Tuure Jaakko Kalervo Junnila (36. osa)
Syksyn 1972 mittaan presidenttikysymys ja Suomen EEC-sopimus kietoutuivat mielenkiintoisella tavalla yhä vain kiinteämmin toisiinsa. Pakettiratkaisua pohdittiin puolueiden kesken ja puolueiden sisäisissä keskusteluissa kaikkia epäilijöitä käännytettiin ymmärtämään, että poikkeuslain hyväksyminen oli välttämätöntä edellytysten luomiseksi jo valmiiksi neuvotellulle vapaakauppasopimuksen allekirjoittamiselle. Kekkoslaisia emissaareja kävi todistamassa ja käännyttämässä Kokoomuksen eduskuntaryhmäläisiä Kekkosen ja EEC-sopimuksen taakse. Päiviö Hetemäki oli yksi näistä todistajista; hän alleviivasi todistuksessaan, että Kekkonen on ainoa henkilö, joka pystyy viemään EEC-ratkaisun auvoisaan päätökseen ja siksi hänet täytyy valita uudelleen presidentiksi, vaikka sitten poikkeuslailla. Hetemäki muistutti vielä, että vuonna 1949 Kokoomuksen eduskuntaryhmä oli valmis tukemaan poikkeuslakia presidentti Juho Kusti Paasikiven toimikauden jatkamiseksi. Miksi tämä ei onnistuisi myös nyt?
Tuure Junnilan mielestä näiden kahden asian kytkeminen toisiinsa haisi pahalta kiristykseltä, jollaiseen oikeusvaltiossa ei ole totuttu alistua. 7.1.1973 Junnila puhui Kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa mainiten, ettei ainakaan hän ollut kuullut esitettävän ”todella pitäviä ja päteviä todisteita sen tueksi, että poikkeuslain hyväksyminen olisi EEC-vapaakauppasopimuksen välttämätön ja toisaalta riittävä edellytys”. Junnilan mielestä pelkkien epämääräisten väitöksien tai pelottelujen varassa ei voisi 3,3 miljoonaiselta kansalaiselta riistää Suomen hallitusmuodossa taattua oikeutta saada osallistua presidentin valintaan. Junnila varoitti puoluejohtoakin siitä, ”että se ei asemaansa hyväksi käyttäen aja lävitse ratkaisua asiassa, jossa Kokoomus on niin perusteellisesti hajalla, kun me tiedämme sen tässä asiassa olevan. Jos poikkeuslaki hyväksytään myös kokoomuslaisten kansanedustajien äänillä, se iskee puolueeseemme niin syviä eripuraisuuden haavoja, että niiden parantaminen tulee viemään aikaa vuosikausia”.
Puoluejohtaja Harri Holkeri sai valtavasti haukkumakirjeitä postilaatikkoon ja tätä hän kyllä osasi odottaakin. Holkeri oli puheenjohtajana kuitenkin ylipuhuttu Päiviö Hetemäen toimesta ja hän uskoi, että kovakin hinta vapaakauppasopimuksesta poikkeuslain muodossa kannatti kuitenkin ottaa ja maksaa, vaikka omien kannattajien ja äänestäjien katoamisen uhallakin. Puolueen kansanedustajia painostaen taivuteltiin poikkeuslain puolelle ja puolueelle jo lupailtiin hallituspaikan aukeavan, jos vain puolueesta tuettaisiin presidentti Kekkosen valintaa poikkeuslailla. Toisaalta tietysti peloteltiin Kekkosen julmalla kostolla, jos asiat eivät sujuisi halutulla tavalla.
Lopulta 7.1.1973 Kokoomuksen puoluevaltuusto päätti monituntisen keskustelun jälkeen äänin 35-21 hyväksyä puoluehallituksen poikkeuslakia puoltavan päätöslauselmaehdotuksen. Puolueen eduskuntaryhmä myös siunasi äänin 19-13 puoluevaltuuston jo tekemän päätöksen kokouksessaan; kaksi edustajaa kuitenkin puuttui eduskuntaryhmän kokouksesta ja ratkaisevassa kolmannessa äänestyksessä eduskunnassa nämä kaksi edustajaa äänestivät poikkeuslakia vastaan, joten todellisuudessa Kokoomuksen eduskuntaryhmän äänet menivät 19-15 poikkeuslain puolesta. Samana päivänä (7.1.) myös Liberaalinen kansanpuolue teki päätöksen poikkeuslain taakse ryhmittymisestä. Tässä vaiheessa jo oli selvää, että poikkeuslakiesitys tulisi eduskunnassa saamaan taakseen tarvittavan 5/6 enemmistön.
Seitsemän suurimman puolueen lähetystö vieraili Tamminiemessä 9.1.1973 pyytämässä tasavallan presidentti Urho Kekkosta jatkamaan presidenttikauttaan, jos eduskunnassa asiasta säädettäisiin kiireellisellä poikkeuslailla. Urho Kekkonen antoi suostumuksensa seitsemän puolueen pyyntöön. Vielä samana päivänä hallitus antoi kiireellisenä esityksen poikkeuslaista eduskunnalle ja seuraavana päivänä 10.1.1973 poikkeuslakiesitys oli jo perustuslakivaliokunnassa. Tuure Junnila kirjoitti kirjassaan, Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla, mm. seuraavasti: ”Tällaista poikkeuksellista vauhtia ylläpidettiin aivan selvästi sen tähden, että lain vastustajat eivät ehtisi koota rivejään.”
Eduskunnan perustuslakivaliokunnassa poikkeuslakiesityksen käsittelyä koetettiin kiirehtiä mm. järjestämällä valiokunnan ylimääräisiä istuntoja sekä rajoittamalla perustuslakivaliokunnan jäsenten oikeutta esittää kysymyksiä kuultavaksi kutsutuille asiantuntijoille. Oli aivan päivän selvää, että perustuslakivaliokunnan enemmistö halusi todella kiusallisen poikkeuslakiehdotuksen pois käsistään mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin. Poikkeuslakiesitystä vastustavat Georg C. Ehrnrooth ja Veikko Vennamo tuskastuivat ja ilmoittivat torstai-iltana 11.1.1973 saaneensa tarpeekseen järjettömästä hosumisesta ja perustuslakivaliokunnan työskentelytapojen häpäisystä. Samalla he ilmoittivat aloittavansa jarrutuskeskustelun, jos toiminta ei muuttuisi.
Tuure Junnila ei myöskään pitänyt tilanteesta, mutta hän halusi välttää jarrutuskeskustelun. Siksi Junnila laati ennen ilta yhdeksältä alkavaksi määrättyä eduskuntaistuntoa nelikohtaisen sovintoesityksen:
1. Ehdotetut asiantuntijat kuullaan tänä iltana, ja niiden asiantuntijoiden osalta, jotka eivät tänään pääse, huomenna perjantaina.
2. Kirjalliset asiantuntijalausunnot hankitaan Merikoskelta, Kastarilta, Hildéniltä ja Jyrängiltä. Niissä on kaikissa ilmaistava ao. asiantuntijan kanta myös presidentin jääviys- ja esteettömyyskysymykseen.
3. Ensimmäinen käsittely alkaa huomenna kello 9.30, ja myös toinen käsittely suoritetaan huomenna.
4. Toisen käsittelyn jälkeen varataan vähintään kaksi tuntia aikaa eriävien mielipiteiden kirjoittamiseen.
Tuure Junnila oli ensin yhteydessä Vennamon ja Ehrnroothin kanssa esityksestään; nämä ilmoittivat Junnilalle luopuvansa jarrutuskeskusteluistaan, jos perustuslakivaliokunnan enemmistö hyväksyisi sovintoesityksen. Valiokunnalle jakaessaan sovintoesitystään Junnila samalla ilmoitti, että ellei sovintoesityksen ehtoihin suostuttaisi, myös Junnila alkaisi jarrutuskeskustelun asian käsittelyssä eduskunnassa. Perustuslakivaliokunnan enemmistö hylkäsi heti Tuure Junnilan sovintoesityksen, joten edessä oli jarrutuskeskustelun aloitus. Junnilan, Ehrnroothin ja Vennamon lisäksi jarrutuspuheenvuoroja eduskunnassa käyttivät myös RKP:n Johan Victor Procopé (s. 20.2.1918 Helsinki ja k. 7.8.1998 Helsinki) ja SMP:n Kaarlo Rainer Lemström (s. 23.8.1931 Loppi ja k. 18.5.2007 Hämeenlinna). Nämä viisi herraa puhuivat koko seuraavan yön ja pitkälle seuraavaan päivään eduskunnassa, kunnes perjantaiaamupäivän aikana enemmistö tuli toisiin ajatuksiin ja hyväksyi sille edellisenä päivänä esitetyn sovintoesityksen kokonaisuudessaan.
Jarrutuskeskustelu palautti työtavat jälleen perustuslakivaliokunnassa normaaleiksi ja Junnilan mielestä asian toinen merkitys oli kirjattuna hänen poikkeuslakia käsittelevässä teoksessaan näin: ”Se teki nimittäin osittain tyhjäksi poikkeuslain kannattajien yrityksen saada laki voimaan vähin äänin, yön hiljaisuudessa, jolloin yhteinen kansa ei ehtisi lainkaan tajuta, mitenkä heiltä riistettiin äänioikeus pienilukuisen poliitikkojoukon toimesta.” 14.1.1973 Helsingin Messuhallissa järjestettiin poikkeuslain vastustajien toimesta puhetilaisuus, johon osallistui 4 000 ihmistä. Tilaisuudessa puhuivat seitsemän eri puolueen kansanedustajaa poikkeuslakia vastustaen: Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila, Salme Vuokko Katajavuori (o.s. Alanne, s. 2.5.1912 Turku ja k. 8.9.2016 Helsinki), Rainer Lemström, Victor Procopé, Kullervo Rainio (s. 10.8.1924 Jyväskylä ja k. 18.11.2020 Helsinki) ja Suomen Kristillisen Liiton Raino Olavi Westerholm (s. 20.11.1919 Kuusankoski ja k. 1.6.2017 Helsinki).
Tuure Junnila aloitti tilaisuudessa puheenvuoronsa sanomalla, että Suomessa on menossa parhaillaan ”vallankaappaus laillisuuden varjolla”; 200 poliitikkoa oli riistämässä 3,3 miljoonalta kansalaiselta näille hallitusmuodon mukaan kuuluvan oikeuden osallistua tasavallan presidentin valintaan. Vallankaappaus oli kyllä osittainen, koska toiseen hallitusmuodon perusoikeuteen eli vapauteen valita kansaedustajia ei tässä kajottu. Junnilan mielestä ei ollut olemassa mitään pätevää perustelua poikkeuslain säätämiselle. Vetoaminen ennakkotapauksiin olisi myös asiatonta tässä yhteydessä, sillä esimerkiksi Mannerheimia asetettaessa presidentiksi poikkeuslailla vuonna 1944 oli maassamme käynnissä sotatila, jolloin normaaleita vaaleja ei voitu ajatellakaan. Myöskään perustuslakivaliokunnan kuultavina kutsusta olleet ulkoministeri Ahti Karjalainen sen paremmin kuin puolustusministeri Kristian Gestrin eivät kyenneet kertomaan mitään ulkopolitiikkaan liittyvää syytä, mikä pakottaisi Urho Kekkosen toimikauden jatkamisen juuri poikkeuslailla välttämättömäksi.
Tuure Junnilan katsoi kaikki esille tulleet syyt poikkeuslain säätämiselle silloisessa tilanteessa liian keveiksi, jotta maamme kansalaisilta voitaisiin evätä sille hallitusmuodon 23 §:ssä taattu oikeus osallistua yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla vaaleilla tasavallan presidentin valintaan. Tuure Junnila kehotti kansalaisia puheensa lopuksi puolustamaan äänioikeuttaan, jonka käyttäminen oli ”kuitenkin se keino, jolla tavallinen kansalainen voi tehokkaimmin valtion asioihin vaikuttaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti