Erilaisten lääkeaineiden varsin yleisesti ajatellaan aiheuttavan allergisia- ja suolisto-oireita. Tosiasiassa kuitenkin ainakin osa näistä haitoista aiheutuu lääkeaineissa apuaineina käytettävistä lisäaineista. Meillä yleisesti käytössä olevat lääkkeet sisältävät hyvin usein sokerialkoholeja, väriaineita, laktoosia, keinotekoisia makeutusaineita sekä monasti erilaisia sidos- ja päällystysaineita. Sen jälkeen, kuin Suomi liittyi Euroopan Unioniin on maassamme hyväksytty eräitä lääkkeiden väriaineita, jotka aikaisemmin olivat kiellettyjä. Esimerkki tällaisesta aineesta on mm. erytrosiini eli Punainen nro 3, joka organoodiinin yhdiste ja erityisesti fluorin johdannainen – vaaleanpunainen väriaine.

Aivan liian monissa lääkeaineissa käytetään haitallisiksi todettuja lisäaineita. Haitallisiksi todettuja lisäaineita löytyy esimerkiksi lasten värillisissä ja maustetuissa antibioottimikstuuroissa käytetyissä väriaineissa. Myös eräät paikallispuudutteet, lääkeaerosolit, silmätipat sekä aminohappoliuokset pitävät sisällään hengitysoireita aiheuttavia sulfiitteja. Englantilaisessa lääkelehdessä taannoin kerrottiin tapauksesta, jossa lääketabletin väriaine sai aikaan käyttäjälleen hankalia iho-ongelmia. Tässä kyseisessä tapauksessa asia tuli ilmi aivan sattumalta, kun verenpainelääke, enalapriilin, annostusta lisättiin eräällä potilaalla viidestä milligrammasta 20 milligrammaan päivässä; viiden milligramman lääkkeet eivät sisältäneet väriaineita. Sitä vastoin 10 ja 20 milligramman tabletit sisälsivät väriaineina rautaoksideja. Kun potilaan lääkitys palautettiin jälleen väriaineettomiin tabletteihin, hävisi myös ihottuma välittömästi. Tämä ilmiö on tutkijoille täysin tuttu ja se on tiedostettu jo jonkin aikaa. Väriaineiden aiheuttamat reaktiot kehittyvät yleensä muutaman päivän tai viikon aikana hoidon aloittamisesta laskien. Mikäli jostakin lääkeaineesta käyttäjä saa yliherkkyysoireita, tulisi hänen välittömästi ottaa selvää, onko lääkeaineelle olemassa mahdollisesti lisäaineettomia rinnakkaisvalmisteita.

Selkeänä suuntauksena lääketutkimuksissa nykyään on, että ne teetetään aina vain useammin sellaisissa maissa, joissa viranomaisten valvonta on selvästi vähäisempää sekä korruptio on myös hyvin laajalle levinnyttä. Jos kerran tutkimuksia ei ole todellisuudessa mahdollisuutta valvoa, emme myöskään voi olla tällaisista tutkimustuloksista millään tavalla vakuuttuneita. FDA teki vuonna 2008 päätöksen tutkijoiden, kuluttajaryhmien ja eetikoiden vastustuksesta huolimatta, ettei Yhdysvaltojen ulkopuolella tehtyjen kliinisten tutkimusten tarvitse enää noudattaa Helsingin julistuksen eettisiä periaatteita, mikäli tutkimuksissa testataan Yhdysvalloissa rekisteröitäviä tuotteita.

Eräs vääristymä lääkevalmisteiden valvonnassa on se, että monia lääkkeitä hyväksytään käyttöön niiden sivutapahtuman eli välilliseen vaikuttavuuteen perustuen. Vaikka tämä menettely on väärin ja se on maksanut vähintään satojentuhansien ellei peräti miljoonien ihmishenkien menetyksenä paljon, silti lääkevirastot eivät vaadi lääkeyhtiöiltä lääkkeen kliinisen vaikutuksen osoittamista. Tämän lisäksi lääkeyhtiöt teettävät lääkekokeensa tutkijoilla, joilla on jo ennestään hyvin vakiintuneet suhteet lääketeollisuuteen eivätkä nämä tutkijat esitä lääketeollisuudelle koskaan hankalia kysymyksiä. Lääkeyhtiöitä ei saisi enää päästää itse tutkimuksia tekemään kliinisesti, mutta lääkeyhtiöt voisivat kernaasti osallistua yliopistoissa tehtyjen puolueettomien tutkimusten rahoitukseen. Tämä rahoitusmalli tulisi lääketeollisuudelle itselleen paljon halvemmaksikin. Euroopan kardiologinen yhdistys teki arvioinnin, että yliopistot tekevät lääkekokeita kymmenesosalla tai jopa kahdeskymmenesosalla siitä, mitä nykyään lääketeollisuuden lääkekokeet maksavat. Yhdysvaltojen kansallinen syöpäinstituutti taas arvioi, että se voisi tehdä lääkekokeita vain hiukan lääkekustannukset ylittävään hintaan.

Esimerkiksi varsin yleinen harhaanjohtava sivutapahtuma syöpäkasvaimen hoidossa on kasvaimen pieneneminen. Vaikka syöpäpotilaiden varmasti tärkein tavoite hoidollisesti on pysyä hengissä, niin jotkut syöpäkasvaimen kokoa pienentävät hoidot lisäävätkin kuolleisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat seulontatutkimuksissa diagnosoidut naiset, joiden rintasyöpään annetaan sädehoitoa. Sama valitettavasti koskee myös useita muitakin syöpälääkkeitä. Kasvaimiin saattaa tehota korkeammilla pitoisuuksilla annettava hoito, mutta samalla myös potilaskuolleisuus valitettavasti saattaa nousta. Kun potilaan saama lääkeannostus on tarpeeksi suuri, tuhoutuvat samalla sekä kasvaimet että potilaat.

Todistettavissa oleva tosiasia on, että lääkkeet tappavat kammottavia määriä ihmisiä vuosittain maailmassa. Sydän- ja verisuonisairauksien ja syövän jälkeen juuri lääkkeet tappavat kolmanneksi eniten ihmisiä vuosittain Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa kuoli vuonna 2010 sydänsairauksiin 600 000 ihmistä ja syöpiin 575 000 ihmistä. Tätä ihmisen luomaa rumbaa lääkkeiden ympärillä on jo täysin mahdoton hallita nykyään. Luotettavat tutkimukset osoittavat meille, että täysin ohjeiden mukaisesti otettavien lääkkeiden ottamiseen kuolee pelkästään Yhdysvalloissa noin satatuhatta ihmistä vuosittain. Toiset satatuhatta ihmistä kuolee lisäksi lääkeannosten virheisiin, kun ottavat liian suuria annoksia määrättyä lääkettä tai käyttävät lääkettä vasta-aineista huolimatta. Laadukkaassa norjalaistutkimuksessa on osoitettu, että yhdeksän prosenttia sairaalassa kuolleista potilaista kuoli suoraan lääkkeiden vaikutuksen vuoksi ja lisäksi yhdeksän prosenttia potilaista kuoli lääkkeiden epäsuoran vaikutuksen vuoksi. Tilastojen mukaan noin kolmasosa ihmisistä kuolee sairaaloissa.

Lääkekuolemien lisäksi lääkevalmisteet invalidisoivat ja tekevät miljoonille ihmisille vakavia haittoja joka vuosi. Joskus kuolemansyiden erottaminen on haasteellista, sillä syitä voikin olla useampia. Tupakka kuitenkin aiheuttaa suuren osan sydäntauti- ja syöpäkuolemista. Miksi näitä lääkekuolemia sitten tapahtuu näin paljon? Tärkeimmät syyt löytyvät aivan liian sallivasta lääkevalvonnasta, voimakkaasta ylilääkitsemisestä, useiden lääkkeiden yhtäaikaisesta käytöstä, liian vähäisestä tiedosta lääkkeiden haittavaikutuksista sekä lukemattomista varoituksista, joita ainutkaan lääkäri ei pysty hallitsemaan. Epärationaaliselle ihmiselle on täysin mahdoton ajatus hallita tätä liian monimutkaista järjestelmää, joten pelkästään inhimillisistä erehdyksistä koituvia virheitä lääkityksen suhteen tapahtuu todella paljon.

Medikalisaation purkaminen olisi välttämätöntä, jotta ihmishenkiä pelastuisi. Yksittäinenkin ihminen pystyy omilla valinnoillaan osallistumaan medikalisaation purkamiseen, jos suhtautuisi huomattavasti varovaisemmin tarjottuihin lääkkeisiin. Lääkkeitä ei kannata ottaa käyttöön, jos aivan ehdottomasti ei niitä tarvitse. Kuitenkin valtaosalla lääkkeistä ei ole ihmisiin mitään myönteistä vaikutusta ja loppujen lopuksi lääkkeitä onneksi (todella) tarvitaan harvoin. Eräässä järjestelmällisessä tutkimuksessa osoitettiin, että verenpainelääkkeiden ja psyykelääkkeiden käytön lopettaminen vanhemmalla väestöllä onnistui yleisesti ottaen erittäin hyvin ja psyykelääkkeiden käyttäjien osalta lopetuksen seurauksena myös ikäihmisten kaatuilu väheni ja kunto parani.

Lääketeollisuus vain tekee suuria voittoja markkinoimalla valmistamiaan lääkkeitä täysin terveille ihmisille, jotka näitä lääkkeitä eivät missään tapauksessa tarvitse. Medikalisaatio on kuin syöpä, joka on levittäytynyt hallitsemattomasti jo vuosien ajan. Medikalisaatioon kytkeytyy läheisesti tiedemaailman vilpillisyys, järjestäytynyt rikollisuus, korruptio ja uskomattomat valheet. Valitettavasti vielä kun poliitikkomme sotkeutuvat hämmentämään päätöksillään tätä tilannetta, se johtaa vain ja ainoastaan tilanteen pahempaan suuntaan. Yhdysvalloissa, jossa järjestelmän tavoite on vain maksimoida kaikki tuotot, ei ihmisten terveenä pitäminen ole ollut enää aikoihin päätavoite. Yhdysvalloissa päinvastoin järjestelmä voi hyvin, kun ihmiset sairastavat. Järjestelmällisellä propagandalla amerikkalaiset on saatu uskomaan, että Yhdysvalloissa olisi maailman parhain terveydenhoitojärjestelmä; republikaaneista 68 prosenttia ja demokraateista 32 prosenttia uskoo tähän väitteeseen.

Todellisuudessa Yhdysvalloissa on koko kehittyneen maailman tehottomin terveydenhoitojärjestelmä. Vaikka Yhdysvalloissa käytetään terveydenhoitoon paljon enemmän resursseja, kuin missään muissa maissa, sillä on silti esimerkiksi suhteellisen matala terveiden elinvuosien odote. Yhdysvalloissa käytetään lääkevalmisteisiin järjettömän suuria summia rahaa. Vuonna 2000 väestömäärään suhtautettuna Yhdysvalloissa käytettiin 2,7 kertaa enemmän lääkkeisiin varoja kuin Euroopassa.

 

Perjantaina 22.4.2022 konsertoivat Tampere Filharmonian konsertissa Tampere-talon suuressa salissa vierailijoina armenialais-tanskalainen pianisti Marinna Shirinyan (s. 25.9.1978 Jerevan) ja useamman kerran jo Tampereella nähty kapellimestari Christopher Warren-Green (S. 30.7.1955 Gloucestershire). Perjantain konserttiohjelman otsikkona oli Tansseja. Tampere Filharmonian kausisarjan konsertin alkupuoliskolla kuultiin yhdysvaltalaisen John Adamsin (s. 1947) The Chairman Dances: Foxtrot for Orchestra ja venäläisen Sergei Prokofjevin (1891-1953) Konsertto nro 3 pianolle ja orkesterille C-duuri, op. 26. Konsertin jälkipuoliskolla esiteltiin orkesterin toimesta venäläisen pianistin ja säveltäjän, Sergei Rahmaninovin (1873-1943) Sinfoniset tanssit, op. 45, vuodelta 1940.

Marinna Shirinyan on nykyään eräs luovimmista ja kysytyimmistä pianosolisteista Euroopassa sekä isojen orkestereiden että kamarimusiikkikokoonpanojen kanssa. Hän vierailee jatkuvasti monilla kansainvälisillä festivaaleilla, kuten esim. Schwetzinger Festpielessä, MDR Summer Music Festivaalissa, Festspillenessä Bergenissä sekä Stavangerissa, Risørissä, ja Oxfordin kansainvälisillä kamarimusiikkifestivaaleilla. Hän on esiintynyt sellaisten orkestereiden kanssa, kuten esimerkiksi Tanskan kansallinen sinfoniaorkesteri, Baijerin radion sinfoniaorkesteri, Tapiola Sinfonietta, Oslon, Kööpenhaminan ja Helsingin kaupunginorkesterit, Göteborgin ja Norrköpingin sinfoniaorkesterit, BBC:n sinfoniaorkesteri, Münchenin sinfoniaorkesteri, Odensen, Århusin ja Etelä-Jyllannin sinfoniaorkesterit Tanskassa, Würzburgin filharmonisen orkesterin, Münchenin ja Hampurin kamariorkestereiden kanssa, Armenian filharmonisen orkesterin ja Wuhanin filharmonisen orkesterin kanssa.

Marinna Shirinyan on saanut Tanskan yleisradion P2-palkinnon palveluksistaan tanskalaisen musiikkikulttuurin edistämiseksi. Vuosina 1998-2006 Marinna Shirinyan toimi osa-aikaisena pianonsäestyksen opettajana Musikhochschulessa Lyypekissä, Saksassa, jossa hän aloitti toimensa 19-vuotiaana. Marinna Shirinyan opetti pianonsoittoa ja kamarimusiikkia Schleswig Holsteinin musiikkifestivaalin orkesteriakatemiassa vuosina 1999-2003. Tanskassa Marinna Shirinyan oli vuosina 2003-2011 Esbjerg Ensemblen vakituinen jäsen. Jugend Musiziert-kilpailun kesäakatemiassa Marinna Shirinyan on nuorena dosenttina opettanut kamarimusiikin taitoja oppilaille Schloss Weikersheimissa, Saksassa. Vuodesta 2015 lähtien Marinna Shirinyan on toiminut professorina Norjan musiikkiakatemiassa, Oslossa.

Kapellimestari Christopher Warren-Green, jonka oma soitin on viulu, aloitti opiskelunsa Westminster City Schoolissa ja jatkoi sitten opiskelujaan Royal Academy of Musicissa. 19-vuotiaana hänen kiinnitettiin konserttimestariksi BBC:n Walesin kansallisorkesteriin. Ennen kapellimestariksi ryhtymistä Warren-Green toimi myös konserttimestarina vuonna 1945 perustetussa Philharmonia-orkesterissa Lontoossa. Lontoon Philharmonia antaa yleensä noin 160 konserttia vuodessa, tekee usein vierailuesityksiä ja myös erittäin ahkera äänittämään musiikkia tallenteille.

Vuodesta 1988 lähtien Christopher Warren-Green on luotsannut Lontoon kamariorkesteria (LCO) sen musiikillisena johtajana. Christopher Warren-Green on toiminut ylikapellimestarina myös Charlotten sinfoniaorkesterissa. Kapellimestari Christopher Warren-Green on hyvin tunnettu brittihovin luottokapellimestarina ja hän onkin johtanut orkestereita monissa kuninkaallisissa häissä ja juhlatilaisuuksissa. Christopher Warren-Green tuli Pohjoismaiden kamariorkesterin päävierailijakapellimestariksi vuonna 1998 ja orkesterin ylikapellimestarina hän toimi vuosina 2001-2005. Lokakuussa 2004 hänet nimitettiin Megaron Athensin Camerata Resident Orchestran pääkapellimestariksi.

Christopher Warren-Green on johtanut vierailevana kapellimestarina ainakin Haustonin, Detroitin, Toronton, Seattlen, Islannin orkestereita, Belgian kansallisorkesteria, RTÈ:n, Tokion, Singaporen ja Sapporon sinfoniaorkestereita. Tampere Filharmoniaakin hän on johtanut useamman kerran, viimeksi syksyllä 2019. Kapellimestari Christopher Warren-Green on levyttänyt mm. BMG:lle, EMI:lle, Philipsille, Virginille, Warner Classicsille, Chandosille ja Deutsche Grammophonille. Kapellimestari Christopher Warren-Green on naimisissa viulisti Rosemary Furnissin kanssa, joka on LCO:n taiteellinen johtaja ja konserttimestari. Heillä on kolme lasta ja kolme lastenlasta.

 

Kirjailija Mika Waltari.

Varsinkin nuoruutensa päivinä Mika Waltari harrasti paljon runojen kirjoittamista ja hän pitikin itseään tuolloin nimenomaan runoilijana. Waltarin ensimmäiset runot julkaistiin Nuoren Voiman Liiton antologiassa, Nuoret runoilijat, vuonna 1926. Nämä runot Waltari julkaisi salanimellä Kristian Korppi. Melko pian tämän jälkeen ilmestyivät Sinun ristisi juureen (1927), Muukalaislegioona (1929) ja Valtatiet (1928), joka on tehty yhdessä Olavi Laurin eli Olavi Paavolaisen kanssa. Myöhemmässä vaiheessa Mika Waltarin runoja julkaistiin vielä kokoelmissa Runoja 1925-1945 ja Pöytälaatikko – muistoja ja muistiinpanoja 1945-1967.

Mika Waltari kirjoitti lisäksi matkakertomuksia. Vuonna 1929 kesällä Waltari teki vastavalmistuneena filosofian kandidaattina kiehtovan matkan Konstantinopoliin ja tästä tästä matkasta hän julkaisi kertomuksen, Yksinäisen miehen juna, vielä saman vuoden aikana. Kirjailija Mika Waltari kuvaa sodanjälkeisen Euroopan tilaa vuonna 1948 ilmestyneessä matkakirjassaan, Lähdin Istanbuliin. Rudy de Casseresin ja Raimo Salomaan toimittamassa kokoelmassa vuodelta 1989 on julkaistu Mika Waltarin lehdissä julkaistuja matkakertomuksia. Vuonna 1935 julkaistiin Mika Waltarin aloitteleville kirjailijoille kohdistettu opas, Aiotko kirjailijaksi? Kirjailija Kalle Päätalo sai tästä teoksesta rohkaisua omaan kirjoittamiseensa uran alkuvaiheessa. Vuodesta 1934 lähtien Mika Waltari riimitteli runoja Asmo Alhon piirtämään sarjakuvaan, Kieku ja Kaiku; sarjakuva ilmestyi Kotiliedessä vuoteen 1975 asti. Alkujaan Mika Waltarin eri lehtiin kirjoittamia novelleja on sittemmin julkaistu kokoelmissa Novelleja ja Viisi ässää ja muita kertomuksia. Kokoelmissa Dshinnistanin prinssi ja Kiinalainen kissa on ilmestynyt myös Mika Waltarin kirjoittamia satuja.

Ihmisen ääni-sarjassa ilmestyi vuonna 1978 kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ritva Haavikon (s. 7.1.1929) toimittama Mika Waltarin kirjoitusten retrospektiivinen valikoima. Mika Walterin tekstejä on koottuna kirjaan Ihmisen ääni. Nöyryys – intohimo eri vuosikymmeniltä aivan alusta lähtien. Teoksella haluttiin luoda yhtenäinen kuva Mika Waltarin maailmankatsomuksesta. Teos sisältää mm. lyhennelmän Mika Waltarin pro gradu-tutkielmasta vuodelta 1928. Waltari laati osan kirjan kirjoituksista juuri tätä teosta varten vuonna 1978 ja nämä kirjoitukset jäivätkin sitten hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen. Kirjailija Mika Waltarin kuoltua ilmestyivät Ritva Haavikon toimittamina teokset, Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (1979) ja Kirjailijan muistelmia (1980). Ritva Haavikon 1970-luvulla tekemiin Waltarin pitkiin haastatteluihin pohjautuen valmistui vuonna 1982 Haaviston artikkelimuotoinen 370-sivuinen elämäkerta, Mika Waltari: mielikuvituksen jättiläinen. KirjailijaMika Waltarin tytär, Satu Elstelä, on lausunut, ettei muistelmakirjan antama kuvaus aina vastannut todellisuutta.

Ammattikirjailijana Mika Waltari otti aina huomioon tekstin tilaajien asettamat vaatimukset ja toiveet. Gabriel, tule takaisin-komedia esimerkiksi syntyi näyttelijä Helge Raninin (s. 18.2.1897 Kuopio ja k. 15.4.1952 Helsinki) tilauksesta. Helge Ranin toivoi Waltarilta kiertueella esitettävää nelinäytöksistä hauskaa näytelmää, jossa on yksi lavastus, kolme naisroolia ja suuri miesrooli. Mika Waltari tiedetään kirjoittajana hyvin monipuoliseksi, joka hallitsi yhtä hyvin kevyen komedia kirjoittamisen, kuin vakavan ja pohdiskelevan aiheen työstämisen. Samoin hänet tunnettiin valtavan tuotteliaana kirjoittajana; vain hyvin harva suomalainen kirjailija on kyennyt samaan kirjoitusnopeuteen tai julkaisutiheyteen. Eksyttääkseen ja hämätäkseen kriitikoita Mika Waltari osallistui toisinaan kirjoituskilpailuihin salanimillä. Salanimiä Mika Waltari käytti myös tuotteliaisuuttaan kätkeäkseen ja viihteellisimpien tekstiensä kanssa silloin, kun ei itsekään arvostanut niitä kovin korkealle.

Aikalaiset kuvailivat kirjailija Mika Waltarin usein rauhalliseksi, lämpimäksi ja ystävälliseksi ihmiseksi, vaikka hänen elämässään oli läsnä myös dipsomania-tyyppinen (tuurijuoppous) alkoholismi. Waltarilla oli samoin vaikeita unettomuus- ja masennuskausia, joiden vuoksi hän usein joutui myös sairaalahoitoon. Elämänsä selvinä jaksoina Waltari häpesi juopotteluretkiään. Waltarin elämä kulki yleensä seuraavaa rinkiä: kirjoitustyön loppuun saattaminen, masennus, juopotteluputki, naissuhde tai ihastuminen, uuden kirjoitusaiheen löytäminen ja jälleen työn ääreen palaaminen. Myöhemmällä iällään Mika Waltari puhui kuitenkin melko avoimesti alkoholismistaan sekä mielisairaalakokemuksistaan 1970-luvulla.

Mika Waltari suomensi vuonna 1933 kansallissosialistien kulttiteoksen, kirjailija, näyttelijä ja filosofi Hanns Heinz Ewersin (1871-1943) kirjoittaman Horst Wesselin elämäkerran, Horst Wessel: Eräs saksalainen kohtalo (WSOY 1933). Teoksen pohjalta valmistui samana vuonna vielä elokuvakin. Waltari paljasti muistelmissaan myöhemmin, ettei tuohon aikaan tuntenut kansallissosialistista aatetta kovin hyvin. Ennen toisen maailmansodan alkua, vuonna 1939, Mika Waltari kirjoitti matkastaan Euroopassa, jossa hän käsitteli natsi-Saksaa melko myönteiseen sävyyn. Kirjailija Waltarin tekstit ovat kovin visuaalisia, ja hänen kirjoittamiseensa vaikuttikin paljon kuvataide. Itse hän on kertonut ympäröineensä itsensä kuvataiteella. Taulut olivat Waltarille seuralaisia ja ystäviä. Mika Waltari kävi mielellään ahkerasti taidenäyttelyissä ja museoissa. Waltari itse muotoili sen näin: ”Luovina vuosinani, vaikeina vuosina, masennuksen aikoina kuvataide antoi minulle tavattoman paljon, se täytti oman tyhjyyteni ja telki taas elämän elämisen arvoiseksi ehkä juuri siksi, että taiteen ilmaisukeinot ovat kokonaan toiset kuin kirjallisuuden.”

Mika Waltarin muistomerkki Etu-Töölössä.

Vuonna 1952 kirjailija Mika Waltarille myönnettiin Pro Finlandia-mitali. Vuonna 1897 perustettu Suomen Kirjailijaliitto myöntää Mika Waltarin kunniaksi vuosittain Waltari-palkinnon ansioituneille nuorille kirjailijoille. Helsingin Etu-Töölössä sijaitsee lähellä Mika Waltarin kotia Waltarin muistomerkki, Runeberginkadun varrella sijaitsevassa Mika Waltarin puistossa. Muistomerkki pystytettiin vuonna 1985 ja teki taiteilija Veikko Mikael Hirvimäki (s. 8.1.1941 Petäjävesi). Veistos tunnetaan nimellä, Kuningasajatus, joka sai ideansa Turms kuolemattomaan sisältyvästä lauseesta ”Ihmisessä itsessään ovat pisimmät matkat.” Mika Waltari sanoi jo aikoinaan, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen voitaisiin rakentaa Helsingin keskustaan julkinen pisoaari, joista on ollut aina pulaa.

Mika Waltarin koulu Laukkosken kylässä.

Kirjailija Mika Waltarin muistoa vaalimaan on perustettu vuonna 2000 Mika Waltari-seura, joka muun muassa julkaisee Illusioni-nimistä vuosikirjaa. Helsingissä avattiin Töölön kirjaston neljänteen kerrokseen monitoimitila – monitoimitilan nimi on Mika Waltari-sali – kirjailija Waltarin 99-vuotispäivän kunniaksi 19.9.2007. Vuonna 2008 tuli kuluneeksi sata vuotta Mika Waltarin syntymästä. Mika Waltaria muistettiin juhlavuonna monissa eri tilaisuuksissa, lehtiartikkeleissa sekä radio- ja televisio-ohjelmissa. Kirjailija Waltarin kunniaksi Rahapaja julkisti 10 euron hopeisen juhlarahan ja Sinuhe egyptiläinen äänestettiin tuona juhlavuotena suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi. Saman vuoden syksyllä WSOY julkisti kirjailija ja filosofian tohtori Panu Rajalan (s. 27.8.1945 Helsinki) kirjoittaman 850-sivuisen elämäkerran Waltarista, Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset, sekä Marketa Hejkalován kirjoittaman englanninkielisen teoksen, Mika Waltari the Finn, joka on käännös tšekin kielestä. Sarjakuvataiteilija Kari Korhosen laatima ja Waltarille omistettu 11-sivuinen juhlasarjakuva julkaistiin Aku Ankka-lehdessä; sarjakuvassa seikkailee myös itse Mika Waltari sekä Kieku ja Kaiku. Uudenmaan maakunnassa, Pornaisissa, perustettiin vuonna 2014 Mika Waltarin koulu Laukkosken kylään. Yli 400 asukkaan kylässä Mika Waltari vietti kirjoittamalla kesiään kesähuvilallaan. Laukkosken kumpuilevassa kylämaisemassa on kuvattu myös monia kotimaisia elokuviamme, kuten esimerkiksi Taistelu Heikkilän talosta (1936), Akaton mies (1983), Akallinen mies (1986) ja Kun Hunttilan Matti Suomen osti (1984).

Viimeisinä elinvuosinaan Mika Waltari nautti arvostusta, jota välttämättä aktiivikirjoitusvuosina ei aina saanut, sillä toisinaan häntä pidettiin vain viihdekirjailijana. Varsinaisen kirjailijantoimensa päätyttyä Mika Waltari nähtiin kuitenkin sangen usein julkisuudessa. Waltari oli Suomen Akatemian jäsen ja tämä jäsenyys velvoitti Waltaria auttamaan ja opastamaan nuorempia kirjailijoita urallaan. Aktiivisesti Mika Waltari osallistui myös neuvotteluihin omien kirjojensa käännöstöistä sekä suunnittelutyöhön vaikuttamalla, kun hänen varhaisemmista kirjallisista töistä julkaistiin uusia painoksia ja lyhyempiä kirjoituksia koottiin kirjoituskokoelmiksi. Waltari kirjoitti mm. esipuheita monien kirjojensa uusintapainoksiin.

Koko elämänsä ajan Mika Waltari oli aktiivinen tupakoitsija ja vanhempana hänestä löydettiin keuhkosyöpä, joka sitten leikattiin vuonna 1968. Leikkauksessa Waltarin toinen keuhko leikattiin ja hänen terveytensä oli sen jälkeen hyvin hauras. Waltari ei tästä huolimatta lopettanut tupakointiaan. Keuhkosyöpä uusiutui Mika Waltarilla kesällä 1979 ja hän kuoli 26.8.1979. Kivunlievitykseen Waltarille tarjottiin morfiinia, mutta hän kieltäytyi sanoen: ”Kuolema on niin ainutkertainen, että haluan kokea sen selvällä järjelläni”. Kirjailija Mika Waltari on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijanmäelle Helsingissä.

Nuori Mika Waltari.

Mika Waltari lähti syksyllä 1946 Istanbuliin suuntautuneelle matkalle ja matkan varrella Waltari poikkesi vajaaksi viikoksi Sveitsiin tapaamaan ranskankielen opettajaa ja kääntäjää, Jean-Louis Perret’n (s. 22.6.1895 Henniez, Sveitsi ja k. 17.4.1968 Lutry, Sveitsi), joka tulli vuonna 1919 Suomeen kotiopettajaksi ja tutustui suomalaisiin kulttuuripiireihin. Jean-Louis Perret toimi ranskankielen ja ranskalaisen kulttuurin opettajana Helsingin yliopistossa vuosina 1927-1945 sekä käänsi suomalaista kirjallisuutta ranskaksi ja kirjoitti kirjoja Suomesta. Jean-Louis Perret’n Sinuhe-ranskannoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1947-1948 ja se kohotti Sinuhe egyptiläisen välittömästi maailmanmaineeseen. Sodan jälkeen ilmestynyt muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani, Sinuhe egyptiläinen, muodostui lopulta Mika Waltarin pääteokseksi ja siitä tuli myös kansainvälinen menestys kirjana, josta tehtiin myös elokuvaversio vuonna 1954. Elokuvan ohjasi Michael Curtiz (Manó Kertész Kaminer, s. 24.12.1886 Itävalta-Unkari ja k. 10.4.1962 Yhdysvallat). Hollywood-elokuvan käsikirjoituksesta vastasivat Philip Dunne (s. 11.2.1908 New York ja k. 2.5.1992 Malibu, Kalifornia) ja Kenneth Casey Robinson (s. 17.10.1903 ja k. 6.12.1979). Sinuhen englanninkielinen käännös nousi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Mika Waltari kirjoitti vielä Sinuhe egyptiläisen jälkeenkin monia historiallisia romaaneja, kuten esim. Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949) sekä kristinuskon varhaisvaiheista kertovat teokset, Valtakunnan salaisuus (1059) ja Ihmiskunnan viholliset (1964).

Elokuvaohjaaja Michael Curtiz.

Vuoden 1964 jälkeen Mika Waltarin kirjoitusideat kuihtuivat tyystin. Waltari yritti vielä kirjoittaa yhtä historiallista romaania aiheesta Maltan ritarikunta, mutta romaani ei valmistunut koskaan. Omassa päässään Mika Waltari kykeni sommittelemaan juonen ja kirjan henkilöt, mutta kun tuli kirjoittamisen aika, Waltari ei saanut paperille syntymään enää lainkaan tekstiä. Kokemus oli varmasti kirjoittamista rakastaneelle Mika Waltarille hyvin raskas. Waltarin tytär, Satu Elstelä, oli samoin kirjailija. Hän oli avioliitossa teatteriohjaaja Esko Elstelän kanssa ja heidän poikansa, Joel Tapani Elstelä (s. 25.12.1961 Helsinki), on hänkin julkaissut yhden natsi-Saksaan sijoittuvan historiallisen romaanin, Sirkusleijonan mieli, ja yhden novellikokoelman sekä yhden nuorisoromaanin. Waltarit asuivat suurimman osan elämästään Helsingin Etu-Töölössä, osoitteessa Tunturikatu 13. Vuonna 1932 nuoret Waltarit ostivat talosta 135 neliön huoneiston; viisi huonetta, halli, kylpyhuone, WC ja keittiö. Yksi asunnon makuuhuoneista oli Mika Waltarin työhuone. Mika Waltari selitti tuotteliaisuuttaan mm. sillä, että suuri asunto täytyi saada maksettua ja sen lisäksi perhe elätettyä. Waltarin asunnosta on pitkään suunniteltu muodostettavan kotimuseo.

Muistolaatta Helsingin Tunturikatu 13:n talossa kertoo Mika Waltarin kodin sijainnista.

Kirjailija Mika Waltari oli hyvin tuottelias tuotannossaan. Hän ennätti kirjoittaa yli 25 romaania, viitisentoista pienoisromaania, 34 näytelmää sekä lisäksi kuunnelmia, pieniä dialogeja, runoja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia, novelleja ja monia muita tekstejä. Vuonna 1925 Waltari julkaisi ensimmäisen teoksensa, Jumalaa paossa ja viimeiset tekstit hän saneli vuonna 1978 Ihmisen ääni-sarjassa ilmestyneeseen teokseen. Mika Waltarin teoksista on jatkuvasti otettu lisäpainoksia ja niitä on julkaistu erilaisina kokoelmina. Waltari kirjoittamat näytelmät julkaistiin vuonna 1999 yhtenä kokoelmana. Suuri illusioni oli Mika Waltarin kulttiromaani ja läpimurtoteos. Teon syntyi Pariisissa Hôtel de Suéden hotellihuoneessa parissa kuukaudessa. Kirja on yhä käännetyimpiä suomalaisia esikoisromaaneja. Seuraava Waltarin romaani oli Appelsiininsiemen (1931) ja siinä kirjailija kuvaa nuorison elämää.

Mika Waltari kirjoitti vuosina 1933-1935 kolme romaania: Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935). Nämä kolme romaania ilmestyivät hieman myöhemmin lyhennettyinä yhteisteoksena nimellä Isästä poikaan (1942). Teoksessa Mika Waltari kuvaa oman sukunsa vaiheita Helsingissä kolmen sukupolven aikana. Yhdenpäivänromaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936) Mika Waltari kertoo katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Waltari kirjoitti sotavuosina kaksi tendenssiromaania: Antero ei enää palaa (1940) kuvaa talvisodan aikaa ja Rakkaus vainoaikaan (1943) sijoittuu välirauhan aikaan. Näiden lisäksi Waltari kirjoitti Ruotsin historiasta kertovan romaanin, Kaarina Maununtytär sekä 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen. Sotavuosina ilmestyivät samoin Mika Waltarin salapoliisiromaanit Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) sekä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistu, Tähdet kertovat, komisario Palmu! (1962).

Komisario Palmu-elokuvissa näyttelivät Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela.

Sinuhe egyptiläisen jälkeen Mika Waltari kirjoitti historialliset romaaninsa, Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949). Mikael Hakimia voidaan pitää ainutlaatuisena käyntikorttina länsimaisessa maailmassa lähestyä islamilaista maailmaa. Kirjan radikaalia tapaa kuvata muslimimaailmaa sisältä päin oli jo ilmestymisensä aikoihin melko rohkeaa Suomen kaltaisessa täysin luterilaisessa valtiossa. Samoin Waltarin teos, Johannes Angelos (1952), kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Tämän teoksen tapahtumat Waltari on sijoittanut 1400-luvulle, Konstantinopolin piirityksen aikoihin. Mika Waltari käytti Johannes Angeloksessa osia vuotta aikaisemmin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, jossa hän käsitteli Johanneksen nuoruusvuosia. Tämä käsikirjoitus julkaistiin sitten vasta Mika Waltarin kuoleman jälkeen vuonna 1981 nimellä, Nuori Johannes. Waltarin historiallisten romaanien sarjaan lukeutuu myös hänen teoksensa Turms, kuolematon (1955). Kirjailija Waltari suuntasi nämä historialliset teoksensa yleismaailmalliselle lukijakunnalle; vain Mikael Karvajalan tapahtumat sijoittuvat osittain Suomeen.

Varsin tyypillistä Mika Waltarin historiallisille romaaneille ovat teosten suuret sivumäärät, yleensä ne ovat 800-1000 sivua käsittäviä. Kirjailijan luomien kuvitteellisten henkilöiden lisäksi niissä monasti seikkailee runsaasti todellisia historian merkkihenkilöitä. Mika Waltarilla oli tapana tutustua hyvin perusteellisesti aikakauteen, johon sijoitti romaaninsa tapahtumat, ja siksi hänen teostensa tapahtumat ympäristön yksityiskohtineen tuntuvat niin todenmukaisilta. Mika Waltarin suppea aikalaisromaani, Feliks onnellinen, ilmestyi vuonna 1958. Tämä uskonnollinen romaani sai ilmestymisaikanaan melko ristiriitaisen vastaanoton pohtiessaan kysymystä, kuinka voi olla kristitty nykyaikana. Mika Waltarin teoksista kirjallisesti merkittävimpinä pidetään yleisesti varsinkin Waltarin ns. pienoisromaaneja, joissa on usein teoksille ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Nämä pienoisromaanit ilmestyivät pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Waltarin omakustanteina ilmestyivät alkujaan pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944). Kustantaja WSOY kieltäytyi julkaisemasta Mika Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta sekä kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia. Näissä pianoisromaaneissaan Waltari saattoi ilmaista itseään vailla menestyskirjailijan paineita. Näin hän pääsi tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia sekä pohtimaan elämänfilosofiaa ja eksistentiaalista puolta vapaasti. Vasta vuonna 1953 WSOY julkaisi Waltarin kuuden pianoisromaanin kokoelman, Kuun maisema. Kaikkiaan kirjailija Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.

Waltarin pienoisromaaneihin lukeutui myös teos, Vieras mies tuli taloon, jolla Mika Waltari voitti vuonna 1937 WSOY:n pienoisromaanikilpailun. Toiset Mika Waltarin näytelmistä toimivat suurten romaanien esitöinä. Tällaisia olivat esimerkiksi Sinuhe egyptiläiseen liittyvä näytelmä, Akhneton, auringosta syntynyt (1936) ja 1500-lukua kuvaava Paracelsus Baselissa (1943). Yö yli Euroopan-näytelmä (vuodelta 1934) kuvaa aikakauden poliittisia aatteita ja niiden välisiä jännitteitä. Menet Mika Waltarin keveämmät näytelmät ovat päätyneet jopa elokuviksi asti, kuten Kuriton sukupolvi (1936), Gabriel, tule takaisin (1945), Neito palaa elämään (1946) ja Huhtikuu tulee (1949).

Maisteri T. J. Särkkä.

Kirjailija Mika Waltari tunnetaan myös ahkerana elokuvakäsikirjoitusten tekijänä. Tunnetuimman käsikirjoituksensa hän teki Toivo Jalmari Särkän (Toivo Hjalmar Silén, s. 20.11.1890 Mikkeli ja k. 9.2.1975 Helsinki) ohjaamaan elokuvaan, Kulkurin valssi (1941). Muita tunnettuja Mika Waltarin käsikirjoittamia elokuvia olivat mm. Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940) sekä Veikko Itkosen tuottama elokuva, Maailman kaunein tyttö (1953). Kaikkiaan Mika Waltarin teoksiin pohjautuvia elokuvia on tehty 33 elokuvaa. Elokuvista tunnetuimmat lienevät ohjaaja Matti Kassilan tekemät Komisario Palmu-elokuvat sekä Waltarin näytelmien pohjalta valmistetut komediat, kuten Gabriel, tule takaisin. Elokuva Verta käsissämme taas perustuu Waltarin pienoisromaaniin, Ei koskaan huomispäivää. Waltarin Vieras mies tuli taloon on filmattu kaksi eri kertaa. Waltari sai Jussi-palkinnon omaan näytelmäänsä perustuvasta, Omena putoaa, tekemästä käsikirjoituksesta, joka tehtiin myös elokuvaksi. 

Mika Waltari ja Sinuhe egyptiläinen 

Aviottomana lapsena Nokian Pirkkalassa 23.8.1891 syntynyt Olga Aallon tytär, sittemmin sukunimensä Olgan aviopuolisolta saaneen Maria Vilhelmiina Lindellin Madame Minna Craucherin nimellä perustama salonki Helsingissä lienee saanut Pro Humanitate-klubin sivuhuoneista vahvoja vaikutteita. Vankilasta päästyään Minna Craucherina esiintyvä Maria pestautui helsinkiläisen insinööri Arne Slöörin perheen mukana Saksaan, jossa oppi auttavan saksankielen taidon. Jo 7.11.1924 Minna Craucher osti osoitteesta Freesekatu 4 A 3 rakennusmestari K. E. Lundilta dubletin (47 m²:n kaksion), josta tuli varsin suosittu kirjallinen salonki varsinkin Tulenkantajille. Salongin usein nähtyjä vierailijoita olivat ainakin Joel Lehtonen, Martti Merenmaa ja Mika Waltari. Vuoden 1925 alkukeväästä Madame Craucher ilmestyi näyttävästi Willys Knight-avoautoineen ja kuljettajineen Helsingin seurapiireihin hotelli Ritzissä. Itse sepittämänsä tarinan mukaan hän esiintyi saksalaisena aatelisnaisena, miljonäärinä ja anteliaana mesenaattina. Suomenkielen taidon selitti tarinan mukaan suomalainen syntyperä. Samana vuonna Minna tutustui myös 12 vuotta nuorempaan Olavi Paavolaiseen, jonka rakastajattarena toimi monen vuoden ajan.

Minna Craucher autonkuljettajansa kanssa kuvassa.

Klubin meno äityi lopulta niin vinhaksi, että klubi täytyi sulkea. Klubi ei siis enää oikein vastannut alkuperäistä tarkoitustaan, yleisen humaanisuuden, rauhan ja hyvän tahdon edistämistä. Maailman parantaminen oli jäänyt vähemmälle huomiolle ja Varsovassa aivan samanniminen klubi paljastui vakoilukeskukseksi. Vastaavanlaisia epäilyitä esitettiin tästä Helsingin maineikkaasta klubista. Näin oli olemassa vaara myös Eino Leinon leimaantuvan kommunistiksi.

Haluttiin kuitenkin järjestää Pro Humanitate-klubin muistoksi näyttävät lopettajaisjuhlat ravintola Börsiin. Juhlatilaisuuden musiikista vastannutta orkesteria johti säveltäjä Martti Nisonen ja juontajana toimi Suomen Messujen johtaja Harry Röneholm. Runoilija Eino Leino esitti jäähyväispuheen ranskaksi ja suomeksi frakkiin pukeutuneena. Tilaisuuden lopuksi oli tanssit ja kieltolain hengessä kipattiin maljoja.

Mika Waltari matkusti tammikuussa 1930 Rivieralle, jossa viihtyi lähinnä Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Saman vuoden helmikuun alussa Waltari kulkeutui Pariisiin ja oleskeli kaupungissa maaliskuun loppuun asti. Tämä ulkomaanmatka auttoi Mika Waltaria eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. Vuonna 1932 murhattu Minna Craucher toimi esikuvana Waltarin Suuren illusionin madame Spinderille. Mika Waltari aloitti varusmiespalveluksensa Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa vuonna 1930. Hän joutui aliupseerikoulutukseen Parolaan. Reserviupseerikoulutuksen aikana hän joutui auto-onnettomuuteen, kun RUK:n kuljetusauton suistuessa tieltä Waltari loukkasi päänsä. Onnettomuus johti vapautukseen kesken palveluksen. Vapautuksen toisena syynä oli Waltarin sairastama kuiva keuhkopussitulehdus.

Kirjailija Mika Waltari vei vihille vuonna 1931 Marjatta Luukkosen, jonka isä oli lääkintäkenraalimajuri Anders Emil Luukkonen (s. 9.6.1875 Heinävesi ja k. 27.5.1932 Helsinki). Avioparille syntyi vuonna 1932 tytär, Satu (s. 4.1.1932 Helsinki ja k.9.1.2014 Helsinki), joka tunnetaan kirjailijana nimellä Satu Elstelä. Satu Elstelä oli teatteri- ja elokuvaohjaaja Kaarlo Esko Oskar Elstelän (s. 15.11.1931 Pori ja k. 30.9.2007 Helsinki) kanssa naimisissa. Esko Elstelä on puolestaan näyttelijä ja ohjaaja Oskar Nikolai ”Ossi” Elstelän (ent. Elmstedt, s. 18.5.1902 Tampere ja k. 10.4.1969 Helsinki) poika. Elättääkseen perheensä Mika Waltari omaksui varhain ammattikirjoittajan työmoraalin. Waltarin varsinainen vakituinen työ oli Suomen Kuvalehden toimittajana aina vuoteen 1938 saakka, jolloin Mika Waltari vasta heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kirjoitti 1930-luvulla romaaneja, satuja, novelleja ja 26 näytelmää. Sotien aikana Mika Waltari teki työtä Valtion tiedotuslaitoksessa osallistuen sotapropagandan tekoon. Waltari kirjoitti sotien aikana esim. tietokirjat Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994), Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus) sekä romaanit Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943). Samoin Mika Waltari kirjoitti monia lehtiartikkeleita, sanomalehtien pääkirjoituksia ja isänmaallisia reportaaseja rintamilta.

Lokakuussa 1942 Mika Waltari osallistui suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Weimarin kirjailijakokoukseen, joka järjestettiin puhujataidoistaan kuuluisan propagandaministeri Paul Joseph Goebbelsin (s. 29.10.1897 Rheydt ja k. 1.5.1945 Berliini) suojelemana. Weimarin kirjailijakokoukseen osallistuivat Waltarin lisäksi Suomesta Maila Talvio (oikea nimi Maila Mikkola, o.s. Winter, s. 17.10.1871 Hartola ja k. 6.1.1951 Helsinki), Yrjö Vilho Soini (Agapetus, s. 17.7.1896 Hattula ja k. 6.2.1975 Helsinki) sekä Valtion tiedotuslaitoksesta lisäksi myös Tito Fritiof Colliander (s. 10.2.1904 Pietari ja k. 21.5.1989 Helsinki), Viljo Lennart Kajava (s. 22.9.1909 Tampere ja k. 2.2.1998 Helsinki) ja Axel Örnulf Tigerstedt (s. 29.9.1900 Helsinki ja k. 6.11.1962 Strängnäs, Ruotsi). Saksanmatkan raportointi monissa kotimaan lehdissä näytettiin myönteisessä valossa. Kuitenkin esim. Vilho Kajava ja Mika Waltari joutuivat tiukkaan sananvaihtoon korkeiden saksalaisten virkailijoiden kanssa, kun he eivät suostuneet Hitler-tervehdykseen matkalla. Näin kirjailijat Kajava ja Waltari osoittivat ristiriitaisia tunteitaan saksalaisyhteistyötä kohtaan. Tuolloin jo kriittisyys Saksaa kohtaan nosti päätään; vaikka VTL:n palveluksessa noudatettiin valtiollista propagandaa ja protokollaa, taiteilijan henkilökohtainen vapaus ajatella ja toimia kriittisesti vaikuttivat tapauksen taustalla. Oman lisänsä tähän Waltarin käytökseen aiheutti myös hänen työuupumuksensa; VTL:n työtehtävien ohella Mika Waltari kirjoitti omaa tuotantoaan yli-inhimillisellä tavalla. Weimarin kirjailijakokouksen jälkeen Mika Waltari joutui pakkolepoon.

Kirjailijauransa päätyössä, Sinuhe egyptiläisessä, Mika Waltari sovelsi taiteellista vapauttaan yhdistäessään Sinuhen ja farao Ekhnatonin (hallitsi vv. 1364-1347 eKr.) biografiat. Yli kaksikymmentävuotinen pohjatyö tarvittiin itse kirjan kirjoitustyöhön, joka tapahtui Hartolassa Waltarin anopin mökillä. Mika Waltari matkusti Hartolaan huhtikuussa 1945 ja kirjoitti kesän aikana teoksensa, jonka käsikirjoituksen hän toi itse WSOY:lle elokuun alussa vuonna 1945. Kolmessa ja puolessa kuukaudessa Waltari kirjoitti innostuksen vallassa jopa 15-27 paperiliuskaa päivässä kirjaansa. Hänen kirjoitusrytminsä päivittäin oli se, että hän aloitti kirjoittamisen aamulla kello yhdeksän ja kirjoitti iltapäivään kello 16-17 asti, tuohon aikaan sisältyi myös pakolliset ruokatauot. Perhe antoi hänen kirjoittamiselleen työrauhan. Waltari oli niin syvän innoituksen ja eläytymisen tilassa, että hän paljastaa myöhemmin kirjoittamassaan fiktiivisessä selvityksessään, Neljä päivänlaskua, että egyptiläinen ilmestys kävi hänen luonaan ja että Waltari olisi yksinkertaisesti kirjannut tarinan itse Sinuhen sanelemana kertomuksena. Neljä vuosikymmentä myöhemmin Mika Waltari toisti saman tarinan teoksessaan, Kirjailijan muistelmia, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana ja kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Ritva Kyllikki Haavikon (o.s. Hanhineva, ent. Rainio, s. 7.1.1929 Mikkeli) toimittamana vuonna 1980. Mika Waltari tarvitsi kirjoittaessaan ilon ja rakastumisen tunnetta luovuuden ohella. Iltaisin Waltari kirjoitti pitkiä rakkauskirjeitä päätoimittaja, kulttuurivaikuttaja ja taiteentutkija Helena Kankaalle (myöhemmin Leena Ilmari, o.s. Kulovaara, myöh. Kangas, s. 10.6.1913 Turku ja k. 15.8.2008 Turku) koko kesän ajan. Mika Waltarin avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät vaikuttaneet hänen avioliittoon, sillä näistä asioista oli päästy yhteisymmärrykseen hänen ja Marjatta-vaimon kesken. Mika Waltarin äiti kuoli kesän 1945 aikana ja Waltari pyysi vaimoaan hoitamaan hautajaisjärjestelyt, kävi toki hautajaisissa ja palasi huvilalle jatkamaan kirjoittamista. Kun lopulta paksu teos oli valmis ja tuotu toimittaja Jalmari Jäntille – Jäntti tyypillisesti karsi uskaliaita aineksia Waltarin aikaisemmista teoksista – ei toimittaja arvannut juuri lainkaan korjata alkuperäistä käsikirjoitusta, vaan se lähti sellaisenaan kirjapainoon painettavaksi vielä samassa kuussa.

Kirjailija Mika Waltari kertoi haastattelussa vuonna 1969 (Suomalainen Suomi – Valvoja 3/69) näin: ”Minun on nöyrästi myönnettävä, että Sinuhe on ilmeisesti paras kirjani, jota en ole pystynyt sen jälkeen enää ylittämään. Se on todella eräänlainen siihenastisen elämänkatsomukseni summa. Kun nyt tämän kirjan pysähdyttämänä ajattelen itseäni ja omaa kirjailijan kehitystäni, on onnellinen ajatukseni se, että olen saanut elää sen mukana mielikuvitukseni rikkaassa maailmassa täydellisesti ja pohjattomasti. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan hahmotella opinkappaleiksi omia ajatuksiani. Lukijan on löydettävä ne kirjastani.” Romaanin keskeinen teema on vakaumus siitä, että ihmiskunnan luonne on muuttumaton. Sitä kuvaa kirjassa toistuva lausahdus: ”niin on ollut ja niin on aina oleva”. Kirjaa voisi syyttää sen synkästä ihmisnäkemyksestä, sillä kirja esittelee inhimillisiä heikkouksia, kuten ahneutta, itsekkyyttä ja ennakkoluuloja yleisinä käsityksinä.

Mika Waltarin kirjoittama Sinuhe egyptiläinen julkaistiin marraskuun lopussa 1945 ensimmäisen kerran. Kirjailijakollega Maila Talvio sai luettavakseen jo etukäteen teoksen ja hän oli kauhuissaan kirjan sisältämistä eroottisista kuvauksista. Talvio vaati kustantajaa estämään kirjan julkaisua ja tarjosi sitä varten jopa omia varoja, jotta teoksen markkinoille pääsy estyisi. Painokoneet olivat jo kuitenkin teoksen kimpussa. Ennen vuodenvaihdetta kirjan ensimmäinen painos oli myyty totaalisesti loppuun ja kirjasta kohistiin joka puolella.

Kirjailija Mika Waltari 

Kirjailija Mika Toimi Waltari.

Kustannusyhtiö Werner Söderström Osakeyhtiö – perustettu vuonna 1878 – julkaisi vuonna 1945 kirjailija Mika Toimi Waltarin (s. 19.9.1908 Helsinki ja k. 26.8.1979 Helsinki) kirjoittaman historiallisen romaanin, Sinuhe egyptiläinen, josta sangen nopeasti tuli kansainvälisestikin ottaen melkoinen menestys nostaen kirjailijan mainetta monissa maissa. Romaania on jo käännetty yli neljällekymmenelle kielelle ja kirjaa pidetään nykyään suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena. Waltarin Sinuhe egyptiläinen äänestettiin vuonna 2008 yleisöäänestyksessä suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi ja sama kirja tuli valituksi vuoden 2017 yleisöäänestyksessä vuosisadan kirjaksi.

Mika Waltari syntyi molempien vanhempien puolelta talonpoikaisiin sukuihin, joiden kaupunkilaistuminen oli tapahtunut jo pari sukupolvea aikaisemmin. Waltarin isän puolen suku tulee Hattulan Katinalasta ja äidin puolen suku on kotoisin Pornaisten Laukkoskelta. Mika Waltarin Helsinkiin muurariksi lähtenyt isänisä, Gustaf Helenius, otti Waltari-nimen käyttöönsä oman kotitalonsa nimen mukaan. Mika Waltarin isä, Toimi Armas Waltari (s. 17.2.1882 Helsinki ja k. 5.7.1914 Nummela) oli pappi ja opettaja, joka kirjoitti lukuisia hengellisiä kirjoja elämänsä aikana. Toimi Waltari toimi Kalliolan setlementissä sekä Sörnäisten kuritushuoneen saarnaajana ja Helsingin diakonissalaitoksen apulaissaarnaajana. Hän avioitui 18.11.1906 Olga Johanssonin (s. 18.11.1886 Pietari ja k. 12.6.1945 Helsinki) kanssa. Pariskunnalle sikisi kolme lasta: Samuli vuonna 1907, Mika Toimi vuonna 1908 ja Erkki Kustaa vuonna 1913.

Myös isä-Toimin veli, Toivo Kustaa Waltari (s. 13.8.1880 Helsinki ja k. 17.8.1939 Pöytyä), oli pappi, uskonnollinen kirjailija sekä merimieslähetyksen sihteeri ja lähetysjohtaja (1918-1928). Toivo Waltari oli Pöytyän kirkkoherra vuosina 1929-1939 ja hän sai rovastin arvon vuonna 1924. Vuonna 1925 hänestä tuli Helsingin yliopiston teologian kunniatohtori. Toivo Waltari oli mm. Suomen merimieslähetysseuran johtokunnan jäsen ja merimieskotiyhdistyksen sihteeri sekä johtokunnan jäsen. Hän toimi samoin Kotimaa-lehden johtokunnan varapuheenjohtajana ja Pöytyän kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Toivo Waltari oli myös viisivuotiaana isänsä menettäneelle Mika Waltarille kasvatti-isä. Toivo Waltari oli vuodesta 1903 naimisissa Alma Matilda Mandelinin (1880-1949) kanssa; Alma Mandelinin sisar oli arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (o.s. Marsio, vuoteen 1906 Mandelin, s. 25.1.1894 Helsinki ja k. 13.1.1949 Helsinki), arkkitehti Hugo Alvar Henrik Aallon (s. 3.2.1898 Kuortane ja k. 11.5.1976 Helsinki) ensimmäinen puoliso.

Saariniemenkatu 6:n talo, jossa Mika Waltari syntyi ja asui 1908–1912.

Mika Waltarin synnyinkoti sijaitsi Helsingin Siltasaaressa, osoitteessa Saariniemenkatu 6. Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1964-1966 opiskellut kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen (s. 1946 Lappeenranta) suunnittelemassa muistolaatassa nykyisen talon seinässä lukee: ”Tällä paikalla sijainneessa talossa syntyi 19.9.1908 kirjailija akateemikko Mika Waltari”. Muistolaatta on myös Mika Waltarin kasvokuvalla varustettu. Mika Waltari kirjoitti Helsingin suomalaisen normaalilyseon klassiselta linjalta ylioppilaaksi vuonna 1926. Waltari toimitti koulun pilalehteä, Pilleriä. Koulun loppumisen jälkeen Mika Waltari aloitti Helsingin yliopistossa teologian opinnot, mutta siirtyikin varsin pian elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliselle osastolle. Vuonna 1929 Mika Waltari valmistui filosofian kandidaatiksi. Waltarin käytännöllisen filosofian pro gradu-tutkielma, Taivaallinen ja maallinen rakkaus, käsitteli uskonnon ja erotiikan välistä suhdetta. Vain 17-vuotiaana Mika Waltari kirjoitti esikoisteoksensa, Jumalaa paossa. Romaanin julkaisi Mika Waltarin sedän, Toivo Waltarin, myötävaikutuksella Suomen merimieslähetysseura vuonna 1925. Myöhemmässä elämässään Mika Waltari ei koskaan tuonut tätä kirjaa erityisemmin esille ja siitä syystä usein uskotaan Mika Waltarin esikoisteoksen olleen Suuri illuusioni (1928).

Nuori Mika Waltari.

Mika Waltari oli mukana Tulenkantajien piirissä ja ennätti ennen läpimurtoteostaan – Suuri illuusioni – kirjoittaa runoja sekä salanimellä Kristian Korppi julkaista kauhunovellikokoelman, Kuolleet silmät. Itseään hän piti nimenomaan runoilijana varsinkin aivan alkuun. Lyhytaikaiseksi ilmiöksi jäänyt Tulenkantajat oli alkuun kanssa runoilijaryhmä, jolla ei ollut mitään yhtenäistä ohjelmaa. Siihen kuuluneita kirjoittajia yhdisti vapautunut ja iloinen mieliala, luottamus ihmisyyteen sekä nuoren tasavallan ja suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen sekä kiinnostus kirjallisuuteen ja tekniikan alan uusiin ilmiöihin. Suuri illuusioni-romaanista tuli 1920-luvun kulttiromaani; Waltari pystyi muita Tulenkantajia nopeammin sopeutumaan enemmistöön ja kirjoittamaan sekä viihdettä että taidetta.

Tulenkantajiin kuuluneen taiteilija Väinö Kunnaksen vuonna 1928 tekemä karikatyyri Waltarista istumassa Fazerin kahvilassa.

Tässä kohtaa Eino Leino (Armas Einar Leopold Lönnbohm, s. 6.7.1878 Paltamo ja k. 10.1.1926 Tuusula) keksii ratkoa maailman ongelmia keksimällään Pro Humanitate-klubilla; fyysisesti klubi sijaitsi osoitteessa Etelä-Esplanadi 14:ssä. Kaksikerroksisen puutalon yläkerrassa klubi kokoontui ja alakerrassa toimi Naëma ja Anna Hammarénin omistama kahvila-ravintola Espilä. Klubilaiset kokoontuivat yleensä leipurimestari Brondinin kahvilassa, mutta aikaisen sulkemisajan ja alkoholin puutteen vuoksi - elettiin kieltolain aikaa - seurue siirtyi nopeasti Espilän yläkertaan, jossa toimi salakapakka ja ilopaikka. Pro Humanitate-klubin toiminta näyttäytyi melko kirjavana, mutta sitkeän perimätiedon mukaan Eino Leino kuitenkin lausui klubin syntysanat ja itse kirjoitti klubin säännötkin. Pro Humanitate-klubi jopa rekisteröitiin vuonna 1920; alkuaikoina klubiin liittyi varsinkin kuvataiteilijoita, kuten Wäinö Aaltonen, Mikko Hovi, Jalmari Ruokokoski, Alpo Sailo sekä Lauri Leppänen ja jopa nuori arkkitehti Alvar Aalto nähtiin klubissa.

Lauri Leppänen sitten yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin veisti patsaan Eino Leinosta Esplanadin puistoon klubin edustalle; patsas paljastettiin 26.9.1953, päivälleen 63 vuotta Eino Leinon ensimmäisen runon (Kajaanin linna) julkaisemisesta Hämeen Sanomissa. Paljastuspuheen patsaalle piti tuolloin tohtori Vilho Suomi ja Eino Leinon tytär Eya Helga Leino-Jokinen laski miehensä Einar Jokisen kanssa patsaalle seppeleensä, samoin tekivät tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi ja monet muut yhteisöt. Otavan johtokunta laski Eino Leinon haudalle Hietaniemeen tuona päivänä seppeleen ja opetusministeri Johannes Virolainen järjesti Leinon kunniaksi kahvikutsut valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Kansallisteatteri samana päivänä näytettiin juhlanäytäntönä Eino Leinon näytelmä Mauno Tavast. Kustannusyhtiö Otava tarjosi vieraillensa Seurahuoneella juhlaillalliset, joissa juhlapuheen esitti kotimaisen kirjallisuuden - myöhemmin estetiikan ja uudemman kirjallisuuden - professori Rafael Koskimies (s. 9.2.1898 ja k. 19.11.1977) kuvaillen Leinoa "Esplanadin vaeltajaksi". Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan Eino Leinon elämän naisista kirjailijat L. Onerva ja Aino Kallas. Seurahuoneen juhlatilaisuus päättyi pääministeri Urho Kekkosen kiitospuheeseen.

Pro Humanitate-klubi iltaohjelmassa saattoi olla esim. Martti ja Aapo Sipilän musiikkiesityksiä tai huumoriohjelmaa, jota esittivät mm. Matti Jurva, Tatu Pekkarinen ja Rafael "Rafu" Gustaf Johan Ramstedt. Ramstedt kului kuplettilaulajana Johan Alfred "Affu" Tannerin ystäviin. Alkuaan rakennusmestari aloittanut Tanner panosti viihdyttäjän toimeen vuodesta 1909, kun Helsingin Kaivopuistossa arkkitehti ja kilpapurjehtija sekä venesuunnittelija Axel Gustaf Estlanderin (s. 18.9.1976 Helsinki ja k. 1.12.1930 Tukholma) rakennuttama kerrostalo sortui syyskuussa 1907. Sortuneen talon vastaavana mestarina ollut Tanner pelastautui hyppäämällä rakennuksen viidennestä kerroksesta läheiseen puuhun. Illanvietossa Eino Leino ja Tatu Pekkarinen yltyivät jopa yhteiseen suunnittelupalaveriin, jonka aiheena oli yhteinen esiintymiskiertue. Riemullinen  palaveri päättyi kuitenkin molempien nukahtamiseen pöydän alle; yllätys ei liene sekään, ettei yhteinen esiintymiskiertue koskaan toteutunut. Musiikkiesitysten tauoilla näyttelijät Elin Hulda Maria (Elli) Tompuri ja Olga Helinä Svensson-Timari lausuivat monasti Leinon runoja runoilijan itse keskittyessä šakin salaisuuksiin sivupöydässä. Iltayöstä taiteilija Leino saattoi motivoitua vielä innostuneeseen, improvisoituun monologiin.

Yksi Pro Humanitate-klubin innokkaista puuhamiehistä oli virolainen kirjailija Aleksander Spielgas (s. 24.6.1885 Pietari ja k. 19.11.1937 Rakvere, Viro), joka oli tuttu näky Leinon residenssissä Solidarissa. Spielgasin mukana klubille pesiytyi siipiveikkoina venäläisiä emigrantteja, rahanpesijöitä, onnenonkijoita ja huijareita, joiden myötä klubilla alkoi kukoistaa varastetun tavaran kauppa; näihin kauppoihin saatiin Eino Leinokin sotkettua hyväuskoisena. Klubilla myytiin esim. emigranttien varastettuja koruja halvalla ja Leinokin joutui poliisin kuulusteluun ostettuaan ja lahjoitettuaan erilaista tarpeetonta tavaraa pois. Klubille tuli spriitä Virosta ja klubi toimi Venäjälle matkaavien huumelähetysten - lähinnä kokaiinin - välityspaikkana. Klubi joutuikin Etsivän Keskuspoliisin tarkkailuun, koska klubia pidettiin Pietarista johdettuna bolševikkien peitesoluna. Mahdollisesta vallankumouksellisesta toiminnasta keskuspoliisit kuulustelivat monia klubin kävijöitä. Klubin uhkapeleissä Eino Leinokin sai tuta, kuinka hänet kynittiin rahoista, vieläpä useaan otteeseen. Klubiin ilmestyi kalliita ulkomaisia kaunokaisia ja sivuhuoneisiin alkoi ilmestyä koristeiksi mm. itämaisia pehmeitä lattiatyynyjä, verhoja ja palmuja. Klubi on selvästi innostanut Minna Craucheria hänen suunnitellessaan omaa salonkiaan Helsingissä.

Hugo Standertskjöld 

Hugo Robert Standertskjöld.

Suomalaiseen aatelisperheeseen – suku aateloitiin 13.9.1772 - syntyi Janakkalassa lähellä Kiipulan kylää sijaitsevaan Vanantaan kartanoon (Vånå gård) Hugo Robert Standertskjöld (s. 24.9.1844 Janakkala ja k. 9.5.1931 Helsinki), joka oli eläessään suurlahjoittaja, eversti, asetehtailija, teollisuusmies ja Aulangon kansallispuiston rakennuttaja. Hänestä tuli tykistöupseeri vain 20-vuotiaana ja hyvin pian sen jälkeen – vuonna 1966 - hänet määrättiin Tulan kivääritehtaaseen Venäjälle, jossa hän vastasi kivääritehtaan teknisestä valmistuksesta. Hugon setä, Carl August Standertskjöld toimi sekä Iževskin että Tulan – 165 km Moskovasta etelään - asetehtaiden vuokraajana ja päällikkönä.

Vanantaan kartano Janakkalassa.

Vanantaan kartanon historiaa on mahdollista seurata aina 1500-luvulta ja ensimmäiset kartanon omistajat mainitaan kirjoissa jo vuodelta 1539. Vanantaa merkitsee ”Vanajan takaista”. Vuonna 1582 Alastalon ja Simolan tilat muutettiin säterikartanoksi. Maunu Heikinpoika Spåre sai tuolloin tiloihin oikeuden. Kuningas Kustaa III:n vallankumouksessa vuonna 1772 aateloitu vänrikki Henrik Justander sai aatelisarvon kuninkaalle tekemien palvelusten vuoksi 13.9.1772. Henrik otti sukunimekseen tuolloin Standertskjöld. Hänen aikanaan muodostettiin Vanantaan fideikomissi eli sääntöperintötila; sen mukaan tila periytyisi kokonaisuudessaan suvun vanhimmalle miespuoliselle perilliselle. Aatelismies Henrik Standertskjöld hankki ensin Kernaalan kylässä sijainneen Sikalan talon vuonna 1786 ja heti seuraavana vuonna Alastalon tilan. Varsin systemaattisesti hän laajensi säteriään ja osti seuraavat tilat: Vanantaan kylästä Sipilän tilasta puolikkaan sekä puolet Pukurin taloa, jonka nimi muutettiin Santalaksi. Kernaalan kylästä hän osti Isotalon, Sikalan, Sipilän, Hofslagarsin, Nikkilän, Eskolan, Mattilan sekä Hajalan. Melkkolan kylästä hän hankki vielä Uotilan talon omistukseensa. Vanantaan kartanon pinta-ala oli suurimmillaan 4 745 hehtaaria. Vanantaan kartanon nykyinen päärakennus on rakennettu vuosina 1900-1901 ja sen arkkitehtuuri muistuttaa ranskalaista barokkia. Päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (s. 26.9.1854 Kosken rautatehdas, Perniö ja k. 10.11.1923 Helsinki) ja rakennuksessa on 30 huonetta. Vuosina 1911-1912 päärakennukseen tehtiin sivurakennus, joka taas muistuttaa hieman jugendtyyliä. Sivurakennusta muuteltiin jonkin verran vuonna 1934. Muut kartanon ulkorakennukset ovat 1900-luvun alkupuolelta Vanantaan kartanoa ympäröi 1840-luvulla laajennettu vanha puisto.

Ruotsalais-venäläisen insinöörin ja teollisuusmies Ludvig Nobelin (s. 27.7.1831 Tukholma ja k.12.4.1888 Cannes, Ranska) suosituksesta Hugo Standertskjöld siirtyi vuonna 1872 Iževskin kivääritehtaaseen, jonka johtajana Hugo Standertskjöld toimi venäläis-turkkilaisen sodan aikana, jolloin Venäjällä kiväärien kysyntä oli huipussaan. Johtaja Hugo Standertskjöld vuokrasi kivääritehtaan itselleen Venäjän valtiolta vuonna 1880. Hän sijoitti kivääritehtaan tuotannon parantamiseen merkittäviä summia. Samoin hän myi kivääreitä hyvin edulliseen hintaan Suomen vakinaiselle armeijalle. Paitsi, että hankki itselleen valtavan omaisuuden, hän loi kiväärikaupoilla hyvät suhteet merkittäviin päätöksentekijöihin. Näillä Iževskin kivääritehtaan kivääreillä sodittiin meillä vielä kansalaissodassa sekä talvi- ja jatkosodassa.

Vuonna 1884 Hugo Standertskjöld erosi armeijan palveluksesta sekä lopetti toimintansa asetehtailijana. Aseiden parissa hän joutui vielä työskentelemään hyvän aikaa, koska hän oli sijoittanut osan varallisuudestaan Tulan ammustehtaaseen, joka oli vielä huonosti hoidettu. Siksi Hugo Standertskjöld otti tehtaan omaan hoitoonsa. Tehtaan tuotannon tehostamiseen ja uudistamiseen hän sai apua Suomen Pankin ja Nobel-yhtymän myöntämillä edullisilla lainoilla. Yrittämättä hyötyä jyrkästi nousevista suhdanteista ja kohtuullisella voitontavoittelullaan Hugo Standertskjöld pääsi ase- ja ammushankinnoista päättävien viranomaisten suosioon.

Hugo Standertskjöldin kaupunkiasunto Helsingissä.

Vähin erin eversti Hugo Standertskjöld lopetti kuitenkin liiketoimintansa Venäjällä ja siirsi valtavan omaisuutensa Suomeen. Kaupunkiasunnokseen hän rakennutti Helsinkiin yksityispalatsin Pohjois-Esplanadi 3:een; tässä kolmekerroksisessa talossa toimii nykyisin korkein oikeus. Hugo Standertskjöld omisti Suomessa merkittäviä osuuksia teollisuusyrityksissä sekä suuria tilakokonaisuuksia (kuten Ryttylä) ja kiinteistöjä Helsingissä, kuten Kaivokatu 8. Hämeenlinnasta Hugo Standertskjöld osti Karlbergin kartanon, jonka hän rakennutti itselleen kesäasunnoksi. Tänne Hämeenlinnan mailleen hän perusti Aulangon kansallispuiston kaikkien ihmisten mielihyväksi.

Karlbergin kartano Aulangolla.

Luhtialan kylässä Aulangonniemellä sijaitsevalla Mäkelän tilalla oli 1800-luvun aikana ollut useita omistajia. Vuosisadan puolivälissä Mäkelän tilan omisti Carl Rennerfelt, joka nimesi tilan uudelleen itsensä ja tilaan kuuluvan korkean vuoren mukaan Karlbergiksi. Eversti Hugo Standertskjöld osti tilan kadettitoveriltaan, kenraalimajuri E. Galindolta vuonna 1883. Kauppaan kuuluivat Metsänkylän ja siihen kuuluvat tilukset. Eversti Hugo Standertskjöld hankki lisäksi vielä omistukseensa näiden välissä sijaitsevan Katajiston kartanon (Luhtiala) vuonna 1886. Karlbergin isäntänä eversti Hugo Standertskjöldiä arvostettiin oikeamielisenä, hyväsydämisenä ja avokätisenä ihmisenä, joka omistautui valistusaatteille. Hän rakasti taiteita, tuki taiteilijoita ja tieteenharjoittajia suurin lahjoituksin. Hän piti hyvää huolta palveluskunnastaan ja rakennutti näiden lapsia varten koulun, kustansi lapsille joka vuosi uudet kengät sekä tarjosi lääkärinhoidon.

Hugo Standertskjöld rakennutti palveluskunnan lapsille koulun Aulangolle.

Hämeenlinnan ensimmäisten puistojen syntymisen aikana Euroopan vallitseva puutarhatyyli oli jo kauan sitten vaihtunut nk. ranskalaisesta, akselisommitelmia ja geometrisia muotoja korostavasta muotopuutarhasta englantilaiseksi maisemapuutarhaksi. Luonnonmuotoja myötäilevän maisemapuutarhan elementtejä olivat kumpuilevat ruohokentät, vapaat puu- ja pensasryhmät ja kaartuvat puistokäytävät. Luontoa jäljitellen rakennettiin myös saaret, lammet ja purot. Tavoiteltiin ei-arkkitehtonista, vapaata luontoa jäljittelevää puistoa, joka oli pittoreski ja romanttinen, kuten maisemamaalauksessa. Katselupaikoilla, jotka oli huolella valittuja, sijaitsi siltoja, huvimajoja, temppeleitä, luolia ja veistoksia. Romantiikan vaikutuksesta puistoon tuotiin myös menneistä ajoista kieliviä symbolisia muistomerkkejä, kuvapatsaita, tekorauniota ja eksoottisia kiinalaisia paviljonkeja.

Rauniolinna Aulangolla.

Karlbergin kartanon päärakennus oli satulakattoinen alkujaan ja Hugo Standertskjöld rakennutti vuonna 1890 uuden rakennuksen sen runkoon, jonka tyyli oli koristeellinen, ranskalaista barokkia jäljittelevä. Entisen tilarakennuksen kaksikerroksinen keskiosa säilytettiin, mutta sen ristipäädyn tilalle rakennettiin neljään suuntaan kalteva ja kaareva katto. Kahdeksankulmainen torni ilmestyi rakennuksen länsipäätyyn ja tornin ylin kerros oli avovilpola. Kartanon päärakennuksessa oli 15 huonetta sekä keittiöosasto. Hugo Standertskjöld rakennutti kartanon päärakennuksen viereen vielä 1890-luvulla yksikerroksisen, puisen huvilan, jonka suunnitteli myös arkkitehti Waldemar Aspelin. Tässä huvilassa oli kahdeksan vierashuonetta. Huvila tunnetaan Kavaljeerirakennuksena ja päärakennuksen ja huvilarakennuksen edustalle istutettiin mm. palmuja.

Hugo Standertskjöld oli tiettävästi rakastunut puolalaiseen ruhtinattareen ja koska eversti oli romantikko, hän rakennutti Karlbergin kartanon alueesta ihastuttavan puiston rauniolinnoineen, tekolampineen, huvimajoineen ja onnentemppeleineen. Onnentemppelissä kartanon isäntä istui keinutuolissa katsellen työväkensä tanssia ulkopuolella sijaitsevalla aukiolla; kaikki, jotka suostuivat tanssimaan, saivat ylimääräisen vapaapäivän. Everstin kannalta murheellista oli, että puolalainen ruhtinatar piti Suomea liian kylmänä maana, siksi Hugo Standertskjöld vietti loppuelämänsä yksin kartanoissaan. Hugo Standertskjöld oli vieraitaan kohtaan sangen vieraanvarainen ja hän järjesti maineikkaita juhlia, joissa tarjoilusta ei koskaan tingitty; vieraita saattoi olla tilaisuudessa jopa sata henkeä ja näillä kutsuilla maisteltiin ensimmäistä kertaa Suomessa appelsiineja. Kartanon isäntä söi myös itse suruunsa. Hugo Standertskjöld tilasi itselleen Hämeenlinnan ensimmäisen auton Italiasta, erikoisvalmisteisen suuren Isotta Franscinin.

Onnentemppeli Aulangon kansallispuistossa.

Eversti Hugo Standertskjöld alkoi toteuttaa yli 70 hehtaarin laajuista puistosuunnitelmaa, jolle ei löytynyt vertaista Viipurin Monrepos’n puistoa lähempänä. Karlbergin puiston rakennustyöt veivät useita vuosia; puistoa rakennettiin pääasiassa vuosina 1883-1910. Karlbergin maisemapuisto erilaisine osineen oli uudenlainen verrattuna sadan vuoden takaisiin esikuviinsa. Puisto oli myös ilman maksua avoimena kaikille kansalaisille. Koska Hugo Standertskjöldillä ei ollut lapsi eikä hän myöskään halunnut rasittaa omia sukulaisiaan luonnonpuiston hoidolla, hän päätti myydä koko puiston tiloineen edullisesti Hämeenlinnan kaupungille vuonna 1926. Kauppa tehtiin sillä ehdolla, että puisto säilyisi ennallaan ja olisi aina kaupungin asukkaiden vapaassa käytössä. Aulangon puisto rauhoitettiin vuonna 1930. Valtion omistukseen Aulangon maisemapuisto siirtyi vuonna 1963.

Näkymä Aulangon näkötornista.

Suomeen asettauduttuaan Hugo Standertskjöld osti Kaukaan tehtaan Lappeenrannan läheltä – tehdas oli aikaisemmin toiminut lankarullatehtaana - ja muutti tehtaat selluloosaa tuottavaksi suuryritykseksi, joka on nykyisin osa UPM-konsernia. Tämän lisäksi Hugo Standertskjöld sijoitti varojaan ostamalla suuret metsäalueet tehtaan puunsaannin varmistamiseksi, hankki omistukseensa höyrysahan ja puuhiomon. Kaukas-yhtiöön liitettiin vuonna 1920 Cederbergin yhtiön sahalaitokset ja maatilat sekä vuonna 1926 lisättiin vielä vaneritehdas. Metsämailleen hän koetti saada myös pienviljelijäväestöä tarjoten heille hyvin edullisia asumisehtoja. Hugo Standertskjöld osallistui valtiopäiville vuonna 1885 aatelissäädyssä edustaen Palmfelt-sukua. 

Hugo Standertskjöldin muistomerkki Aulangolla.

Eversti Hugo Standertskjöld eli elämänsä poikamiehenä, mutta hän oli hyvin avokätinen ihmisten auttaja ja lahjoittaja. Monet lahjoituskohteet hän löysi oman elämänpiirin läheltä. Yksi lahjoitusten saaja oli Suomen kadettikoulu, Haminassa. Kadettikoulun lakkauttamisen jälkeen lahjoitusvarat jaettiin nuorille, joiden oli pakko vaihtaa elämänuraansa koulun lakkauttamisen vuoksi. Toinen hänen suuri lahjoituksensa kohdistui sisällissodan valkoiselle armeijalle, ja sen kaatuneiden omaisille ja jälkeläisille. Samoin sotaan osallistuneet saksalaiset ja ruotsalaiset sotilaat saivat Hugo Standertskjöldiltä huomattavat avustussummat. Eversti Hugo Standertskjöld teki lahjoitukset myös vuonna 1835 perustetulle Finska Läkaresällskapet rf:lle ja Johan Ludvig Runebergin (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) muistoksi vuonna 1885 perustetun Svenska litteratursällskapet i Finlandille suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön vaalimiseen. Eversti Hugo Standertskjöld kuoli 9.5.1931 ja hänet on haudattu Janakkalan kirkon hautausmaalle.