin Orkesteria ja hän myös soitti yhtyeessä aina vuoteen 1990 saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti