Tuure Jaakko Kalervo Junnila (37. osa)
Eduskunnassa poikkeuslaki tuli kolmanteen ja ratkaisevaan käsittelyyn 17.1.1973. Eduskunnan suuressa salissa keskustelu asiasta alkoi puolilta päivin ja jatkui aina 12 tunnin ajan; sekä vastustajat että kannattajat saivat perustella näkemyksiään poikkeuslaista. Kuitenkaan keskustelussa ei tullut esille mitään olennaisesti uutta. Eduskunnan yleisölehterit pysyivät täysinä koko poikkeuslain käsittelyn ajan. Poikkeuslain kohtalo eduskunnassa ratkesi lopulta 18.1.1973 vuorokauden ensimmäisellä tunnilla. Poikkeuslakiesityksen puolesta annettiin 170 ääntä ja sitä vastaan annettiin 28 ääntä. Näin eduskunnan suuri enemmistä tuli hyväksyneeksi poikkeuslain, joka käytännössä tarkoitti, ettei vuonna 1974 suoritettaisi hallitusmuodon edellyttämiä presidentinvaaleja. Tuure Junnilan sanoin asia tarkoitti ”samalla sitä, että Suomen kansalta näiden vaalien osalta riistettiin sille hallitusmuodon 23 §:ssä säädetty äänioikeus presidenttiä valittaessa.”
Lopullisessa äänestyksessä poikkeuslakia vastaan äänestivät historiallisessa äänestyksessä seuraavat 28 kansanedustajaa: Kokoomus; Mikko Asunta, Juuso Häikiö, Tuure Junnila, Salme Katajavuori, Eeva Kauppi, Gunnar Laatio, Eero Lattula, Olavi Lähteenmäki, Timo Mäki, Pentti Mäki-Hakola, Olavi Nikkilä, Kullervo Rainio, Sami Suominen, Alli Vaittinen-Kuikka, Tauno Vartia. Suomen Maaseudun Puolue; Juhani Kortesalmi, Rainer Lemström, Arvo Sainio, Mikko Vainio, Pekka Vennamo, Veikko Vennamo. Suomen Kristillinen Liitto; Olavi Ronkainen, Veikko Turunen, Raino Westerholm. Liberaalinen Kansanpuolue; Olavi Borg, Irma Toivanen. Ruotsalainen Kansanpuolue; Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé.
Vuoden 1973 valtiopäivien aloittaessa Kokoomuksen eduskuntaryhmän ensimmäisessä kokouksessa Tuure Junnila avasi puheellaan näin: ”Kokoomus on tätä nykyä revennyt kahtia ylhäältä alas asti kuin temppelin esirippu.” Keskustelu poikkeuslaista oli ollut ”kärjekästä ja kireätä, jopa niin kireätä, että sieltä täältä on kuulunut kuiskeita uuden puolueen perustamisestakin.” Tuure Junnilan mukaan porvaripuolueiden hajaannusta ei ollut ”mitään järkeä lähteä lisäämään, mutta toisaalta on avoimesti kyllä todettava myös se, että ajanoloon saattaa työskentely yhdessä ja samassa puolueessa osoittautua hankalaksi, jos puolueen piirissä alkaa itse poliittisen perusfilosofian suhteen ilmetä liian suuria ja ehkä pysyväisluonteisia erimielisyyksiä.”
Juha Vikatmaa vaati keväällä 1973 puheenjohtaja Harri Holkeria erottamaan puolueen oikeistosiiven edustajia – jotka olivat vastustaneet poikkeuslakia eduskunnassa – Kokoomuksesta, kuten esimerkiksi Tuuren Junnilan, Raimo Ilaskiven ja Pentti Mäki-Hakolan. Vikatmaa ei ainoastaan vaatinut, vaan hän myös uhkasi taloudellisilla seurauksilla, jos henkilöitä ei eroteta. Harri Holkeri heitti röyhkeän nuoren Vikatmaan toimistosta ulos. Juha Vikatmaa kävi ohi puoluejohdon suoraan Tamminiemessä ja Tehtaankadulla Neuvostoliiton suurlähetystössä ohjeita saamassa ja tietoa jakamassa. Vikatmaa oli mukana samoin salaisessa hankkeessa, jonka tarkoitus oli perustaa Keskustapuolueesta, Liberaalisesta kansanpuolueesta sekä Kokoomuksesta ja RKP:n maltillisista enemmistöistä muodostuva uusi oikeistopuolue. Vikatmaan ohella hankkeen vetäjinä olivat Mikko Immonen (s. 16.10.1933 Rantasalmi ja k. 6.3.2017), Pär Olav Mikael Stenbäck (s. 12.8.1941 Porvoo) ja Lars Evald Christoffer Taxell (s. 14.2.1948 Turku).
Syksyllä 1973 Juha Vikatmaa sai hermoromahduksen ja joutui psykiatriseen hoitoon; hän kuitenkin palasi nopeasti politiikkaan. Kesällä 1974 Kokoomusnuoret – joita johti Ilkka Armas Mikael Kanerva (s. 28.1.1948 Lokalahti ja k. 14.4.2022 Turku) – alkoivat ajaa Juha Vikatmaata Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi ja syyskuussa Vikatmaa ilmoitti haastavansa Harri Holkerin seuraavassa puoluekokouksessa Tampereella 27.-29.4.1973. Vikatmaa sai vahvaa kannatusta Varsinais-Suomen piiristä sekä Kokoomuksen Nuorten Liitosta, josta Vikatmaan henkilökohtainen tukija oli Ilkka Kanerva joukkoineen. Vikatmaa sai vielä vahvaa tukea Uudenmaan piiristä, jolloin Harri Holkerin asemat alkoivat olla jo melko hataralla pohjalla. Tampereen puoluekokouksen alla – vain muutamaa tuntia ennen kokouksen alkua – Ilkka Suominen sai ravintola Jäähovin kabinetissa puhuttua Juha Vikatmaan kompromissiehdotukseen, jossa Harri Holkeri myös suostuisi jatkossa kollektiivisempaan johtamistapaan.
Jäähovin sopimuksen mukaan Kokoomukseen perustettiin ns. suunnitteluryhmä, josta varsinkin Vikatmaa olisi halunnut muodostuvat puolueen todelliseksi johtoryhmäksi. Tampereella jo tämä ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran; ryhmä päätti mm., että Tuure Junnilan ja hänen tukijoidensa oli eduskuntaryhmässä tehtäisiin niin ikäväksi, että nämä itse päättäisivät vapaaehtoisesti lähteä puolueesta pois. Pian kuitenkin Juha Vikatmaa joukkoineen sai huomata, että suunnitteluryhmän päätöksiä ei juuri koskaan laitettu käytännössä tapahtumaan. Tästä syytökset sai tietysti jälleen Harri Holkeri.
Kokoomuksen sisäinen tilanne oli tuossa vaiheessa hyvin hajalla ja riitaisa, ei kaikkein vähiten juuri johtuen Juha Vikatmaan toiminnasta. Ryhmän kokouksissa vallitsi jatkuvasti kireä tunnelma ja kovia syytöksiä esitettiin puolueen sisällä omasta väestä. Maaliskuussa 1974 perustettiin työryhmä miettimään, mitä voitaisiin tehdä ilmapiirin parantamiseksi puolueen sisällä. Tätä työryhmää kutsui kokoon Tuure Junnila. Junnila sai kaikilta osapuolilta ehdotuksia toimenpiteistä työilmapiirin parantamiseksi ja niiden perusteella valmistui kymmenen ehdotuksen lista, mistä osapuolet olivat samaa mieltä. Liian paljon oli kuitenkin asioita, joista yhteistä näkemystä oli jopa mahdotonta silloin löytää.
Junnila ja Mäki-Hakola eivät ymmärtäneet mm. Ilkka Suomisen ja Juha Vikatmaan vaatimusta siitä, että eduskuntaryhmän olisi kannanotoissaan toimittava ”puolueen päättävien elinten, puoluehallituksen ja puoluevaltuuston päätösten mukaisesti”. Tämä vaatimus – samoin kuin vaatimus ehdottoman ryhmäkurin noudattamisesta – oli Junnilan ja Mäki-Hakolan mukaan täysin ristiriidassa valtiopäiväjärjestyksen 11 §:n ja Kokoomuksen eduskuntaryhmässä vanhastaan noudatetun käytännön kanssa. Samoin Junnilan ja Mäki-Hakolan oli mahdoton suostua Suomisen ja Vikatmaan vaatimukseen siitä, että kaikki ulkopolitiikkaa koskevat lausunnot puolueessa tulisi alistaa puolueen tai eduskuntaryhmän tarkistettavaksi ennen niiden esitystä.
Suominen ja Vikatmaa myös vaativat, että eduskuntaryhmän kaikkien jäsenten täytyisi sitoutua toimimaan ulkopolitiikassa Paasikivi-Kekkosen linjaa noudattaen ja tukien. Tuure Junnila olisi halunnut kirjata tämän kohdan muotoon: ryhmän jäsenet noudattavat maan virallisena ulkopolitiikkana olevaa puolueettomuuteen, toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuteen ja hyviin naapuruussuhteisiin perustuvaa politiikkaa. Junnila mukaan Kekkosen nimeen hirttäytyminen sitoisi liikaa asiallisen kritiikin esittämistä. Mäki-Hakolan mukaan ei ulkopolitiikan linjan suhteen ollut sellaisia näkemyseroja, että niistä täytyisi tässä yhteydessä edes sopia. Työryhmän loppuraportin Junnila sai koottua ja esiteltyä, mutta sen perusteella eripura jäi olemaan puolueessa; joistakin asioista oli päästy yhteisymmärrykseen ja siksi katsottiin, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita.
Seuraavaksi Tuure Junnilaa puolueväki alkoi painostaa Junnilan kirjoittamista artikkeleista Express-lehteen. Puoluesihteeri Tavastilan 15.3.1974 allekirjoittamassa kirjeessä Junnilaa syytettiin puoluehallituksen nimissä siitä, että Junnila kirjoituksillaan em. lehdessä jatkuvasti hyökkää oma puoluettaan vastaan. Kirje päättyi seuraavasti: ”Puoluehallitus katsoo, että osallistumista Express-lehden harjoittaman politiikan tukemiseen on Kansallisen Kokoomuksen sääntöjen valossa pidettävä puoluetta vahingoittavana toimintana. Näin ollen puoluehallitus edellyttää, että kansanedustaja Tuure Junnila lopettaa Express-lehden tukemisen kirjoituksin ja muilla tavoin.”
Junnilan vastauksessa puoluehallitukselle hän referoi Express-lehden syntyhistorian ja valaisi ongelmia, jotka perustajilla oli omien mielipiteidensä julkaisemisessa sekä korosti, että ”tarve saada sanottavansa sensuroimattomana julkisuuteen on tänä päivänä aivan yhtä ajankohtainen kuin kolme vuotta sitte, jolloin Express-lehden julkaiseminen aloitettiin. Jos minulla ei ole täällä Helsingissä käytettävänäni muita tiedottamisen kanavia, minun on tyydyttävä saamaan mielipiteeni julkisuuteen Express-lehdessä, vaikka sen ilmestymistiheys ja painosmäärä ovatkin niin perin vaatimattomia, ettei lehdellä ole paljon muuta kuin symbolinen merkitys. Mutta kaikessa vähäpätöisyydessäänkin se muodostaa edes jonkinlaisen sananvapauden henkireiän, enkä minä voi mitenkään pitää asianmukaisena sitä, että Kokoomuksen puoluehallitus nyt yrittää painostaa erästä puolueen kansanedustajaa luopumaan tämänkin vähäisen tiedottamiskanavan käyttämisestä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti