Urkujenvalmistus alkaa Kangasalla

Kangasalla oli urkuja kirkkoon odotettu jo lähes kahdeksankymmentä vuotta. Anders ja Fredrika Thulén asunnoksi ja työtilaksi oli hankittu vuokralle puolikas Yli-Tarpilan pitkästä hirsitalosta, aivan Kangasalan kirkon läheltä Tampereen ja Hämeenlinnan tien varresta. Maantiepylvään mukaan Tampereelle oli talon kohdalta matkaa seitsemäntoista virstaa, joka on kilometreinä lähes saman verran. Talossa astuttiin ensin pimeään sekä kylmään porstuaan, josta vasemmalle aukesi kulku pirttiin. Tänne pirttiin Anders Thulé teki työhuoneensa, jossa hän sorvasi tinaa, rautaa ja messinkiä. Tuvassa oli suuri muuri ja tuvan nurkassa olivat keittopadat. Anders Thulén verstaan takana sijaitsi aivan rakennuksen päädyssä kaksi pientä kamaria. Toinen kamari oli makuuhuone ja siellä myös työmiehet söivät. Toinen näistä kamareista oli Andersin käytössä ja se palveli myös vierashuoneena tarvittaessa. Jos porstuasta kääntyi oikealle, päätyi kisällien kamariin ja kyökkiin, jossa oli hatara maapohjalla oleva lankkulattia ja hirsipukkien varaan muurattu avoin piisi. Se ei kyennyt pitämään huonetta edes lämpimänä, joten vesisaavi oli talviaamuisin jäässä. Talon yksi huone oli lisäksi puusepänverstaana.

Kangasalan kirkko valmistui vuonna 1767.

Näissä vaatimattomissa tiloissa sijaitsi Kangasalan Urkutehtaan ensimmäinen verstas sekä Anders ja Fredrika Thulén koti Kangasalla. Näissä samoissa tiloissa valmistuivat myös Kangasalan kivikirkon urut. Talon työhuoneiden ikkunoista näkyi Kangasalan kirkko. Kangasalan urkutoimikunnassa istui myös riidanhaluinen kapteeni ja hevosasiantuntija Carl Otto Meurman (s. 2.4.1788 Lammi ja k. 3.3.1845 Kangasala). Fredrika Thulé teki talon pihaan kesän tullen pienen puutarhan kukkasia ja marjapensaita varten. Rahaa ei juuri käytetty, koska sitä oli niukasti tuohon aikaan tavallisella kansalla. Oma markka tuli käyttöön vasta vuonna 1860. Markan kolikkoa kiersi teksti: 94,48 kappaletta naulasta selwää hopeata.

Thulén tullessa Kangasalle urkutehdasta perustamaan ei paikkakunnalla ollut vielä kouluja. Kruununvouti ja asessori sekä Hatanpään kartanon omistaja, Gabriel Ahlman (s.8.9.1737 Perniö ja k. 5.10.1799 Messukylä) oli köyhän apupapin neljästä lapsesta toiseksi vanhin. Gabriel Ahlmanin isä kuoli pojan ollessa vain seitsemänvuotias. Sangen vaatimattomista oloista huolimatta Gabriel Ahlman pääsi ylioppilaaksi Turun katedraalikoulusta vuonna 1754. Hän jatkoi opiskeluaan yliopistossa ja pätevöityi virkamieheksi, aluksi Kangasalle nimismieheksi vuosiksi 1771-1777. Virkansa ohella Ahlman viljeli vuokraajana Liuksialan kartanoa Kangasalla, Nokian kartanoa Pirkkalassa ja Otavalan kartanoa Messukylässä.

Gabriel Ahlman laati testamenttinsa yhdessä ystävänsä, professori Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) kanssa ja Ahlmanin kuoleman jälkeen testamentin toimeenpanosta huolehti Ahlmanin määräyksen mukaisesti vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura. Gabriel Ahlman kuoli lokakuussa 1799 ja jätti jälkeensä 40 557 riksin omaisuuden, josta puolen omaisuuden korkotuotot oli testamentattu Tampereen ympäristöpitäjien varattomille lapsille annettavaan alkeisopetukseen. Toisen puolen omaisuudesta hän korvamerkitsi käytettäväksi soiden ojitukseen, koskien perkaukseen ja Hatanpään kartanon alustalaisten avustuksiin. Testamentin toimeenpano lykkääntyi kuitenkin Talousseuran ja Ahlmanin perillisten välille syntyneiden riitojen vuoksi yli kymmenen vuoden ajaksi. Gabriel Ahlman on haudattu Messukylän vanhan kirkon hautausmaalle.

Asessori Gabriel Ahlmanin hauta Messukylässä.

Ensimmäiset Gabriel Ahlmanin testamenttivaroilla perustetut pitäjäkoulut aloittivat toimintansa Pirkkalassa ja Messukylässä vuonna 1811. Ahlmanin kouluja perustettiin myös Pälkäneelle, Lempäälään, Vesilahdelle ja Kangasalle. Lapsille opetettiin lähinnä sisälukutaitoa, kristinoppia (katekismusta), raamatunhistoriaa, kirjoitusta, laskentoa ja maatalouden keskeisiä asioita. Kangasalle Ahlmanin koulu perustettiin vuonna 1817 kirkonkylän opettajan huoneeseen. Parhaimmillaan koulussa opiskeli noin viitisenkymmentä poikaa ja tyttöä. Varakkaimpien perheiden poikien opiskelu saattoi jatkua tämän koulun jälkeen esim. Hämeenlinnassa. Koulut muuttuivat kansakouluiksi vuoteen 1871 mennessä. Vielä tämän jälkeen Gabriel Ahlmanin testamenttivaroista jaettiin avustuksia kouluille, kunnes vuonna 1904 testamenttivarojen avulla perustettiin Messukylään Ahlmanin Maamies- ja emäntäkoulu, joka toimii nykyäänkin Ahlmanin ammattiopiston nimellä Tampereella.

Ruotsalainen Anders Thulé hakeutui Kangasalla ruotsinkieltä puhuvan väestön seuraan. Kangasalan harvat kartanot olivat suuria manttaaleiltaan sekä rakennuksiltaan ja suurin niistä oli kapteeni Carl Otto Meurmanin ja Amalia Lovisa Arwidssonin Liuksialan kartano. Alkujaan kartano oli vuonna 1566 perustettu Kustaa Vaasan aikainen kuninkaankartano. Ruotsin entinen kuningatar Kaarina Maununtytär eli kartanossa miehensä Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n kuoltua vuodesta 1577 lähtien noin 35 vuoden ajan. Kaarina Maununtyttären jälkeen kartanon omistivat mm. hänen tyttärensä Sigrid Vaasa sekä tämän jälkeläiset Åke Tott ja Klaus Tott. Sen jälkeen Liuksialan kartano siirtyi Creutzeille. Meurman-suvun hallussa kartano oli vuodesta 1821 lähtien, kun tykistökapteeni Carl Otto Meurman osti Liuksialan kartanon itselleen. Liuksialan päärakennus käsitti kymmenen asuinhuonetta ja keittiön.

Kapteeni Carl Otto Meurman.

Carl Otto Meurmanin poika oli poliitikko, suomalainen kunnallisneuvos ja sanomalehti- ja tietokirjailija Agathon Meurman (s. 9.10.1826 Kangasala ja k. 17.1.1909 Helsinki), joka hallitsi isänsä kuoltua Liuksialan kartanoa vuodesta 1845 lähtien. Agathon Meurmanin äiti oli Amalia Loviisa Arwidsson, joka oli kuuluisan kirjallisuusmiehen, Adolf Ivar Arwidssonin (s. 7.8.1791 Padasjoki ja k. 21.6.1858 Viipuri) sisar. Agathon Meurman kävi koulunsa etupäässä Pietarissa, mutta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1844 professori Aminoffin koulusta. Tämän jälkeen opinnot niin Helsingin yliopistossa kuin Mustialan maanviljelyskoulussakin jäivät Agathon Meurmanilta kesken. Hänellä oli kuitenkin erinomainen kielitaito. Agathon Meurmanin keskeinen elämäntehtävä – jonka ympärille hänen kaikki muu kirjallinen ja yhteiskunnallinen toimintansa nivoutuu – oli Liuksialan kartanon rakentaminen toimivaksi suurtilaksi. Agathon Meurmanin aikana Liuksialan kartanosta tulikin hyvin hoidettu maatila, jossa noudatettiin säästäväisyyttä ja kehitettiin uusia maatalouden tuotantomenetelmiä. Agathon Meurmanin puoliso oli Aline Fredrique o.s. Tallqvist (s. 24.11.1835 Hamina ja k. 17.2.1899 Helsinki). Alinan vanhemmat olivat Kangasalan rovasti Henrik Tallqvist ja tämän puoliso Antoinette Sofia Gustava o.s. Stjernvall.

Aline ja Agathon Meurman.

Agathon Meurman alkoi myös kirjoittaa sanomalehtiin. Lehtien kannanotoissa hän oli vankkumaton suomenmielinen ja terävällä sekä iskevällä kirjoitustyylillään hän herätti melko suppean suomalaisten lehtien lukijakunnan huomion. Enoltaan Adolf Ivar Arwidssonilta ja Georg Zacharias Forsmanilta (myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) (s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) Agathon Meurman ammensi vaikutteita poliittisiin näkemyksiinsä. Yhdessä Yrjö Koskisen kanssa Meurmanista tuli suomalaisen puolueen johtohahmoja aina vuodesta 1863 lähtien. Agathon Meurman oli innokas osallistumaan kunnalliseen toimintaan. Sieltä hänen tiensä vei kohti valtakunnan politiikkaa ja valtiopäiviä. Valtiopäiville Meurman osallistui talonpoikaissäädyn edustajana vuosina 1872, 1877-1878, 1882, 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 (puhemies) ja 1900. Agathon Meurman kohosi säätynsä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi ja usein hänen mielipide tuli koko säädyn mielipiteeksi, jota vain harvat uskaltautuivat vastustaa. Meurman edusti yhteiskunnallisesti hyvin konservatiivista näkemystä ja Agathon Meurman oli keskeinen henkilö 1800-luvun maahanmuuttokysymyksessä; hän vastusti pitkään juutalaisten asuttamista Suomeen.

Kirjoittajana Agathon Meurman oli hyvin monipuolinen; tuotanto käsittää kirjoituksia lehtiartikkeleista sanakirjoihin ja tietokirjoihin. Aluksi hän kirjoitti ruotsiksi, mutta vaihtoi vuonna 1863 kirjoituskielensä suomeksi. Artikkeleita ilmestyi kaikissa aikansa ruotsin- ja suomenkielisissä lehdissä. Hänen kielensä oli hyvin elävää ja lukijaystävällistä. Suuri osa hänen kirjoituksiaan onkin oman koetun ja eletyn poliittisen elämän muistelua ja dokumentointia. Tämän lisäksi Agathon Meurman arvosteli myös kaunokirjallisuutta. Hän joutui ristiriitaan mm. Minna Canthin (alk. Ulrika Wilhelmiina o.s. Johnson, s. 19.3.1844 Tampere ja k. 12.5.1897 Kuopio) ja Aleksis Kiven (oik. Alexis Stenvall, s. 10.10.1834 Nurmijärvi ja k. 31.12.1972 Tuusula) kanssa näkemyksistään. Vuosina 1883-1890 ilmestyi vihkoina Meurmanin toimittama Sanakirja yleiseen siwistykseen kuuluwia tietoja varten, joka oli ensimmäinen suomenkielinen tietosanakirja.

Liuksialan kartanon päärakennus.

Kangasalan väen taloissa kirjoja ei paljon luettu. Liuksialan kartanon kirjahyllyssä oli kymmenkunta rukouskirjaa ja postillaa. Pitäjän ylimistö tilasi mm. Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Tidning ja Helsinfors Morgonblad-lehtiä, jotka tulivat tilaajilleen parin viikon vanhoina lehtinä ja kiersivät talosta taloon. Meurman muisteli myöhemmin: ”Mutta yhtä tuoreita ne silti olivat, sillä mitään pilaantuvaa ainetta ne eivät sisältäneet, päivän uutisia ei laisinkaan”.

 Kangasalan Urkutehdas perustettiin Tammisaaressa 1843

Tammisaaren historia ulottuu ainakin 1500-luvulle pieneen kalastajakylään. Raaseporin linna Snappertunassa valmistui todennäköisesti jo 1300-luvulla. Tammisaaresta tuli vuonna 1528 Raaseporin läänin hallinnollinen keskus. Tämä kylä sai Ruotsin kuningas Kustaa Vaasalta (s. 12.5.1496 ja k. 29.9.1560) kaupunkioikeudet vuonna 1546, siis hieman ennen, kun sama kuningas perusti Helsingin kaupungin. Kaupungin sijaintipaikka oli tunnettu pitkään satamana ja kalastuspaikkana. Tammisaaren vanhan kaupungin katujen nimet kielivät satojen vuosien takaisesta elämästä ja siitä, miten kaupungin väki tuli toimeen. Vanhan kaupungin kadut ovat olleet sellaisenaan olemassa samalla paikalla jo 1500-luvulla. Katujen niminä on mm. Hatuntekijänkatu, Hansikkaantekijänkatu, Liinakankurinkatu, Nahkurinkatu ja Sepänkatu. Katujen nimet paljastavat, että kaupungissa asui paljon taitavia käsityöläisiä. Kaupungissa on myös omaperäisiä korttelinnimiä, kuten Valaskala, Salakka, Silli ja Willisika. Tammisaaren kaupankäynti kärsi 1600-luvulla merkantilismista eli valtion sääntelystä ja holhouksesta. Esim. vuonna 1614 ulkomaisten laivojen tulo kaupungin satamaan kiellettiin. Sittemmin vuonna 1636 ulkomaankauppa kiellettiin kokonaan Tammisaarelta. Vasta 1700-luvulla kaupankäynti helpottui. Tammisaaren kirkko rakennettiin 1600-luvulla. Kirkon rakennustyöt laittoi alulle ruotsalainen sotapäällikkö ja kreivi Gustaf Adolf Leijonhufvud (s. 24.2.1619 Vinäs, Kalmar ja k. 29.11.1656 Rautu) vuonna 1651. Kirkko sai nykyisen ulkoasunsa Tammisaaren kaupunkia vuonna 1821 tuhonneen tulipalon jälkeen. Tähän kaupunkiin kulki Anders Thulén tie myöskin.

Tammisaaren kaupunki on perustettu vuonna 1546.

Historiallisissa asiakirjoissa ensikerran vuonna 1392 mainittua Horsbäckin kartanoa omisti tuohon aikaan varakas ylihoviapteekkari, hovineuvos ja ritari Berndt Erik Inberg (s. 15.2.1779 Överby, Ahlainen), joka tunnettiin kulttuurin suosijana. Lähistöllä sijaitsevaan Snappertunan kirkkoon hovineuvos Berndt Inberg oli hiljan lahjoittanut alttaritaulun. Alkujaan Snappertunan kirkko valmistui vuonna 1689 ja se kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1797. Lahjoittaja Inberg seurasi mielenkiinnolla myös Inkoon keskiaikaisen kirkon urkujen rakentamista. Näin hän tutustui siis Anders Thulén kanssa ja mieltyi Thulén työtapaan urkujenvalmistuksessa. Hovineuvos Berndt Inberg halusi nyt lahjoittaa myös urut Tammisaaren harmaakirkkoon. Tätä lahjoitusta varten hän testamenttasi varat Tammisaaren seurakunnalle uusiin urkuihin. Testamentti laadittiin sopivan väljänä, jotta varat oli mahdollista irrottaa Inbergin omaisuudesta jo lahjoittajan elinaikana, kunhan vain lahjoittajalle turvattiin vuotuinen neljän prosentin korko. Hovineuvos Berndt Inberg houkutteli Anders Thulén urkurakennustöihin Tammisaaren kirkkoon.

Tammisaaren uudet urut tilattiin 23-äänikertaisina ja Anders Thulé laski urkutarjouksensa hinnaksi 2 571 hopearuplaa. Tarjouksensa Anders Thulé allekirjoitti maininnalla, Orgelbyggare Elev, sillä hänellä ei ollut virallista urkujenrakentajan tutkintokirjaa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että hänellä ei ollut oikeutta rakentaa urkuja itsenäisesti Ruotsin valtakunnassa Tukholmassa vuonna 1773 annetun kuninkaallisen asetuksen mukaan. Tämä asetus oli Suomessa edelleen voimassa, vaikka tuolloin elettiin jo Venäjän keisarin alamaisuudessa. Rakentamissopimus Tammisaaren kirkon uruista allekirjoitettiin 20.2.1843 ja tähän sopimukseen Anders Thulé merkitsi itsensä urkujenrakentajaksi. Urkujen oletettiin soivan sopimuksen mukaan ensimmäisenä adventtina vuonna 1844. Allekirjoituksen kanssa samoihin aikoihin sekä Anders Thulé että hänen uskollinen työkaverinsa, Oscar Hjerpe, siirsivät Tammisaaren seurakuntaan kirjansa ja asettuivat asumaan Tammisaareen.

Tässä vaiheessa urkujenrakentaja Anders Thulé ja Oscar Hjerpe irtisanoutuivat erokirjeellä Gustaf Anderssonin urkutehtaasta Tukholmasta. Mestari Gustaf Andersson raivostui, kun hänen ammatin saloihin kouluttama Anders Thulé aikoi ryhtyä Anderssonin kilpailijaksi Suomessa urkujenvalmistuksessa. Gustaf Andersson teki kantelun Turun tuomiokapitulille, että hänen oppilaansa, Anders Thulé, ei ole suorittanut itsenäisen urkujenrakentajan tutkintoa. Samassa kantelussa Andersson vaati, että Anders Thulén urkujenrakentaminen omissa nimissä olisi kiellettävä. Jo puolentoista kuukauden päästä Tammisaaren kirkon urkusopimuksen allekirjoituksesta Turun tuomiokapituli Ruotsin lain kirjaimeen vedoten kielsi 5.4.1843 Anders Thuléa ryhtymästä tehtävään Tammisaaressa; Tammisaaren seurakunnan kirkkoherra velvoitettiin valvomaan, että Anders Thulé ei aloita rakennustyötään Tammisaaren kirkossa.

Hovineuvos Berndt Inberg teki valituksen em. päätöksestä puolestaan Keisarilliseen senaattiin. Hovineuvos osoitti vastineessaan Anders Thulén varsin itsenäisesti – ilman, että mestari Gustaf Andersson oli työmailla tuskin käynytkään – rakentanut sekä Oulun että Inkoon kirkkoihin urut. Tarkoituksella hovineuvos ilmeisesti jätti tässä yhteydessä mainitsematta, että Gustaf Andersson oli kuitenkin soittanut Oulun vihkiäiskonsertissa suunnittelemiaan urkuja itse. Samoin jäi kirjeessä mainitsematta Gustaf Anderssonin oleskelu Turun tuomiokirkon työmaalla aivan työn loppuvaiheessa. Ruotsalainen urkuri ja urkujensoiton opettaja sekä Turun tuomiokirkon urkuri, J. A. Nyberg, vakuutti omassa lausunnossaan, että Anders Thulé oli ollut vankka ammattimies urkujenrakentajana ja mestari Gustaf Anderssonin taitavin työntekijä, jota ilman Gustaf Andersson ei yksinkertaisesti olisi pärjännyt. Keisarillinen senaatti ilmoitti 13.10.1843 asiakirjallaan päätöksen, jonka mukaisesti Tammisaaren seurakunta sai aloittaa kirkkonsa uusien urkujen rakentamisen Anders Thulén avulla. Tähän Keisarillisen senaatin päätökseen vedoten Anders Thulé alkoi kutsua itseään urkujenrakentajaksi ja samalla tuota päätöksen antopäivää voidaan pitää Kangasalan Urkutehtaan perustamispäivänä. Suomen Keisarillinen senaatti antoi 11.11.1843 päätöksen urkujenrakentajien oikeudesta rakentaa uusia urkuja sekä korjata vanhoja urkuja Suomessa. Näin Anders Thulén tapaukseen sovellettu poikkeuslupa sai lainvoiman lopullisesti.

Tammisaaren kirkon urut.

Tammisaaren kirkon 23-äänikertaiset urut valmistuivat melkoisesti etuajassa, sillä Anders Thulé luovutti työnsä Tammisaaren seurakunnalle jo 29.8.1844. Tuolloin järjestettiin Tammisaaren kirkossa tarkastus ja koesoitto, jossa uudet urut todettiin erinomaisiksi soinniltaan. Vielä myöhemminkin näiden urkujen sointia on kuvailtu sanoilla ”tukeva, tumma ja vakaa”. Urkupillit oli valmistettu laadukkaista metalleista ja puista. Ebenpuu ja luu oli materiaalina sormioiden koskettimistossa. Urkujen julkisivu oli huomiota herättävä ja siinä oli huomionsa saanut myös hovineuvos ja lahjoittaja, Berndt Inberg, omalla muotokuvallaan. Luovutustilaisuuteen osallistuivat urkuri Nyberghin lisäksi mm. apupappi Johan Telenius, hovineuvos Berndt Erik Inberg, insinöörimajuri Johan Oldenburg, urkuri J. Fr. Möller, varakonsuli C. Fr. Hultman, tullipäällikkö C. Jung, pormestari ja ritari C. M. Kjellin, lääketieteen tohtori Elfving, kaupunginviskaali G. Martelin, kauppiaat Böning ja Stark sekä tehtailijat Wiberg, Eklöf ja Hartman.

Maisemakuva Kangasalan keskustasta.

Tammisaaren kirkon uusien urkujen valmistuttua ei seutukunnalla ollut tarjota uusia urkujenrakennustyömaita Anders Thulén tehtäväksi. Fredrika Wilhelmina Sandgren ja Anders Thulé olivat tässä vaiheessa päättäneet mennä avioliittoon, mutta Andersin täytyisi ensin löytää sopivaa työtä jostakin. Tässä vaiheessa elämää tuli Anders Thulén avuksi kaupunginsaarnaaja Johan Telenius. Telenius oli yli kymmenen vuotta aikaisemmin ollut Kangasalan apupappina ja mennyt avioon kirkkoherra ja lääninrovasti Aabraham Liljestrandin (s. 19.7.1773 ja k. 16.3.1837 Kangasala) 17-vuotiaan Emilia-tyttären kanssa. Johan Telenius oli hyvin tietoinen, että Kangasalan kirkko tarvitsi urut, joita sinne oltiin hankkimassa. Johan Telenius teki Thulén hyväksi tehokkaasti kulisseissa työtä, jotta Anders Thulé pääsisi Kangasalan kirkkoon rakentamaan uusia urkuja. Lopulta Kangasalan kappalainen, Johan Fredrik Färling tuli hevoskärryillä Tammisaareen ja 22.5.1844 allekirjoitettiin sopimus urkukaupoista Kangasalan kirkkoon, joka oli valmistunut vuonna 1767 kirvesmies Antti Piimäsen (s. 1712 Längelmäki ja k. 16.10.1775 Turku) rakentamana; lopullisesti kirkko torneineen valmistui syksyllä 1776. Johan Telenius hankki toisenkin urkutilauksen Anders Thulén tehtäväksi, nimittäin Ikaalisten seurakunta tarvitsi myös urut. Ikaalisten seurakunnalta tuli valtuutus Johan Teleniukselle tehdä sopimus Anders Thulén kanssa ja näin myös toimittiin. Nyt Anders Thulén hallussa oli kaksien urkujen valmistus ja töitä pariksi vuodeksi eteenpäin.

Anders ja Fredrika Thulén vihkikuva vuodelta 1844.

Siinä vaiheessa Anders ja Fredrika päättivät mennä naimisiin. Heidät vihittiin morsiamen kotona 29.12.1844 ja Tammisaaren ”kerman” läsnäollessa. Ennen joulua olivat Kangasalle matkanneet jo Anders Thulén työkaverit Oscar Hjerpe, Anders Nylund, mallipuusepän kisälli Bengt Breijder ja oppipoika Otto Svartström. Joitakin työmiehiä lisää tähän urkujenrakentajien joukkoon oli tarkoitus hankkia vielä Kangasalla. Pian häiden ja pyhien jälkeen myös Anders ja Fredrika Thulé matkasivat rekikyydillä luminietosten ja paukkupakkasten keskellä päiväkausien matkan Kangasalle. Yöpymiset matkan aikana tapahtuivat kievareissa.

Thulé pystyttää Anderssonin urut Turkuun ja Inkooseen 

Urakan lopuksi Anders Thulé äänitti ja viritti Oulun uudet urut kirkossa. 29.4.1841 järjestettiin kirkossa uusien urkujen ensikonsertti, jossa urkureina soittivat seurakunnan oma urkuri, Gustaf Ullrich Lindeman sekä urkutehtailija Gustaf Andersson Tukholmasta. Oulun seurakunta oli työnjohtaja Anders Thulén suoritukseen niin tyytyväinen, että palkitsi hänet vielä sadan riksin tunnustuspalkinnolla. Tällä Oulun urkujen vihkiäismatkalla seurakunta maksoi urkutehtailija Gustaf Anderssonille myös uruista viimeisen maksuerän. Tehtailija Andersson vaati vielä palkkion lisäksi kolme hevosta ajomiehineen kuljettamaan tehtailijan apumiehineen Oulusta Turkuun, jossa oli ryhmän seuraava urkutyömaa odottamassa. Urut tulivat maksamaan Oulun seurakunnalle kaikkiaan 14 500 riksiä. Urkujen vuoksi seurakunnan kassa ammotti tyhjyyttään ja seurakunta joutui tämän vuoksi laskemaan myyntiin obligaatioita ja lopulta vielä kajoamaan köyhäinhoitorahastoonkin.

Toisen Suomesta tehdyn tilauksensa Gustaf Andersson sai Turusta, sillä Turun tuomiokirkko tarvitsi uudet urut. Suomen ja Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo turmeli kolme neljäsosaa Turun silloisesta kaupungista tiistaina 4.9.1827 ja keskiviikkona 5.9.1827 jättäen noin 11 000 turkulaista kodittomiksi. Tulipalo sai alkunsa porvari ja ruokatavarakauppias Carl Gustav Hellmanin talosta Aninkaistenmäellä hieman ennen yhdeksää illalla. Tämä talo oli suuri ja siinä asui yli 30 ihmistä. Turku on historiansa aikana joutunut tulipalon uhriksi 31 kertaa, mutta tämä vuoden 1827 tulipalo oli näistä paloista ehdottomasti tuhoisin ja vaikutuksiltaan pitkäaikaisin. Tulipalo tuhosi Turun historiallisen keskusta mukaan lukien Turun tuomiokirkon ja Turun akatemiatalon, jotka säilyivät vain osittain. Tulipalossa myös kuoli ja loukkaantui jonkin verran ihmisiä – noin kolmisenkymmentä menehtyi savu- ja palovammoihin -, mutta omaisuutta tuli vei paljon mennessään. Lähinnä kolmen syyn vuoksi Turun tulipalo pääsi leviämään poikkeuksellisen suureksi: poikkeuksellisen kuiva kesä oli kuivattanut Turun puutalojen pärekatot todella kuiviksi, Iltaan osui vielä myrsky ja suuri osa Turun porvareista oli Tampereella markkinoilla, joten sammuttajistakin kaupungissa oli pulaa.

Turun tulipalo vuonna 1827.

Kenraalikuvernööri ja kreivi Arseni Zakrevski (s. 24.9.1786 Bervikov, Venäjä ja k. 23.1.1865 Firenze, Italia) johti Turun tulipalon jälkeisiä uudelleenrakentamistöitä. Kenraalikuvernöörin esityksestä senaatti nimitti arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelemaan Turkuun uuden asemakaavan. Yhä edelleenkin Turun keskusta-alueen kaupunkirakenne perustuu arkkitehti Engelin laatimaan ja 15.2.1828 vahvistettuun asemakaavaan, säännölliseen ruutukaavaan. Turun keskusta suurimmat rakennukset, Turun tuomiokirkko ja Turun akatemiatalo, kunnostettiin ja samoin esim. Vanha Raatihuone sekä entinen sokeritehdas vanhoille muureille. Pääosin Turun kaupunki rakennettiin kuitenkin aivan uudestaan. Sanomia Turusta-lehdessä vuodelta 1852 lueteltiin tulipalolta säästyneet talot seuraavasti: ”Muutama huone Aninkaisten tullin tienoilla, Palolanmäki, talot sositeettihuoneesta, asessori von Hellensin talot ja uudempi kaupunki linnan suuntaan päin, viisi taloa Luostarinkadun päästä, arkkipiispan talo, professori Laguksen talo ja muutamia muita Uudenmaankadun oikealla puolella, suuren mäen juurella.”

Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski valvoi Turun uudelleenrakentamista.

Turun tuomiokirkon mukana tulipalossa tuhoutuivat sata vuotta aikaisemmin ruotsinsaksalaisen Johan Niclas Cahmanin (s. 1679 Flensburg ja k. 18.6.1737 Tukholma) rakentamat 32-äänikertaiset urut. Turun tuomiokirkon uudelleenrakennustyö kesti kaikkine eri vaiheineen kaikkiaan noin viisitoista vuotta. Tuomiokirkon urkuihin löytyi aika yllättävä rahoitus, kun koleraan kuolleen leipurioltermannin Carl Wahlgrenin leski, Maria, oli testamentannut miehensä perinnöksi jättämän talon – talo sijaitsi Linnankadun varrella – myyntitulot korvamerkittäväksi tuomiokirkon urkujen hankintaan. Maria Wahlgren kuoli vuonna 1834. Käytännössä Oulun ja Turun urkujen osia tehtiin siis yhtäaikaisesti Tukholmassa Gustaf Anderssonin urkutehtaalla. Turun tuomiokirkon uruista valmistui 54-äänikertaiset urut, jotka tehtiin mahdollisimman valmiiksi jo Tukholmassa. Niiden valmistus vei noin neljä vuotta aikaa, mutta asennus kesti paikan päällä työnjohtaja Anders Thulén johdolla vain vuoden päivät. Yli 3 000 urkupilliä toimitettiin Tukholman tehtaalta suoraan Turkuun. Gustaf Anderssonin urkujen voimakas sointi oli tumma ja leveä; soittimen basso korostui vahvasti, mutta samalla diskanttiakaan ei unohdettu. Turun tuomiokirkon uudet urut vihittiin käyttöön kesäkuun alussa vuonna 1842.

Arkkitehti Carl Ludvig Engel oli Turun tuomiokirkon pääsuunnittelija tulipalon jälkeen. Ruotsalainen käden jälki näkyy muuten kirkossa vahvasti; Gustaf Andersson suunnitteli urut, arkkitehti Carl Gustaf Blom Carlsson alttarilaitteen, hovimaalari Fredrik Westin alttaritaulun, A. L. Herndahl kymmenen kattokruunua sekä hieman myöhemmin vielä Samuel Christoffer Grönwall viisi kirkonkelloa torniin. 2 000-luvulla on Gustaf Anderssonin suunnittelemista uruista enää Turun tuomiokirkossa jäljellä pääalttarin takana olevien kuoriurkujen yksi äänikerta, Spitzflöte 4.

Urkutehtailija Gustaf Andersson saapui katsastamaan Tukholmasta itse suunnittelemiaan ja työmiestensä pystyttämiä suuria urkuja ylpeänä. Anderssonilla oli nyt runsaasti rahaa, koska oli saanut loppumaksun Turun uruista. Hän oli saanut lisäksi vielä Suomesta – tällä kertaa Inkoon kirkosta – jo kolmannen urkutilauksen ja lähetti työmiehensä uudelle työmaalle. Anders Thulé jätti omalle pojalleen, Bror Axel Thulélle, tiedon ja kuvauksen paljon myöhemmin Gustaf Anderssonin silloisesta Turun oleskelusta ja käytöksestä. Sen mukaan Gustaf Andersson muuttui menestyksen huumassa ”sietämättömän ylpeäksi ja ylimieliseksi” ja hän mm. riitaantui Turun tuomiokirkon urkurin, Johan Mowallsonin kanssa. Seurakunnalle Gustaf Andersson ilmoitti, että Mowallson turmelee urut soittaessaan niitä. Seurakunta taipui urkumestarin taakse ja päästi oman urkurinsa ennen aikojaan eläkkeelle, jota hän sittemmin ehtikin nauttia kolmekymmentä vuotta. Johan Mowallsonin ja Anders Thulén välit pysyivät kuitenkin hyvinä. Tämä ystävyys johti myös siihen, että Mowallson oli myöhemmin tukemassa Anders Thuléa itsenäiseksi urkujenrakentajaksi eli käytännössä Gustaf Andersonin kilpailijaksi.

Lääninrovasti Anders Johan Hipping.

Kultaaja Carl Engströmiltä on jäänyt karuja kuvauksia Gustaf Anderssonin vauhdikkaasta kesästä Turussa. Tukholmasta 15-vuotias Franz-poika paitsi hoitaa isänsä yritystä myös aneli tätä kirjeitse saapumaan kotiin. Meri ennätti jo jäätyä ja lopettaa laivaliikenteen; näytti jo siltä, että Gustaf Andersson jää Turkuun koko talveksi. Ennen joulua satoi runsaasti vettä sulattaen meren vielä auki. Tukholmasta saapui kaksi Gustaf Anderssonin luottomiestä noutamaan mestari Anderssonin kotiin Tukholmaan. Sillä aikaa kun mestari Andersson oli tuulettanut Turussa, oli Inkoon Pyhän Nikolauksen kivikirkon 16-äänikertaiset urut valmistautumassa. Kaksilaivaiseen kirkkosaliin oli ruotsalainen arkkitehti piirtänyt kaksi samanlaista urkukaappia; toisessa kaapissa olivat kirkon urut ja toisessa palkeet. Kummankin urkukaapin julkisivupillit olivat mykkiä ja soivat pillit olivat niiden takana. Tuohon aikaan oli yleisenä tapana rakentaa sellaisia urkuja. Inkoon keskiaikainen harmaakirkko on omistettu merenkulkijoiden suojelupyhimykselle, Pyhälle Nikolaukselle. Kirjon vanhimmat ovat peräisin jo 1200-luvulta. Urut valmistautuivat jo vuonna 1842 joulujumalanpalvelukseen. Anderssonin ja Thulén urut olivat Inkoon kirkossa käytössä melkein sadan vuoden ajan, vuoteen 1936. Urut tarkasti lääninrovasti ja historiantutkija Anders Johan Hipping (s. 18.12.1788 Koskenkylä ja k. 8.11.1862 Uusikirkko), joka vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa vuonna 1812. Lausunnossaan hän ylisti Anders Thuléä ja varsinkin seurakuntaa esim. näin: ”Ei voi muuta kuin onnitella Inkoon seurakunnan jäseniä tästä kauniista temppelinkoristuksesta, jonka syvät ja sydäntä koskettavat sävelet tässä hyvin hoidetussa Herran huoneessa innostavat varmasti monien mielet ylistämään Häntä, jolta kaikki hyvä anti tulee.”

Inkoon keskiaikainen harmaakirkko.

Tässä vaiheessa kaikki Gustaf Anderssonin sovitut työt Suomessa oli suoritettu loppuun ja mestari Andersson odotti ja myöhemmin vaati työnjohtaja Anders Thulén paluuta takaisin Tukholmaan töidensä ääreen. Anders Thulé oli tullut kuitenkin toisiin ajatuksiin; hän päätti jättää entisen työnantajansa ja oppi-isänsä Gustaf Anderssonin, ja jäädä pysyvämmin Suomeen. Hänelle oli Suomessa avautunut mahdollisuus ryhtyä urkujenrakentajaksi omana yrittäjänä. Oli olemassa toinenkin syy, mikä veti Anders Thulén ensin pikkuiseen, noin puolentoista tuhannen asukkaan Tammisaareen urkutyömaan perässä. Tammisaaressa vaikutti raatimies ja ruukkumestari Henrik Sandgren (s. 28.12.1793 Porvoo ja k. 14.11.1856 Tammisaari), jonka tyttären, Fredrika Wilhelminan (s. 19.5.1823 Tammisaari ja k. 8.3.1899 Kangasala) Anders Thulé oli oppinut Tammisaaressa tuntemaan ja ihastunut tähän – isänsä toiseen ja nuorempaan - melkein kymmenen vuotta itseänsä nuorempaan tyttöön.

 Mestari Gustaf Andersson opetti Anders Thulén

Samuel Anderssonin ja Charlotta Christina Lindiuksen poikana syntyi Nils Anders Gustaf Andersson (s. 18.12.1797 ja k. 21.3.1872), joka oli muusikko ja aikansa kuuluisa urkujenrakentaja Ruotsissa. Nils Anders Gustaf Anderssonin ansiota pitkälti on se, että meille tänne Suomeen ja erityisesti Kangasalle siirtyi suuri määrä urkujenrakennustaitoa rakkaasta naapuristamme 1800-luvun alkupuolella. Tutkaillaanpa hieman asiain kulkua yhdessä.

Tukholman Kuninkaallinen Musiikkiakatemia on perustettu vuonna 1771.

Jo teini-ikäisenä Gustaf Andersson aloitti musiikkiopintonsa; hän opiskeli mm. harmoniaa Ruotsin Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Urkujensoittoa Gustaf Anderssonille opetti Pehr Strand (1756-1826). Opettajansa nuorimman pojan, Pehr Zacharias Strandin (1797-1844) kanssa he olivat ystäviä ja opiskelukavereita sekä sittemmin myös työkavereita urkurakentajina. Sekä Gustaf Andersson että Pehr Zacharias Strand saivat molemmat valtion myöntämän stipendin vuonna 1820 opiskellakseen Saksassa urkujenrakennustaitoja. Saksan Leipzigissa ja Dresdenissä he opiskelivat Johann Gottlob Mandeen ja Karl von Knoblauchin opastuksella mm. Silbermann-urkujen saloja.

Urkujenrakentaja Gustaf Andersson kotiutui takaisin Ruotsin Tukholmaan vuonna 1823 opintomatkaltaan ja hänelle myönnettiin urkujenrakennusoikeudet (kommerskollegium) vuonna 1824. Gustaf Anderssonia pidettiin aikanaan hyvin taitavana ammatissaan ja tuohon aikaan muita nimekkäitä ruotsalaisia urkujenrakentajia olivat mm. Pehr Zacharias Strand sekä Johan Nikolaus Söderling (s. 5.3.1802 Mariestad ja k. 23.3.1890 Göteborg). Johan Söderling sai oppinsa omalta isältään, suolatarkastaja ja urkujenrakentaja Mårten Bernhard Söderligiltä sekä urkujenrakentaja Peter Strömbladilta (s. 31.10.1782 ja k. 23.4.1819). Peter Strömbladin vihki urkumusiikkiin ja urkujen jaloon rakennustaitoon oma isä, Lars Strömblad (s. 3.8.1743 Östergötland ja k. 24.3.1807 Vessige). Tukholmassa työskennellyt Gustaf Andersson rakensi monia urkuja lisäksi Östergötlandiin, Taalainmaalle ja Värmlantiin sekä kahdet merkittävät urut myös Suomeen. Gustaf Andersson avioitui Brita Mary Wilhelmina Spångin (s. 19.11.1802) kanssa ja heillä oli kaksi yhteistä lasta, Gustava Wilhelmina (s. 12.10.1825) sekä Frans Gustaf (s. 20.7.1827 ja k. 1.5.1869). Tukholman Kungsholmin seurakunnan kirjojen mukaan Andersson muutti Tukholmasta Tärnaan vuonna 1871. Gustaf Andersson eli vajaa kolme vuotta pitempään, kuin poikansa Frans Andersson. Elämänsä ehtoopuolen hän vietti vanhainkodissa Västmanlandissa.

Urkujenrakentaja Per Larsson Åkerman.

Ajan yleisen tavan mukaan myös Gustaf Andersson opasti poikansa, Fransin, urkujenrakentamisen taitoon. Gustaf ja Frans Andersson tekivät mm. Kölniin opintomatkan ja palattuaan tältä matkalta Frans suoritti urkujen rakennustutkinnon ennen Musiikkiakatemiaa vuonna 1853. Isä ja poika Andersson perustivat ja työskentelivät yhdessä urkujenrakennusyrityksessä nimeltä Gustaf Anderson & son vuodesta 1850 lähtien. Gustaf Andersson teki samoin jonkin aikaa yhteistyötä ruotsalaisen urkujenrakentaja Per Larsson Åkermanin (s. 28.4.1826 Vingåker ja k. 15.11.1876) kanssa, joka oli Åkerman & Lund Orgelbyggeri-yhtiön perustaja. Frans Andersson sai isältään yrityksen kokonaan omaan haltuunsa vuonna 1859. Gustaf Andersson ennätti elämänsä aikana rakentaa 45 urut, joista suurin soitin on Turun tuomiokirkon 54-äänikertaiset urut vuodelta 1842. Frans Andersson teki itsenäisesti yli tusinan verran urkuja sekä remontoi ja teki urkukorjauksia tämän lisäksi. Frans Anderssonin rakentamista uruista valitettavasti vain viidet urut ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.

Vuonna 1839 urkutehtailija Gustaf Andersson teki elämänsä isoimmat urkukaupat Suomeen, kun häneltä tilattiin Venäjän suurruhtinaskuntaan ensin kahdet urut. Kävi nimittäin niin, että Oulun Sofia Magdalenan kirkko – valmistunut vuonna 1777 ja valmistuessaan se oli Suomen toiseksi suurin kirkko Turun tuomiokirkon jälkeen - oli vuonna 1822 kaupungin suuressa tulipalossa vähintäänkin puuosiltaan vaurioitunut; vain kiviseinät jäivät jäljelle palon jälkeen. Jonkin verran kirkon irtaimistoa ennätettiin saada suojaan palon liekeiltä. Palo sai alkunsa värjärimestari Papen talosta varhain aamuyöllä 23.5.1822. Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki), joka vuonna 1816 saapui työskentelemään Suomeen, sai yhdessä valtioneuvos ja senaattori Johan Albrecht Ehrenströmin (s. 28.8.1762 Helsinki ja k. 15.4.1847 Helsinki) kanssa tehtäväksi laatia entistä väljempi ruutukaava Oulun kaupungille; tämä kaava tuli voimaan vuonna 1825.

Arkkitehti Engel suunnitteli uutta kirkkorakennusta Ouluun viiden vuoden ajan muiden työtehtäviensä ohella ja lopulta kirkon rakentaminenkin kesti viisi vuotta. Tänään kirkko tunnetaan Oulun tuomiokirkon nimellä. Uuteen kirkkoon tarvittiin soittimeksi urut ja seurakunta lähetti urkurinsa, Gustaf Ullrich Lindemanin etsimään urkujenrakentajaa Tukholmasta. Gustaf Lindeman löysi urkutehtailija Gustaf Anderssonin Tukholmasta ja suositteli vahvasti hänen suunnittelemiaan urkujaan Ouluun. Kirkonkokous päätti maaliskuussa 1837 tilata uuden kirkon soittimen urkuri Gustaf Anderssonilta Tukholmasta. Tilatessa urut olivat Suomen suurimmat käsittäen 31½ äänikertaa. Urkutehtailija Gustaf Andersson on aivan ilmeisesti matkustanut Ouluun ja ottanut mitat soitinta varten sekä sopinut työmiestensä majoitusolosuhteista Oulussa urkutyömaan aikana.

Urkujenrakentaja Anders Thulé (Mattsson).

Tässä kohtaa tarinaamme, sen keskiöön, astelee Anders Mattsson (s. 11.7.1813 Kila, Ruotsi ja k. 29.2.1872 Kangasala). Kuka tämä Anders Mattsson oli miehiään? No, mitäpä muutakaan, kuin urkujenrakentaja ja hieman myöhemmin urkutehtailija. Anders syntyi Matts Mattssonin ja Maria Johanintyttären nuorimpana poikana Västmanlandin Kilan pitäjän Tullstan kylästä; perheessä oli kolme poikaa ja yksi tytär, Johanna. Suku oli elänyt Kilassa jo vuosisatoja. Perheen isä kuoli ja omaisuutta jaettaessa lokakuussa 1834 perheen tila jaettiin kolmen veljeksen kesken ja Johanna-tytär sai osuutensa käteisenä rahana. Vain kaksi viikkoa tilan jaon jälkeen Anders Mattsson luopui osuudestaan Johan-veljensä hyväksi ja sai tästä korvauksena kahdeksansataa riikintaalaria. Tähän kyseiseen kauppakirjaan Anders on kirjannut sukunimekseen: Tullée. Anders oli taitava piirtäjä ja jo nuorena hän korjaili kyläläisten kelloja sekä teki pienempiä sepän tehtäviä. Suvultaan hän oli saanut perintönä geenejä, jotka saivat hänet soittamaan mm. hanuria ja viulua, vieläpä äityi toisinaan laulamaankin. Lukkarin ammatti ainakin jossakin vaiheessa siinteli mielessään ja sitä varten hän oli jopa opiskellutkin, mutta nämä opinnot jäivät kyllä siltä osin kesken.

21-vuotiaan Anders lähti kotitilaltaan Tukholmaan ja kolkutteli Gustaf Anderssonin urkuverstaan ovea ja kyseli oppipojan tehtäviä urkujenrakentajana. Anders pääsi Gustaf Anderssonin oppiin tämän urkutehtaalle. Urkumestari Andersson siirsi omia oppejaan kykeneväksi osoittautuneeseen oppipoikaansa muutamien vuosien ajan. Gustaf Andersson oli urkujenrakentajana omaa luokkaansa, mutta ajan oloon myös Andersista kasvoi kelpo urkujenrakentaja mestarin silmissä. Näiden oppivuosien aikana Andersin sukunimi vaihtui syystä tai toisesta vielä muotoon: Thulé. Vähitellen Anders Thulé voitti Gustaf Anderssonin varauksettoman luottamuksen, jotta mestari Andersson saattoi harkita Andersin laittamista Suomesta tulleiden suurien urkutilauksien työnjohtajaksi. Vielä tässä vaiheessa Andersilla ei ollut paljoakaan tietoa Suomesta, jonne kuitenkin oli lähtemässä töiden perässä. Urkutehtailija Gustaf Andersson lähetti Suomeen Andersin mukana myös kolme luotettavaa urkujenrakentamisen ammattilaista; nimittäin Brodellin, Oscar Hjerpen ja Nydahlin.

Urkuasentajista Nydahl lähti ensimmäisenä kesällä 1838 kapteeni Rambergin laivalla vieden mukanaan useita urkujen osia Tukholmasta Oulun kaupunkiin. Nydahlin tehtäväksi uskottiin urkutyömaan perustaminen kirkkoon sekä antaa oululaisten tietää, että urut ovat parhaillaan valmistumassa. Tässä vaiheessa vielä Anders Thulé valmisti urkuihin tarvittavia osia apujoukkojensa kanssa Tukholmassa. Ennen urkujen pystytystä työryhmän täytyi rakentaa urkuja varten myös urkulehteri ja siihen työhön löytyi onneksi kirvesmiehiä heidän avuksi Oulustakin. Urkusopimuksen ehtojen mukaan samoin tuli Anderssonin urkutehtaan työmiesten hankkia materiaali Oulusta ilmalaatikkoa, palkeita ja puisia urkupillejä varten sekä valmistaa nämä paikan päällä Oulussa itse.

Mestari Gustaf Andersson ja työnjohtaja Anders Thulé sekä loput urkurakentajat matkasivat laivalla kolmen päivän matkan Tukholmasta Turkuun kesällä 1839 tuoden mukanaan Oulun kirkon tinapillit. Turkuun saavuttiin elokuussa s/s Soliden mukana. Turusta matka jatkui vielä kolmen päivän ajan postivaunujen kyydillä Ouluun. Urkurakentajat majoittuivat Oulussa kassanhoitaja Lemenin taloon asumaan rakennusurakan ajaksi. Ruotsalaisrakentajien urku-urakka kesti noin puolitoista vuotta Oulussa ja Anders Thulén oli pakko oppia sen aikana jonkin verran suomea, jotta pärjäsi paikkakuntalaisten kanssa päivittäin. Oulun seurakunta maksoi urkurakentajien esimiehelle, Anders Thulélle ennakkoa säännöllisesti, jolla komennusmiehet saivat syödäkseen. Urkutehtailija Andersonilla tällaista etua ei ollut ja hänellä olikin toisinaan rahahuolia Oulussa. Kun sitten seurakunnankin rahavarat alkoivat loppua, oli rakennuskomitean puheenjohtaja Gustaf Toppeliuksen lainattava omista varoistaan miehille. Vaikka Suomessa Venäjän vallan aikana virallinen valuutta oli vielä rupla, käytännössä Ruotsin vallan aikaiset riikintaalarit olivat kuitenkin käytössä.