Kuvassa oikealla oikeusneuvos Onni Petäys.

Jälleen hallitus asetti uuden tutkijakunnan selvittääkseen keitä voitaisiin 13. artiklan mukaan syyttää sotasyyllisyydestä. Tutkijakuntaa asettui johtamaan oikeusneuvos Onni Petäys, jonka Urho Kekkonen puhui tehtävään. Onni Petäysen tutkijaryhmä pohjasi työnsä hyvin pitkälti Hornborgin komitean aikaisempaan mietintöön. Petäys itse kuulusteli kaikki keskeiset sotavuosien poliittiset päättäjät, jotka Urho Kekkonen oli ensin määritellyt. Päättäjät olivat Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner ja Toivo Kivimäki eli melkein sama joukko, joka oli esillä jo Hertta Kuusisen listalla kolme kuukautta aikaisemmin. Ainoana uutena listalle oli ilmestynyt ulkoministeri Henrik Ramsay.

Urho Kekkonen esitteli Petäyksen raporttiluonnoksen Ždanoville syytettyjen listasta. Tällä listalla oli silloin vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Venäläiset ihmettelivät suuresti, minne olivat Tanner ja Kivimäki joutuneet listalta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi heidän mukaansa kuin auto ilman kuljettajaa. Kivimäen syytteeseen asettamisen kannalta oli ongelmallista, että hän oli virkamies tapahtumien sattuessa ja samoin Tanner ei ollut hallituksessa tapahtuma-aikaan. Lisäksi Tanner oli vastustanut kesällä 1944 Ribbentrop-sopimusta. Muodollinen perustelu Tanneria vastaan löytyi ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa. Kivimäen taakaksi koitui hänen ”puutteellinen” raportointinsa hallitukselle. Tämän mutkan kautta syytettyjen listalle ilmestyivät myös Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Lopulliseen sotasyyllisten oikeudenkäynnin syytelistalle pääsivät kahdeksan henkilöä: Risto Ryti, Väinö Tanner, J. W. Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. M. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen.

Presidentti Risto Heikki Ryti.

Asianajaja Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) oli talvisodan aikainen pääministeri ja Suomen viides presidentti, kansanedustaja, Suomen Pankin pääjohtaja ja kahdesti valtiovarainministeri. Ryti nousi suomalaisten silmissä koko sotasyyllisyysoikeudenkäynnin symboliksi. Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) Neuvostoliitto halusi jättää oikeusprosessin ulkopuolelle, jotta maassamme säilyisi rauha ja vakaus jatkossa. Risto Rytiä ei pidetty kovin karismaattisena kansanjohtajana, mutta ei myöskään politiikan kirkkaana kiintotähtenä. Politiikkaan hänet vedettiin talvisodan pyörteissä Suomen Pankista, jossa hän oli ennättänyt jo vaikuttaa viisitoista vuotta. 1920-luvulla Ryti oli kahteen otteeseen valtiovarainministerinä ja nousi jo 36-vuotiaana edistyspuolueen presidenttiehdokkaaksi vuonna 1925.

Huittislaisen maaviljelijäpariskunnan - Karl Evert Ryti (aiemmin Mauriala) ja Ida Vivika Ryti - kymmenhenkisen lapsikatraan poikana 3.2.1889 syntynyt Risto Heikki Ryti kirjoitti itsensä ylioppilaaksi jo 17-vuotiaana vuonna 1906 ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon kolmessa vuodessa syksyllä 1909. Nuorukainen perusti tovin vanhemman opiskelukaverinsa Erkki Eskolan kanssa Rauman vanhaan kaupunkiin asianajotoimiston osoitteeseen Kauppakatu 19. Työnsä ohessa Risto Ryti jatkoi vielä opiskelua ja valmistui varatuomariksi vuonna 1912 ja molempien oikeuksien kandidaatiksi Euran käräjiä istuttuaan tuomiokunnan tuomarin Kyanderin johdolla vuonna 1914.

Tähän tuoreeseen asianajotoimistoon liikemies ja mesenaatti Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Hausjärvi) eräänä kauniina päivänä astui sisään ja tutustuttuaan paremmin aikain saatossa Risto Rytiin, otti tämän luottomiehekseen asioidensa hoitajana. Melko suuresta ikäerosta huolimatta miehet ystävystyivät ja Kordelin käytti Risto Rytiä monien kauppasopimusten neuvottelijana ja istutti hänet useiden omistamiensa yhtiöiden hallituksiin. Risto Ryti avioitui oikeusneuvos Johan Julian Serlachiuksen tyttären Gerdan kanssa ja heille syntyi kolme lasta; professori Henrik Ryti, professori Niilo Ryti ja lääketieteen lisensiaatti Eva Saxén. Ryti toimi Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n johtajana vuosina 1919-21, edistyspuolueen kansanedustajana vuodet 1919-24 ja 1927-29, vuodet 1921-24 valtiovarainministerinä ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana vuodet 1924-1939 ja 1944-45. Vuonna 1934 Englannin kuningas myönsi Risto Rytille Victorian ritarikunnan komentajamerkin. Tasavaltamme presidenttinä Ryti toimi vuosina 1940-44 ja hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vuonna 1945 kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta hänet armahdettiin vuonna 1949. Ryti kuoli Helsingissä 25.10.1956.

Risto Rytiä luonnehdittiin analyyttiseksi, nopeaälyiseksi ja erittäin hyvämuistiseksi. Hän oli sielultaan talousmies ja oli oikealla paikalla nostamassa Suomea 1930-luvun lamasta. Toisaalta hän ei pitänyt itsestään suurta meteliä, mutta oli äärimmäisen tehokas toimissaan. Hän kuunteli tapansa mukaan tarkasti vastapuolten kantoja ja vasta kun kaikki olivat ilmoittaneet kantansa, Ryti teki tiiviin yhteenvedon ongelmasta ja ilmitoi oman ratkaisunsa, jotka olivat aina hyvin perusteltuja. Ryti ei koskaan neuvotteluissa vedonnut tunteisiin; hän kokosi tosiasioita ja hahmotti kokonaisuuksia sekä teki tarvittaessa nopeita ratkaisuja. Kaiken lisäksi hänellä oli rautaiset hermot, jotka auttoivat häntä toimimaan johdonmukaisesti mm. talvisodan vaikeina aikoina. Marsalkka Mannerheim ihmetteli Risto Rytin ilmiömäistä muistia.

Presidentti Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) sairastelu toi Risto Rytin vuoden 1940 kuluessa ulkopolitiikan johtajan rooliin. Rytin asema varmistui muodollisesti joulukuussa 1940, kun hänet valittiin ylivoimaisesti Suomen tasavallan viidenneksi presidentiksi. Tässä asemassa hän oli vastuussa syytteen mukaan jatkosodan aloittamisesta kesäkuussa 1941. Armeijan edetessä kesän ja alkusyksyn 1941 aikana yli historiallisten rajojen, ei Risto Ryti vastustanut, sillä Rytikin kannatti itärajan siirtämistä tuonnemmaksi. Saksan alkaessa hyytyä Stalingradissa talvella 1942 Risto Ryti pähkäili, että Saksa häviäisi sodan ja hän oli tehnyt virheen laskiessaan Saksan vetoavun varaan paljon. Järjestelmälliselle päättäjälle tämän oivaltaminen oli raskas pettymys, joka vei miehestä parhaan terän. Vuonna 1943 alkaneella toisella presidenttikaudella Risto Ryti ei ollut enää sama mies kuin talvisodan syttyessä. Ryti oli kadottamassa tuolloin tarmoaan ja aloitekykyään. Ripeän toiminnan mies oli lipsumassa passiiviseksi, pitkiä monologeja harrastavaksi yksinpuhujaksi.

Linkomiehen hallitus muodostettiin maaliskuussa 1943 ja sen tehtävä oli luotsata Suomi rauhaan. Presidentti Rydin hiipuessa ulkopoliittinen päätöksenteko siirtyi hiljalleen sotilasjohdolle ja lopulta Mannerheim jätti pääministeri Linkomiehen komppauksella presidentti Rydin kokonaan varjoon. Lopullinen niitti Risto Rydin valtiomiesuralle oli 26.6.1944 solmittu Ryti-Ribbentropin sopimus eli presidentin antama vakuutus olla tekemättä erillisrauhaa Moskovan kanssa. Marsalkka Mannerheim painosti Risto Rydin allekirjoittamaan Adolf Hitlerille lähetettävän kirjeen, vaikka kirjeelle ei ollut presidentin haluamaa eduskunnan hyväksyntää. Risto Rydin oli erottava rauhan aikaansaamiseksi presidentin virasta, koska se vapautti Suomen Hitlerille tehdystä lupauksesta. Ryti erokirjeessään vastahakoisesti toteaa horjuvan terveydentilansa. Eropäiväksi kirjattiin 1.8.1944 ja uudeksi presidentiksi valittiin Mannerheim. Risto Ryti siirtyi muutaman korttelin päähän Suomen Pankkiin johtokunnan puheenjohtajaksi. Kuusitoista kuukautta myöhemmin alkoi sotasyyllisyysoikeudenkäynti Snellmaninkadulla keskuspankin päärakennusta vastapäätä sijaitsevassa Säätytalossa.

Väinö Alfred Tanner.

Heti sotasyyllisyysoikeusprosessin käynnistyttyä oli selvää, että Neuvostoliiton keskeisiä tavoitteita oli juuri Väinö Alfred Tannerin (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) tuomitseminen syylliseksi. Tannerin rasituksena oli varsinkin hänen aikaisempi toiminta Suomen sisäpolitiikassa ja työväenliikkeen vaikutusvaltaisena edustajana. Väinö Tanner tuli eduskuntaa jo vuonna 1907 ja ennätti valtiollisen uransa aikana vaikuttaa senaattorina, ministerinä, pääministerinä ja presidenttiehdokkaanakin. Hänellä oli sosiaalidemokraattisessa puolueessa horjumaton asema ja tämä asia juuri hiersi Moskovaa. Neuvostoliitossa Väinö Tannerin katsottiin edustavan sosiaalidemokratian läntistä maailmankuvaa, jonka aatteelliset esikuvat löytyivät lähinnä Englannista ja muista pohjoismaista. Tästä johtuen suomalainen työväenliike tukeutui kansalaissodan jälkimainingissa lähinnä skandinaavisille urille ja torjui herkemmin idästä tulevan opillisen ohjauksen. Väinö Tannerista tuli neuvostovastaisuuden ilmentymä sekä Moskovan että kotitekoisten kommunistien silmäin alla; neuvostoliittolaisten mielestä juuri Väinö Tanner esti tehokkaasti sosialistisia oppeja leviämästä Suomeen.

Olihan Väinö Tanner monin tavoin mukana talvi- ja jatkosodan eri vaiheissa, mm. hän oli Mannerheimin ja Risto Rytin ohella Suomen keskeisiä poliittisia vaikuttajia näinä tapahtumarikkaina vuosina. Tämä asia ei jäänyt myöskään huomaamatta neuvostoliittolaiselta radiopropagandalta, joka muisti sodan vuosina jatkuvasti irvistellä Ryti-Tanner-Mannerheimia heidän ”saavutuksistaan”. A. K. Cajanderin hallituksen valtionvarainministerinä ollessaan Väinö Tanner vieraili kahteen eri otteeseen ministeri Juho Kusti Paasikiven kumppanina neuvottelemassa Neuvostoliiton sanelemista alueluovutuksista Suomelle. Kyseessä oli siis täysin sama ”aisapari” joka Tartossa vuonna 1920 neuvotteli itsenäisen Suomen itärajasta. Moskovan neuvottelujen kariuduttua syttyi talvisota ja Väinö Tanner nimitettiin Risto Rytin hallituksen ulkoministeriksi. Tässä hallituksessa Tanner edusti ”rauhanoppositiota”, mutta rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 13.3.1940 pitämässään radiopuheessa ulkoministeri Väinö Tanner esiintyi jälleen yhtenäisen hallituksen nimissä.

Väinö Tanner oli jatkosodan sytyttyä pitkästä aikaa hallitusvastuusta vapaa, mutta hyvin pian sodan sytyttyä hän ilmestyi Jukka Ringellin hallituksen ministeriksi. Edwin Linkomiehen hallituksen valtionvarainmisterinä Väinö Tanner jatkoi vuonna 1943 ja osallistui ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä aktiivisesti rauhantunnusteluihin. Ribbentrop-sopimuksen jälkeisessä monivaiheisissa kuvioissa Väinö Tannerilla oli oma tärkeä osuutensa, kun Risto Ryti laitettiin eroamaan, Mannerheimista tuli presidentti ja Antti Hackzellista uusi pääministeri ja jotka päättyivät aselepoon 4.9.1944. Sodan päätyttyä Väinö Tanner palautui siviiliviran hoitoon Elannon toimitusjohtajaksi Helsinkiin. Sosiaalidemokraattisen liikkeen sisällä käynnistyi vääjäämättä pyykinpesu, kun ”tannerilaisuudesta” tuli opposition kohde. Väinö Tanner joutui lopulta jättämään paikkansa Kansainvälisen osuustoimintaliiton johdossa. 

 

Aimo Anselmi Aaltonen (s. 10.12.1906 Parainen ja k. 21.9.1987 Helsinki) oli kirvesmies, samoin kuin isänsäkin. Hän elätti itsensä 1920-luvulla Paraisten seudulla tekemällä työtä muurarina sekä työskentelemällä maatiloilla ja tehtaissa. Nuori kommunisti Aaltonen lähti vuonna 1930 Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin opiskelemaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen opiskeluvuotensa kuluessa Aimo Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Aaltonen palasi Suomeen tammikuussa 1933 organisoimaan kommunistien maanalaista toimintaa, mutta palautui jälleen saman vuoden syksyllä Neuvostoliittoon. Täällä hän opiskeli vielä vuoden verran Moskovan Lenin-koulussa. Hänen kurssikavereitaan Moskovassa olivat Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aimo Aaltonen saapui Moskovasta Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä. Aaltosen paluu ei sujunut ilman vastoinkäymisiä, sillä pian Aimo Aaltonen pidätettiin ja seuraavat kymmenen vuotta hän vietti Suomen valtion turvasäilössä ja vankilassa poliittisista syistä vangittuna.

Jatkosodan loputtua Aimo Aaltonen vapautui vankilasta ja Aaltonen valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattajan Kommunistin päätoimittajaksi. Lehti ilmestyi vuosina 1944-1990 kerran kuukaudessa ja sen painos oli noin 3 000-5 000. Aimo Aaltonen tuli valituksi eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1945. Samana vuotena hänet valittiin Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Aikaisemmin vasemmistolehdistö oli vaatinut Valtiollisen poliisin lakkauttamista. Myös kansanedustaja Aimo Aaltonen jätti huhtikuussa 1945 eduskunnalle aloitteen Valpon lakkauttamisesta. Valpoa ei kuitenkaan lakkautettu ja myöhemmin kommunistien asennoituminen Valpoon muuttui täysin. Kun Valpon lakkauttaminen nousi uudelleen esille eduskunnassa, kommunistit vastustivat sen lakkauttamista jyrkästi. Vuonna 1946 Aimo Aaltonen solmi avioliiton Vieno Ristellin kanssa. Aaltonen tuli esimiehensä, sisäministeri Yrjö Kaarlo Leinon (s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) kanssa melko huonosti toimeen. Aaltonen toimi sisäministeriön valvontaosaston päällikkönä vuoden 1947-1948.

Huhtikuussa 1945 Paasikivin kolmannen hallituksen aloittaessa nousi Valtiollisen poliisin päälliköksi oikeustieteentohtori Karl Otto Brusiin (s. 2.6.1906 Helsinki ja k. 31.10.1973 Turku). Otto Brusiinin vanhemmat olivat Harvialan kartanon omistajat Edmund Wilhelm Brusiin ja Elisabeth Eufrosyne Nyström. Brusiin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1924 Hämeenlinnan lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta luettuaan oikeustiedettä vuonna 1929. Aikaisemmin Kokoomukseen kuulunut Brusiin liittyi myös Nuoren Voiman Liittoon vuonna 1931 ja vuonna 1934 hänestä tuli kirjailija Mika Waltarin johdolla toimineen Kerho 33:n johtokunnan jäsen; Kerho 33:n kautta Brusiin solmi yhteydet myös Tulenkantajiin.

Otto Brusiinin virkakaudella Valpon entistä henkilökuntaa erotettiin nopeassa tahdissa ja heidän tilalle palkattiin uutta henkilökuntaa, joista useat tulivat SKDL:ää ja SKP:tä lähellä olevista piireistä. Aimo Aaltonen oli heikon Brusiinin takanaa vaikuttanut ”vahva mies”. Valintaperusteena henkilökunnalle ei ollut pätevyys tai edes sopivuus virkaan, vaan lähinnä puoluetausta, jäsenyys tai vähintään läheinen yhteys SKP:hen tai SKDL:ään. Kaikkiaan Valpoon tuli 76 sellaista miestä, jotka olivat olleet vankilassa erilaisista rikoksista; kärjen huippuna elinkautisesta tuomittu mies. Otto Brusiinin mukaan sotaa edeltäneenä aikana valtiollisiin rikoksiin syyllistyminen ei ollut este Valpon virkoihin nimittämiseen; Brusiin oli kuitenkin huolissaan uuden henkilökunnan kokemattomuudesta.

Valpo suoritti poliittistin ryhmien valvontaa ja kortistointia, joka Brusiinin johtajakaudella kohdistui etupäässä oikeistolaisiin piireihin. Myös joitakin SKP:n piirissä toimivia väkivaltaa suosivia ryhmiä valvottiin. Valpon täysin mielivaltaisten pidätysten ja kotietsintöjen sekä oikeudenkäynteihin johtamattomien pidätysten vuoksi sitä pelättiin aivan yleisesti vuosina 1945-1946. Valpon pidätykset perustuivat yleensä täysin perättömiin ilmiantoihin. Pidätetyt joutuivat istumaan syyttöminä selleissä usein monien kuukausien ajan. Ammattitaidottomat tutkijat eivät saaneet kuulusteluissa tutkittavilta tunnustuksia; tutkijoiden motivaationa saattoi olla joko oma teoria tai jopa vanha kauna. Otto Brusiin huomasi pian, että Valpon päällikön virkaan suostuminen oli suuri virhe. Hän erosi virastaan tammikuussa 1946 osittain kokemattoman henkilökunnan aiheuttamien ongelmien vuoksi, jotka myöhemmin vielä kärjistyivät.

Vuosina 1944-1947 Suomessa toimi toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa. Valvontakomission asettamisesta oli määrätty 19.9.1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Valvontakomissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana oli Andrei Aleksandrovitš Ždanov (s. 26.2.1896 ja k. 31.8.1948). Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Valvontakomissioon kuului myös 15 brittiä, mutta heidän roolinsa komissiossa oli passiivinen. Valvontakomission käytössä oli Malmin lentokenttä ja komission neuvostoliittolaiset jäsenet valloittivat Hotelli Tornin asumuksekseen. Valvontakomission jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien Suomen viranomaisten puheille ja oikeus saada näiltä kaikki tähdellisenä pitämänsä tieto. Komission jäsenet nauttivat diplomaattista koskemattomuutta. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta monissa kysymyksissä, jos se katsoi että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhan ehtoja. Tunnetuin painostuksen kohde oli sotasyyllisyyskysymys. Kulttuuriväen piirissä oltiin varpaisillaan koko ajan valvontakomission vuosina. Vasemmistolehdistö seurasi herkeämättä mm. teattereiden ohjelmistoja. Iloisen Teatterin Lähtölaukaus-revyyn esityksen – teksti oli Reino Hirvisepän eli Pallen - kiellettiin vuonna 1946 ja samoin kävi myös Arijoutsin kirjoittamalle revyylle, Syntymämerkki.

Valvontakomission määräyksestä ja oikeusministeriön aloitteesta poistettiin vuosina 1944-1946 kirjakaupoista ja kirjastoista Neuvostoliitolle vihamielistä kirjallisuutta 1 783 kirjanimikettä ja yhteensä noin 30 000 teosta. Teosten joukossa olivat mm. Adolf Hitlerin Taisteluni, Kirsi Huurteen sirpin ja moukarin alla, Erkki Palolammen Kollaa kestää, Mika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa sekä Aleksandra Rahmanovan teokset. Poistettujen kirjojen listalle joutuivat myös kaikki Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen-kirjat, joukko Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvakirjoja, Pentti Haanpään Korpisota ja Nykyaikaa sekä Aaro Hellaakosken Vartiossa.

Rauhansopimuksen 13. artikla oli sopimuksen lyhimpiä pykäliä ja se kirjattiin näin: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden valtioiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Helsinkiin tulonsa jälkeen lokakuussa 1944 puheenjohtaja Ždanov lähetti pääministeri Urho Jonas Castrénille (s. 30.12.1886 Jyväskylä ja k. 8.3.1965 Helsinki) yli kuudenkymmenen henkilön listan, jotka Neuvostoliiton mielestä olivat sotarikollisia. Sotasyyllisyyskysymys tuli vain ohuesti käsittelyyn eduskunnassa syksyllä 1944. Hallitus sai taitavasti pelattua aikaa kysymyksen ympärillä. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) valitsi hallituksensa oikeusministeriksi Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) ja molemmille selvisi talven 1945 aikana, että sotasyyllisyyttä ei voi lakaista maton alle.

Tammikuussa 1945 sotasyyllisyyskysymys tuli eduskuntakyselyn muodossa julkisuuteen. Pääministeri Paasikivi vastasi eduskuntakysymykseen suullisesti eduskunnassa. Hän kertoi entisen presidentti K. J. Ståhlbergin lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on Suomen perustuslaissa tuntematon käsite. Paasikivelle riitti, että sodan aikana maan politiikassa johtopaikoilla olleet poliitikot vetäytyisivät heti sivuun tehtävistään. Paasikivi ilmoitti asettaneensa Hornborgin komitean tutkimaan asiaa. Hallituksen käsittelyyn sotasyyllisyysasia joutui ensimmäisen kerran 8.8.1945 iltakoulussa. Kommunistit järjestivät 10 000 ihmisen mielenosoituksen Senaatintorille. Pääministeri Paasikivi uhkasi erota virastaan ja samoin myös presidentti Mannerheim ilmoitti valmiutensa eroa virasta.

Paasikivi perui eroaikeensa kuultuaan liittoutuneiden päässeen elokuussa Lontoossa yhteismielisyyteen sotarikollisten käsittelyssä noudatettavasta politiikasta ja sotarikollisuuden määritelmästä. Tämän jälkeen oli aivan selvää, että Suomessa oli pakko viedä oikeuteen sota-ajan johtajia ja poliitikkoja. 12.8.1945 pääministeri Paasikivi hyväksyi oikeusministerin johdolla muotoillun lakiehdotuksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tätä varten tehtiin takautuva laki. Hallituksen kokouksen loputtua Paasikivi ennusti, että uusi laki nostaisi syytetyt marttyyreiksi ja kansallissankareiksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hangoitteli vastaan, mutta Kekkonen ja Paasikivi tekivät lopullisen taivuttelutyön omiensa joukoissa. Eduskunta hyväksyi sotasyyllisyyslain äänin 129-12; 48 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä ja tyhjää äänesti 10 edustajaa. Presidentti Mannerheim sairastui ja pääministeri Paasikivi vahvisti hänen puolestaan kiistellyn lain 12.9.1945.

Tämän tarinan mukana vien lukijani Mississippin suistoon ja rämeille aikaan, joka ei koskaan enää palaa. Tuo Pohjois-Amerikan toiseksi pisin joki on 3 750 km pitkä ja joen alkulähde sijaitsee Itascajärvessä, Minnesotassa. Mississippi virtaa kymmenen osavaltion alueella ja laskee vetensä Meksikonlahteen 30.4.1812 perustetussa Lousianan osavaltiossa.

Samuel Langhorne Clemens (s. 30.11.1835 Florida, Missouri, Yhdysvallat ja k. 21.4.1910 Redding, Connecticut), joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellä Mark Twain kertoo näin Mississippistä: ”Mississippistä maksaa vaivan lukea. Se ei ole suinkaan mikään tavallinen virta, vaan päinvastoin joka suhteessa omalaatuinen. Yhdessä suurimman sivujokensa Missourin kanssa se on maailman pisin virta – neljätuhatta kolmesataa mailia. Varmaan saattaa myös sanoa, että se on maailman mutkittelevin virta, sillä virtaahan se eräällä matkansa taipaleella tuhat kolmesataa mailia, vaikka varis lentäessään saman alueen yli suoriutuisi kuudensadan seitsemänkymmenenviiden mailin lennolla. Mississippin vesimäärä on kolme kertaa suurempi kuin Saint Lawrence-joen, kaksikymmentäviisi kertaa suurempi kuin Reinin ja kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan kertaa suurempi kuin Thamesin. Millään muulla virralla ei ole niin valtavaa vesistöaluetta kuin Mississippillä. Se saa vetensä kahdestakymmenestäkahdeksasta liittovaltiosta ja territoriosta – Atlantin rannikolla sijaitsevasta Delawaren liittovaltiosta lähtien pitkin matkaa halki Amerikan mantereen aina Kalliovuorten rinteillä likellä Tyyntä valtamerta sijaitsevaan Idahon liittovaltioon saakka – eli neljänkymmenenviiden pituusasteen väliseltä alueelta. Meksikonlahteen laskevalla Mississippillä on viisikymmentäneljä höyrylaivoilla liikennöitävissä olevaa sivujokea ja erinäisiä satoja sellaisia sivujokia, joilla lautat ja litteäpohjaiset lotjat voivat purjehtia. Sen vesistöalue on yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Irlannin, Ranskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin pinta-alat yhteensä, ja se laaja alue on melkein kauttaaltaan hedelmällistä. Etenkin varsinainen Mississipin jokilaakso on viljava.”

Kirjailija Samuel Clemens eli Mark Twain.

Englannin kuninkaallisen laivaston kapteeni Basil Hall kirjoitti vuonna 1827 Mississippistä näin: ”Täällä sain ensi kerran vihdoinkin nähdä kauan ikävöimäni näyn ja tunsin myös samassa saaneeni runsaan korvauksen kaikista niistä vaivoista, joita olin saanut kokea tullessani näin pitkän matkan taa, ja niin seisoinkin katselemassa ohitseni soluvaa virtaa, kunnes tuli niin pimeä, etten enää voinut nähdä mitään. Mutta vasta käytyäni samassa paikassa toistakymmentä kertaa kykenin täysin tajuamaan näkymän ylevän suurenmoisuuden.”

Mrs. Trollopen kuvaili kirjeessään muuta kuukautta myöhemmin samana vuonna seuraavaa: ”Ensimmäisenä merkkinä siitä, että lähestyimme maata, oli tuon mahtavan virran liejuisten vesimassojen ilmaantuminen näkösälle kaukana ulapalla, keskellä Meksikon lahden syvänsinisiä vesiaavoja. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin autiontuntuista näkyä kuin Mississippin suu. Mikäli Dante aikoinaan olisi nähnyt sen, olisi hän kenties sen kauhuista luonut uusia Kiirastulen kuvia. Vain yksi ainoa esine kohoaa kiivaasti virtaavan veden yläpuolelle: jonkin tuhoutuneen laivan masto. Alus haaksirikkoutui yrittäessään purjehtia hiekkasärkän poikki, ja sen masto on yhä jäänyt törröttämään vedenpinnalle kertoen kolkkoa tarinaansa laivarikosta, jonka hirmut se on nähnyt, ja ennustamaan samanlaista kadotusta myös jälkeentuleville.”

Barotti Charles Augustus Murray kirjasi seitsemän vuotta myöhemmin: ”Vasta matkustettuanne tuota mahtavaa kymeä viisikymmentä tai sata mailia ylävirtaan ja vasta sitten, kun otatte avuksenne mielikuvituksenne silmät Luonnon teille suomien lisäksi, alatte täysin ymmärtää sen koko suuruuden ja majesteetillisuuden. Näette virran hedelmöittävän jokilaaksoa, joka on ääriä vailla ja kantaa vesiensä mukana voitonmerkkejä, joita se on temmannut mukaansa lukemattomissa taisteluissa runneltuja metsiä vastaan – tuossa kiidättää virta mukanaan valtavia turvelauttoja puineen, pensaineen, kaikkineen, rakennellen niistä saaria, jotka ihmiset joskus vastaisuudessa asuttavat, ja virran heittäytyessä tähän työhönsä sopii meidän palauttaa mieliimme, että edessämme oleva virta on jo matkannut kaksi tai kolmetuhatta mailia ja että sen on vielä taivallettava tuhat kolmesataa mailia, ennen kuin se pääsee määränsä päähän, valtamereen.”

Jo hyvin pitkän aikaa olivat jokilaivaluotsien palkat olleet kaksisataaviisikymmentä dollaria kuussa, mikä olikin tuohon aikaan melko hyvä palkka. Kuitenkin ajan myötä joelle ilmestyi yhä enemmän ja enemmän höyrylaivoja liikenteen vilkastuessa; tästä oli seurauksena se, että luotsien palkat laskivat vääjäämättä. Myös luotseja tuli markkinoille vähän liian helposti, sillä lähes jokainen luotsi koulutti mukanaan kulkevaa oppipoikaa ruoripoikanaan parin vuoden ajan. Kaikilla luotseilla ja kapteeneilla oli myös usein poikia tai veljen- tai sisarenpoikia, jotka pyrkivät myös luotseiksi joelle. Kun luotsin oppipoika oli saanut oppia ja edistynyt tyydyttävästi, tarvitsi vain kahden virralla toimivan ammattiluotsin allekirjoittaa oppipojan puolesta anomus Yhdysvaltojen sisävesilaivaliikenteen tarkastajalle, jossa kokelaalle pyydettiin täydellisiä luotsinpapereita. Mitään muita muodollisuuksia ei vaadittu ja vain aniharvoin esitettiin luotsioppilaalle edes mitään kysymyksiä tai vaadittu ammatillisia taidonnäytteitä.

Pian nämä ruorinpyörittäjät huomasivat itse mihinkä ansaan olivat langenneet. Jonkin ajan päästä jotkut luotsit keksivät perustaa kiinteän järjestön, kaiken uhallakin. Lopulta toistakymmentä kaikkein rohkeinta – heidän joukossaan jopa muutama kaikkein etevimpiä – luotsia perusti yhdistyksen ja ottivat henkilökohtaisesti kantaakseen mahdolliset riskit. Kongressilta hankittiin laajat valtuudet perustamiskirjalla Luotsien hyväntekeväisyysyhdistykselle, yhdistykselle valittiin omat toimitsijat, valmisteltiin järjestösäännöt, organisaatio järjestölle ja keräsivät tarvittavan pääoman omalta väeltä. Lopuksi he vielä tekivät yhteisen päätöksen, että jokiluotsien palkat nostetaan kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin kuukaudessa. Sen jälkeen heille ei jäänytkään muuta tehtävää, kuin mennä kotiin odottelemaan, sillä heidät kaikki erotettiin välittömästi omista luotsitehtävistään höyrylaivoilta.

Kahdentoista dollarin jäsenmaksua vastaan ohjesäännöt takasivat yhdistyksen kaikille työttömäksi jääneille jäsenille kahdenkymmenviiden dollarin kuukausiavustuksen. Työttömät jäsenet eivät joutuneet maksamaan jäsenmaksuja. Vähitellen yhdistys sai näilläkin ehdoilla uusia jäseniä. Yhdistys maksoi myös kuolleiden luotsien leskille kahdenkymmenenviiden dollarin kuukausiavustuksen ja määräkorvauksen jokaista alaikäistä lasta kohden. Kaikki yhdistyksen jäsenet saivat myös hautauskorvauksen yhdistyksen kassasta. Tässä vaiheessa yhdistykseen liittyi erityisesti vanhempaa luotsiväkeä varsin ymmärrettävistä syistä ja tätä uutta väkeä tuli pitkistäkin matkoista.

Seuraavassa vaiheessa yhdistyksessä oli enin osa iäkästä ja avutonta jäsenkuntaa, ja tusinan verran ensi luokkaisia laivaluotseja. Yhdeksänkymmentä prosenttia ammattiluotseista pysytteli kuitenkin tiukasti yhdistyksen ulkopuolella, naureskellen yhdistykselle ivallisesti. Luotsien hyväntekeväisyysyhdistykselle naurettiin joka puolella, mutta oltiin myös tyytyväisiä siihen, että yhdistys oli korjannut ”epäterveen aineksen” luotsimarkkinoilta. Purjehduskaudella oli samoin palkkataso luotsien keskuudessa korjaantunut oikeaan suuntaan ammattimiesten mielestä. Ammattiluotsit pääsivät ilman yhdistyksen jäsenyyttä nauttimaan kohonneista palkoista ja monet luotsit ja laivurit kävivät yhdistyksen toimistolla vinoilemassa henkilökohtaisesti tästä asiasta. Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksessä ei millään tavalla provosoiduttu tällaisesta käytöksestä ja vähitellen yhdistys sai aina joskus uusia jäseniäkin. Yhdistyksen jäsenluotsit eivät vain edelleenkään saaneet pestejä höyrylaivoilta.

Seuraavan talven lähestyessä tapahtui ratkaiseva muutus markkinoilla, kun höyrylaivaliikenne voimallisesti kasvoi Missouri-virralla, Illinois-joella ja Mississippin yläjuoksulla. Näin myös ammattiluotseista syntyi huutava pula ja kysyntä. Kapteenit ja laivanomistajat päättivät tässä vaiheessa kelpuuttaa myös luotsien yhdistyksen jäseniä laivoihinsa. Kukaan yhdistyksen luotsi ei kuitenkaan hakeutunut työtehtäviin, vaan laivureiden täytyi nöyrtyä ja pyytää yhdistyksen jäseniä töihin laivoilleen luotseiksi. Kaiken tämän tapahtuneen kuluessa olivat Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksessä jäsenet muokanneet yhdistyksensä sääntöjä aikanaan sellaisiksi, että luotsit saivat työskennellä vain sellaisen työparin (luotsin) kanssa, joka oli yhdistyksen jäsen. Höyrylaivoilla luotseja työskenteli aina kaksin kappalein. Vuorot luotseilla vaihtuivat yleensä neljän tunnin välein. Yöaikaan luotaaminen ja suunnistaminen oli tietysti hyvin paljon vaikeampaa, kuin päivän valon vallitessa.

Kapteeni tai laivanomistaja oli saattanut jo kiinnittää toisen, ”vapaan” luotsin laivaansa purjehduskaudeksi. Nyt hän joutui luotsien yhdistykseltä anelemaan toista luotsia, joka ei voinut tehdä työtä yhdistykseensä kuulumattoman ”villin” luotsin kanssa. Saadakseen laivaansa kaksi yhdistyksen luotsia, hän joutui irtisanomaan yhdistykseen kuulumattoman luotsin ja korvaamaan tälle purjehduskauden palkan. Tämä herätti aluksi tietysti kovasti raivoa, mutta tilanteeseen täytyi suhteellisen nopeasti vain sopeutua. Yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi melko tasaisesti, kun luotseja liittyi yhdistykseen. Näin tilanne olikin yllättäen muuttunut ja yhdistykselle aikaisemmin nauraneet eivät enää ivanneet; mutta he eivät vielä edes osanneet odottaa, mihin tilanne tulisi sittemmin johtamaan.

Yhdistyksen sääntöjä oli samoin se, ettei järjestön jäsenillä ollut milloinkaan, ei edes poikkeustapauksissa, lupa antaa järjestäytymättömälle luotsille mitään purjehdusväyliä koskevia tietoja. Kaikissa Missisippi-joen keskikokoisissa kaupungeissa oli joen varrella rantalaiturin tilalla ponttoni-proomu, jonne höyrylaivat ajoivat. Proomun ruumassa varastoitiin laivaan lastattavat tavarat ja sen hyteissä matkustaja saattoivat odotella laivaa. Luotsin hyväntekeväisyysyhdistyksen virkailijat laittoivat proomuihin teräskaapit, jotka oli varustettu erikoislukoilla. Kyseessä oli postisäkkilukko, jota käytti myös Yhdysvaltojen postilaitos. Lukot ja niiden käyttö oli hallituksen erityisvalvonnassa. Yhdistys anoi useaan kertaa lupaa lukkoon ja lopulta sai sen käyttöönsä. Kaikilla yhdistyksen jäsenillä oli avain tähän teräskaappiin. Näin jäsenet saivat omaan käyttöönsä tietoja virrasta ja sen veden korkeudesta, mutta ulkopuolisille tietoja ei luovutettu. Yhdistys oli painattanut kaavakkeita, joita luotsit sitten laivamatkan aikana täyttivät ja jättivät tuoreet tiedot aina teräskaappeihin matkan edetessä. Saint Louisiin tai New Orleansiin saavuttuaan luotsi aina ensimmäiseksi vei huolellisesti laaditun lopullisen raportin yhdistyksen toimiston seurusteluhuoneeseen ja kiinnitti sen siellä seinälle.

Yhdistyksen ulkopuolisilla luotseilla oli pian edessä hyvin tukala tilanne. Heillä ei ollut mitään paikkaa, missä vaihtaa tietoja ja kohdata toisia luotseja. Heidän tietonsa virrasta olivat sangen puutteellisia ja sattumanvaraisia; virtahan muovasi koko ajan uomaansa. Kehityksestä oli seurauksena myös paljon vakavampaa. Virralla tapahtuvien onnettomuuksien määrä alkoi nousta järjestäytymättömien jäsenten luotsaamilla aluksilla; karilleajot ja jopa uppoamisia sattui näille aluksille paljon enemmän. Tähän kohtaan iskivät vakuutusyhtiöt. Saattaisi olettaa, että vakuutusyhtiöt olisivat yhdessä Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksen kanssa juonineet tämän suunnitelman yhdessä, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Vakuutusyhtiöt olivat lopulta huomanneet luotsijärjestön luoman raporttisysteemin erinomaisuuden ja sen virralla liikennöiville höyrylaivoille suoman turvallisuuden. He olivat omassa keskuudessaan ja yksinomaan pelkkien taloudellisten perusteiden pohjalta päätyneet päätökseen.

Vakuutusyhtiöiden voimallinen puuttuminen asioihin aiheutti välittömästi Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksen ovelle luotsijonoja. Nämä olivat varautuneet maksamaan kaksitoista dollaria jäsenmaksua, mutta saivatkin yhdistyksen toimistolla kuulla uudesta säännöstä, jonka mukaan yhdistyksellä oli nyt jäseneksiottomaksu, viisikymmentä dollaria. Maksu piti suorittaa heti ja tämän lisäksi uusi jäsen joutui maksamaan kymmenen prosenttia kaikista saamistaan palkoista yhdistyksen perustamispäivästä lukien. Usean uuden jäsenen kohdalla summa nousi jo kolmeen- tai neljäänsataan dollariin. Lisäksi jäsenet valittiin vielä äänestyksen kautta. Luotsien yhdistyksessä oli jo paljon jäseniä ja pian vain kymmenkunta ammattiluotsia oli enää vailla yhdistyksen jäsenyyttä. He eivät saaneet mistään töitä ja olivat joutilaita, mutta omien sanojensa mukaan mielummin näkivät nälkää, kuin liittyivät yhdistykseen.

Samaan aikaan Luotsien hyväntekeväisyysyhdistys voimistui entisestään ja sen pankkitili kasvoi voimallisesti. Yhdistyksestä tuli koko ajan vahvempi tekijä ja pian se ilmoitti tavoitteenaan olevan luotsien palkkojen nostaminen viiteensataan dollariin kuukaudessa. Red Riverin varrella vaikuttavan osaston alueella oli luotsien palkat saatu nousemaan seitsemäänsataan dollariin kuukaudessa. Lopulta nämä kymmenen viimeistä yhdistykseen kuulumatonta luotsia nöyrtyivät ja hakivat yhdistyksen jäsenyyttä. Nyt olikin voimassa jälleen uusi lisäpykälä; sen mukaan heidän täytyi maksaa yhdistyksen rahastoon kymmenen prosenttia sekä kaikista yhdistyksen perustamisesta saakka ansaitsemistaan palkoista että sama prosenttimäärä myös niistä palkoista, jotka he olisivat ansainneet, mikäli olisivat olleet jatkuvasti työssä aina anomuksensa sisäänjättöpäivään saakka sen sijaan, että olivat olleet välillä joutilaina.

Järjestäytymättömiä ei luotsien keskuudessa ollut enää laisinkaan ja uutena sääntönä yhdistys hyväksyi sääntöihinsä lisäpykälän, joka kielsi ottamasta uusia luotsioppilaita lähinnä seuraavien viiden vuoden aikana. Viiden vuoden jälkeen sallittaisiin rajoitetun oppilasmäärän ottaminen yhdistyksen laatimin ehdoin: Oppilaan tuli olla vähintään kahdeksantoista vuotias, oppilaan tuli olla hyvämaineisesta perheestä, luonteeltaan ja tavoiltaan nuhteeton, ja hänen tuli koulutusaikansa päätyttyä suorittaa hyväksytysti tutkinto sekä tuhannen dollarin ennakkomaksu korvauksena oppilaaksi pääsystä, lisäksi hän sitoutui olemaan järjestön komennettavissa kunnes suurin osa jäsenistöstä suostuisi allekirjoittamaan hänen anomuksensa saada täydelliset luotsinpaperit.

Luotsiyhdistys hoiti nyt uusien luotsien kouluttamista. Vanhat luotsit saivat tarvittaessa apurikseen luotsipojan yhdistykseltä. Kokelaita myös kierrätettiin laivoilta toisille. Leskien ja orpojen lisäksi yhdistys huolehti myös laivaonnettomuuksissa menehtyneiden ruumiiden etsimisessä virrasta. Yhdistys hankki luvat itselleen siihen, että se pystyi myös myymään henkivakuutuksia sekä vakuutti höyrylaivoja ja niiden lasteja. Järjestö oli saavuttanut monopoliaseman alallaan, jota vielä lainsäädäntö oli turvaamassa. Yhdistys pääsi markkinoilla säätelemään luotsien palkkatasosta. 

 

Ihmislajin lyhyt elämä on kautta koko muistiinkirjoitetun historian normaalisti ollut täynnä erilaisia vaikeuksia: nälänhätää, korkeaa lapsikuolleisuutta ja kulkutauteja. Olemme taipuvaisia toisinaan ajattelemaan, että samoin olisi laita myös meidän esihistoriallisten edeltäjien, metsästäjä-keräilijöiden, kanssa ennen kuin he olivat keksineet maanviljelyksen. Näin ei näyttäisi kuitenkaan välttämättä olleen, sillä tutkimusten valossa todistusaineisto kertoo jotakin aivan muuta. Tutkija Vilhjalmur Stefansson on tutkinut heitä huolellisesti ja väittää näiden metsästäjä-keräilijöiden nauttineen enemmästä joutoajasta kuin useat teollistuneiden kansojen jäsenet. He myös elivät monasti pitkän ja terveen elämän. Useat syyt antaisivat olettaa, että sama pitää paikkansa myös meidän metsästävien ja keräilevien esivanhempiemme kanssa.

Esihistorialliset ihmiset kehittymättömine aseineen saattoivat joutua melko helposti ohi kulkevien lihansyöjien uhreiksi. Mutta isoja kasveja syövät eläimet, kuten biisoni, mammutti, hirvi ja mastodontti olivat edeltäjiemme tärkeitä ravinnonlähteitä myös. Samoin monet pikkueläimet osoittautuivat houkutteleviksi saaliiksi varhaiselle ihmislajille. Arkeologiset tutkimukset kertovat, että jo varhaiset ihmiset käyttivät erilaisia työvälineitä metsästäessään lihaa ravinnokseen. Näitä työvälineitä käytettiin mm. eläinten teurastukseen ja niiden luuydinten poimimiseen. Eri asiantuntijat ovat päätelleet esi-isiemme hampaistossa tapahtuneiden muutosten kertovan juuri ruokavaliomme muutoksesta.

Huolimatta maanviljelyn monista terveydellisistä seuraamuksista se kyllä tarjosi alkuun useita etuja varhaisille maanviljelijöille. Jyviä voitiin säilyttää pitkiä aikoja ilman kummallisempia menetelmiä. Aikaisemminkin oli säilytetty ruokaa varastoon, mutta se ruoka ei säilynyt niin pitkään varastossa kuin vilja. Samalla monet isot nisäkkäät vähenivät merkittävästi tai kuolivat sukupuuttoon. Näin maanviljelys paikkasi vaihtoehdollaan hupeneviä lihavarastoja.

Gluteeni sanana juontaa juurensa latinan liimaa tarkoittavaan sanaan. Gluteeni on proteiiniyhdiste, joka toimii sitovana aineena; se liittää jauhot yhteen leivottaessa, ja taikina kokoaa, kun turvotuksen aiheuttaa siihen sekoitettu hiiva. Gluteeni yhdistetään useimmiten vehnään, mutta sitä on kyllä muissakin viljoissa, kuten esim. ohrassa, rukiissa, speltissä, kamutissa ja bulgurissa. Gluteeni kuuluu yleisimpiin lisäaineisiin, eikä sen käyttö rajoitu ainoastaan ruokatarvikkeisiin. Sitä käytetään myös ihonhoito- ja hygieniatuotteissa lisäaineena. Volyymia kohentavat ripsivärit ja hiushoitoaineiden paksuntava vaikutus johtuu samoin gluteenista. Elintarviketeollisuus käyttää gluteenia stabilointiaineena mm. juustolevitteissä ja margariineissa, jotta ne pysyisivät mahdollisimman tasaisina ja estäisivät kastikkeita hyytymästä.

Vaikkei ihmisten suolisto pysty sulattamaan hyödykseen kaikkea viljan ainesosia, se tarjosi myös fyysistä hyvinvoinnin tunnetta. Gluteeniviljoissa löydettävät sulamattomat proteiinit ja peptidit omaavat morfiinin kaltaisia ominaisuuksia ja muodostuvat voimakkaiksi huumeiksi päästyään verenkiertoon. Suurimmassa riskiryhmässä olijat kokevat melko usein eräänlaista riippuvuutta, jonka aiheuttaa näiden eksorfiinien tuomat mukavat tunteet. Tästä ilmiöstä meillä on tänä päivänä käytössämme sana, lohturuoka. Maata viljelleistä esivanhemmistamme tuli keskimäärin pienempiä, he sairastuivat enemmän, heidän luunsa heikkenivät ja heidän aivojensa koko pieneni. Pään ympärysmitan tarkastellen ihmisaivojen koko on pienentynyt noin 11 prosenttia maanviljelyksen aloittamisen jälkeen. Samoin keskimäärin miesten ja naisten pituus on lyhentynyt 12-15 senttiä samasta syystä.

Varhaisilla maanviljelijöillä viljan kielteinen vaikutus oli suhteellisen vähäistä nykypäivään verrattuna, sillä nykyisten viljojen gluteenipitoisuus on merkittävästi korkeampi. Nykyaikainen elintarviketeollisuuden geneettisine muunnelmineen on vääjäämättä johtanut siihen, että muutaman vuosikymmenen takaiseen viljaan verrattuna nykyään kasvattamamme viljat saattavat sisältää neljäkymmenkertaisen määrän gluteenia. Pääosin viljojen vahingolliset muutokset johtuivat ihmisten valinnoista, eivät luonnosta johtuvia. Kehitys saattoi aluksi olla tahatonta ja johtua ainakin osittain kylvö- ja korjuumenetelmien kehittymisestä. Villiviljan jyvät putosivat maahan kypsyttyään korresta ja siemensivät seuraavan vuoden viljan. Täysin kypsyneet jyvät ennättivät vain hetken aikaa olla paikoillaan korressa ennen putoamistaan maahan. Kypsien jyvien valikointi maasta olisi ollut ajantuhlausta nälkäisille metsästäjä-keräilijöille, mutta nykyaikaisten viljelymenetelmien kehityksen ansiosta sadot kypsyivät nyt täysin yhtenäisesti.

Niin ihmisille kuin muillakin lajeilla voidaan saada aikaan hyvin nopeitakin muutoksia, jos nämä muutokset kohdistuvat lisääntymiseen. Tällainen muutos voi olla hyvin nopea kasvilla, joka lisääntyy vuosittain ja joka laji on erityisesti valittu lisääntymistä varten. Viljojen epäsuotuisat ominaisuudet, kuten jyvien putoaminen korresta ennenaikaisesti tai niiden epätahtinen kypsyminen, ovat helposti ja tehokkaasti poistettavissa. Maanviljelyn täytyi myös sopeutua ankariin ilmasto-olosuhteisiin, kun se levisi aina pohjoisemmille paikoille; kasvukauteen vaikuttaa päivän pituus ja kasvien on myös kestettävä siellä aikaisia halloja. Pohjoisempana kasvavan vehnän täytyi tuuleentua lyhyemmässä ajassa. Pohjoisia viljalajeja uhkasi samoin uudet tuholaiset ja sairaudet. Gluteeni on varastoproteiinien ryhmä. Itääkseen jyvät tarvitsevat ravinteita, jotka kerääntyvät niiden sisälle. Jyvien täytyy Pohjoismaissa sisältää suhteellisesti enemmän gluteenia ja muita varastoproteiineja, sillä niiden täytyy pärjätä lyhyemmässä kasvukaudessa ja orastettava vaativammassa ympäristössä.

Viljan gluteenipitoisuus on suhteellisen alhaista Kaakkois-Euroopassa, missä varhaisimmat altistumiset viljoille tapahtuivat. Sieltä maanviljely levisi ripeästi kohti länttä, mutta leviäminen kohti pohjoista oli paljon verkkaisampaa. Roomalaiset olivat valloitustensa myötä levittämässä tehokkaasti viljojen viljelyä valtakuntaansa. He eivät kuitenkaan valloittaneet kaikkia alueita Euroopassakaan. Esim. osa Irlannista, Skotlannista ja Suomesta jäi Rooman valtakunnan vaikutuksen ulkopuolelle. Vielä 1950-luvulla Tanskassa vehnää pidettiin erikoisherkkuna, sillä vehnä ei kasva erityisen hyvin Tanskassa. Samoin myös Pohjois-Amerikan intiaaneilla on ollut vain vähän aikaa altistua gluteenille.

Perinnöllisyystiede on luonut umpeen kuiluja biologisten tieteiden väliltä. Pystymme DNA-analyysien ansiosta tarkastella kaukaista menneisyyttä ja kurkistaa, mistä olemme tulossa. Tämä saa meidät siten paremmin myös ymmärtämään esihistoriamme ravitsemuksellisia käytäntöjä, käytänteitä, jotka ovat muovanneet nykyiset kykymme ja tarpeemme. Gluteenista kärsivillä on vain sangen vähän tunnistettavia oireita tai sairauksia aikuisikään asti, koska gluteeniherkkyys on monasti varhaisvaiheissaan piilevä sairaus. Silti ennenaikainen riski kuolla on keliakiasairaudessa kaksinkertainen verrattuna terveeseen ihmiseen. Keliakiaan liittyviä yleisiä lisätauteja ovat mm. osteoporoottiset lantiomurtumat, suolistosyöpä, diabetes jne. Tällaista selviytymistä vähentävää ominaisuutta täytyisi oikeastaan löytyä yhä harvemmilla henkilöillä jokaisessa seuraavassa sukupolvessa, mutta nämä varhaiset kuolemat sattuvat yleensä vasta lisääntymisvuosien jälkeen. Näin sellaiset geenit, jotka määräävät gluteeniherkkyydestä, välittyvät eteenpäin. Näin siis viljanviljelyn kehityksestä huolimatta tämä ominaisuus jatkaa siirtymistä sukupolvesta toiseen.

Immuunijärjestelmän se osa, joka jokaisella ihmisellä on ainutlaatuinen, koostuu ihmisen leukosyyttiantigeeneista (HLA). Ne yhdistyvät infektiosairauksiin sekä alttiuteen äärettömän laajalle joukolle kroonisia ei-infektiosairauksia, ml. keliakiasairaus. Kaupallisissa geneettisissä veritesteissä nämä HLA-piirteet tunnistetaan keliakiapotilailta proteiineista, joita on tiettyjen valkosolujen pinnalla. Esim. HLA-proteiineja nimeltään DQ2 ja DQ8 on löydetty eräiden valkosolujen pinnalta yli 90 ja 94 prosentissa noista keliakiasairauksista. Myös HLA-B8 on yleinen keliakiassa ja se löytyy noin 80 prosentilla keliakiapotilaista. Näiden HLA-proteiinien esiintyminen tietyn populaation ihmisissä on hyvä osoitin siitä ajasta, jona seudulla on kasvatettu gluteeniviljoja. Euroopassa HLA-B8:aa löytyy alle 10 prosentista ihmisistä, jotka asuvat tuhansia vuosia sitten aloitetun vehnänviljelyn alueilla. Sitä löytyy kuitenkin yli 30 prosentista populaatioissa, jotka elävät luoteisessa Euroopassa. Näihin maihin lukeutuvat esim. Länsi-Irlanti, Islanti sekä osa Skandinaviaa, erityisesti Suomi, missä vehnänviljely alkoi paljon myöhemmin ja missä sadot eivät taannoin menestyneet yhtä hyvin kuin muualla maailmassa.

Geneettinen ominaisuus, joka sallii gluteeniherkkyyden, on säilynyt ihmisen geenistössä jo pitkän aikaa aiheuttaen käsittämätöntä ja täysin tarpeetonta kärsimystä pysyessään paljastumattomana. Harvemmissa tapauksissa, joissa gluteeni on osallisena lisääntymiseen, sen vaikutus voi olla sydäntä riipaiseva sekä äärimmäisen ahdistava kokemus. Esim. hedelmättömyys voi olla hyvin yleistä, riippumatta siitä, kummalla puolisolla keliakiasairaus on. Jos odottavalla äidillä on hoitamaton keliakia, on tavallista todennäköisempää kokea keskenmeno, ennenaikainen synnytys tai saada tulokseksi lapselle alhainen syntymäpaino. Italialaiset synnytyslääkärit ovat huomanneet piilevän keliakiasairauden niin yleiseksi ongelmaraskaustapauksissa, että he ovat suositelleet kaikkien raskaana olevien hakeutumista klinikoihin rutiininomaisiin verikokeisiin.

Tänään tunnistamme luonnontieteellisen ja arkeologisen tieteen edistyksen tuloksena jo monia sairauksia, jotka liittyvät siirtymiseen suurien viljamäärien käyttäjiksi. Nuo populaatiot, jotka altistuivat gluteenille vasta muutaman viime vuosisadan kuluessa, ilmentävät sitä tuhovaikutusta, jonka näiden viljojen ottaminen ihmisen ruokavalioon on tuonut muassaan. Tarvitsee vain katsoa tilastoja kilpirauhassairauden, diabeteksen, syövän, raudanpuutoksen, vajaaravitsemuksen ja syvän masennuksen epidemioita monien alkuperäiskansojen ryhmien parissa, jotka vasta hiljan ovat tutustuneet runsasgluteeniseen ruokavalioon. Näistä tilastoista näkyy välittömästi se kauhistuttava isku, jonka näiden viljojen käyttö on suunnannut geneettisesti neitseellisiin populaatioihin.

Gluteeni ei muodostu vain yhdestä ainoasta molekyylistä. Se muodostuu kahdesta proteiiniryhmästä: gluteniineista ja gliadiineista. Gluteiinille yliherkkä ihminen voi herkistyä joko gluteniineille tai gliadiineille, tai hän voi herkistyä vain yhdelle gliadiinin kahdestatoista osasesta. Hoitamaton herkistyminen johtaa tulehdukseen! Keliakia on taas gluteeniherkkyyden äärimmäinen muoto. Jos gluteeni aiheuttaa allergisen reaktion ohutsuoleen, puhutaan keliakiasta. Erittäin varovaisten asiantuntija-arvioiden mukaan yksi ihminen kahdestasadasta potee keliakiaa. Hurjimmat arviot puhuvat, että yhdellä ihmisellä kolmestakymmenestä olisi keliakia. Kaikkia tautitapauksia ei näet ole diagnosoitu vielä. Ainakin 25 prosenttia ihmisistä kantaa mukanaan geenejä, jotka altistavat keliakialle. Erityistä riskiryhmää sairauden kannalta ovat henkilöt, joilla on pohjoiseurooppalaista perimää. Gluteeniherkkyys voi hyvin puhkaista sairauden mihin tahansa muuhunkin elimeen, vaikka ohutsuoli ei oireilisi. Esimerkiksi aivot voivat silloin olla vaaravyöhykkeessä.

Jotta ruoka sulaisi hyvin, se edellyttää laajojen, monimutkaisten ruokaproteiinien pilkkomista pienemmiksi osasiksi. Toiset proteiinit pilkkoutuvat vapaiksi aminohapoiksi. Kahdesta tai kolmesta aminohaposta koostuvat peptidit eivät tarvitse sulattamista sen pidemmälle, sillä nämä pienet molekyylit matkaavat helposti suolenseinämän solujen läpi imeytyen ravintoaineina. 70 prosenttia sulaneista proteiineista imeytyy parhaimmillaan pieninä peptideinä ja 30 prosenttia imeytyy vapaina aminohappoina. Täysin terve ruoansulatusjärjestelmä poistaa sulamattomat ja osittain sulaneet proteiinit ulosteen mukana pois suolistosta.

Aminohappojen välillä vallitsevat siteet – jotka muodostavat gluteeniproteiineja – joista jotkut saattavat olla hyvin resistenttejä eli vastustuskykyisiä suolen ruoansulatukselle. Vaikka toiset yksilöt kykenevät tuottamaan maksaentsyymiä, joka pystyy gluteenia sulattamaan, niin kaikki eivät sitä tuota. Useille heistä, joilta nämä ruoansulatusentsyymit puuttuvat, vilja tarvitsee huomattavasti enemmän käsittelyä kuin ne ruoat, jotka olivat sangen yleisiä metsästäjä-keräilijän ruokavaliossa. Jauhamisen, keittämisen ja monenlaisen ruoansulatuksellisen prosessoinnin jälkeenkin vielä jotkut näistä gluteeniproteiineista ovat itsepintaisesti pysyneet koskemattomina. Suolistoa verhoava lima yleensä suojelee verenkiertoamme näiltä sitkeiltä proteiineilta.

Tutkimuksissa on havaittu, että 15-42 prosenttia väestöstä imeyttää sulamattomia ja osin sulaneita gluteeniproteiineja omaan verenkiertoon välittämällä ne suolenseinämää reunustavien solujen läpi. Tästä pääsystä verenkiertoon seurauksena on usein vasta-ainetuotanto, joka aiheuttaa tulehdusta suolen kohtiin, joista proteiinit ovat vuotaneet sisään. Tämä tulehdus vapauttaa kemikaaleja, jotka sitten aiheuttavat vielä suurempaa suolen läpäisevyyttä ja näin itseään ruokkiva kierre on valmis. Tätä epänormaalia suolen läpäisevyyttä kutsutaan ”vuotavaksi suoleksi” ja se voi aiheutua monistakin eri syistä, yhtenä merkittävänä syynä on kuitenkin gluteeniherkkyys.

Yli neljäkymmentä vuotta on tiedetty, että vatsa hajottaa gluteenin polypeptideiksi, joilla on kyky läpäistä aivo-verieste. Aivoissa nämä polypeptidit sitoutuvat aivojen morfiinireseptoriin ja tällä lailla voivat luoda mielihyväaistimuksen. Sama morfiinireseptori ottaa vastaan myös opioottihuumeiden vaikuttavat aineet, jotka samaa kautta pääsevät tuottamaan miellyttävät, koukuttavat ja riippuvuutta aiheuttavat elämyksensä. National Institutes of Healthissä vaikuttanut tohtori Christine Ziodrou tutkijaryhmänsä kanssa olivat ensimmäiset, jotka tämän havaitsivat. Ryhmä kutsui näitä aivoihin tunkeutuvia polypeptidejä eksorfiineiksi. Eksorfiinit rinnastuvat endorfiineihin, jotka ovat elimistön luontaisesti tuottamia kipulääkkeitä. Mielenkiintoista näissä eksorfiineissa on tieto siitä, että ne voi pysäyttää käyttämällä opiaattien vasta-aineena käytettyjä lääkkeitä, kuten naloksonia tai naltreksonia, joita käytetään mm. heroiinin, morfiinin ja oksykodonin kaltaisten opioidihuumeiden vaikutuksen kumoamiseen.

Kardiologi William R. Davis.

Yhdysvaltalainen kardiologi William R. Davis (s. 1957) on tutkinut ja kirjoittanut paljon vähähiilihydraattisen ruokavalion puolesta kirjoissaan. Hän kutsuu viljaa krooniseksi myrkyksi, jota ihmisen tulisi välttää kaikin tavoin. Hän kuvaa kirjassaan, Wheat Belly, ilmiötä seuraavasti: ”Tältä siis vehnä saa aivosi näyttämään: ruoansulatus tuottaa morfiininkaltaisia yhdisteitä, jotka sitoutuvat aivojen opiaattireseptoreihin. Se tuottaa palkitsevan tunteen, lievän euforian. Kun vaikutus estetään, tai kun eksorfiinia sisältävistä ruoista on pidättäydytty, joillakin ihmisillä ilmenee selvästi epämieluisia vieroitusoireita.”