Tuure Jaakko Kalervo Junnila (35. osa)
Puolueet kävivät keskenään vuonna 1972 neuvotteluja siitä, kuinka presidentti Kekkosen jatkoaika järjestyisi. Ajatuksen poikkeuslaista esitti ensimmäisenä julkisesti Rafael Paasion vähemmistöhallituksen oikeusministeri, juristi Pekka Kalervo Paavola (s. 3.8.1933 Tampere ja k. 18.3.2023 Tampere), Pohjois-Hämeen sosiaalidemokraattien piirikokouksessa Tampereella 16.4.1972. Tässä kokouksessa on läsnä myös ulkoministeri ja SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa, joka välittömästi ilmoitti kannattavansa Pekka Paavolan esitystä. SDP:n taustavaikuttaja, Arvo ”Poika” Tuomisen (alk. Arvid, s. 5.9.1894 Hämeenkyrö ja k. 27.5.1981 Tampere) mukaan Pekka Paavola oli ennen ehdotuksensa julkista esitystä keskustellut asiasta Kalevi Sorsan ja SDP:n puheenjohtaja, pääministeri Rafael Paasion kanssa, jotka olivat myös hyväksyneet ehdotuksen. Poikkeuslakia vastustivat tuossa vaiheessa mm. Kokoomus, LKP, SKL ja SMP.
Poikkeuslakiasia sai joulukuussa 1972 hyvin mielenkiintoisen käänteen. 19.8.1972 Rafael Paasion hallitus lykkäsi EEC-sopimuksen allekirjoitusta ja samalla hallitus jätti myös eronpyynnön. Presidentti Urho Kekkonen oli elokuussa 1972 neuvotellut Zavidovossa Neuvostoliiton johtajien kanssa Suomen mahdollisesta kauppasopimuksesta Euroopan yhteisön kanssa. Zavidovon neuvotteluista tärkeitä asiakirjoja vuosi julkisuuteen. Myöhemmin selvisi, että asiakirjat vuotivat tuolloin tasavallan presidentti Kekkosen kansliapäällikkönä toimineen oikeustieteilijä Veli Orko Antero Jyrängin (s. 9.8.1933 Hamina ja k. 29.4.2020 Helsinki) kautta. Presidentti Urho Kekkonen katsoi, ettei hän enää nauttinut Neuvostoliiton luottamusta eikä siten olisi enää seuraavissa vaaleissa käytettävissä presidentiksi. Myöhemmin presidentti Kekkonen ja pääministeri Sorsa matkustivat Neuvostoliittoon todetakseen, että presidentti Kekkonen nautti edelleen Neuvostoliiton johdon luottamusta. Joulukuussa 1972 poikkeuslain 34 vastustajaa lähettivät Urho Kekkoselle kirjelmän, jossa Kekkosen toivottiin estävän ”kansalaisten syrjään sysäämisen” presidenttiä valittaessa. Kirjelmän allekirjoittajia olivat mm. Göran von Bonsdorff, Adolf Ehrnrooth, Erik von Frenckell, Wolf H. Halsti, Matti Kuusi, Lauri Pihkala, Rurik Pihkala, Pentti Poukka, L. A. Puntila ja Ahti M. Salonen.
Tuure Junnilalla oli kansanäänestyksen ehdotuksesta oma näkemys teoksessaan, Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla: ”Vaikka asia ei suoraan julki lausuttukaan, taka-ajatuksena oli tietysti, että jos tuollaisessa kansanäänestyksessä äänestäjien suuri enemmistö ilmaisisi kannattavansa Kekkosen toimikauden pidentämistä, silloin myös Kokoomus voisi hyväksyä poikkeuslain asian lopulliseksi järjestämiseksi. Olisihan silloin joka tapauksessa saatu näyttö siitä, että itse ansa, eikä vain eduskunta olisi Kekkosen toimikauden jatkamisen takana.”
Myös kova kiire asian käsittelyssä kiinnitti Tuure Junnilan huomion. Vaikka kansanäänestystä koskeva asia ei ollut edes ryhmän kokouksen esityslistalla, Junnilan saapuessa kokoukseen työesteensä vuoksi hieman myöhässä oli tämä kohta kuitenkin viety kokouksessa myönteiseen päätökseen. Kuultuaan tapahtuneesta Junnila halusi puheenvuoron kokouksessa ja ilmoitti ihmettelevänsä sitä, kuinka näin merkittävä asia käsiteltiin – vielä tällä tavalla – yhdessä ainoassa kokouksessa ilman, että ryhmän kaikkia jäseniä olisi asiasta edes informoitu. Tuure Junnilan mukaan myös eduskuntaryhmä oli ylittänyt valtuutensa päätöstä tehdessään, koska puolueen omien sääntöjen mukaan puoluekokous oli ainoa elin, jonka toimivaltaan kuului päätösten tekeminen presidenttiasiassa.
Sanomalehti Uusi Suomi julkaisi mielipideosastossaan Kokoomuksen eduskuntaryhmän kiistellyn kokouksen jälkeisenä päivänä edustaja Tuure Junnilan kirjoituksen otsikolla ”Neljännenkö kerran Kekkonen?” Kirjoituksen Junnila laati 18.4.1972. Mielipidekirjoituksessaan Tuure Junnila kirjoitti George Washington ja Thomas Jefferson kieltäytyivät Yhdysvalloissa aikanaan asettumasta kolmatta kertaa ehdokkaiksi presidentinvaaleissa. Näin toimien he loivat maassaan puolentoista vuosisadan ajan noudatetun poliittisen tradition, jonka mukaan sama henkilö voidaan valita vain kahden nelivuotiskauden ajaksi presidentiksi. Presidentti Franklin D. Roosevelt asettui neljä kertaa ehdolle ja hänet myös valittiin neljä kertaa presidentiksi. Presidentti Rooseveltin valtakauden jälkeen kongressi hyväksyi Yhdysvaltain perustuslakiin muutoksen, joka kieltää saman henkilön valinnan presidentiksi enempää kuin kaksi kertaa. Junnila kirjoitti: ”Muutosta perusteltiin nimenomaan sillä näkökohdalla, että mitä kauemmin yksi mies pitää hallussaan presidentin suurivaltaista virkaa, sitä enemmän maa lähestyy autoritääristä systeemiä ja samalla ’kansan todellisen vapauden tuhoutumista’”.
Tuure Junnila edelleen kirjoitti suomettumisesta vaikkapa näin: ”Paljon puhuttu finlandisoitumis-sanan synty ja leviäminen maailman kieliin ilmaisee suurvallan naapuruudessa elävän pienen maan asteittaista suitsumista riippuvuussuhteeseen naapuriinsa nähden on tapahtunut nimenomaan Kekkosen presidenttikautena, eikä näin ole tietenkään tapahtunut ilman perustetta. Yksityiskohtiin ei tässä yhteydessä juuri voi puuttua, mutta eräs suhteellisen tuore esimerkki Kekkosen presidenttikauden ulkopoliittisesti arveluttavista ratkaisuista on syytä todeta. Tarkoitan presidentin viime elokuussa tekemää aloitetta Saksojen tunnustamiskysymyksessä. Se seikka, että presidentti Kekkonen silloin yhtäkkiä luopui siihenastisen johdonmukaisen ja varovaisen Saksan politiikkansa asemista ja lähti uusiin kokeiluihin, ei ainakaan tähän mennessä ole tuottanut maallemme minkäänlaista nähtävissä olevaa etua, mutta sen sijaan on kyllä aiheuttanut runsaasti goodwillin menetystä ja ehkäpä eräitä konkreettisempiakin haittoja.”
Juha Vikatmaan mielestä Tuure Junnila tärveli sanomalehti Uudessa Suomessa presidentti Urho Kekkosen ulkopolitiikan pahasti riekaleiksi. Sellaiseen tekoon ei hänen mielestään yhdelläkään suomalaisella porvaripuolueella ollut yksinkertaisesti varaa. Huonot suhteet presidentti Kekkoseen muodostivat hänen mukaansa erään keskeisen esteen porvareiden vaikutusvallan kasvulle. Vikatmaa julisti Nykypäivä-lehdessä: ”Kekkonen jatkaa maan presidenttinä vuoden 1974 jälkeen. Tämä asia on selvää!” Vikatmaa vielä jatkoi: ”Oppi on lyhyt ja selvä: Kokoomuksen tulee tukea tri Kekkosen jatkoaikaa. Tämä tulee tehdä avoimesti.”
Harri Holkerin tehtäviin kuului Kokoomuksen ja presidentti Kekkosen välisten suhteiden parantaminen, mutta puheenjohtajana hänen täytyi huomioida myös puolueensa yhtenäisyys, jolle puheetkin poikkeuslaista olisivat myrkkyä. Varsinais-Suomen Kokoomuksen kesäjuhlien yhteydessä Rymättylässä heinäkuun alussa 1972 Harri Holkeri toppuutteli Juha Vikatmaan ja hänen tukijoittensa intomielisyyttä sanoen, että Kokoomus asettaa oman presidenttiehdokkaan, jos puheet poikkeuslaista eivät lopu. Puheenjohtaja Harri Holkeri ei tämän puheensa jälkeen koskaan enää ollut poikkeuslakia vastaan. Päiviö Hetemäki hiljensi Harri Holkerin, sillä Hetemäki vaati, että Kokoomus on pakotettava poikkeuslain taakse ja poikkeuslaki oli ajattava eduskunnassa läpi. Hetemäen mukaan vain Kekkosen presidenttiys takaisi Neuvostoliitolle takeet siitä, ettei Suomen EEC-sopimukseen liittyisi muuta kuin kauppapolitiikkaa.
Päiviö Hetemäki – hänen mielestään EEC-sopimus oli Suomen säilymiselle länsimaisena yhteiskuntana suorastaan elinehto – kertoi Harri Holkerille ja Kokoomuksen muille johtohenkilöille osallistuneensa keväällä Tamminiemessä korkean tason illallisille, joissa läsnä oli ollut samoin neuvostoliittolaisia diplomaatteja ja kauppapolitiikan asiantuntijoita. Illallisen yhteydessä syntyi kiivasta väittelyä EEC-sopimuksen välttämättömyydestä Suomen hyvinvoinnille. Keskustelun loppupäätelmä oli Päiviö Hetemäen mukaan se, ”että Neuvostoliiton pitää vakuuttua siitä, ettei EEC-sopimus vaikuta Suomen ulkopoliittiseen linjaan”.
Tuure Junnilan mukaan Kokoomus oli ”laidasta laitaan aivan yksimielinen” siitä, että EEC-sopimuksen allekirjoittaminen oli ”mitä tärkeintä ulkomaankauppamme ja sen mukana teollisuutemme häiriöttömän kehityksen varmistamiseksi”. Presidenttikysymys sen sijaan hajotti puoluetta pahasti. Puolueen oikean laidan edustaja, upseeri, vuori-insinööri ja kansanedustaja Kaino Gunnar Laatio (alk. Lindfors, s. 10.9.1915 Turku ja k. 12.4.2010 Helsinki), oli jyrkästi sitä mieltä, että vaikka EEC-sopimus oli välttämätön Suomelle, ”sen yhteydessä ei pidä käydä minkäänlaista kauppaa”, vaan puolueen täytyi nimetä oma presidenttiehdokas. Puolueen vasemman laidan edustajat – heistä huomattavimpana Juha Vikatmaa – katsoivat sen sijaan, että ”poikkeuslaki ei ole niin merkillinen asia ja että vaihtoehdot Kekkosen jälkeen saattavat olla meidän kannaltamme vielä ’kamalampia’”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti