Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (6. osa)
Simo Puupposen muutto Helsinkiin kiinnosti sanomalehtimaailmaa kovasti. Puupposta kyseltiin mm. Suomen Sosiaalidemokraatti -lehteen töihin; neuvottelutkin oli käyty asiasta, mutta työpaikka lehdessä ei kuitenkaan realisoitunut. Pasi Puupposen kertomuksen mukaan toimittaja Lasse Antero Lehtinen (s. 23.1.1947 Kotka) ajatteli, että Simo Puupponen oli elämäntavoiltaan liian boheemi lehteen työskentelemään. Tuovi Puupposen näkemyksen mukaan taas Simo Puupponen hylkäsi tarjouksen, koska siihen oli ”leivottu” sisälle poliittisen pakinoitsijan vaatimus. Savon Sanomien toimittaja Aimo Siltari (s. 24.10.1922 Savonlinna ja k. 10.9.2000 Kuopio) puolestaan tiesi kertoa Aapelin version: ”Menin toimittaja Penna Tervon puheille. Hän kyseli, mitenkä se on sen alkoholin laita. Sanoin, että kyllähän minä sitä käytän. Sitäkin. Siis alkoholia. Siihen Tervo heti: ’Ei tule mitään. Meillä on jo Jahvetti.’”
Marraskuun alussa vuonna 1953 ilmestyi Aapelin kolmas pakinakokoelma, Mutahäntä. Kokoelman pakinat oli kerätty vuosilta 1945-1953 ja näiden lisäksi kirjassa oli mukana vielä muutamia ennen julkaisemattomia pakinoita, kuten mm. Pakina -niminen pakina, josta teos (Mutahäntä) on saanut nimensäkin. Kiinalainen filosofi, Tšuang-Tsu, istuu Pu-joella ongella kaikessa rauhassa, kun kuningas Tsu lähettää virkamiehet pyytämään häntä hallitsemaan maata. Tšuang-Tsu kertoo, että kuningas Tsun maassa on kilpikonna, jonka kilpeä säilytetään temppelissä. ”Kumpaakohan tämä kilpikonna haluaisi mieluummin: maata kuolleena ja olla arvossapidetty kuori vai elää ja huiskia mutaa hännällään? Tšuan-Tsu sanoo haluavansa huiskia mutaa hännällään.
Kuten oli edellisten kokoelmien laita, myös Mutahäntä-kokoelman pakina-aiheet ovat hyvin sekalaisia. Yhdistävänä tyylillisenä piirteenä pakinoissa on ainoastaan dialogipakinoiden absurdius. Tämä tulee sangen selvästi julki sellaisissa pakinoissa, kuten Mies Kiinasta, Entäpä sitten ja Alte Kameraden, jossa kaksi miestä tapaa samassa ravintolapöydässä toisensa. Kielen taitavasta käytöstä kielii Mutahännässä pakina, Ansu Hassisen opetus. Pakina ilmestyi alkujaan Vitsa -nimellä, mutta kokoelmassa Aapeli alkaa pakinansa korkealentoisesti: ”Kansainvälinen oikeus ei ole tiettävästi tarkemmin määritellyt, millaiseen rangaistukseen on tuomittava henkilö, joka on kaatanut lähimmäisensä piipunpesään Illodinia.”
Pakinassaan Aapeli kertoo Ansu Hassisesta, jota hänen isänsä pieksää, kuten hänen muitakin poikiaan. Pojat laittavat saunan pesään dynamiittia, joka lennättää ukko Hassisen saunan mukana taivaalle. ”Jotkut tiedemiehet juttelevat kaikenlaista muka aineen häviämättömyydestä, mutta he eivät ole olleet ukko Hassisen kanssa saunassa.” Ansu Hassinen ottaa poikain tekemisestä syyn päällensä, koska suotta olisi kaikkien poikien lähdettävä linnaan. ”Täytyy sitä olla jotakin järkeä saunan räjäyttämisessäkin, sanoo Ansu.” Tarinan kertoja ymmärtää Ansu Hassisen opetuksen eikä anna vitsaa nuorelle miehelle, joka on läheisessä sukulaissuhteessa häneen ja hänen vaimoonsa.
Elefantin poikasia -nimisessä pakinassaan Aapeli ennakoi jo tulevia; elefantin poikasia etukäteen myyvä Kalle on pakinakokoelmassa saanut nimekseen Vinski. Pakinoitsija Aapeli on tiivistänyt sanomalehtipakinaansa ja kirjoittanut pakinaansa täysin uuden lopun, joka valaiseen pakinoitsijan elämänfilosofiaa: ”Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut.”
Aapelin Mutahäntä -pakinakokoelman ensimmäisen arvostelun laati Aapelin kollega Paavo Eerikäinen Savon Sanomiin. Otsikolla, Hyvää ja syvää, Eerikäinen kirjoitti: ”Aapeli pyöräyttää pinnalle sen, mikä naurattaa: naurettavuuden. Ja se on juuri se seikka, joka panee aikamiehenkin, ellei nyt itkemään, niin ainakin miettimään, miksi sekä nauru että itku saavat nenän niistettävään kuntoon.” Paavo Eerikäisen arvostelusta saattaa aistia hieman varautuneen suhtautumisen Mutahäntään. Suomalaisessa Suomessa Matti Kuusen arvostelussa on sama huomio tehtynä: ”Mestaritkin torkahtelevat. Aapeli on kelpuuttanut mukaan enemmän sekundaa kuin ennen.”
Vuonna 1951 yhdistämällä lehdet Näköala ja Ajan kirja syntynyt kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Hälli kirjoitti näin: ”Mutahäntä on henkisiltä mitoiltaan avara ja tunnoiltaan humaaninen, vaikkakin Aapeli leppoisasti sirottaa moneen hämärään haavaan kirpeänpääkin suolaa. Sananviljelytaidossa hän saattaa tuoda mieleen jonkun vanhan mestarin, Avertšhenkon, jopa Tšehovin, ei niinkään esikuvana kuin huumorin salaisten suonten tapaajana. Aapelin kolmas kokoelma antaa aihetta odottaa häneltä jotain uutta niin pakinan kuin myös hänen kotiseutuaan ja sen eläjiä kuvaavan humoristisen romaanin piiristä.”
Kun kustannuspäällikkö Inka Makkonen (s. 29.11.1909 Suonenjoki ja k. 20.1.2008 Tampere) nimitettiin – hän työskenteli vuosina 1934-1941 Gummeruksella – WSOY:n lastenkirjaosastosta vastaavaksi, hän alkoi heti etsiä tuoreita lastenkirjallisuuden tekijöitä. Inka Makkonen houkutteli ”talliinsa” Oiva Paloheimon, Aila Meriluodon Aale Tynnin, Kirsi Kunnaksen sekä Aapelin sanomalla, että kansakoulunopettajat kirjoittavat lastenkirjoja – mikset sinäkin? Sitten alkoikin tapahtua: Oiva Paloheimolta ilmestyi Tirlittan (1953), Aale Tynniltä Kissa liukkaalla jäällä sekä muita satuja (1954) ja Heikin salaisuuden (1956), Aila Meriluodolta Pommorommo (1956), Kirsi Kunnakselta Tiitiäisen satupuu (1956) ja Tiitiäisen tarinoita (1957) sekä Aapelin Koko kaupungin Vinski (1954) ja Vinski ja Vinsetti (1956).
Koko kaupungin Vinski on tarina punatukkaisesta ja pisamanaamaisesta alle kymmenvuotiaasta pojasta, Vinskistä. Kaupungin apteekkarilta Vinski saa näkymättömyyspulveria, joka auttaa yhteisön jäsenten asioiden järjestämisessä. Eräs Vinskin urotyö oli kellonsoittajan pienen Liisa-tytön pelastaminen kellotapulista lukkojen takaa. Tästä urotyöstä häntä aletaan kutsua koko kaupungin Vinskiksi. Vinski haluaa palkinnoksi, että Kulku-Roopelle järjestetään vakituinen asunto.
Vuonna 1956 ilmestyi seuraava eli toinen Aapelin Vinski-kirja, Vinski ja Vinsetti. Kirjan aluksi apteekkari käy kertomassa Vinskille, että näkymättömyyspulveria ei enää valmisteta. Pulveri ei mene enää, koska ihmiset eivät halua olla näkymättömiä. Apteekkari lausuu: ”Maailmantilanne on sellainen, että ihmisen pitää näkyä.” Pulverin tilalle apteekkari tuo Vinskille puhuvan harakan, jota ei kuitenkaan saa sanoa harakaksi, vaan Vinsetiksi. Vinski on sangen kiltti ja hyvätapainen poika, joka toisinaan kyllä toimii hyvän käytöksen ja sopivuuden harmaalla alueella. Toisaalta Vinski ei tee pahaa tarkoituksellisesti tai ole ilkeä. Vinsentti sen sijaan on hieman epäsovinnaisempi ja anarkistisempi toimija. Varsinkin Vinsetin puheenparret herättävät Vinskissä hämmennystä.
Vinski -kirjojen välillä vuoden 1954 lopulla Aapelilta ilmestyi teos, Meidän Herramme muurahaisia: kavalkadi pienestä kaupungista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kuopioon. Teoksen esikuvana oli kirjailija Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia. Edgar Lee Mastersin kirja ilmestyi Arvo Albin Turtiaisen (s. 16.9.1904 Helsinki ja k. 8.10.1980 Helsinki) kääntämänä suomeksi vuonna 1947. Aapeli saattoi kirjansa valmiiksi WSOY:n kesäpaikassa Savukunnassa. WSOY:n pääjohtaja Yrjö Aarne Jäntti (s. 10.10.1905 Porvoo ja k. 29.10.1985 Helsinki) oleskeli myös paikalla ja kyseli päivittäin kirjan valmistumista. Kirjailija ei olisi tohtinut vielä luovuttaa käsikirjoitustaan, mutta Jäntti vei käsikirjoituksen puoli väkisin painoon Porvooseen. Kirjan runomuotoisten hautakirjoitusten tilalle Aapeli laittoi kokoelman monologeja, yhteensä 43. Ohjaaja Rauni Molberg dramatisoi ja ohjasi Aapelin kirjasta vuonna 1964 televisiolle kolmeosaisen sarjan, jossa Aapeli eli Simo Puupponen esiintyi toimittaja Pöyhösenä. Samoin teattereissa esitettiin kirjan näytelmäversiota, jota näyteltiin mm. Kuopiossa, Tampereella, Seinäjoella, Viialassa, Kajaanissa ja Keravalla.
Kirjan kavalkadin yksipuhujia ovat mm. tehtailija Kiiskinen, eversti Bruun ja leskirouva Mia Pallenius; Kiiskinen tekee kuolemaa sairaalassa, Bruunilla on nuori vaimo ja leskirouvalla ahne ja kepuli Anders-poika, joka lakimiehenä kynii äitinsä ja kaikki, joihin kyntensä iskee. Myötätunto Aapelilla on vähäväkisten ja marginaalissa olevien puolella. Juopottelun vuoksi orkesterista potkut saanut viulunsoittaja Kalle Mykkänen istuu raitistuneena tenu-ukkojen seurassa sorakuopalla. ”Täällä on hyvä olla, kun on otettu luulot pois, luulo luulon jälkeen. Ylistetty olkoon kohtalo, kun salli minun kaataa nuottikaapin ja saada potkut viimeisestä paikastani.”
Juoppo on myöskin valokuvaaja Johannes Hurme, jonka viinanhuuruisissa unelmissa on ottaa huomenna SE KUVA. Sen kuvan hän myisi Lifeen ja tie aukeaa hänelle siitä maailmalle. Aluksi hän menisi vaikka Pariisiin ottamaan taidekuvia ja sitten Amerikkaan. Valokuvaajalle todellisuus on kuitenkin ravintolapöydässä istuessa karua: ”Olut on kuusikymmentäkuusi, viini seitsemänkymmentä, ei mitään hätää vielä.” Rouva Valma Hurmeen monologissa näyttäytyy valokuvaaja Hurmeen masentava elämä. ”Nuori tyttö rakastuu laatikkokameraan ja saa elinikäiseksi tuollaisen onnettoman näppäilijän.” Vaimo kuskaa tyhjiä viinipulloja kauppaan rahaa saadakseen, jotta ei sinä päivänä tarvitsisi pyytää makkaraa ja leipää velaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti