Eeva-Kaarina Volanen (3. osa) 

Eeva-Kaarina Volanen.

Eeva-Kaarina Volanen näytteli keväällä 1963 Kirsikkapuisto-näytelmässä menestyksellisesti Anjan äitiä, Andrejevna Ranjevskajaa. Kirjassaan Eeva-Kaarinan Volasesta Reetta Nieminen kirjoitti Volasen roolisuorituksesta seuraavasti: ”Eeva-Kaarinan Ranjevskajassa oli aristokraattisuutta, vuosisadan loppua – ei vain ulkoisessa olemuksessa, vaan sielussa.” Viimeisen nuoren tytön roolinsa Eeva-Kaarina Volanen teki 42-vuotiaana; hän tulkitsi silloin seitsemäntoistakesäistä Maijua kirjailija Minna Canthin näytelmässä Papin perhe Suomen Kansallisteatterin kevätkaudella 1963. Näytelmän ohjasi tuolloin Wilho Ilmari. Kriitikot ylistivät kilvan Volasen suoritusta näytelmässä ”Maijujen Maijuna”. Näyttelijätär Volanen itse kommentoi Maiju-tulkintaansa kaksikymmentä vuotta myöhemmin näin: ”Maijun roolin on tultava omasta itsestä, on vietävä omat nuoren tytön tunteet mukaan. Pystyn helposti vaihtamaan ilon ja kiihkeyden suruun ja depressiivisyyteen.”

Minna Canth.

Ranskalaisen runoilijan, esseistin, näytelmäkirjailijan ja diplomaatin Paul Claudelin (6.8.1868 Villeneuve-sur-Fére, Ranska ja k. 23.2.1955 Pariisi, Ranska) näytelmässä Keskipäivän taite Volanen näytteli Yséa kevätkaudella 1965. Näytelmän ohjasi Suomen Kansallisteatterille tuolloin Jack Evert Witikka (vuoteen 1942 Jakobsson, s. 20.12.1916 Helsinki ja k. 28.1.2002 Espoo), jonka aviopuoliso oli vuodesta 1961 näyttelijätär Tea Ista (oik. Dorothea Ida Eveliina Witikka, o.s. Ista, s. 12.12.1932 Evijärvi ja k. 20.2.2014 Espoo). Volasen roolisuoritus näytelmässä jäi historiaan siksi, että siinä oli työn ponnistusta ja näyttelemisen tuntua vahvasti. Hänen tulkintaansa näytelmässä arvostettiin ensisijaisesti tyylikkäänä näyttelijätyönä ja se nähtiin selkeästi todistukseksi Eeva-Kaarina Volasen monipuolisuudesta näyttelijänä. Ysén miehiä näyttelivät Matti Helge Ranin (s. 21.11.1926 Tampere ja k. 24.11.2013 Helsinki), Heikki Savolainen (s. 9.4.1922 Pori ja k. 22.1.1975 Helsinki) ja Matti Varjo (s. 2.4.1925 Naantali ja k. 25.12.2006 Turku).

Matti Ranin.

Ohjaaja Jack Witikka.

Eeva-Kaarina Volanen juhli vuonna 1968 omaa 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Hän valitsi ranskalaisen kirjailijan ja Ranskan akatemian jäsenen, Victorien Sardoun (s. 5.9.1831 Pariisi ja k. 8.11.1908 Pariisi) hupinäytelmän, Erotaan pois, juhlanäytelmäkseen; Volanen näytteli siinä Cypriennen roolin. Lokakuun lopussa 1968 järjestetty juhlanäytös herätti poikkeuksellisen paljon mediahuomiota aikanaan. Erotaan pois-näytelmä ja varsinkin Volasen näyttämösuoritus saivat erinomaisen vastaanoton. Kirjailija Victorien Sardou oli alkujaan kirjoittanut Cypriennen roolin maailmankuululle ranskalaiselle primadonnalle, Sarah Bernhardtille (s. 22.10.1844 ja k. 26.3.1923). Suomessa Cyprienneä olivat aikaisemmin näytelleet mm. Ida Aalberg ja konserttimestari Carl Arvid Lindelöfin (s. 22.1.1877 Helsinki ja k. 7.12.1956 Helsinki) puoliso, näyttelijätär Helmi Lydia Lindelöf (o.s. Helenius, s. 25.10.1884 Helsinki ja k. 10.9.1966 Helsinki). Rooli soi Volaselle tilaisuuden omien metodiensa ja kykyjensä esittelemiseen: Volanen kokosi Cypriennestä vaatimattoman ja naiivin pikkukaupungin tytön ja purki siten Aalbergin ja Lindelöfin aikaisemmin rakentamat diivanelkeiset roolit hahmosta. Eeva-Kaarina Volasen vastanäyttelijänä loisti Toivo Joel ”Jopi” Rinne (s. 7.6.1897 Asikkala ja k. 3.12.1981 Helsinki).

Kuvassa oikealla Toivo Joel Rinne.

1960-luvulla Eeva-Kaarina Volanen näytteli kaikkiaan 26 roolisuoritusta, joista enin osa oli päärooleja. Lajityypiltään näytelmät olivat laidasta laitaan: komedioita ja tragedioita; klassista ja modernia näyttämötuotantoa. Eeva-Kaarina Volanen lukeutui 1960-luvulla Suomen Kansallisteatterin tähtinäyttelijöihin, mutta tultaessa 1970-luvulle hänen näyttämöroolinsa alkoivat hiljalleen vähentyä ja osat pienentyä. Volanen kuitenkin löysi ratkaisuksi työpulaansa monologit; ensimmäinen monologi oli huhtikuussa 1971 kirjailija ja kääntäjä Juha Toimi Tapani Mannerkorven (s. 28.6.1915 Ashtabula, Ohio, Yhdysvallat ja k. 15.9.1980 Helsinki Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet. Säveltäjä Kalevi Ensio Aho (s. 9.3.1949 Forssa) on säveltänyt tähän samaan monologiin perustuvan oopperan, joka kantaesitettiin vuonna 2001. Volanen tulkitsi Mannerkorven monologinäytelmän kaikki roolit. Esityksestä tehtiin samoin oma versio televisiota varten.

Säveltäjä Kalevi Ensio Aho.

Näyttelijätär Eeva-Kaarina Volanen näytteli vuonna 1972 Noraa näytelmäkirjailija ja runoilija Henrik Johan Ibsenin (s. 20.3.1828 Skien ja k. 23.5.1906 Kristiania) Nukkekodissa. Näytelmän ohjasi Kansallisteatteriin Sakari Puurunen ja näytelmän ensi-ilta ajoitettiin varsinaisen näyttämökauden ulkopuolelle kesäkuussa. Nukkekoti-näytelmästä tehtiin myös kiertuenäytelmä, jota esitettiin vuosikausia eri puolilla Suomea. Ibsenin Nukkekodista tuli ensi-iltavuotensa teatteritapaus Suomen Kansallisteatterissa ja eniten näytelmässä huomiota herätti Volasen uudenlainen Nora-tulkinta.

Näytelmäkirjailija Henrik Ibsen.

Keväällä 1974 Eeva-Kaarina Volanen sai nimityksen taiteilijaprofessoriksi. Volanen sai viiden professorivuotensa aikana kaksi vierailukutsua: Mikkelin teatteriin ja Vaasan kaupunginteatteriin. Molemmat vierailut olivat Tšehov-tehtäviä. Mikkelin teatterissa Volanen näytteli Vanja-enon Sonjaa aviomiehensä, Sakari Puurusen ohjaamana ja Vaasan kaupunginteatterissa oli vuorossa Kirsikkapuiston Ranjevskaja Hannu Lumivuoren ohjaamana. Volasella oli tämän lisäksi roolitehtäviä Intiimiteatterissa ja Suomen Kansallisteatterissa. Syksyllä 1974 Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tuli ensi-iltaan Kaarlo Esko Oskar Elstelän (s. 15.11.1931 Pori ja k. 30.9.2007 Helsinki) ohjaamana ranskalaisen romantiikan ajan prosaisti ja runoilija Alfred Louis Charles De Musset’n (s. 11.12.1810 Pariisi ja k. 2.5.1857 Pariisi) Lorenzo, jossa Volanen esitti Ricciarda Cibon roolin.

Ohjaaja Esko Elstelä.

Willensaunan näyttämön avausnäytelmässä, Marin Sorescun Elämän kehdossa, keväällä 1976 Eeva-Kaarina Volasella oli ensimmäistä lastaan odottavan Irinan rooli. Willensauna sai nimensä paikalla aikanaan sijainneen kylpylähotelli Villensaunan mukaan. 154-paikkaisen Willensaunan teatterin suunnittelivat Heikki Siren ja Kai Savola. Volasen suurroolin tulkinnassa kiinnitettiin huomiota uudenlaiseen äänenkäyttöön ja näyttelijättären koko olemuksen kehuttiin olevan ilmaisua. Suomen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle tuli syksyllä 1977 ensi-iltaan Esko Elstelän ohjaama Pierre de Marivaux’n Harhatunteet, jossa Volasen rooli leskeksi jääneen markiisittaren sanottiin tekevän näytelmästä esityksellisen juhlan ja näyttämötaiteen juhlan. Eeva-Kaarina Volanen vakiinnutti asemansa professuurinsa aikana varsinkin monologien ja runoiltojen esiintyjänä.

Sellisti ja säveltäjä Jacques Offenbach.

Eeva-Kaarina Volanen näytteli Kansallisteatterissa vuonna 1981 Paulinea sellisti ja säveltäjä Jacques Offenbachin (s. 20.6.1819 Köln ja k. 5.10.1880 Pariisi) operetissa, Pariisilaiselämää, joka oli miesmuistiin ensimmäinen operetti Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä. Offenbach muutti Saksasta jo 14-vuotiaana Pariisiin opiskelemaan sellonsoittoa. Pariisissa hänestä tuli myöhemmin Opéra-Comiquen orkesterin sellisti. Vuonna 1850 hänestä tuli Théâtre-Françaisin kapellimestari. Vaikka kriitikot suhtautuivat tähän operettiin nuivasti, esitys sai kuitenkin yleisöltä hyvin positiivisen vastaanoton Kansallisteatterissa. Volanen näytteli kevätkaudella 1983 Helene Alvingin roolin Ibsenin näytelmässä Kummittelijoita. Syyskaudella 1984 Volanen esitti Lindaa Arthur Asher Millerin (s. 17.10.1915 New York ja k. 10.2.2005 Roxbury, Connecticut) käsikirjoittamassa Kauppamatkustajan kuolemassa. Näytelmä säilyi Kansallisteatterin ohjelmistossa vuosikausia.

Näyttelijätär Seela Sella.

Näyttelijätär Eeva-Kaarina Volanen jättäytyi virallisesti eläkkeelle Suomen Kansallisteatterista vuonna 1990, mutta hän jatkoi edelleen näyttämötaiteilijan tehtäviään aktiivisesti. 1980-luvun loppupuolella Eeva-Kaarina Volanen oli mukana perustamassa Raivoisat Ruusut-ensemblea. Ryhmän ideoi alkuun kirjailija ja teatteriohjaaja Ritva Tuulikki Siikala (s. 13.11.1941 Oulu) ja ryhmään kuului naisnäyttelijöitä, jotka esittivät sekä miesten että naisten rooleja. Raivoisien Ruusujen ensimmäinen näytös järjestettiin kesällä 1988 Helsingin Katajanokalla sijaitsevassa konepajassa. Esityksen nimi oli: Raivoisat Ruusut – kronikka vallasta. Ryhmän esityksessä oli mukana nelisenkymmentä naisnäyttelijää, Volasen lisäksi mm. Eeva Eloranta (s. 4.7.1954 Helsinki), Ritva Ahonen (s. 22.9.1928 Viipuri ja k. 9.5.2004 Helsinki) ja Seela Maini Marjatta Sella (o.s. Virtanen, s. 30.12.1936 Tampere). Tämä näytelmä olikin sekä yleisö- että arvostelumenestys.

Näyttelijä Lasse Pöysti.

Vuonna 1990 Minna Canth-seura valitsi Eeva-Kaarina Volasen puheenjohtajakseen. Myös samana vuonna Volanen esiintyi Ritva Siikalan ohjaamassa Eugene O’Neillin draamassa Pitkän päivän matka yöhön, joka tehtiin Lahden kaupunginteatterille. Volanen näytteli tässä näytelmässä naispääosaa ja näyttelijä, käsikirjoittaja ja teatteriohjaaja Lasse Erik Pöysti (s. 24.1.1927 Sortavala ja k. 5.4.2019 Helsinki) esitti näytelmän miespääosan. Eeva-Kaarina Volanen näytteli vuonna 1992 Raivoisat Ruusut-ryhmän mukana Onnenseitissä, joka oli kirjailija ja näytelmäkirjailija Maria Gustava Jotunin (vuoteen 1906 Haggrén, vuodesta 1911 Tarkiainen, s. 9.4.1880 Kuopio ja k. 30.9.1943 Helsinki) novelleihin perustuva tuotanto. Onnenseitti menestyi ryhmän esittämänä erinomaisesti ja esitystä näyteltiin peräti kaksi vuotta, mukaan luettuna vielä taltiointi Televisioteatterille.

Eeva-Kaarina Volanen (2. osa)

Ohjaaja, professori Sakari Puurunen.

 

Näyttelijätär Eeva-Kaarina Volasen aviopuoliso oli teatteri- ja oopperaohjaaja sekä professori Väinö Sakari Puurunen, joka toimi Suomen Kansallisoopperan pääohjaajana vuosina 1976-1985. Sakari Puurusen tärkeimpänä ohjaustyönä pidetään yleisesti näytelmäkirjailija, lääninkouluneuvos sekä professori Lauri Hermanni Kokkosen (s. 9.8.1918 Pielavesi ja k. 6.10.1985 Oulu) kirjoittamaa ja Joonas Kokkosen (s. 13.11.1921 Iisalmi ja k. 2.10.1996 Järvenpää) säveltämää oopperaa Viimeiset kiusaukset, joka tuli ensi-iltaan vuonna 1975. Lauri Kokkonen oli säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku. Lauri Kokkosen vanhemmat olivat maanviljelijä Aapeli Kokkonen ja emäntä Augusta Jauhiainen. Lauri Kokkosen aviopuoliso oli vuodesta 1942 Tyyne Ikonen. Lauri Kokkonen pääsi ylioppilaaksi Kiuruveden yhteiskoulusta vuonna 1954 ja valmistui kasvatustieteiden kakdidaatiksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta vuonna 1956. Hän toimi mm. Kiuruvedellä kansakoulunopettajana sekä Oulussa kansakouluntarkastajana, jossa hän toimi myös lääninhallituksen kouluosaston päällikkönä.

Lauri Kokkonen.

Säveltäjä ja Suomen Akatemian jäsen Joonas Kokkonen valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1948 Helsingin yliopistosta pääaineenaan musiikkitiede. Hän suoritti säveltäjä, pianisti ja professori Toivo Ilmari Hannikaisen (s. 19.10.1892 Jyväskylä ja k. 25.7.1955 Kuhmoinen) ohjauksessa pianonsoiton diplomin Sibelius-Akatemiassa vuonna 1949. Vuonna 1950 Joonas Kokkonen soitti pianistina ensikonserttinsa. Sävellystä Kokkonen opiskeli Sibelius-Akatemiassa mm. Aarre Merikannon (s. 29.6.1893 Helsinki ja k. 28.9.1958 Helsinki) oppilaana. Joonas Kokkonen nimitettiin Sibelius-Akatemian professoriksi vuonna 1959 ja Suomen Akatemiaan hän pääsi vuonna 1963.

Säveltäjä ja akateemikko Joonas Kokkonen.

Sakari Puurunen aloitti teatterialalla heti sodan jälkeen Ylioppilasteatterissa. Välillä Puurunen vaikutti jonkin aikaa Tampereella, mutta palasi sitten jälleen Helsinkiin. Sakari Puurunen toimi vuosina 1965-1970 Helsingin kaupunginteatterin johtajana ja hän vaikutti voimakkaasti kaupunginteatterin perustamiseen ja Töölönlahden uuden teatteritalon valmistumiseen toimiessaan kaupunginteatteria edeltäneen Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajana. Puurusen muita merkittäviä ohjauksia olivat Juha, Anna-Liisa, Sota ja rauha, Riivaajat ja vuonna 1989 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa saanut Tie talvisotaan.

Säveltäjä Irving Berlin.

Sakari Puurunen kiinnitti huomiota jo Suomen Kansallisoopperassa ohjatessaan oopperalibrettojen heikkotasoisiin suomennuksiin. 1950-luvun puolivälissä Puurunen oli tuomassa näyttämölle säveltäjä Irving Berlinin (alk. Izrail Moisejevitš Beilin, s. 11.5.1888 Mogiljov, Venäjä ja k. 22.9.1989 New York, Yhdysvallat) musikaalia Annie Get Your Gun eli Annie mestariampuja. Sakari Puurunen houkutteli ensin musikaalin kääntäjäksi pilapiirtäjä Kari Suomalaista, joka kuitenkin kieltäytyi tehtävästä ja samalla suositteli kääntäjäksi Reino Vihtori Helismaata. Kari Suomalaisen nuori vaimo, Lippe Suomalainen, esiintyi tuolloin Ossi Elstelän revyyteatteri Punaisessa Myllyssä, jonne sanoittaja Reino Helismaa kirjoitti paljon käsikirjoituksia ja sanoituksia. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen piti Reino Helismaan revyyteksteistä ja ymmärsi niiden tyylin olevan hyvin lähellä musikaalien maailmaa. Sakari Puurusen ja Reino Helismaan ei vielä tässä yhteydessä toteutunut.

Tapio Kullervo Lahtinen.

Reino Helismaan ammattitaidosta kantautuivat kehut sittemmin ohjaaja Sakari Puurusen korviin, kun hän oli vuonna 1958 ohjaamassa Tampereen Teatteriin yhdysvaltalaisen Georg Abbotin ja Richard Bisselin Broadway-musikaalin The Pajama Game. Musikaali sai suomenkieliseksi nimekseen Pyjamaleikki. Libreton käänsi suomeksi musiikintutkija, säveltäjä, kirjailija ja toimittaja Matti Vuorenjuuri (s. 27.12.1932 Helsinki ja k. 26.12.2008 Helsinki), mutta hänellä oli suuria ongelmia laulusanojen riimien kanssa. Tämän vuoksi Sakari Puurunen palkkasi Reino Helismaan pelastamaan tilanteen. Ammattimiehenä Helismaa käänsi laulut nopeasti ja sai ohjaaja Sakari Puurusen vakuuttuneeksi suorituksesta. Eräs Pyjamaleikin lauluista oli jo noussut tunnetuksi ennen musikaalin tuloa Suomessa. Laulaja Olavi Virran vuonna 1956 levyttämä tango, Hernandon salaisuus eli Hernando’s Higway oli sanoittaja ja säveltäjä Tapio Kullervo Lahtisen (s. 18.7.1922 Helsinki ja k. 24.7.1996 Tampere) eli Kullervon käännöksenä saanut loistavan suomennuksen. Reino Helismaalla ei ollut pakottavaa tarvetta kääntää tämän laulun sanoitusta uudelleen, vaan hän käytti Kullervon mainion käännöksen Pyjamaleikkiin omien käännöstensä joukkoon.

Reino Vihtori Helismaa.

Eeva-Kaarina Volanen jäi Suomen Kansallisteatterista lomalle syyskaudella 1957. Volanen siirtyi Tampereen Teatteriin, jonka pääjohtajana oli toiminut jo kahden vuoden ajan hänen aviopuolisonsa, Sakari Puurunen. Taiteilijapariskunta asui Tampereella ollessaan Hämeenpuiston kupeessa. Kaikkiaan Eeva-Kaarina Volanen näytteli Tampereen Teatterissa ollessaan kahdeksan roolia, mukaan lukien Salome Kaj Munkin Idealistissa ja Judith näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja Walentin Chorellin (ent. Sundqvist, s. 8.4.1912 Turku ja k. 18.11.1983 Helsinki) Ruohossa. Chorell kirjoitti uransa aikana yli sata teosta ja hän sai professorin arvonimen vuonna 1973. Salomon roolissa Volanen sai tulkittavakseen katalan naisen ja onnistui roolissa tehden siitä mielenkiintoisen luonnetutkielman.

Walentin Chorell.

Tampereen Teatterissa Eeva-Kaarina Volanen näytteli tutuista Tšehov-rooleistaan Vanja-enon Sonjan, jonka ohjasi jälleen Eino Kalima, kuten aikaisemmin Suomen Kansallisteatterissakin. Vanjaa esitti näytelmässä Leevi Asser Kuuranne (ent. Lindström, s. 2.2.1915 Tampere ja k. 19.7.1965 Helsinki), jota vastaan näytteleminen oli Eeva-Kaarina Volaselle paitsi haaste, myös inspiraation lähde. Toinen erityisen haastava roolitehtävä Volaselle oli Nataša kirjailija Leo Tolstoin (s. 9.9.1828 Jasnaja Poljana, Venäjä ja k. 20.11.1910 Astapovo, Venäjä) romaaniin perustuvassa draamassa Sota ja rauha. Näytelmä edusti ns. uutta teatteria, jota oli kehittänyt varsinkin Erwin Piscator. Hän pyrki saamaan traditionaalisten suljettujen kohtausten sijalle ”aineksen eeppisen kulun”. Käytännössä tämä tarkoitti, että tilan käyttöä näyttämöllä uudistettiin ja sitä myötä myös näyttelijöiden työtä. Eeva-Kaarina Volanen piti Natašaa Tampereen kautensa vaativimpana tehtävänä ja tästä näytelmästä tuli yksi hänen lukuisista taiteellisista voitoistaan.

Eeva-Kaarina Volanen ja Edvin laine.

Eeva-Kaarina Volasen virkavapauden loputtua Puurusen taiteilijapariskunta palasi takaisin Helsinkiin. Sakari Puurunen oli valittu nyt Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajaksi. Aviopari muutti ensin asumaan Helsingin Vuorikadulle ja myöhemmin Kallion kaupunginosaan Toiselle linjalle, missä Eeva-Kaarina Volanen asui sitten lopulta kuolemaansa asti. Eeva-Kaarina Volasen paluu Suomen Kansallisteatteriin oli menestys. Marraskuussa 1959 sai teatterissa ensi-iltansa ruotsalaisen romaani- ja näytelmäkirjailija sekä taidemaalari Johan August Strindbergin (s. 22.1.1849 ja k. 14.5.1912) Uninäytelmä, jonka Kansallisteatterille ohjasi kirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja Kaarlo Arvi Kivimaa (s. 6.9.1904 Hartola ja k. 18.4.1984 Helsinki).

August Strindberg.

Eeva-Kaarina Volanen esitti näytelmässä Indran tytärtä ja Volanen jatkoi näytelmän myötä Tampereella oppimaansa uutta, pelkistetyn näyttämöilmaisun linjaa. Volanen tunsi Indran tyttären hyvin vaikeaksi rooliksi Strindbergin näytelmässä; hän ei poistunut teatterin näyttämöltä kertaakaan sinne tultuaan ja hänen oli ilmennettävä intensiivistä mukanaoloaan silloinkin, kun hän seisoi vaiti paikallaan tarkkaan määrätyssä kohdassa näyttämöä. Näytöksessä ei saanut herpaantua edes sekunniksi. Kulttuuritoimittaja ja teatteriarvostelija Katri Veltheimin (o.s. Paavolainen, s. 14.4.1918 Kanneljärvi ja k. 16.3.2011 Espoo) mielestä Volasen roolisuoritus oli jälleen kerran mainio osoitus kyvystä ”syttyä näyttämöllä”, mihin ”yhtyi äärimmäisen pienien sävyjen ja kokonaisilmaisun täydellinen hallinta”.

Kulttuuritoimittaja Katri Veltheim.

Eeva-Kaarina Volanen sai 1960-luvulla monia Anton Tšehovin rooleja tulkittavakseen. Roolien joukossa oli myös sellaisia, joiden vuorosanat oli kirjoitettu runomittaan. Sellaisia olivat mm. Eleanora d’Este Goethen näytelmässä Torquato Tasso (1965) ja antiikin kreikkalaisen Sofokleen Antigone (1968). Aikaisemmin Volanen oli näytellyt Jean Anouilh’n modernissa Antigone-näytelmäversiossa. Klassinen Antigone muodostui Eeva-Kaarina Volasen käsittelyssä erilaiseksi – älylliseksi ja pelkistetyksi.

Eeva-Kaarina Volanen.

Vuoden 1961 Lokki lukeutui samoin Eeva-Kaarina Volasen menestyksiin, jossa näytelmässä hän näytteli itselleen jo tutun Ninan roolin. Volanen pystyi nyt neljäkymmentävuotiaana saamaan Ninan rooliin uusia ulottuvuuksia, jolloin hänen tulkinnastaan muodostui kypsempi ja vivahteikkaampi kuin kymmenen vuotta aikaisemmasta suorituksesta. Lokkia vietiin esitettäväksi myös Suomen ulkopuolelle: Berliinin Hebbel-teatteriin syksyllä 1961, Pariisin Kansojen Teatteriin keväällä 1962, Moskovaan ja Leningradiin keväällä 1962 sekä Lyypekkiin vuonna 1963. Näytelmän saama menestys oli erinomainen varsinkin Berliinissä ja Moskovassa, mutta Pariisissa näytelmän vastaanotto oli selkeästi varautuneempi.

 Eeva-Kaarina Volanen

Näyttelijätär Eeva-Kaarina Volanen.

Professori Väinö Sakari Puurusen (s. 25.7.1921 Iisalmi ja k. 5.8.2000 Helsinki) aviopuoliso, näyttelijä Eeva-Kaarina Volanen (s. 15.1.1921 Kuusankoski ja k. 27.1.1999 Helsinki) syntyi Kuusankoskella veturinkuljettaja Toivo Richard Volasen ja Martta Adele Volasen perheeseen. Eeva-Kaarinalla oli myös muutamaa vuotta vanhempi sisar, Anna-Liisa, joka oli musikaalisesti hyvin lahjakas ja hän soitti viulua kuusankoskelaisessa orkesterissa. Eeva-Kaarinan vanhemmat olivat kotoisin Mäntyharjun Pertunmaalta. Hänen oma äitinsä oli harrastelijanäyttelijä, jonka roolitöitä oli mm. Nummisuutareiden Martta.

Kuvassa keskellä säveltäjä Joonas Kokkonen ja hänen oikealla puolella ohjaaja Sakari Puurunen.

Eeva-Kaarina Volanen vietti aikaansa enimmäkseen omissa oloissa hyvin viihtyen; hän oli myös liikunnallinen ihminen, jonka suhde ympäröivään luontoon oli erityinen, myös aikuisiällä. Hän omasi hyvän rytmitajun ja hän oli samoin musikaalinen. Eeva-Kaarina kävi kansakoulun, jonka jälkeen hän suoritti Kymi-yhtiön ylläpitämän kaksivuotisen ammattikoulun. Ammattikoulu ei varsinaisesti valmistanut häntä mihinkään ammattiin ja koulun jälkeen hänen tulevaisuuden suunnitelmansa olivatkin täysin auki. Koska hänen vahvuutensa olivat liikunnassa ja tanssissa, hän alkoi vähitellen suuntautua kohti esittävän taiteilijan ammattiuraa.

Hella Maria Wuolijoki.

Vuonna 1941 Eeva-Kaarina Volanen debytoi Kuusankosken Kansannäyttämön vuonna 1938 perustetulla lavalla. Hyvän tanssitaitonsa perusteella Eeva-Kaarina Volanen sai roolin Lauri Auvisen kirjoittamassa unkarilaisaiheisessa laulu- ja tanssinäytelmässä, Viinityttö. Näytöksen ohjasi näyttelijä Veikko Adolf Linna (s. 13.1.1901 Joroinen ja k. 24.8.1970 Helsinki). Volasen csárdás-tulkintaansa pidettiin esityksessä ”ilmeikkäänä”. Eeva-Kaarina Volasen ensimmäinen puhenäytelmärooli oli Kustaava Hella Maria Wuolijoen (vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, s. 22.7.1886 Helme, Liivinmaa ja k. 2.2.1954 Helsinki) draamassa Niskavuoren nuori emäntä. Volasen saaman myönteisen palautteen vuoksi ohjaaja Veikko Linna kannusti Eeva-Kaarina Volasta jatkamaan näyttelijän uralle.

Samuli Sihvo.

Jatkosodan puhjettua 25.6.1941 ja nuorten miesten jouduttua rintamille kuihtui myös Kuusankosken Työväenteatterin toiminta kokoon. Näyttelijä Veikko Linna otti Eeva-Kaarina Volasen kuitenkin mukaansa johtamalleen viihdytyskiertueelle. Vuonna 1942 Volanen liittyi sitten Aunuksen sotateatterin riveihin näyttelijäksi. Näyttelijä, teatteriohjaaja ja teatterijohtaja Rafael Stenius (s. 30.9.1897 Helsinki ja k. 9.3.1962 Helsinki) johti Aunuksen Teatteria. Steniuksen näyttelijänura oli alkanut Tammisaaren Ulkoilmateatterissa (Ekenäs Friluftsteater) vuonna 1917. Volanen liittyi Aunuksen Teatteriin paitsi voimakkaasta esiintymisvietistä myös isänmaallisuudesta johtuen. Aunuksen Teatterissa Volasen läpimurtoroolina pidettiin naispääosa Sabinaa Samuli ”Sam” Sihvon (s. 30.10.1892 Nurmes ja k. 12.4.1927 Helsinki) kirjoittamassa laulunäytelmässä Jääkärin morsian, jonka ensi-ilta oli ollut 17.2.1921 Suomen Kansallisteatterissa. Aunuksen Teatterin ohjelmisto rakentui pääasiassa kevyistä näytelmistä, kuten Agapetuksen eli kirjailija ja toimittaja Yrjö Vilho Soinin (s. 17.7.1896 Hattula ja k. 6.2.1975 Helsinki) Syntipukki, jossa Eeva-Kaarina Volanen esitti leninkiosaston johtajatarta. Aunuksen Teatterissa vietetyt vuodet olivat Eeva-Kaarina Volaselle eräänlainen teatterikoulu.

Näyttelijä Kaarlo Wilska.

Näyttelijä Kaarlo ”Kalle” Johannes Wilskan (s. 31.1.1910 Viipuri ja k. 15.11.1981 Helsinki) suosituksesta Eeva-Kaarina Volanen haki syksyllä 1944 Kotkan Maakuntateatteriin näyttelijäksi. Kotkan Maakuntateatteri syntyi vuonna 1940, kun vuonna 1908 perustettu Kotkan työväenteatteri ja kymmenisen vuotta myöhemmin perustettu Kotkan Näyttämö yhdistyivät. Volanen pääsi teatteriin sisään ja hänen tuloroolinsa oli Mariella avioliittodraamassa Kirkas hetki. Hänen roolisuoritus oli vaativa, mutta siitä huolimatta häneen suhtauduttiin nuivahkosti; hänen puhetapaansa ja olemustaan pidettiin teennäisinä, vaikka hänet samalla todettiin hyvin lupaavaksi näyttelijättäreksi. Eeva-Kaarina Volanen sai ensimmäisen todellisen taiteellisen voittonsa tammikuussa 1945, kun hänet kiinnitettiin William Shakespearen Talvisen tarinan Perditan rooliin. Lyyrinen tyttöhahmo oli kuin tehty Eeva-Kaarina Volaselle. Näytelmä esitettiin samoin valtion näyttämötaidetoimikunnalle. Suomen Kansallisteatterin hallinnollinen johtaja, näyttelijä, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Kaarlo Teuvo Puro (oik. Karl Teudor Puro, s. 9.11.1884 Helsinki ja k. 24.7.1956 Helsinki) vaikuttui Volasen näyttämötyöskentelystä; Puro piti Volasta aitona ingenue-tyyppinä. Eeva-Kaarina Volanen sai kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin näyttämökaudeksi 1945-1946.

Kaarlo Teuvo Puro.

Keskiviikkona 5.9.1945 Eeva-Kaarina Volanen esiintyi ensimmäisen kerran Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä näytellen Liisaa kirjailija ja sotaylituomari sekä vuodesta 1952 lähtien hovioikeudenneuvos Sulo Arvi Pohjanpään (vuoteen 1906 Nordqvist, s. 10.7.1887 Helsinki ja k. 21.12.1959 Helsinki) kansankomediassa Keisarin käräjät. Eeva-Kaarina Volasen ensimmäinen päärooli Suomen Kansallisteatterissa oli Julian osa William Shakespearen klassikkodraamassa, Romeo ja Julia, kevätkaudella 1946. Volasen ”tyttömäistä välittömyyttään ja hehkeää suloaan” kehuttiin arvosteluissa ja hänen äänensä mainittiin kauniin sointuvaksi. Toisaalta puutteiksi arvioitiin teknisen varmuuden vähäisyys ja puheen riittämätön selkeys. Volanen vuorotteli vuosiksi 1935-1978 Suomen Kansallisteatteriin kiinnitetyn näyttelijä Aili Ansa Inkeri Ikosen (vuodesta 1939 Ikonen-Rinne, s. 19.12.1913 Pietari ja k. 23.5.1989 Helsinki) kanssa Julian roolissa ja Romeona näytteli Rauli Rafael Arvid Tuomi (s. 15.7.1919 Helsinki ja k. 2.2.1949 Helsinki).

Näyttelijätär Ansa Ikonen.

Maaliskuussa 1947 sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa ranskalaisen näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja Jean Anouilhin (s. 23.6.1910 Bordeaux, Gironde, Ranska ja k. 3.10.1987 Lausanne, Sveitsi) näytelmä Antigone, jossa Eeva-Kaarina Volasella oli nimiosa. Tässä näytelmässä Volanen sai laittaa peliin koko tunnerekisterinsä ääripäät; Volasen suoritusta näyttämöllä pidettiin kyllä henkeäsalpaavana suorituksena. Jotkut arvioivat silti hänen replikointiaan liian korkealentoiseksi, vaikka yleensä Volasen rooli näytelmässä arvioitiin ylistävin sanakääntein. Antigone muodostui Eeva-Kaarina Volasen näyttämöuran keskeiseksi käännekohdaksi, joka myös nosti hänen osakkeitaan kollegoiden joukossa taiteilijamaailmassa.

Ida Aalberg.

Vuodesta 1947 alkaen Eeva-Kaarina Volanen sai näytellä Suomen Kansallisteatterin suuria päärooleja ja Volasta alettiin pitää jopa itsensä Ida Emilia Aalbergin (s. 4.12.1857 Leppäkoski ja k. 17.1.1915 Pietari) manttelinperijänä. Ensimmäisen Tšehov-roolinsa Eeva-Kaarina Volanen sai syksyllä 1947, Irinan roolin näytelmässä Kolme sisarta. Teatteriohjaaja ja professori Eino Armas Kalima (vuoteen 1906 Landgren, s. 19.4.1882 Sääminki ja k. 14.2.1972 Helsinki) otti Volasen stanislavskilaiseen Tšehov-ensembleensa, johon ennestään kuuluivat Tarmo Manni (s. 30.7.1921 Saarijärvi ja k. 24.9.1999 Helsinki), Rauha Olivia Elisabet Rentola (s. 4.2.1919 Kuhmoinen ja k. 20.7.2005 Helsinki) ja Vilho Eemeli Siivola (s. 10.4.1910 Valkeakoski ja k. 28.11.1984 Helsinki). Eino Kaliman ohella Eeva-Kaarina Volanen näytteli myös mielellään ohjaaja, Suomen Kansallisteatterin apulaisjohtaja ja Suomen Teatterikoulun rehtori Wilho Ilmarin (vuoteen 1906 Sundberg, s. 24.4.1888 Kymi ja k. 18.8.1983 Turku) ohjauksessa. Sekä Eino Kalima että Wilho Ilmari olivat Volaselle oppi-isiä, mutta myös hänen hyviä ystäviään.

Näyttelijä Tarmo Manni.

Venäläisen kirjailijan Anton Pavlovitš Tšehovin (s. 29.1.1860 Taganrog ja k. 15.7.1904 Badenweiler, Saksa) Lokki-näytelmä sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa maaliskuussa 1950. Eino Kaliman ohjaamassa tuotannossa Eeva-Kaarina Volanen näytteli Ninaa, mutta jostakin syystä hänen tekemä roolisuoritus näytelmässä ei vakuuttanut kaikkia kriitikkoja. Volanen tulkitsi kevätkaudella 1953 Anjaa Tšehovin nelinäytöksisessä näytelmässä, Kirsikkapuistossa, joka sai ensi-iltansa Moskovan taiteellisessa teatterissa 17.1.1904 ja näytelmä jäi myös Anton Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi. Syyskaudella 1955 Volanen näytteli Sonjaa Vanja-enossa. Kuitenkin vähitellen Volasen ammattitaito karttui myös Tšehovin näytelmien rooleissa ja sai lisää syvyyttä, jolloin kriitikkovastaanottokin muuntui suopeammaksi.

Toivo Jalmari Särkkä.

Varsinkin uransa alkutaipaleella Eeva-Kaarina Volanen oli profiloitunut Suomen Kansallisteatterin ingenue-roolien esittäjäksi; näihin rooleihin lukeutui mm. Vapun osa Seere Maria Salmisen (o.s. Sario, s. 6.5.1894 Vaasa ja k. 13.4.1977 Helsinki) eli nimimerkki Serpin komediassa Katupeilin takana, joka oli näytelmäksi valmistunut vuonna 1946. Tarina kertoo kamarineuvoksen tyttären ja maisterin romanssista 1800-luvun lopun Helsingissä. Maisteri Toivo Jalmari ”T.J” Särkkä (alk. Toivo Hjalmar Silén, s. 20.11.1890 Mikkeli ja k. 9.2.1975 Helsinki) ohjasi näytelmän myös vuonna 1949 Suomi Filmille elokuvaksi. Volanen oli kehittynyt tulkitsijana jo huippuunsa ja toiset kriitikot alkoivat nähdä jo hänen näyttämötyössään selvää manerisoitumista. Siksi Eeva-Kaarina Volanen kaipasi kovasti tahdonvoimaa sekä parivuotisen loman Suomen Kansallisteatterin näyttämöltä karistaakseen tyttöroolien esittäjän leiman harteiltaan.

 

Fredrika ja Tuure Kaulanen.

Tuure Kaulasen ja Fredrika Äkäslompolon yhteinen lapsi oli Jouni Johannes Kaulanen (s. 19.5.1917 ja k. 10.7.1997); perhe eli elämäänsä Äkäslompolon Jounila-nimisessä kotitalossa, josta sittemmin muodostui myös kuuluisa kylän kauppa vuonna 1950. Fredrikan koti oli Riihentalo nykyisen Mailan putiikin kohdalla. Tuuren ja Fredrikan avioliiton alku oli hiukan myrskyisä, mutta suhde tasoittui pian seesteiseksi elämäksi. Jouni Kaulasen aviopuoliso oli Marja Terttu Ristimella (s. 12.9.1925 ja k. 26.10.2002). Jouni Kaulanen tunnettiin taitavaksi kirvesmieheksi, josta kuitenkin muovautui Äkäslompolon legendaarinen kauppias ajan oloon.

Jouni Kaulasen kyläkauppa Äkäslompolossa.

Kaupan pidon lisäksi Jouni ja Terttu Kaulanen majoittivat kotitalossaan myös turisteja. Jouni myös huolsi Luosun suuren savotan muonat ja traktorien polttoaineet. Savotassa oli töissä 150 miestä, 30 hevosta ja parikymmentä traktoria. Pakkasessa piti usein käsipumpulla pumpata polttoainetta traktorien tankkeihin. Näitä töitä hän joutui enimmäkseen tekemään työpäivän jälkeen, kun traktorit palasivat yöksi kämpälle. Ei ihme, että päivällä kaupassa Jouni joskus otti nokkaunet ja heräsi asiakkaan tullessa sisään. Jouni Kaulanen tilasi kauppansa tavarat Ahon tukusta.

Esa Pakarinen Severi Suhosena.

Riäkkylän rustokorva, hanuristi, näyttelijä ja laulaja Feliks Esaias ”Esa” Pakarinen (s. 9.2.1911 Rääkkylä ja k. 28.4.1989 Varkaus) tuli Kaj Tapio Rautavaaran (s. 8.3.1915 Pirkkala ja k. 25.9.1979 Helsinki) ja Reino Vihtori ”Repe” Helismaan (vuoteen 1934 Helenius, s. 12.7.1913 Helsinki ja k. 21.1.1965 Helsinki) esiintymiskiertueille vakituiseksi hanuristiksi syksyllä 1949. Pakarisen kiertuilla esittämiä vakiohahmoja olivat mm. vanhapiika Impi Umpilampi sekä Salomon Severi Suhonen ja näille hahmoille Reino Helismaa kirjoitti mielellään esitettävää heidän yhteisille viihdytyskiertueille.

Aikanaan neljäkymmentäluvun lopulla varsinkin Rautavaaran ja Helismaan keikkamatkat veivät heidän usein Pohjois-Suomeen ja Lapin tuntureille. Paitsi esiintymiset myös Rautavaaran elokuvatyöt veivät kohti pohjoista. Esimerkiksi Erik Blombergin (s. 18.9.1913 Helsinki ja k. 12.10.1996 Kuusjoki) käsikirjoittamaa ja Jack Evert Witikan (vuoteen 1942 Jakobsson, s. 20.12.1916 Helsinki ja k. 28.1.2002 Espoo) ohjaamaa elokuvaa ”Aila – Pohjolan tytär” kuvattiin kahtena talvena ja Rautavaara esitti elokuvassa Reinoa, porovarasta. Rovaniemi toimi taiteilijoiden keskuspaikkana pohjoisessa, josta myös tehtiin kiertueita muualle ympäristöön. Rautavaara ja Helismaa kulkeutuivat Ylläksen juurella sijaitsevaan pittoreskiin Äkäslompolon kylään, jossa vielä tuolloin sotien jälkeen ei ollut kovinkaan edustavia hiihto- ja majoituspalveluita matkamiehille.

Pohjoisen armeijan huoltoeverstiluutnantti Waldemar Terichoff (1897-1957) painosti sotareissulta palanneen kirvesmies Jouni Kaulasen perustamaan oman talonsa yhteyteen kyläkaupan. Silloin kaupan avaaminen ei ollut aivan yksinkertaista, vaan kaupan perustamiseen tarvittiin lupa. Uusi kauppa ei saanut olla liian lähellä toista kauppaa. Jouni Kaulanen onnistui ostamaan vuonna 1950 Usko Komulaiselta tämän kauppaoikeudet ja pääsi siten perustamaan oman kaupan Äkäslompoloon. Kaupan ensimmäinen myyntitiski oli tyhjä silavalaatikko. Kylä oli pitkälti omavarainen ja asukkaiden ei juuri tarvinnut elintarvikkeita kaupasta ostaa. Myydyin artikkeli oli alkuun karamellit, joista sodan aikana oli ollut huutava puute. Ensimmäisen vuoden myynti kyläkaupassa oli vain 235 000 markkaa eli runsaat 9 000 euroa. Hiljalleen Ylläksen ja Äkäslompolon maine tunturihiihtäjän keitaana alkoi kasvaa ja tieto kantautua muuallekin.

Reino Helismaa viihdyttää kitaransa kanssa kuulijoita Kaulasen tuvassa. Keinutuolissa Helismaan vaimo, Lempi.

Reino ja Lempi Helismaan tulivat kahdeksi viikoksi ensimmäisen kerran Äkäslompoloon 1940-luvun lopussa. Helismaat majoitettiin Jouni Kaulasen omakotitaloon, johon oli laajennettu majoitustiloja talon alakertaan. Hiihtelyn lomassa Helismaat tutustuivat läheisesti mm. Jouni, Terttu, Emmi, Lauri ja Reetriikka Kaulaseen, Liisa Metsolaan, Heimo, Saimi ja Elsa Äkäslompoloon sekä muihinkin Äkäslompolon kyläläisiin. Rautavaara ja Helismaa harrastivat sangen mielellään hiihtämistä Ylläs- ja Kesänkituntirien Lapin talvisissa maisemissa ja osallistuivat toisinaan myös ryhmille järjestettyihin hiihtoretkiin. Etelään verrattuna Lapin maisemat ja ihmisetkin näyttivät niin erilaisilta. Taiteilijana Reino Helismaa oli Lapin luonnolle avoin ja herkkä sekä vastaanottavainen. Tapio Rautavaara on kuvaillut Reino Helismaata ihmisenä epäilijäksi, joka ei helposti luottanut edes omiin kykyihinsä ja joka usein mietti omaa tulevaisuuttaan aivan liikaa. Kesänkiä, Yllästä ja Kueria kiertäessään suksilla Helismaa sai kuitenkin rauhan itselleen.

Kun ryhmät kokoontuivat rakotulille ja muiden kaivaessa kuksat, kahvipannut ja emalimukit esiin, Reino otti esiin oman kitaransa ja alkoi viihdyttää seuruetta oivaan tapaansa. Hän oli erinomainen seuranpitäjä sekä tunnelman kohottaja taidoillaan. Reino Helismaa tuli yhtenä päivänä Jouni Kaulasen talon tupaan ja kertoi Jounille: ”Nyt meillä on kuule uusi laulu, se on yöllä rakovalkealla tehty. Minä vetelen sen nyt!” Näin sai kantaesityksensä Reino Helismaan sävellys ja sanoitus, Rakovalkealla:

On yö ja tähdet taivahalla loistaa välkkyen,
kuu kirkas hohdettaan luo tunturille.
On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen -
on avautunut sydämeni sille.
Tää köyhä, karu maa
mun lumoihinsa saa.
On avautunut sydämeni sille.
On yö ja revontulet Pohjan puolla loistavat,
ne niinkuin noitavalot luovat taikaa.
On ennen olleet täällä noidat, Lapin haltijat -
se oli suurten tietäjien aikaa.
Tää revontulen maa,
tää taian, loitsun maa -
se elää vielä tietäjien aikaa.
On yö ja rakovalkealla liekkiin tuijotan.
Se lämpöänsä Lapin yöhön valaa.
Ken suoniinsa on saanut Lapin-kuumeen polttavan,
sen mieli tänne lakkaamatta palaa.
Tää jään ja lumen maa,
se kiehtoo, lumoaa
ja mieli tänne lakkaamatta palaa.

Tapio Rautavaara tapasi Ylläksen maisemissa hyvän tuttunsa, Suomi-Filmin kuvaajan ja lyhytelokuvien ohjaajan, Aimo Erkki Jäderholmin (s. 28.8.1916 Helsinki ja k. 10.5.2012 Helsinki), joka oli samoin innokas Lapinkävijä ja hiihtäjä; hän oli vuonna 1938 aloittanut Suomi-Filmin palveluksessa. Rautavaara esitteli ystävänsä myös Reino Helismaalle. Aimo Jäderholm kertoi kaveruksille Lapinmatkan aikana ideoineensa lyhytfilmiä, joka kertoisi Lapin neitseellisen koskemattomasta luonnosta. Hän tiedusteli Helismaalta ja Rautavaaralta, haluaisivatko nämä tehdä tähän lyhytfilmiin musiikin ja laulujen sanat. Lyhytfilmi perustuisi täysin musiikin ja laulun sanojen pohjalle. Reino Helismaa innostui tästä ajatuksesta ja he alkoivat Tapio Rautavaaran kanssa kahdestaan ideoimaan omaa osuuttaan lyhytfilmistä.

Maaliskuun puolivälissä vuonna 1949 kahdeksan hengen hiihtäjäjoukko filmikameroineen pakkautui matkaan Ylläkselle lyhytfilmiä tekemään ja hiihtämään. Rautavaara ja Helismaa olivat Aimo Jäderholmin ja tämän Kirsti-vaimon kanssa Helsingissä muutaman kerran tavanneet ja suunnitelleet lyhytfilmin toteutusta ennen Lapinmatkaa. Retken filmiryhmän muodostivat ainoastaan Aimo ja Kirsti Jäderholm. Ryhmä kokoontui Kemissä, josta matka jatkui yhdessä bussilla Ylläkselle. Ylläksellä vallitsi loistavat keliolosuhteet ja Aimo Jäderholm etsi kuumeisesti sopivia ympäristöjä päivä- ja yökuvauksiin Varkaankurun maisemista ja läheisistä metsiköistä. Rautavaara ja Helismaa esittelivät laulamalla Lapin ainutlaatuista luontoa Jäderholmin kuvatessa samalla; filmille tallentui kaksi laulua hiihtäjien hiihdellessä, joista toinen oli ”Rakovalkealla”. Laulu kuvattiin juuri samoissa maisemissa, missä laulu oli syntynytkin. Toinen laulu oli hieman reippaampi hiihtoaiheinen laulu, jonka Rautavaara ja Helismaa lauloivat yhdessä.

Yrjö Kokko.

Lyhytfilmin kuvaukset kestivät pari viikkoa ja matkan jälkeen Aimo Jäderholm leikkasi ja jälkiäänitti filmin Helsingissä. Filmiä esitettiin Kino-Palatsissa, jossa lyhytfilmi sai melkein yhtä suuren suosion kuin pitkä filmikin. Lyhytfilmin avulla ”Rakovalkealla”-laulusta kehkeytyi hyvin suosittu laulu. Tapio Rautavaara levytti myös maaliskuussa Pallen eli sanoittaja, radiotoimittaja, kirjailija ja majuri Reino Wilhelm Palmrothin (s. 2.4.1906 Ruovesi ja k. 2.5.1992 Helsinki) tyyliin tehdyn Lontoon olympialaisista kertovan ”Mitalin molemmat puolet”-kronikan sekä Reino Helismaan omalle Satu-tyttärelleen jo aikaisemmin tekemän ”Päivänsäde ja Menninkäinen”, joka pohjautui Lapinystävä, kirjailija ja eläinlääkäri Yrjö Olavi Samuli Kokon (s. 16.10.1903 Sortavala ja k. 6.9.1977 Helsinki) ”Pessi ja Illusia”-kirjasta saamaansa inspiraatioon.

Nellu ja Marian Petrescu.

Kirjastonhoitaja Juhani Koivisto.

Keskiviikkona 15.11.2023 klo 14 oli Tampereen pääkirjasto Metsossa erittäin mielenkiintoinen haastattelu- ja musiikkituokio, jossa kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastatteli musikaalisia veljeksiä Marian ja Nellu Petrescua Jyväskylästä. Ennen haastattelua Marian Petrescu soitti pianolla upean tulkinnan Reino Helismaan teoksesta ”Päivänsäde ja Menninkäinen”.

Marian Petrescu.

Nellu Petrescu.

Kapellimestari Hannu Lintu 

Suomen Kansallisoopperan ylikapellimestari Hannu Petteri Lintu (s. 13.10.1967 Rauma) vieraili johtamassa Tampere Filharmoniaa Tampere-talon suuren salin kausikonsertissa perjantaina 27.10.2023. Tänä syksynä kapellimestari Hannu Lintu on aloittanut myös Portugalin Lissabonissa toimivan Calouste Gulbenkianin säätiön orkesterin ja kuoron ylikapellimestarina toimimisen.

Kapellimestari Hannu Lintu.

Raumalaiselle yksin hyvin viihtyvälle pojalle kirjasto muodostui kaupungissa tärkeäksi paikaksi. Hän itse kuvasi, että kotoa käytiin näyttelyissä ja konserteissa, vaikka rahaa ei merkittävästi ollutkaan. Hänen kavereikseen sattui monia nuoria, joista useista tuli musiikin ammattilaisia. Hannu Lintu aloitti musiikinopiskelunsa Turun konservatoriossa sekä myöhemmin Sibelius-Akatemiassa pianon- ja sellonsoitolla. Kapellimestari ja pasunisti Atso Akseli Almila (s. 13.6.1953 Helsinki) alkoi opettaa ensin Hannu Linnulle orkesterinjohtamista. Vuonna 1992 Hannu Lintu siirtyi Almilan opista Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalle, missä hänen opetuksestaan vastasivat professorit Jorma Juhani Panula (s. 10.8.1930 Kauhajoki) ja Eri Klas (s. 7.6.1939 Tallinna ja k. 26.2.2016) sekä vierailevana opettajana kapellimestari ja pedagogi Ilja Aleksandrovitš Musin (1904-1999). Hannu Lintu voitti Bergenissä Pohjoismaisen kapellimestarikilpailun vuonna 1994. Tämän kilpailun tuomariston puheenjohtajana toimi aikansa yhtenä merkittävimpänä sellistinä ja kapellimestarina tunnettu Mstislav Leopoldovitš Rostropovitš (s. 27.3.1927 Baku ja k. 27.4.2007 Moskova), joka opiskeli Moskovan konservatoriossa Dmitri Šostakovitšin ja Sergei Prokofjevin oppilaana.

Hannu Lintu suoritti orkesterinjohdon diplomitutkinnon vuonna 1996 Sibelius-Akatemiassa. Vuosina 1998-2001 Hannu Lintu johti ylikapellimestarina Turun kaupunginorkesteria ja vuosina 2002-2005 hän toimi Helsingborgin sinfoniaorkesterin taiteellisena johtajana. Tampere Filharmonian ylikapellimestarina Hannu Lintu toimi vuosina 2009-2013. Hänen jälkeensä Tampereelle saatiin ylikapellimestariksi Santtu-Matias Rouvali (s. 5.11.1985 Lahti) ja intendentiksi Helena Eeva Kaarina Hiilivirta (o.s. Miettinen, s. 5.1.1955 Liperi). Hannu Lintu valittiin Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi 14.12.2010 ja vuosina 2012-2013 Hannu Lintu toimi RSO:n päävierailijana sekä vuosina 2013-2021 RSO:n ylikapellimestarina.

Trumpetisti Aki Välimäki vaimonsa sellisti Virpi Välimäen kanssa.

Kapellimestari Hannu Lintu on profiloitunut varsin aktiivisena nykymusiikin ja tilauspohjaisten kantaesitysten esille tuojana. Lintu työskentelee säännöllisesti samoin Avanti!-kamariorkesterin sekä pohjoismaisten ja kansainvälisten pääsääntöisesti nykymusiikkia esittävien orkestereiden kanssa. Hannu Lintu toimi Avanti!n Suvisoitto-festivaalin taiteellisena johtajana vuonna 2005.

Kapellimestarina Hannu Lintu on vieraillut useiden orkestereiden johtajana monilla festivaaleilla. Sellaisia festivaaleja ovat mm. Flanderin festivaali, Pekingin Golden Autumn-musiikkijuhla, Adelaiden festivaali, Berliinin juhlaviikot ja New Yorkin Lincoln Centerin Pohjoismaisen musiikin tapahtuma. Hannu Lintu on säännöllisesti johtanut Suomessa monia orkestereita, kuten Radion sinfoniaorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Lahden kaupunginorkesteria sekä Tampere Filharmoniaa, Suomen kolmatta täysimittaista sinfoniaorkesteria.

Tampere Filharmonian huilujen äänenjohtaja Annaleena Jämsä.

Hannu Lintu on johtanut kapellimestarina monissa oopperaproduktioissa sekä maakuntaoopperoissa, Savonlinnan Oopperajuhlilla - Mozartin Taikahuilun vuonna 2006 – sekä Suomen Kansallisoopperassa – mm. Wagnerin Parsifalin ja Mikko Heiniön Käärmeen hetken vuonna 2006. Maailmalla Hannu Lintu on käynyt johtamassa ulkomaisia orkestereita kuten New Yorkin filharmonikot, Orchestre National de Bordeaux, Bournemouthin sinfoniaorkesteri, Scottish Chamber Orchestra, Radio-Sinfonie-Orchester Frankfurt, Vancouverin sinfoniaorkesteri, Sydneyn sinfoniaorkesteri, Melbournen sinfoniaorkesteri, Queenslandin sinfoniaorkesteri, Tasmanian sinfoniaorkesteri, Kööpenhaminan filharmonikot, Stuttgartin filharmonikot, Lausannen kamariorkesteri, Liverpoolin kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, Barcelonan sinfoniaorkesteri, Brysselin radio-orkesteri, Oslon radio-orkesteri, useat yhdysvaltalaiset orkesterit sekä orkesterit Japanissa (Tokyo, Metropolitan Symphony Orchestra, Nagoya Philharmonic) ja Malesiassa (Malaysian Philharmonic Orchestra).

Kapellimestari Hannu Linnun johtamat Radion sinfoniaorkesterin levytykset ovat voittaneet monia kansainvälisiä palkintoja, muun muassa Gramophone-palkinnon vuonna 2018. Hannu Lintu on levyttänyt mm. Jouni Kaipaisen, Sunleif Rasmussenin, Einojuhani Rautavaaran, Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin teoksia Skotlannin kuninkaallisen kansallisorkesterin, Tanskan kansallisen sinfoniaorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin, Tampere Filharmonian ja Avantin kanssa Ondine-, Naxos-, Ricordi-, Claves- ja Danacord-levymerkeille. Hannu Lintu sai vuonna 2015 Pro Finlandia-mitalin ja lokakuussa 2017 hänelle myönnettiin Suomi-palkinto.

 Dimetyylisulfoksidi eli DMSO

Dimetyylisulfoksidi (lyhenne DMSO, molekyylikaava C2H6OS) on orgaaninen rikkiyhdiste, jota käytetään teollisuudessa liuottimena muun muassa maalin ohenteissa ja pakkasnesteissä. Tämä väritön neste on sulfoksidi, jota käytetään eniten kaupallisesti. DMSO on tärkeä polaarinen aproottinen liuotin, joka liuottaa sekä polaarisia että ei-polaarisia yhdisteitä ja sekoittuu monenlaisiin orgaanisiin liuottimiin sekä veteen. Sillä on suhteellisen korkea kiehumispiste (189 ºC tai 372 ºF) ja se haihtuu hitaasti normaalissa ilmanpaineessa. DMSO imeytyy ihon lävitse erittäin hyvin, minkä takia sitä on käytetty myös parantamaan lääkkeiden imeytymistä ihon läpi. DMSO:lla on epätavallinen ominaisuus; jotkut ihmiset havaitsevat valkosipulin kaltaisen maun suussaan sen jälkeen, kun DMSO on kosketuksissa ihon kanssa.

DMSO:ta on markkinoitu 1960-luvulla Pohjois-Amerikassa kivun lievittämiseen ja nivelsairauksien hoitoon. Koska DMSO:n tehosta ja turvallisuudesta analgeettina (kipulääkkeenä) ei ollut riittävästi näyttöä, sen myynti luontaistuotteena tai ravintolisänä on nykyään kielletty. Elimistössä osa DMSO:sta metaboloituu metyylisulfonyylimetaaniksi eli MSM:ksi, jota markkinoidaan luontaistuotteena.

Vuonna 1963 alkoi DMSO:n käyttö myös lääketieteessä. Tuolloin Stanley Jacobin johtama tutkijajoukko Oregon Health & Science University Medical Schoolissa havaitsi, että DMSO tunkeutui ihoon ja muihin kalvoihin vahingoittamatta niitä ja DMSO kuljetti muita yhdisteitä biologiseen systeemiin. DMSO:ta on käytetty lääketieteessä lähinnä paikallisena kipulääkkeenä sekä antioksidanttina ja inflammatorisena lääkkeenä. DMSO:ta käytetään tietyissä transdermaalisissa lääkkeiden annostelujärjestelmissä, sillä DMSO lisää ihon läpi vietävien aineiden ja yhdisteiden imeytymisnopeutta biologiseen kudoksen. DMSO:ta on nähty käytettävän esimerkiksi sienilääkkeiden kanssa, jolloin vaikuttava aine saadaan vietyä ihon lisäksi myös varpaankynsiin ja kynsiin. DMSO:n on katsottu lisäävän verenohennuslääkkeiden, steroidien, sydänlääkkeiden, rauhoittavien lääkkeiden ja muidenkin lääkkeiden vaikutuksia.

Yhdysvalloissa elintarvike ja lääkevirasto (FDA) on hyväksynyt DMSO:n käytön interstitiaalista kystiittiä sairastavien potilaiden oireiden lievittämiseen. Vuonna 1978 tehdyssä lääketutkimuksessa huomattiin, että DMSO antoi merkittävää helpotusta suurimmalle osalle tutkituista 213 potilaasta, joilla oli todettu tulehduksellisia urogenitaalisia häiriöitä. Interventioradioligiassa DMSO:ta käytetään etyleenivinyylialkoholin liuottimena nestemäisessä Onyx-embolisessa aineessa, jota käytetään embolisaatiossa, verisuonten terapeuttisessa tukkeutumisessa.

Kryobiologiassa DMSO:ta on käytetty kryoprotektanttina ja se on edelleen tärkeä aineosa kryoprotektiivisissa vitrifikaatioseoksissa, joita käytetään elinten, kudosten ja solususpensioiden säilyttämiseen. Ilman sitä jopa 90 prosenttia jäädytetyistä soluista muuttuu inaktiivisiksi. Se on erittäin tärkeä alkion kantasolujen ja hematopoieettisten kantasolujen jäädyttämisessä ja pitkäaikaisessa varastoimisessa, sillä ne jäädytetään usein seokseen, jossa on 10-prosenttisesti pakastusaineena DMSO:ta ja 30-prosenttisesti naudan sikiön seerumia. Heteroploidisten solulinjojen (MDCK, VERO jne.) kryogeenisessä jäädyttämisessä käytetään seosta, jossa on 10 prosenttia DMSO:ta ja 90 prosenttia EMEM:ta (70% EMEM + 30% sikiön naudan seerumi + antibioottiseos). Osana autologista luuytimensiirtoa DMSO infusoidaan uudelleen yhdessä potilaan omien hermatopoieettisten kantasolujen kanssa potilaalle.

DMSO:ta käytetään samoin testiyhdisteiden liuottamiseen in vitro-lääkekehityksessä ja lääkesuunnitteluun seulontaohjelmissa, mukaan lukien suuren suorituskyvyn seulontaohjelmat. Tämä johtuu siitä, että se pystyy liuottamaan sekä polaarisia että ei-polaarisia yhdisteitä, sitä voidaan käyttää testiyhdisteiden varastoliuosten ylläpitämiseen ja se sekoittuu helposti veteen sekä soluviljelyväliaineisiin. Eräs DMSO:n rajoituksista on se, että se voi vaikuttaa solulinjan kasvuun ja elinkelpoisuuteen; alhaiset DMSO-pitoisuudet stimuloivat joskus solujen kasvua ja korkeat DMSO-pitoisuudet estävät tai tappavat soluja. Pleiotrooppisia vaikutuksia voi esiintyä ja jos DMSO-kontrolliryhmiä ei suunnitella huolellisesti, liuotinvaikutukset voidaan virheellisesti liittää mahdolliseen lääkevaikutukseen. Esimerkiksi jopa hyvin pienillä DMSO-annoksilla on voimakas suojaava vaikutus parasetamolin (asetaminofeenin) aiheuttamaa maksavauriota vastaan hiirillä.

Koska DMSO tunkeutuu helposti ihoon, DMSO:hon liuenneet aineet voivat imeytyä nopeasti. Siksi käsineiden valinta on tärkeää, kun työskentelet DMSO:n kanssa. Butyylikumia, fluoroelastomeeriä, neopreenia tai paksuja lateksikäsineitä suositellaan käytettäväksi DMSO:n kanssa työskennellessä. Nitriilikäsineet, joita käytetään hyvin yleisesti kemian laboratorioissa, voivat suojata lyhytaikaiselta kosketukselta, mutta niiden on havaittu hajoavan nopeasti DMSO:lle altistuttaessa.