keskiviikko 24. helmikuuta 2016


Tampereen viinanpolttimon asuinrakennus.
Kuningas Kaarle XII innostui pahimpina nälkä- ja sotavuosina kokonaan kiellollaan lopettamaan valtakunnassaan viinanpolton, vaikka hän sittemmin peruikin kiellon myyntipoltolta. Aikain kuluessa paloviinasta tuli merkittävä valtiollinen ja yhteiskunnallinen ongelma, kun viinan polttamisesta ja juomisesta tuli uskonpuhdistuksen jälkeen sangen yleinen kansantapa sekä Suomessa että Ruotsissa. Tapa ei jättänyt ketään kylmäksi; viinaa polttivat nautittavaksi ja myytäväksi niin kaupungin porvarit kuin maaseudun talonpojatkin. Pian koettiin välttämättömäksi taistelu suositun tavan turmeluksia vastaan; valtio oivalsi rajoitteilla saavansa hyvän tulolähteen omaan kassaansa. Tavaksi muodostui eri verokannoilla verottaa erikseen kotitarpeen polttoa, myyntipolttoa ja viinan anniskelua.

Verotuskysymykset aiheuttivat myös päänvaivaa valtiopäivillä. Vuosina 1731 - 1775 oli kotipolttokin - aivan lyhytaikaisia vapautuksia pois sulkien - veronalaista ja vuodesta 1748 lähtien oli jopa vero maksettava kotipoltosta maaseudulla manttaalin mukaisesti sitä huolimatta polttiko viinaa, vai ei. Talonpojat saivat toisaalta luvan myydä viinaa ilman veroa ja tämä oli omalta osaltaan lisäämässä viinanpolttoa. Paloviinan myyntiä hoitivat myös krouvit ja kestikievarit, joita saattoi löytää esimerkiksi kaupungeista ja aateliskartanoiden mailta. Vuonna 1751 Suomen maaseuduilla oli 510 julkista anniskelupaikkaa, joista 383 oli kestikievaria ja 127 krouvia. Vastaavasti vuonna 1770 julkisia anniskelupaikkoja oli 649, joista 489 kestikievaria ja 160 kapakkaa. Loviisan kaupungissa vuonna 1752 asui 723 henkeä ja kaupungissa harjoitti anniskeluliikettä kolme pitäjää ja kaikkiaan 70 kapakoitsijaa!

Hattupuolue ajoi politiikkanaan ajoittain täydellistä viinanpolton kieltoa ja välillä viinanpolton supistuksia. Vuosina 1756 - 1760 oli voimassa totaalinen viinanpolton kielto ja yksityiset viinapannut korjattiin takavarikkoon. Oli oivallettu viinan valmistettavan kansan leipäviljasta, rukiista, ja varsinkin katovuosina se heilutti valtion viljavaroja ja viljakauppaa. Viljan hinta saattoi nousta liiallisen viinanpolton vuoksi ja aiheuttaa pelättyä viljantuontia ulkomailta. Hattupuolueen ratkaisu asiaan oli viinanpolton keskittäminen kruunun valvomiin viinanpolttimoihin ja viinaliikkeiden ottaminen kruunun monopoliksi. Aivan näin radikaaleihin uudistuksiin ei tämä puolue kuitenkaan koskaan päässyt.

Valtiopäivillä talonpojat ja papisto muodostivat myssypuolueen, jonka politiikkana oli ajaa vapaampaa viinapolitiikkaa. Vapaampaa viinapolitiikkaa puolusteltiin sekä periaatteellisin että käytännöllisin syin. Viinanpolton katsottiin olevan edullista maatalouden näkökulmasta ja jopa viinarankit piti saattaa karjanhoidon saataville.
Kuningas Kustaa III.


Kun kuningas Kustaa III tuli isänsä kuoltua valtaan 12.2.1771, olivat asiat vanhalla mallilla jonkin aika valtakunnassa. Vuonna 1775 Kustaa III vieraili ensikerran Suomen puolella ja Vaasaan perustettiin silloin hovioikeus sekä Kuopion kaupunki perustettiin samana vuonna. Tampereen kaupungin perustamiskirjan hän allekirjoitti 1.10.1779. Kustaa III ei ollut kovin kiinnostunut valtakuntansa talousasioista ja aluksi ne delegoitiin Johan Liljencrantzille. Hän vakautti valtion valuutan arvon lunastamalla setelirahat pois liikenteestä ja siirtymällä valtakunnassa hopeakantaan. Valtio tarvitsi kipeästi varoja ja päädyttiin lopulta valtion viinamonopoliin. Kansaa tämä ei pahemmin heilauttanut vaan viinanpoltto jatkui kotioloissa. Vasta kun viranomaiset alkoivat sakottaa kotipolttajia ja takavarikoida viinanpolttopannuja, alkoi kansan syvissä riveissä syntyä katkeruutta, joka näkyi kuninkaan kansansuosion heikkenemisenä. Liljencrantzin laatiman suunnitelman mukaan viinanpoltto julistettiin kruunun yksinoikeudeksi. Kruunu taas vuokrasi poltto-oikeuksia siten, että kunkin suuren pitäjän alueelle tulisi yksi ainoa viinanpolttimo. Varsinkin Suomen keskiosia koski poikkeus, jonka mukaan kruunu otti itse vastatakseen viinanpolttimoista täällä omaan laskuunsa.

Kustaa III kelpuutti suunnitelman pääpiirteissään syksyllä 1774 ja suunnitelmaa ryhdyttiin välittömästi toteuttamaan. Valtakunnanneuvos Hermanson äityi valmistelevassa komiteassa poikkiteloin ja nosti varottavan sormensa pystyyn; hän varoitti hallitusta vaaroista, joita seuraisi jos suunnitelma toteutettaisiin. Pelkona hänen mielestään oli kansan köyhtyminen ja siveellinen heikentyminen. Hallitus hoiti asian siten, että Hermanson vaihdettiin vapaaherra G. G. Wrangeliin, jota myös Viina-Wrangeliksi kutsuttiin. Keväällä 1775 tulivat uudet säännökset julkisiksi ja Ruotsin viinanpoltto-oikeudet tarjottiin vuokrattaviksi.

Tässä kävikin yllättäen niin, että viinanpoltto-oikeuksien vuokraajia ei löytynyt ja kruunu päätti perustaa itse kruununpolttimonsa. Tukholmaan perustettiin viinanpolttimoiden rakentamista ja käyttöä varten oikein erityinen johtokunta, "paloviinajohtokunta", jonka johtoon asetettiin vapaaherra Wrangel. Samalla lakkautettiin viinanpolttovero ja salapoltosta asetettiin ankarat rangaistukset sekä paloviinan tuonti ulkomailta kiellettiin. Keväällä 1776 nautittiin Tukholmassa aivan ensimmäiset "kruununryypyt". Esim. Porin Aittaluodolle rakennettiin vuonna 1777 kruunun viinanpolttimo, jonka rakentamisesta otti huolehtiakseen paroni Hastfer. Porin jalkaväkirykmentistä määrättiin 100 miestä rakennustyöhön polttimolle ja heidät majoitettiin kaupunkiin. Polttimoon valmistui kahdeksan 360 kannun vetoista rankkipannua ja neljä 150 kannun vetoista selityskattilaa.

Turun lääni oli Suomen viljarikkainta seutua ja pienellä viiveellä lainkuuliaisessa Suomessa päätettiin rakentaa kolme suurta viinanpolttimoa lääniin: Turkuun, Poriin ja Tampereelle. Tampere oli tuohon aikaan vielä kauppala, kun vuonna 1776 alettiin melkoisella kiireellä kruununpolttimon rakennustyöt. Maaherra sai jo alkuvuodesta käskyn koota Porin läänin kruununviljaa Tampereelle ja vedättää talvella Kangasalan kruunun viljavarasto Tampereen viinanpolttimon tarpeisiin. Näin Tampere nousi hetkessä maakunnan merkkipaikaksi ja viljavarastoksi. Yksityisille ihmisille tuli kova kiire myydä viljaansa Tampereelle. Tukholmasta saapuivat uuden kruunun viinanpolttimon piirustukset maaliskuussa 1776 ja uuden viinanpolttimon virkamiehet saivat nimityksensä. Inspehtoriksi tuli akatemian nimismies Henrik Tolpo, vahtimestariksi kersantti J. Lilliefeldt ja polttomestariksi Ströman. Rakennustöitä johti "tirehtori" Jansson.

Kruunun viinanpolttimo rakennettiin nykyisen Finlaysonin tehtaan alueelle Tammerkosken kartanon maille yläputouksen varteen ja se sijaitsi alkuaan kauppalan ulkopuolella. Vapaaherra Hans Henrik Boijen kanssa kruunu teki tilustenvaihdon ja sai siinä yhteydessä Tammerkosken kartanon haltuunsa. Kruunun rakennushanke toteutettiin ajalle tyypillisesti sotamieskomennuskuntain voimin. Näin etuna oli eittämättä hyvin halpa rakennustyön hinta, mutta käsittämätön hitaus myös haittana työn suhteen. Ennen vuoden 1776 loppua oli kosken rannalla jo ainakin osittain valmiina kuitenkin tiiliruukki, polttimorakennus ja makasiineja. Vuoden 1776 kruununpolttimon rakennustöistä vastasivat Turun rykmentin sotamiehet luutnantti Carlqvistin johdolla. Keväällä 1777 rakennustyöt hoituivat vääpeli Sittingin johtaman kuninkaallisen henkirakuunarykmentin miesten avulla. Kesäkuussa 1777 vaihtui rakennusvuoro saman rykmentin 60-miehiselle komennuskunnalle, jota johti kornetti Grönhagen. Seuraavan vuoden työmaan valtasivat 70 miestä Turun läänin jalkaväestä ja vuoden 1779 viinanpolttimon rakennusmiehet värvättiin Rautalammin vapaapataljoonan väestä.
Tampereen viinanpolttimon makasiinirakennus Mältinrannassa.


Vapaaherra Boije isännöi Tammerkosken vastarannalla ja seurasi polttimon edistymistä tarkasti. Vuoden 1776 lopussa hän raportoi maaherralle polttimojohtokunnan epäonnistuneista kokeista jauhattaa viljaa valsseilla. Hän aikoi rakennuttaa seuraavana keväänä Tammerkoskeen uuden myllyn, jossa viinanpolttimonkin viljat voisi jauhaa. Hän pyysi maaherralta lupaa rahvaan avustuksella ja viinanpolttimon kustannuksella rakennuttaa jo talven aikana tirehtori Janssonin valmiiksi suunnittelemaa siltaa yläjuoksulle kosken yli, jotta viljaa olisi helpompi siirtää.

Viinanpolttimoa rakennuttaessaan kruunu oli jälleen päätynyt vuokrausjärjestelmään. Se tarjosi vuokrattavaksi valmiin kruununpolttimon käytön siten, että kruunu toimitti vuokraajalle viljan polttimoon ja vastasi valmiin paloviinan myynnistä eteenpäin. Ensimmäiseksi viinanpolttimon vuokraajaksi saatiin kapteeni J. H. Hästesko, joka myöhemmin kunnostautui Anjalan liiton miehenä 112 upseerin joukossa, jotka nousivat arvostelullaan kuningasta vastaan. Hänen yhtiökumppaninaan sopimuksessa mainittiin majuri, vapaaherra B. O. Stackelberg. Nämä yhtiökumppanit vuokrasivat myös viinanpolttimon Turussa. Vuokrasopimus sovittiin alkamaan 1.9.1777, mutta viinanpolttimon valmistuminen myöhästyi. Vuokralainen alkoi lopulta hermostua odottamiseen ja vaati jo korvauksia sopimuksesta. Inspehtori Tolpolle myönnettiin ero alkuvuodesta 1778 ja hänen tilalleen tuli kirjanpitäjä Ekebom, jota seurasi vuorostaan varahenkikirjuri J. Dahl. Elokuun lopussa 1778 viinanpolttimo luovutettiin lopulta vuokralaisen käyttöön, vaikka rakennustyöt vielä jatkuivatkin niin, että lopullinen tarkastus palovakuutusta varten saatettiin suorittaa vasta vuonna 1781.

Viinanpoltto Tampereella kruununpolttimossa alkoi siis vuonna 1778, mutta kruunulla oli jatkossakin vaikeuksia viljan toimittamisen kanssa polttimolle, sillä maassa oli vähän väliä nälkää ja katovuosia sadossa. Polttimon keskeneräisyyden vuoksi myös alkuaikojen tuotanto oli vähäisempää. Tampereella viina ei alkuun mennyt hyvin kaupaksi, joten sitä kuljetettiin Turkuun myyntiin. Kun täysi poltto saatiin käyntiin vuonna 1782 oli pian jo 30 tynnyriä viljaa päivässä muuttuva paloviinaksi, joka täytti nopeasti Tampereen viinakellarit. Kesällä 1776 Johan Liljencrantz määrättiin hoitamaan viljahankinta valtakunnan viinanpolttimoihin ja viljamakasiineihin. Jatkuvasti piti tasapainoilla ja huolehtia viljan riittävän sekä kruunun viinaan että rahvaan leipään. Kuitenkin löytyi ihmisiä, jotka arvostelivat kruunua ruokaviljan käyttämisestä viinan polttamiseen keskellä nälkävuosiakin.

Aivan viinanpolttimon toiminnan aloittamisesta lähtien alkoi polttimolla myös hävikki ja petostoiminta, joka leimasi viinanpolttimon toimintaa koko historiansa ajan. Viljaa ostettaessa oli enemmän kuin yleistä mitata ja punnita vilpillisesti viljaeriä sekä myytäessä oli suuria ongelmia hävikin kanssa. Lisäksi polttimolla oli omia paikallisia erimielisyyksiä riittävästi. Alkuaikoina polttimolla piti ruoka- ja anniskelupaikkaa entinen porvari G. Collan, joka sai trahtöörin oikeuden Tampereen kaupungissa ja tämän jälkeen alkoivat kilpailijat karkottaa häntä polttimon alueelta pois. Vänrikki von Schantzin ansiosta Collan häädettiin vuonna 1784 viinanpolttimolta ja von Schantz sai luvan rakentaa polttimon alueelle rahvaan tarpeisiin ruoka- ja anniskelupaikan. Tätä riitaa käytiin pitkään valituskirjeitse.

Ajan oloon viinanpolttimo sai valtakunnassa voimakasta vastustusta ja kruununkin omat huonot kokemukset alkoivat kaivaa polttimoiden alta maata. Lopullinen isku Tampereen viinanpolttimolle oli vuoden 1785 surkea vuosi; polttimon varastot olivat täysi huvenneet. Kruunulta tuli vielä käsky maaherralle hommata 500-600 tynnyriä viljaa alkuvarastoksi polttimolle. Kato kuitenkin taas tuli ja maaherra raportoi siitä suoraan Ruotsiin. Lokakuussa tuli kirje Liljencrantzilta, jossa kerrottiin, että viinanpoltto on päätetty lakkauttaa Tampereella ja viinanpolttimon vuokralainen on irtisanottava.

Alkuvuodesta 1788 järjestettiin virallinen viinanpolttimon vuokraajan lähtötarkastus Tampereella. Polttimo oli siis ennättänyt toimia liki kymmenen vuotta Tampereella kruunun omistuksessa. Tästä eteenpäin kruunu päätti antaa viinanpoltto-oikeudet asukkaille, mutta vuokrattavana oikeutena. Vuonna 1787 kaikki Turun läänin kaupungit, siis Tamperekin, hyväksyivät tarjouksen vapaan koti- ja myyntipolton sekä anniskelun ja tislauksen vuokraukseen. Maaherran tehtäväksi jäi laatia oikeuksista halukkaiden kanssa sopimukset. Polttimoiden viljamakasiinit olivat jääneet kruununmakasiineiksi. Nyt asetettiin valtakunnan pääkaupunkiin makasiinijohtokunta kruunun viljavarojen hoitajaksi; näin syntyi Tampereenkin kruununmakasiini, jonka ensimmäiseksi johtajaksi tuli polttimoinspehtori Jonas Lagerbaum ja vahtimestariksi polttimon entinen faktori Ekmark. Toimeton polttimolaitos sai väliaikaiseksi vahtimestariksi Israel Sarlinin.

Lagerbaumin ja kirjanpitäjä Ekholmin jäljiltä makasiininhallitus huomasi viinamakasiinin astioissa n. 3000 kannun vaillingin. Ekholm osittain vapautettiin kuitenkin vastuusta ja asian tunnustanut Lagerbaum - syytti vaillingista vuotavia astioita - sai armahduksen, koska takasi omaisuudellaan vaillingin peittämistä. Lagerbaum erotettiin kruunun kantomiehen virasta, vaikka myöhemmin jälleen esiintyi toimessa ja sai luvan asua viinanpolttimon asuinrakennuksessa ja hoitaa sen puutarhaa, kunhan hoiti kruunun kalustoa polttimolla.

Syksyllä 1789 tuli vielä käsky polttaa 3000 tynnyrillistä viljaa viinaksi sotaväen käyttöön ja tähän toimeen ryhdyttiin kiireesti. Viina oli lupa luovuttaa vain armeijan ylimuonittajalle ja rankkikin oli vedettävä armeijan hevosten käyttöön. Talvella 1790 tämäkin viinanpoltto keskeytyi työmiesten, halkojen ja käteisvarojen puutteeseen. Vielä vuonna 1792 tamperelaisia tilanhaltijoita anoi polttimolle jatkoaikaa, koska olisivat edelleen halunneet myydä viinanpolttimolle viljojaan. Parhaimpina päivinään Tampereen viinanpolttimolla työskenteli satakunta henkilöä. Viinanpolttimolle Tammerkosken rantaan saneerattiin konemestari James Finlaysonille ja hänen vaimolleen asuinrakennus hieman myöhemmin. Kun Finlaysonit olivat palaneet kotimaahansa, saneerattiin puuhuvila Wilhelm Nottbeckin perheen ylelliseksi asunnoksi. Wilhelm von Nottbeckin kuoltua hänen Alexander poikansa antoi purkaa tämän rakennuksen ja rakennutti sen tilalle itselleen Alexanderin Palatsin, jonka tänään paremmin tunnemme nimellä Finlaysonin Palatsi.

Tampereella viinan teko ja käyttö oli myös hyvin tasa-arvoista, sitä harrastivat kaikki yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Vuonna 1795 kaupunginvanhimmat anoivat hallitukselta tamperelaisten viinanpolttokauden pidennystä. Lukuisat asiakirjat vahvistavat juopottelun yleisyyden kaupungissamme ja virkamiestemme julkista juopottelua ei tuolloin pidetty yhtään kummallisena asiana. Kaupungin johtomiehet osallistuivat mm. ankariin kapakkatappeluihin ja monet miehet ja naisetkin merkittiin kuolleiksi viinan vuoksi. Maaherrankokouksessa vuonna 1803 kirjattiin pöytäkirjaan § 8:

"Kapakanpidon tässä kaupungissa havaittiin tutkimuksissa niin suuresti lisääntyneen, että kapakoita on melkein joka talossa. Kaupungin asukkaiden alempi luokka katsoo tätä elinkeinoa tärkeämmäksi ammatikseen. Ja kun kokemus on osoittanut, että suurin osa rikoksia ja pahantekoja saa alkunsa kapakoista, niin katsoi Herra Kenraalimajuri, Maaherra, Komentaja ja Ritari tarpeelliseksi jättää järjestysoikeuden tehtäväksi vähentää kapakkain lukua ja pitää huolta siitä, ettei kaupungissa pidetä useampia kapakoita, kuin asukkaiden ja rahvaan välttämätön tarve vaatii, ja jota vastaan niiden, jotka sellaista elinkeinoa harjoittavat, tulee kaupungin rahastoon maksaa määrätty, heidän elinkeinonsa mukaan sovittu vero. Kuitenkin on jokaisella kaupungin asukkaalla valta markkina-aikana sekä sotaväen ja muiden suurempien kansankokousten sattuessa harjoittaa kapakoimista niinkuin muutakin elinkeinoa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti