Tuure Jaakko Kalervo Junnila (41. osa)
Hyvissä ajoin ennen maaliskuun 1979 eduskuntavaaleja Kokoomus yritti selkeyttää omaa linjaansa, mutta ei toiminut asiassa kuten Tuure Junnila oli ehdottanut, vaan täysi toisin paaluttamalla puolueen entistä tiukemmin ja puhdasoppisemmin Paasikiven-Kekkosen linjalle. Syksyllä 1977 Kokoomuksen puoluevaltuusto oli tehnyt päätöksen siitä, että puolueen jäsen voitaisiin erottaa puolueesta presidentti Kekkosen vastaisen toiminnan vuoksi. Seuraavan kevään kansanedustajakandidaatit saivat allekirjoitettavakseen samanlaisen sitoumuksen, jossa vaadittiin samoin kuin edellistenkin vaalien alla sitoutumista Paasikiven-Kekkosen linjan mukaiseen puolueettomuuspolitikan tavoitteiden edistämiseen. Annettiin myös ymmärtää, että samanlaista yliviivausta, jota Junnila oli ehdon suhteen harrastanut vuoden 1975 vaalien, alla ei enää hyväksyttäisi, vaan sitoumus täytyisi allekirjoittaa sellaisenaan ehdokkaaksi halutessaan.
Tuure Junnilan mukaan tällainen uhkavaatimus oli räikeässä ristiriidassa vaalilakien suhteen. Junnila halusi ensin kieltäytyä kokonaan allekirjoituksesta ja selvityttää sitoumuksen lainmukaisuus oikeuskanslerin avulla. Tämä tapa olisi vain vienyt paljon aikaa ja prosessi olisi venynyt yli vaalien; se olisi samoin ollut itse puolueelle kiusallinen saadun julkisuuden vuoksi. Junnila harkitsi pitkään asiaan, mutta allekirjoitti lopulta sitoumuksen. ”Sielunsa pelastaakseen” Junnila lähetti ehdokassitoumuksen ohella Porin ja Rauman kansallisseuroille kirjoittamansa kirjeen, jossa kirjeessä diplomaattisin sanakääntein ilmaisi pitävänsä sitoumusta valtiopäiväjärjestyksen vastaisena ja lisäsi, että ”perustuslain säätämät velvoitukset kulkevat itsestään selvästi muiden ohjeiden edellä”. Näin Junnila ilmoitti, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta noudattaa vaadittua sitoumusta.
Satakunnan Kokoomuksen toimi- ja luottamushenkilöt aloittivat Tuure Junnilan kirjeen jälkeen sitkeän myyräntyön Junnilan selän takana. Piirikokouksessa, johon kerääntyi väkeä kaikkialta maakunnasta, piirin silloinen puheenjohtaja hyökkäsi kiivaasti Tuure Junnilan ulkopolitiikkaa ja presidenttikysymystä kosketelleita ulostuloja vastaan. Vaalitaistelun jo kiivaasti käydessä Satakunnan Kokoomuksen nuoret tekivät monisteen piirin puheenjohtajan suostumuksella, jossa äänestäjiä pyydettiin huolehtimaan siitä, että Tuure Junnilan kaltaisia ’vaalipiiristään vieraantuneita kansanedustajia’ ei enää äänestettäisi eduskuntaan. Tämä moniste meni laajalle levitettynä Porissa ja Raumalla joka kotitalouteen.
Tuure Junnila myönsi omissa muisteloissaan pitäneensä em. toimintaa vain pikemminkin puuhasteluna ja ilmaisena vaalipropagandana. Satakuntalaiset kuitenkin näyttivät kovin pelästyneen ja ottivat tämän propagandan niin todesta, että Tuure Junnila ei tullut valituksi seuraavissa eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi eduskuntaan; hän sai kuitenkin 4 642 ääntä, jolla äänimäärällä hän oli neljännellä sijalla Satakunnan Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa. Junnilan vaalibudjetti oli ollut myös merkittävästi pienempi, kuin aikaisemmin. Samoin hänen vaki äänestäjäkunta oli harventunut luonnollisen poistuman kautta.
Maaliskuun 1979 eduskuntavaaleissa Kokoomus sai historiansa parhaan vaalituloksen. Sille tuli 47 eduskuntapaikkaa eli peräti 12 paikkaa enemmän kuin edellisellä kerralla; Kokoomus nousi myös maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi, mikä oli nöyryyttävää varsinkin Keskustapuolueelle, jonka paikkamääräksi tuli 36, kolmen paikan menetyksellä. Sosiaalidemokraatit saivat 52 paikkaa, kaksi paikkaa vähemmän kuin edellisissä vaaleissa. SKDL 35 paikkaa (-5), ruotsalaiset 10 paikkaa, kristilliset 9 paikkaa, SMP 7 paikkaa (+5) ja liberaalit 7 paikkaa (-5). Kokoomuksen hallitustoiveet olivat vaalivoiton huumassa nousseet pilviin. Toiveet saivat kuitenkin kylmää kyytiä, kun puheenjohtaja Harri Holkeri aloitti hallitustunnustelut; SKDL ja SDP ilmoittivat heti selvästi, että he eivät alkaisi yhteistyötä Kokoomuksen kanssa tehdä samassa hallituksessa. Holkerin tarjoaman talousohjelman taas tyrmäsi Keskustapuolue. Näin Kokoomus jälleen kerran sai kantapään kautta tuntea, kuinka Keskustapuolue pitää yhteistyötä vasemmistopuolueiden kanssa tärkeämpänä, kuin Kokoomuksen. Siitä tulikin sanonta: Kepu pettää aina.
Vuosien 1966-1979 aikana Kokoomuksen eduskuntaryhmän koko oli noussut 26:sta 47:ään kansanedustajaan, mutta samalla aikaa puolueen hallitusoppositio oli tosiasia ja se myös näytti pysyvän sellaisena. Vaikka tästä hallituspaitsiosta Kokoomus yritti keinolla millä hyvänsä poistua, alkoi vähitellen näyttää siltä, että Tuure Junnila oli aikanaan oikeassa väittäessään Kokoomuksen pysyvän tiukasti oppositiossa niin kauan, kun Urho Kekkonen sinnittelee presidenttinä.
Maaliskuun 1979 eduskuntavaalien jälkeen Tuure Junnilalla oli hyvin aikaa eduskunnasta pudottuaan istua työpöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän oli jo keväällä 1977 ottanut tehtäväkseen kirjoittaa yhtenäisen yleisselvityksen Venäjän vallan laajentumisen historiasta. Junnila luovutti melko pienelle kustantamo Kustannuspisteelle valmiin käsikirjoituksen kesällä 1979. Tuure Junnilalla oli ollut jo vaikeuksia julkaista poikkeuslakikirjaansakin ja tällä kertaa kyseessä oli Kreml, jonka edessä Suomen politiikan ja kustannuspolitiikan vastuuhenkilöt olivat vielä Kekkostakin enemmän polvillansa. Kustannuspiste oli myös silloin tullut apuun, kun Tammen kustantamo oli suomettuneena kieltäytynyt julkaisemasta Nobelin kirjallisuuspalkinnolla (1970) palkitun kirjailija ja historioitsija Aleksandr Solženitsynin (s. 11.12.1918 Kislovodsk ja k. 3.8.2008 Moskova) suurteoksen, Vankileirien saariston.
Tuure Junnila kirjoitti kirjansa varsinkin suomalaisia poliitikkoja varten, joiden tietämys Venäjän historiasta ei hänen mielestään ollut ”erityisen perusteellista”. Tuure Junnila ei edes yrittänyt väittää olevansa poikkeus säännöstä, mutta Junnila korostaa muistelmissaan, että toisin kuin poliitikot yleensä, ”minä myös tiedostin tämän puutteeni ja ryhdyin sitä korjaamaan.” Tuure Junnila kävi kirjaansa, Viimeinen imperiumi – Venäjän vallan laajenemisen historia, valmistellessaan läpi kirjallisuutta, joka käsittelee Venäjää ja Neuvostoliittoa. Tuure Junnila luki kirjaansa varten paljon artikkelitutkimuksia, yleisesityksiä sekä elämänkertoja, pääasiassa englanniksi, saksaksi ja ruotsiksi suomenkielisen perin niukan materiaalin lisäksi.
YYA-Suomessa ei ollut kovin korrektia puhua Venäjän imperialismista, joten Tuure Junnila kirjansa nimilehdellä katsoi tarkoituksenmukaiseksi käyttää termiä Venäjän vallan laajeneminen. Varsinaisessa leipätekstissä Tuure Junnila ei sittemmin kaihda imperialismi-sanan käyttöä, eikä milloinkaan sorru sananselitykseen. Kirjansa johdannossa Junnila kirjoittaa, että ”Venäjän valtiollisen historian eräs keskeinen, leimaa antava piirre vuosisadasta vuosisataan on ollut keskeytymätön, kyltymätön, luonnonvoiman kaltainen laajenemisen vietti”. Tämä siitäkin huolimatta, ”oliko vallassa Rurikien jälkeläiset tai Romanovien dynastia - - itsevaltias tsaari tai Stalinin kaltainen kommunistinen diktaattori, Venäjä on vuosisatojen aikana alati pyrkinyt laajentamaan valtaansa naapurimaiden ja niissä asuvien kansojen kustannuksella”, Junnila kirjaa.
Kuten muutkin vieraita maita ja kansoja valtaansa alistaneet valtiot myös Venäjä on Junnilan mukaan halunnut esittää valtapoliittisille tavoitteilleen monia ”kauniilta kalskahtavia ideologisia perusteluja”. Milloin ne olivat maan kristillisestä kutsumustehtävästä jonkinlaisena Roomana, toisinaan sen velvollisuuksista slaavilaisten veljeskansojen suojelijana tai kuten Neuvostoaikana, perusteltu valloituspolitiikkaa marxismi-leninismin levittämisen, köyhällistön maailmanvallankumouksen edistämisen, sosialismin suojelemisen ja ”kansallisten vapautusliikkeiden” tukemisen näkökohdilla.
Tuure Junnilan mukaan tämä ”hyvin erilaisin värivivahtein kaunisteltu politiikka” oli siitä huolimatta aina johtanut samaan lopputulokseen: ”uusien alueiden liittämiseen Venäjän valtapiiriin ja sitkeän kiinnipitämiseen kerran vallatuista alueista.” Tuure Junnila liittää venäläisen vallanlaajentamispolitiikan syntymisen Moskovan suurruhtinaskunnan muodostumiseen ja nousuun Venäjän valtiaaksi 1300- ja 1400-lukujen myötä. Varsinkin Iivana III (1440-1505) tuolloisista hallitsijoista saa teoksessa eniten huomiota. Iivana III laski modernin Venäjän perustuksen moninkertaistamalla Moskovan silloiset alueet sekä luomalla kansallisuudeltaan melkoisen yhtenäisen isovenäläisen kansallisuusvaltion.
Junnilan kirjan toinen luku käsittelee Iivana Julmaa (1530-1584), joka osoitti ”samanlaista dynaamista ja määrätietoista Venäjän vallan laajentamisen tahtoa kuin isoisänsä Iivana III”. Nämä kaksi hallitsijaa toimivat Junnilan mukaan siten erilailla, että Iivana III kasvatti valtakuntaansa toisten venäjäisten ruhtinaskuntien kustannuksella, Iivana Julma taas ”kohdisti Venäjän vallan laajentamisen vierasheimoisten kansojen asuma-alueisiin ja kävi sen mukaisesti valloitussotia ei-venäläisiä valtioita vastaan”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti