Tuure Jaakko Kalervo Junnila (42. osa)
Iivana Julma valloitti valtakuntaansa laajentamalla ja alistamalla valtansa alle mm. Kasanin ja Astrakanin tataarikunnat ja hän myös aloitti Siperian valloituksen. Haaveen tasolle jäivät vielä häneltä Krimin kaanikunnan hävitys sekä Itämeren rannikkoalueiden valtaus. Venäjä tunkeutui Itämeren alueelle Pietari Suuren (1672-1725) aloitteesta ja Mustanmeren rannikko vallattiin Katariina II:n (1729-1796) hallintokaudella. Melko perinpohjaisesti Tuure Junnila kertoo kirjassaan Pietari Suuren ja Katariina II:n aikaisesta valloituspolitiikasta sekä Ranskan vallankumouksen aikaisesta Venäjän vallan kasvusta. Junnila ei myöskään unohda kertoa Nikolai I:n (1796-1855) ja Aleksanteri II:n (1818-1881) aikaisista valtakunnan laajennuksista.
Vuonna 1917 päättyi keisarillisen Venäjän historia vallankumoukseen ja hetken aikaa näytti jopa siltä, että koko suuri maa kaatuu sen mukana. Näin ei kuitenkaan käynyt ja vallankumouksessa nousi maan johtoon uudet johtajat, jotka alkoivat ennen pitkään kaapata perinteen velvoittamina suuren maan vanhaa valloituspolitiikkaa hyödyntäen lisää alusmaita. Brest-Litovskin nöyryyttävässä sanelurauhassa maa menetti ensin merkittäviä osia väestöstään, infrastruktuurista sekä teollisuudestaan. Syntyvaiheessa Neuvostoliitto ei vielä ollut suuri muttei mahtavakaan. Kesään 1918 mennessä Vladimir Iljitš Leninin (alk. Uljanov, s. 22.4.1870 Simbirsk ja k. 21.1.1924 Gorkin kylä) bolsevikkihallitus oli saanut tilanteen hallintaansa vasta Moskovassa ja Pietarissa.
Ukrainan itsenäisyys oli Leninille kova paikka ja sitä alettiin ottaa heti takaisin, kun Saksa romahti marraskuussa 1918. Jo seuraavana vuonna Ukraina palautettiin imperiumiin takaisin ja pari vuotta myöhemmin samoin Georgian, Armenian ja Azerbaidzhanin itsenäisyydet nujerrettiin. Vuonna 1922 Neuvostoliitto julistettiin perustetuksi ja kaikki em. maat liitettiin sosialistisina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon. Vuonna 1924 Leninin kuollessa Neuvostoliitto oli vielä huterissa kantimissa. Vielä valtakuntaan olivat liittämättä Viro, Latvia ja Liettua sekä tietyt Puolan alueet. Keisari Aleksanteri I:n Ruotsilta 1809 valloittama Suomi oli myös itsenäistynyt sekä Bessarabia oli menetetty Romanialle.
Toisen maailmansodan taisteluissa Saksan nujertaminen loi Josif Stalinin (18.12.1878 Gori ja k. 5.3.1953 Moskova) johtamalle Neuvostoliitolle uniikin ja historiallisen tilaisuuden alueidensa merkittävään laajentamiseen. Valloitusten määrässä Stalinia voi mainiosti verrata muihin Venäjän tsaareihin. Itämeren alueella Stalin palautti Pietari Suuren aikaiset rajat vieden ne vielä paljon pidemmälle kuin Pietari Suuri. Neuvostoliittoon liitettiin Itä-Preussi pohjoisosiltaan ja eteläosaltaan Puolaan, josta tuli Neuvostoliitosta riippuvainen kansandemokratia. Romania joutui luovuttamaan jälleen Bessarabian ja Bukovinan Neuvostoliitolle. Rutenian puolestaan luovutti Neuvostoliitolle Tšekkoslovakia.
Neuvostoliiton valtaamat alueet kattoivat yli 400 000 neliökilometriä ja väestön määrä nousi näiden alueiden johdosta yli 20 miljoonalla hengellä. Tuure Junnila kirjoittaa viitaten Neuvostoliiton länsirajalle syntyneisiin satelliittivaltioihin, ”mutta todellisuudessa neuvostovallan laajeneminen toisen maailmansodan seurauksena oli näiden lukujen osoittamaa vielä monin verroin suurempi”. Tuure Junnila käsittelee kirjansa luvussa ”Viimeinen imperiumi” kaikki 15 neuvostotasavaltaa tehden huomioita niiden elinkeino- ja väestörakenteista. Junnila tutkii samoin Itä-Euroopan kansandemokratioiden muodostamaa imperiumin kakkosvyöhykettä sekä kolmatta, etäisempää vyöhykettä, johon lukeutuvat mm. Afganistan, Kuuba ja eri Afrikan maita.
Tuure Junnila ihmettelee: ”Mistä johtuu, että länsieurooppalaisten siirtomaaimperiumien luhistuessa venäläinen neuvostoimperiumi on osoittanut samanaikaisesti suurta koossapysymiskykyä eikä vain sitä, vaan myös jatkuvaa laajenemiskykyä?” Junnila muistuttaa, että Baltian maissa Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuspolitiikka merkitsi lähinnä sortoa ja tukahduttamista, mutta toisissa Keski-Aasian ”muhamettilaistasavallassa se merkitsee edistystä tsaarinajan olosuhteisiin verrattuna”. Keski-Aasiassa heillä oli edes jonkinlainen kieli- ja kulttuuriautonomia, mutta varsinkin aineelliset olosuhteet olivat parantuneen Neuvostovallan aikana selvästi. Esimerkkinä kirjassaan Junnila käyttää Uzbekistania, jonka väestöstä vuonna 1917 oli 98 prosenttia luku- ja kirjoitustaidottomia. Neuvostovallan aikana uzbekkien keskimääräinen odotettavissa oleva elinaikakin lisääntyi 40 vuodesta 70 vuoteen.
Tuure Junnilan mukaan myös Neuvostoliiton koettaessa pitää imperiumiaan kasassa se käytti huomattavasti voimakeinoja siihen kovaotteisemmin, määrätietoisemmin ja häikäilemättömämmin kuin läntiset siirtomaavallat imperialistisen politiikan loppuvuosina. Junnila näki samoin geopolitiikan merkityksen; lännen siirtomaavalloilla valloitetut alueet sijaitsivat yleensä hyvin pitkien etäisyyksien päässä emämaasta, kun neuvostoimperiumilla ei ollut niin pitkiä etäisyyksiä ja oltiin samalla mantereella. Suuren Neuvostoliiton oli helpompi alistaa pienempiä kansoja, kuin väkimäärältään pienempien siirtomaavaltioiden, kuten Englannin ja Hollannin siirtomaavaltojen.
Kirjansa viimeisessä luvussa Tuure Junnila käsittelee Suomea ja laajennushaluista Venäjää. Siitäkin huolimatta, että voimasuhteissa erot olivat valtavan suuret, ei Junnilan mukaan saa unohtaa tätä: ”Ei pidä eikä ole lupaa unohtaa, että ei vain sävyisä ja varovainen politiikka, vaan myös päättäväinen itsenäisyystahto ja sen mukainen puolustuskyvystä huolehtiminen on myös eräs Suomen itsenäisenä säilymisen elinehto. Suomalaisten vastarinnan tahto ja taistelukyky pelasti maamme talvisodassa joutumasta sen kohtalon alaiseksi, joka Baltian maita kohtasi muutamaa kuukautta myöhemmin. Nämä kokemuksen suomalaisten vastarinnan tahdosta ja taistelukyvystä sekä talvisodassa että myös ns. jatkosodassa olivat ilmeisesti eräänä tekijänä myötävaikuttamassa siihen pidättyvyyteen, jota Stalin sittenkin lopulta osoitti Suomen suhteen toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja ns. vaaran vuosina.
Muistettakoon, mitä Franklin Delano Rooseveltin (s. 20.1.1882 Hyde Park ja k. 12.4.1945 Warm Springs) avustajana Jaltan konferenssissa toiminut Charles Bohlen (s. 30.8.1904 ja k. 1.1.1974) muistiinpanoissaan kertoi Stalinin sanoneen tuossa konferenssissa helmikuussa 1945 Franklin Rooseveltille ja Winston Leonard Spencer Churchillille (s. 30.11.1874 ja k. 24.1.1965): ’Kansa, joka on taistellut itsenäisyytensä puolesta niin urhoollisesti kuin Suomi, ansaitsee tiettyä arvonantoa.’”
Tuure Junnilan tarkoitusperiin ei ollut missään vaiheessa kuulunut, että hän kirjoittaisi omat muistelmansa. Seitsemänkymmentä ikävuottakaan ei ollut tarpeeksi iso motivaattori vanhojen asioiden muisteluun. Junnila ei myöskään pitänyt koskaan päiväkirjaa, josta hän olisi helposti voinut palauttaa mieleensä menneitä tapahtumia päiväkohtaisesti. Senkään vuoksi hän ei kokenut muistelmille tarvetta, koska hän oli kuitenkin kirjoittanut useita kirjoja tapahtumista, joita oli itse seurannut hyvin läheltä. Syksyllä 1979 Junnila sai kustantajaltaan WSOY:ltä tarjouksen muistelmien tekemisestä. Mietittyään tarjousta muutamia päiviä Junnila tuki siihen tulokseen, ”että ehkäpä tällainen puheenvuoro saattaisi sittenkin olla paikallaan. Olenhan kuitenkin ollut sodanjälkeisessä Suomessa ja 1950-luvun jälkipuoliskolta lähtien nimenomaan ’Kekkosen tasavallassa’ melko hyvillä näköalapaikoilla.”
Tuure Junnila aloitti kirjoittamisen tarkoituksenaan saada aikaiseksi ns. poliittiset muistelmat. Saatesanoissa jo hän lupasi, ettei aio kirjoittaa yksityiselämästään, ”vaan lähinnä siitä ns. julkisesta toiminnasta, jossa olen poliitikkona ja talousmiehenä ja hiukan tiedemiehenäkin mukana ollut”. Syksyllä 1980 muistelmat julkaistiin nimellä: Toisinajattelijana Kekkosen tasavallassa. Poliitikon ja pankkimiehen omakuva. Muistelmateoksesta 67 prosenttia on omistettu politiikalle, mutta mielenkiintoisen osan kirjasta muodostaa Junnilan kerronta sukutaustastansa, lapsuus- ja nuoruusvuosista sekä toiminta tieteen ja talouselämän palveluksessa. Tuure Junnila paljastaa teoksessaan melko paljon sellaistakin asiaa, jota hänestä ei aikaisemmin ole tiedetty. Henkilökohtaisten paljastusten lisäksi Junnila valottaa myös monia 1930-luvun taloustieteen, sota-ajan finanssihallinnon sekä Kansallispankin liepeillä tapahtunutta historiaa.
Tuure Junnila siteeraan muistelmateoksensa lopussa brittiläistä konservatiivipoliitikko, Alfred Duff Cooperia (s. 22.2.1890 ja k. 1.1.1954), joka nimesi omaeläkertansa otsakkeella: Old Men Forget. Tällainen otsikko ei kylläkään koskenut Tuure Junnilaa, koska Junnilan muisti toimi hyvin ja hän taisi tapahtumien taustat. Joskus Junnilan esityksissä saattoi jäädä tarkentamiselle ja mahdollisesti tulkinnalle varaa, mutta onneksi varsinaisia virheitä tekstissä oli todella vähän. Junnila aikoi jatkaa kirjoittamistaan muistelmiensa jälkeenkin, jos terveys vain piisaisi. ”Kirjoitan mitä itse haluan, mutta töistä, toimeentulosta ja ansaitsemisen pakosta vapautuneena. Jos jokin kirjoistani tuottaisi vaihteeksi jotakin tekijänoikeuspalkkiotakin, en sitä toki halveksi, mutta tulen ilman sitäkin toimeen. Olen taloudellisesti riippumaton, vaatimattomalla tasolla tosin, mutta silti riippumaton. Olen näin ollen sekä taloudellisesti että henkisesti riippumaton. Olen vapaa mies.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti