Antiikin lääkäri Klaudios Galenos

Rooman historian alkuaikoina ei vielä tunnettu lääkärin ammattia. Pater familias huolehti läheistensä ja talon orjien kunnosta omilla resepteillään sekä tiedoilla, jotka olivat periytyneet isiltä pojille. Vasta kun roomalaiset valloittivat Kreikan he tutustuivat ensimmäistä kertaa lääkäreihin ammattikuntana. Kreikkalaiset lääkärit olivat kouluttautuneet tuon ajan kuuluisimmissa oppilaitoksissa, kuten esim. Efesoksessa, Pergamonissa, Antiokiassa ja Smyrnassa. Välimeren ympäristössä sijaitsi monia yliopistoja, ”tutkimuskeskuksia” ja isoja tietokeskuksia – kuten Aleksandrian kirjasto Egyptissä.

Ensimmäiset Roomassa työskennelleet lääkärit olivat ensialkuun lähes poikkeuksetta kreikkalaisia orjia. Näitä arvostettiin Rooman valtakunnassa korkealle, ja heidän myyntihintansa oli tavallista orjaa huomattavasti korkeampi markkinoilla. Lääkäriorjat saivat vapautuksen usein melko nopeasti, ja libertusten asemassa nämä lääkärit pystyivät avaamaan vihdoin omia vastaanottojaan. Hippokrateen jälkeen kuuluisin antiikin lääkäri lienee Klaudios Galenos, joka eli vuosina 129-216 jKr.

Klaudios Galenos oli kotoisin silloisesta Turkista, Pergamonista. Hän opiskeli lääketiedettä sekä muita tieteitä ja taiteita. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat merkittäviä arkkitehteja ja yksi kaukaisempi isosisä oli tunnettu matemaatikko, geometriaan erikoistunut tiedemies. Näin ollen 14-vuotiaalla pojalla oli suvun velvoittamat paineet sivistää itseään monipuolisesti. Klaudioksella ei ollut sivistystä vastaan mitään ja monipuolisten opintojensa jälkeen hän tuoreena lääkärinä aloitti tehtävänsä Roomassa. Vuonna 161 Galenos alkoi työskennellä Colosseumin gladiaattoreiden lääkärinä. Hän alkoi pitää lääketieteellisiä luentoja ja näytöksiä, jotta roomalaiset luopuisivat taikauskostaan. Riministä argeologit ovat kaivauksissa löytäneet kirurgisten instrumenttien kokoelman 100-luvulta, joka osoittaa aivokirurgiaa harjoitetun jo tuolloin. Lääkärin ammatissa Klaudios Galenos hyödynsi täysimääräisesti muiden tieteiden tuntemustaan. Hän oli mm. erittäin syvällinen filosofinen kirjoittaja, joka myös antautui mielellään keskusteluihin ja väittelyihin aikansa huippufilosofien kanssa.

Galenos kirjoitti omassa teoksessaan, Paras lääkäri on myös filosofi, että hyvän lääkärin on tunnettava myös filosofian kolme perusperiaatetta – etiikka, logiikka ja fysiikka. Eettinen näkökulma oli Klaudios Galenokselle hyvin tärkeä, sillä hän suonut lääkärin harjoittavan ammattiaan pelkän taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Omia opiskelijoitaan hän opasti jopa halveksimaan rahaa. Oman lääkärinuransa huippuvuosina Klaudios Galenos toimi Rooman keisareiden lääkärinä. Siinä toimessa eivät suhdanteet olleet koskaan kovin vakaita ja paikka oli hyvinkin ”tuulinen”. Jatkuvasti sai pelätä oman päänsä puolesta. Galenos oli kuitenkin ilmeisesti taitava selviytyjä, itsevarma sekä itsetietoinen persoona, joka myös omia kollegoitaan arvosteli terävästi, jopa riitaantuikin heidän kanssaan joskus. Omasta mielestään Klaudios Galenos oli ”kaikkein paras lääkäri”.

Nykyään voi kuulostaa jopa hieman yllättävältä, mutta lääkärin ammatti ei sopinut roomalaismiehelle, sillä heidän arvomaailmansa mukaan kansalaisilla ei voinut olla oikeutta hyötyä toisen ihmisen auttamisesta ja ansaita tällä toiminnalla vieläpä rahaa. Cicero kuvaili kirjoituksissaan eri ammattien arvokkuudesta ja sopivuudesta (docorum) teoksessaan Velvollisuuksista (De Officiis,I). Ciceron mukaan sivistynyt roomalaismies saattoi hyvin tuntea lääketieteen alan, mutta hän ei saanut harjoittaa lääkärin ammattia. Tätä ajatusta voisi rinnastaa nykyaikaan vaikkapa esimerkillä papista, joka kirjoittaisi seurakuntalaisille laskun jokaisen saarnan, messun tai ripin jälkeen.

Keisari Julius Caesar tiedosti lääkäreiden ammattikunnan tärkeyden ja myönsi vapaille lääkäreille Rooman kansalaisuuden virallistaen näin heidän asemansa Roomassa. Tämä tapahtui vuonna 46 eKr. Trajanuksen valtakaudella lääkärit olivat jo melko tavallisia Rooman yhteiskunnassa. Tuolloin rikkaiden roomalaisten keskuudessa oli jopa yleistymässä muodikas tapa palkata henkilökohtainen valmentaja, medicus amicus, jonka tehtävänä oli toimia roomalaispatriisin kuuntelijana ja neuvonantajana isännän fyysisten ja psykologisten ongelmien ratkaisussa. Vaikka sukupolvet vaihtuivat, lääkärin toimi pysyi pitkään tiekasti kreikkalaisten yksinoikeutena. Arkeologisiin tutkimuksiin perustuen on havaittu, että Trajanuksen aikana 90 prosenttia lääkäreistä oli lähtöisin Kreikasta tai Välimeren itäosista ja vielä noin sata vuotta myöhemmin – 200-luvulla jKr – heidän osuus oli vielä noin 75 prosenttia lääkäreistä.

Potilaan sukulaiset myös saattoivat uhkailla ja kiristää lääkäreitä, jotka olivat ajautuneet kilpailuasemaan eivätkä pystyneet keskittymään potilaan parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Klaudios Galenoksen aikana alkoi lääkäreiden tapa kokoontua neuvottelemaan vain keskenään sopivista hoitomuodoista, jotka sitten kerrottiin potilaan läheisille, kunhan ensin neuvottelussa oli jonkinlainen yhteisymmärrys saatu aikaan. Roomassa oli käytössä samoin eräänlainen valtiollinen terveydenhuoltojärjestelmä. Jokaisessa kaupungissa työskenteli kaupungin koosta riippuen noin 5-10 lääkäriä, joita kutsuttiin arkkiatreiksi. Näiden lääkäreiden nimitys, palkkaus ja tietyt edut määräytyivät keisarillisella hyväksynnällä. Lääkärit olivat luonnollisesti vastuussa myös lain edessä vakavien laiminlyöntien sattuessa kohdalle. Näistä asioista määrättiin kahdessa laissa, Lex Aquilia vuodelta 286 eKr. ja Lex Cornelia de Sicaris et Veneficis. Näiden mukaan rangaistavia tekoja olivat esim. myrkyttäminen ja myrkyllisten aineiden määrääminen sekä myyminen ja ostaminen.

Ei myöskään ole vain sattumaa, että monet ihmiset eivät luota lääkäreihin. Antiikin aikana lääkärit olivat lopulta orjia, jotka saattoivat keksiä lääkkeitä ja parannuskeinoja pelkästään tyhjästä. Eräs tärkeä tutkija ja luonnontieteilijä, Plinius vanhempi määritteli, että lääkärit olivat ”häikäilemättömiä, kuuluisuutta janoavia henkilöitä, puoskareita, jotka tekevät luvattomia toimenpiteitä – he muodostavat pahansuovan ja omaperäisen ihmislajin...”

Lääketieteen kieli oli antiikin aikaan kreikka. Bysantissa säilyivät Klaudios Galenoksen vanhat kreikankieliset lääketieteelliset kirjoitukset vielä 900-luvulle. Kuuluisa kokoelma oli ns. Galenoksen 16 kirjaa, joita luettiin Bysantin valtakunnan lääketieteellisessä tiedekunnassa, esim. Aleksandrian lääketieteellisessä yliopistossa. Galenos, tuo todellinen nero ja sangen tuottelias tiedemies ennätti laatia satoja teoksia, joista valitettavasti jälkipolville on säilynyt vain murto-osa.

Lääkärinurallaan Galenos teki paljon ruumiinavauksia ja leikkeli elävien eläinten ruumiita. Ihmisruumiiseen ei saanut kajota, ainakaan julkisesti. Galenoksen tutkimuspöydälle päätyi kuitenkin hautaamatta jääneitä ihmisruumiita, kuten sodissa menehtyneitä, ihmissikiöitä ja taisteluissa loukkaantuneita gladiaattoreita. Eläimillä työstetyt sektiot saivat jo aikanaan paljon huomiota, sillä ne olivat kuin teatteriesityksiä. Galenosta soimattiin roisista julmuudesta, sillä hän piti eläimiä hengissä jopa useita päiviä, jotta hän sai tutkimuksen vietyä päätökseen. Hänen tiedetään leikelleen sikoja, hevosia, vuohia ja jopa elefantteja. Eläinten joukossa oli jopa apinoita, mutta se herätti erityistä pahennusta, koska ne muistuttivat jo paljon ihmisiä. Hänen tutkimuksensa anatomiasta veivät tietämystä valtavasti lähemmäksi ihmistä. Vasta 1800-luvun Englannissa vivisektiot saivat epäeettisinä jyrkän tuomion.

Pitkä pysähtyneisyyden aika lääketieteessä kesti aina keskiajalle asti, vuoteen 1316, jolloin Bolognan yliopiston professori Mondino de’ Liuzzi julkaisi eräänlaisen yhteenvedon Galenoksen työistä. Siinä teoksessaan professori tunnusti avanneensa muutaman opiskelijan kanssa kahden naisen ruumiit tammi-helmikuussa 1315. Klaudios Galenoksen ehdoton auktoriteetti murtui vasta vuonna 1543, kun fladerilainen Andrias Van Wesel eli Andreas Vesalius julkaisi ensimmäisenä kirjoituksen, jossa arvosteltiin Galenoksen työtä. Vesalius kirjoitti teoksessaan osoittaen Galenoksen tekemiä virheitä, koska hän oli perustanut tietämyksensä eläimiin.

Klaudios Galenos ei koskaan kiistänyt rajoittuneisuuttaan. Hän kuitenkin ensimmäisenä teki havaintonsa hermoston toiminnasta, aivoista ja sydämestä. Hän oivalsi, että ihmisen henkinen ja tunne-elämä ei sijoitu sydämeen vaan aivoihin. Hän todisti, että virtsa erittyy munuaisissa ja havaitsi seitsemän niistä kahdestatoista aivohermosta, jotka ovat yhteydessä suoraan aivoihin. Hän tuli todistaneeksi, että tuberkuloosi on tartuntatauti. Galenoksella oli näkemys veren liikkeestä ihmisen kehossa, mutta hän ei vielä pystynyt selvittämään verenkiertoa. Hän uskoi veren lähtevän maksasta ja sydämen siirtävän sen raajojen ääriosiin, joista se yksinkertaisesti vain haihtuisi pois. Verenkierron toimivuuden selvitti ensimmäisenä vuonna 1628 englantilainen lääkäri, anatomisti ja fysiologi William Harvey (1578-1657).

Ruokavalio, pulssin tarkkailu ja maltillinen liikuta olivat Klaudios Galenoksen mielestä olennaisia sairauksien ehkäisyn kannalta ja nämä tukivat tervettä elämää sekä fyysisesti että henkisesti. Liikuntaa ei kuitenkaan tullut harrastaa liikaa. Hänen mielestään henkisesti rasittavaa ihmisille oli ennen kaikkea liika politisointi. Tästä Galenos varmaan omasi omia kokemuksia, koska hän työskenteli politiikan ytimessa, Rooman hovissa.

Klaudios Galenos toteutti Hippokrateen perinnettä, että luonnosta löytyy hoitokeino kaikkiin tunnettuihin vaivoihin. Siksi hän kertoi kirjoituksissaan kasveista, joilla oli parantava vaikutus ja näin hän asetti itsensä luonnonmukaisen lääketieteen edelläkävijöiden joukkoon. Lääkesekoitus nimeltä ”Galenos” oli alkoholin ja ooppiumin sekoitus, ja sen uskottiin aikanaan tehoavan kaikkiin vaivoihin rauhoittavien ja kipua lievittävien ominaisuuksien vuoksi. Hoitojen sivuvaikutuksista ei tuolloin vielä ymmärretty mitään, ja niin mm. Galenoksen kuuluisin potilas, keisari Marcus Aurelius sai kärsiä huumeriippuvuudesta. Virheidensä kautta Galenos oppi lisää ja tasoitti tietä nykylääketieteelle, vaikka anatomiassa hänelle tulikin vähän huteja. Hän omasi myös lujan uskon humoraaliopin suosimaan suoneniskentään, joka eli lääketieteessä hyvin pitkään ja sitkeästi. Galenoksen ajatusmallilla oli iso merkitys potilaiden ja lääkärin suhteeseen sekä lääkärin ammattietiikkaan. Klaudios Galenos oletti, että ihmisen sydämen kammioiden välillä oli reikä. Hän uskoi antiikin tapaan, että ihminen koostuu neljästä alkuaineesta: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Kullakin alkuaineella ja sitä vastaavalla nesteellä olisi tietyt perusominaisuudet. Sairaus oli tila, joka johtui nestetasapainon häiriöstä.

 

Itämeren rannalla, Pommerin Hansakaupungissa, Stralsundissa – kaupunki sai kaupunkioikeudet vuonna 1234 ja kaupunki oli kolmekymmenvuotisen sodan aikana pysyen aina Napoleonin sotien aikaan asti Ruotsin vallassa – syntyi Carl Wilhelm Scheele (s. 9.12.1742 ja k. 21.5.1786). Scheelen isä, Johann Christian Scheele oli viljakauppias ja äiti oli Margaretha Eleanore Warnekros. Vanhemmat olivat avioituneet 1730-luvun alussa ja heillä oli suuri määrä lapsia. Carlilla oli viisi sisarta ja poikalapsia oli seitsemäs, ja Carl oli veljeksistä viides. Carl Scheelen vanhempien ystävät opettivat poikaa reseptien lukemisessa sekä farmaseuttisten ja kemiallisten merkkien merkityksen. Neljäntoista vuoden iässä, vuonna 1757 Carl Scheele lähetettiin Göteborgiin oppipojaksi perhetuttavien ja hyvien ystävien apteekkiin. Martin Andreas Bauchin apteekissa Carl Scheele opiskeli kahdeksan vuoden ajan oppipoikana. Yöaikaan Carl Scheele teki kemiallisia kokeita ja luki Nicolas Lemeryn, Caspar Neumannin, Johann von Löwenstern-Kunckelin ja varsinkin Georg Ernst Stahlin teoksia.

Göteborgista Carl Scheelen tie vei Malmön kaupunkiin, jossa Scheele työskenteli taitavan farmaseutti ja apteekkari CM Kjellströmin ohjauksessa. Malmössä hän myös tutustui Anders Johan Retziusiin (s. 3.10.1742 ja k. 6.10.1821), ruotsalaiseen kasvitieteilijään, kemistiin ja entomologiin. Vuonna 1768 sekä Carl Scheele että Anders Retzius muuttivat yhdessä Tukholmaan, missä Carl Scheele alkoi työskennellä Korpenin apteekissa. Apteekki on yksi Tukholman vanhimmista apteekeista, sillä 15.12.1674 saksalaissyntyinen kemisti, Jürgen Brandt, sai privilegion kuningas Kaarle XI:lta perustaa apteekki.

Tukholmassa Carl Scheele ei kuitenkaan päässyt yhteyteen paikallisten kemistien kanssa eikä hänen annettu työskennellä kemianlaboratoriossa. Muutaman vuoden kuluttua Carl Scheele jatkoi matkaansa Uppsalaan, Uplands Wapenin apteekkiin. Uppsalassa opiskeli vuosina 1762-1770 myös Johan Gottlieb Gahne (s. 19.8.1745 Voxnabruk ja k. 8.12.1818 Falun), johon Carl Scheele tutustui. He saivat ohjausta ruotsalaiselta luonnontieteilijältä ja kemistiltä, Torbern Olof Bergmanilta (s. 9.3.1735 ja k. 9.7.1784), josta tuli professori vuonna 1767. Bergman opiskeli kasvitieteitä, matematiikkaa ja entomologiaa Uppsalan yliopistossa, jossa tutustui myös kasvitieteilijä, lääkäri, geologi ja eläintieteilijä Carl von Linnén (s. 13.5.1707 Råshult ja k. 10.1.1778 Uppsala) kanssa. Professori Bergmanin avulla Carl Scheele pääsi sujuvasti sisälle tiedemaailmaan.

Jätettyään aktiivisen opiskelun aloitti Carl Scheele johtaa apteekkia Köpingissä. Suurin osa Carl Scheelen tieteellisestä työstä julkaistiin Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian asiakirjoissa. Scheeleä pidetään monien orgaanisten ja epäorganisten kemiallisten aineiden löytäjänä. Vuosina 1772-1773 hän löysi aineen, joka myöhemmin nimettiin hapeksi. Tämä löytö julkaistiin vuonna 1778 hänen ainoassa kirjassaan Chemische Abhandlung von der Luft und dem Feuer. Carl Scheele ei itse käyttänyt vielä löydöstään hapen nimeä, vaan sen teki ranskalainen kemisti Antoine Laurent de Lavoisier (s. 26.8.1743 Pariisi ja k. 8.5.1794 Pariisi). Carl Scheele analysoi ja kuvasi ensimmäisenä monia muitakin aineita, joita kemistit alkoivat vasta myöhemmin kutsua alkuaineiksi. Näitä olivat esim. kloori (1774), mangaani (1774), molybdeeni (1778), volframi (1781) ja barium. Scheele tunnisti ensimmäisenä myös useita aineita, jotka myöhemmin ymmärrettiin yhdistelmämolekyyleiksi. Näitä olivat esim. Fluorivety ja fluorivetyhappo (1771), syaanivetyhappo (1782), glyseroli (1783), omenahappo, viinihappo ja sitruunahappo (1785), oksaalihappo, limahappo, maitohappo ja rikkivety. Hän havaitsi puuhiilen kyvyn absorboida kaasuja.

Carl Scheele sairastui ilmeisesti akuuttiin nivelreumaan vuonna 1785 ja tähän sairauteen liittyi lisäksi vielä sydänkomplikaatioita. Saattoi olla, että hän tutkijana ja empiirisillä kokeillaan omalla elimistöllään testata löydöksiään oli edesauttamassa vakavaa sairastumistaan. Kuolinvuoteellaan Köpingin apteekissa Carl Scheele vielä avioitui emäntänsä, leski Pohlin kanssa 18.5.1786 – vain kolme päivää ennen kuolemaansa – luovuttaakseen hänelle koko omaisuutensa. Tämän tahtonsa hän teki selväksi samoin testamentissaan. Sunnuntaina 21.5.1786 hän kuoli puoli yksitoista aamupäivällä ainoastaan 43-vuotiaana. Saksalaissyntyisenä – vaikka olikin Ruotsin kansalainen – hän hallitsi ainoastaan saksankielen ainoana kunnollisena kielenä kuolemaansa asti. Scheelen ystävä, rehtori Karl Johan Alhström suoritti hautajaiset 28.5.1786 ja Carl Scheele sai hautapaikan Köpingin hautausmaalta.

Aikalaiset ovat kuvailleet jälkimaailmalle Carl Scheelen hiljaisesta elämästä mm. näin: ”Hän oli keskimittainen, terve ja vahvarakenteinen, pyöreäkasvoinen ja punakka ja täynnä verta. Hänen rehti katsantonsa ei vaikuttanut ensi näkemältä mitenkään erikoiselta; mutta silmissä paloi tuli, puhe oli määrätietoista ja herätti huomiota ja luottamusta, mitä ei myöhemmin kuitenkaan helposti huomannut, ellei ollut hänen kanssaan lähemmässä tekemisessä. Hän puhui omista keksinnöistään miehisellä varmuudella, ei ärtynyt vastaansanomisista vaikka usein innostuikin. Hänessä ei ollut teeskentelyä; rehellinen ihmisrakkaus oli hänelle yhtä luonteenomaista kuin aito tieteellisyys.”

 

Viktoriaaninen yrittäjä, filantrooppi Thomas Holloway (s. 22,9,1800 Devonport, Devonshire ja k. 26.12.1883 Tittenhurst, Berkshire) menestyi miljonääriksi asti myymällä patentoimiaan pillereitä ja salvoja. Hän aloitti liiketoimintansa vuonna 1837. Aikalaiset pitivät Hollowayta aikakautensa suurimpana humpuukimestarina; hänen rohtojaan joko paheksuttiin tai niille naureskeltiin huvittuneena. Hän sai ihmisiltä lisänimen: pilleri-Holloway. Thomas oli kuitenkin sinnikäs ja päätti näyttää maailmalle. Hän laittoi oman veljensä kiertämään esittelijänä apteekista seuraavaan apteekkiin ja tekemään tilauksia. Itse Thomas saapui seuraavana päivänä toimittamaan asiakkaalle tilatut tuotteet. Jo vuonna 1839 Thomas aloitti maailmanlaajuisen mainoskampanjan tuotteilleen, mutta kampanja osoittautui tuolloin vielä liian kalliiksi ja hän joutui velkavankeuteen sen vuoksi joksikin aikaa. Mainonta nousi hänen yrityksensä kulmakiveksi ja vuonna 1863 hän käytti mainontaansa 40 000 puntaa.

Vuonna 1849 Thomas Holloway avioitui Jane Pearce Driverin kanssa. Yhdessä pariskunta päätti vihkiytyä myös hyväntekeväisyyteen. Kun Holloway oli hankkinut kasaan melkoisen omaisuutensa, hän ei ryhtynyt monien muiden äveriäiden tavoin mässäilemään yltäkylläisyydessä. Ensimmäinen hyväntekeväisyyskohde oli perustaa Itä-Lontooseen hoivakoti heikkomielisille naisille. Se maksoi hänelle 250 000 kultapuntaa ja sanatorio avattiin käyttöön vuonna 1885. Hoivakoti ei ollut valmis, kun Jane-vaimo visioi miehelleen jo uudesta ideasta.

Thomas Holloway oli pitkällisen kokemuksensa valossa huomannut matkoillaan, kuinka Englannissa naisten keskuudessa vallitsi suhteellisen riittämätön tietomäärä, myös ns. sivistyneisiin luokkiin kuuluvien joukossa. Hän päätti yrittää tehdä asialle jotakin ja pohdintojen lopputuloksena syntyi ajatus ainoastaan naisille perustettavasta yliopistosta. Yliopiston rakennuspaikaksi valikoitui kaunis metsää kasvava kukkula Eghamissa, lähellä Windsoria ja Runnymediä, jossa Englannin mahtimiehet 675 vuotta aikaisemmin kiristivät itselleen vapauskirjan. Tuohon vapauskirjaan, joka tunnetaan ”magna chartan” nimellä on ollut Eglannin valtiojärjestyksen perusta. Ajatus oli tuoda täysivaltaisten miesten rinnalle naisia, joiden näiden aseman ei tahdottu perustuvan millekään kuninkaan antamalle valtuuskirjalle, vaan sen haluttiin perustuvun valtaan, jonka vain tieto antaa.

Vuonna 1879 alkoi hanke yliopiston saamiseksi ja alkuperäinen budjetti oli 250 000 kultapuntaa. Suunnitelmat laajenivat koko ajan työn edetessä moneen kertaan ja lopulta rakennus tuli kalusteiden kanssa maksamaan 600 000 puntaa. Tämän lisäksi Thomas Holloway lahjoitti yliopistoa ylläpitävälle säätiölle 300 000 punnan edestä korkoa tuottavia arvopapereita. Yliopistorakennuksesta tuli suuri ja se varustettiin siihen aikaan kaikilla tunnetuilla laitteilla ja tarvittavilla tiloilla, joiden tarkoitus oli tuottaa mukavuutta ja hyötyä käyttäjilleen. Tietyiltä osin yliopsto sai jopa loistokkaan kalustuksen. Päärakennus oli 550 jalkaa pitkä ja 376 jalkaa leveä ja se rakennettiin tiilestä, joka verhoiltiin portlandinkivellä sekä koristeltiin runsaasti ranskalaiseen renessanssityyliin. Yliopistorakennus käsittää lähes 1 000 huonetta ja alkuperäisen suunnitelman mukaan yliopisto majoitti 250-400 opiskelijaa tiloihinsa täysihoidolla.

Jokaisella opiskelijalla oli oma huone ja aina kuuden opiskelijan ryhmälle varusteltiin yhteinen salonki käyttöön. Yliopiston luentosalien lisäksi kaikille opiskelijoille valmistuivat yhteiset, erikseen kalliisti sisustetut virkistyshuoneet, suuri kirjasto, museo, kirkko, ruokasali, erityinen yksinomaan ruoanlaiton opetukseen sisustettu keittiö, musiikkisaleja, voimistelusali, erilaiset pelikentät, jne. Valitettavasti sekä Thomas että Jane Holloway eivät ennättäneet nähdä uusia luomuksiaa valmiina eläessään, vaan Janen veli, George Martin, valvoi rakennusprojekteja hamaan loppuun asti. Alkujaan Thomas Holloway ei ollut suunnitellut yliopistoonsa taidegalleriaa, mutta hänet saatiin innostumaan maalausten hankkimisesta kokoelmaansa vuonna 1881. Taidekokoelmaa pidetään Englannin ensimmäisenä vain naisille suunnattuna kokoelmana ja se on monin tavoin hyvin poikkeuksellinen kokoelma. Kuningatar Victoriakin ylisti omassa päiväkirjassaan ainutlaatuista kokoelmaa.

Thomas Holloway ennätti ennen kuolemaansa laatia perusteet, joiden mukaan hän toivoi opetusta perustamassaan yliopistossa jaettavan. Perustajan ohjeen mukaan tulevaisuudessa yliopiston tuli hakea lupa antaa oppilailleen tohtorin arvonimi. Toistaiseksi opiskelijoiden täytyi suorittaa kokeensa jossakin toisess yliopistossa. Yliopisto-opetus oli järjestettävä niin, että kurssit ovat riippumattomia klassisista kielistä, niin ettei latinan tai kreikan taito oikeuta suurempiin etuihin kuin kyvykkyys muissa aineissa. Oppikurssien tuli olla nelivuotiaita ja oppilaiksi ei saanut hyväksyä alle 17-vuotiaita. Yliopisto hyväksyi kaikki uskontunnustukset, ja oppilaat olivat itse vastuussa töistään ja vastuistaan omille uskontokunnilleen. Yliopiston opetuksesta vastasivat naisopettajat perustajan toiveen mukaisesti. Vuonna 1900 Hollowayn yliopisto liittyi osaksi Lontoon yliopistoa. Royal Holloway on hyväksynyt myös miesopiskelijoita vuodesta 1945 lähtien, mutta alkuun kuitenkin vain jatko-opiskelijoiksi. Alempaa korkeakoulututkintoa tekemään on hyväksytty miehiä jo vuodesta 1965 alkaen.

Yliopistossa opiskelee noin 8 000 opiskelijaa, eli se on oppilasmäärältään Lontoon yliopiston pienimpiä collegeja. Royal Holloway yliopisto on hyvin kansainvälinen, sillä reilu 40 prosenttia sen opiskelijoista on ulkomaalaisia ja kotoisin yli 130 eri maasta.Times Higher Educationin maailmanlaajuisessa yliopistojen opiskelijaelämää ja tutkimustyön kansainvälisyyttä vertailevassa renkingissa vuonna 2014 Royal Holloway sijoittui viidenneksi maailmanlaajuisesti ja ensimmäiseksi Iso-Britanniassa. Royal Hollowayn taiteen ja humanismin tiedekuntaa pidetään yhtenä Iso-Britannian johtavista. Talven 2015 haussa yliopisto vastaanotti yli 16 000 hakemusta 2 500 opiskelupaikkaa varten. Näin ollen Royal Holloway yliopston keskimääräinen sisäänpääsyprosentti hakijoille on alle 15 prosenttia. Founder’s Building on Iso-Britannian suurimpia Viktoriaanisen aikakauden rakennuksia. Rakennus on Grade I-suojeltu. Yliopiston pääkampus sijaitsee Eghamissa Surreyssa, noin 40 minuutin junamatkan päässä Lontoon ydinkeskustasta. Kampuksen keskuksena toimii vuonna 1881 valmistunut uusgoottilaista tyyliä edustava Founder’s Building. Rakennuksessa sijaitsee osa yliopiston hallinnosta ja kirjastosta, kappeli, taidegalleria, baari ja ruokasali sekä noin 500 opiskelijan asuinhuoneet. Yliopistolla on tiloja myös Lontoon keskustassa Bedford Squarella ja Lontoon yliopston hallinnoimassa Senate Housessa. Vuosien vieriessä Royal Hollowayssa on opiskellut yli 65 000 alumnia.

 

Giovanni Battista Guadagnini (s. 23.6.1711 Bilegno Val Tidone ja k. 18.9.1786 Torino) oli taitava soitinrakentaja Italiassa. Hänet arvostetaan nykyisin kolmen arvostetuimman soitinrakentajan joukkoon heti Antonio Stradivarin (s. 1644 ja k. 18.12.1737) ja Giuseppe Guarnerin (s. 21.8.1698 ja k. 17.10.1744) jälkeen. Kaikkien kuuluisien italialaisten soitinrakentajien suuri oppi-isä ja esikuva oli Nicoló Amati (s. 3.12.1596 ja k. 12.4.1684), soitinrakentaja Cremonasta. Yleensä soitinrakentajat aloittivat uransa jo 12-vuotiaina oppipoikina mestarinsa valvonnassa. Guarnerin rakentamista soittimista alle 200 instrumenttia säilyi ja hänen viuluissaan on usein tummempi, vankempi ja voimakkaampi sävy kuin Stradivarin valmistamissa soittimissa. Kirkkaampisointisia Stradivarin valmistamia soittimia jäi toista tuhatta instrumenttia kiertämään maailmaa. Perjantaina 13.11.2020 Tampere Filharmonian kausisarjan konsertissa Tampere-talon suuressa salissa oli sanoinkuvaamaton nautinto aistia Felix Mendelssohnin (1809-1847) Viulukonsertto e-mollin op. 64 soittaneen ja vuonna 1976 Münchenissä syntyneen viulisti, Carolin Widmannin, hämmästyttävää viulunsoittoa, soittimella, jonka valmisti vuonna 1782 juuri Giovanni Battista Guadagnini.

Tampere Filharmonian perjantain kausikonsertti alkoi säveltäjä Richard Georg Straussin (s. 11.6.1864 München ja k. 8.9.1949 Garmisch-Partenkirchen) yhdeksänosaisella orkesterisarjalla, Porvari aatelismiehenä, op. 60. Melko pian Ruusuritarin jälkeen Strauss ja hänen yhteistyökumppani, kirjailija Hugo von Hofmannsthal, valmistivat kuusituntiseksi venyneen näytelmän ja oopperan yhteisteoksen, joka oli näytelmällinen sovitus Moliérin klassikosta, Les bourgeois gentilhomme (1670). Ensi-ilta vuonna 1912 Stuttgartissa oli floppi. Erilaiset kirjailijan muokkausyritykset myöhemmin eivät auttaneet teosta ja lopulta säveltäjä muokkasi teoksesta orkesterisarjan vuonna 1919 kamariorkesterille.

Carolin Widmann opiskeli Kölnissä viulisti ja pedagogi Igor Ozimin (s. 9.5.1931 Ljubljana) oppilaana ja häntä opetti myös pariisilainen viulistin ja opettajan Michéle Auclair (s. 16.11.1924 Paris ja k. 10.6.2005) Uuden Englannin Konservatoriossa, Bostonissa. Myöhemmin hän oli vielä David Takenon oppilaana Lontoossa. Lokakuusta 2006 lähtien Carolin Widmann on viihtynyt vuonna 1843 perustetussa ja nykyisin Felix Mendelssohnin nimeä kantavassa Leipzigin musiikin ja teatterin yliopistossa viulunsoiton professorina. Tähän korkeakouluun kuuluu myös kuuluisan urkurin, Karl Strauben, vuonna 1919 perustama kirkkomusiikkilaitos. Widmann on kiertänyt maailmaa viuluineen esiintymässä välillä kamarimusiikkikokoonpanoissa ja varsinkin sinfoniaorkestereiden edessä solistina. Hän on työskennellyt monien kuuluisien kapellimestareiden kanssa, kuten Daniel Harding, Esa-Pekka Salonen, Sakari Oramo, Sir Roger Norrington, Sylvain Cambreling, Sir Simon Rattle, Vladimir Jurowski, Heinz Holliger, Christoph von Dohnányi, François-Xavier Roth ja Riccardo Chailly. Viulusolistina Carolin Widmann on esiintynyt mm. Berliinin filharmonisen orkesterin, Orchester de Paris, Los Angelesin filharmonisen orkesterin, Dresdenin filharmoninen orkesteri, Lontoon BBC:n sinfoniaorkesterin, Sydneyn sinfoniaorkesterin ja Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kanssa.

Widmann on urallaan saanut tunnustusta monien palkintojen muodossa, mm. Vuoden taiteilija-palkinnon klassisesta kansainvälisestä musiikista vuonna 2013, Mainzin kaupungin Schneider-Schott-musiikkipalkinnon vuonna 2014, Baijerin musiikkipalkinto vuonna 2017 ja Duisbugin musiikkipalkinto vuonna 2020. Hyvin mielellään Carolin Widmann esittää myös nykysäveltäjien hänelle omistamia teoksia; sellaisia säveltäjiä ovat esim. virolainen Erkki-Sven Tüür (s. 16.10.1959), ranskalainen Pierre Boulez (s. 26.3.1925 ja k. 5.1.2016), unkarilainen Péter Eötvös (s. 2.1.1944), saksalainen Wolfgang Rihm (s. 13.3.1952), italialainen Salvatore Sciarrino (s. 4.4.1947), saksalainen Enno Poppe (s. 30.12.1969) ja Lontoossa syntynyt ja Edinburgin yliopistossa viulunsoittoa ja säveltämistä opiskellut - nykyisin Berliinissä työskentelevä - Rebecca Saunders (s. 19.12.1967). Carolin esittää myös veljensä, klarinetisti, kapellimestari ja säveltäjä, Jörg Widmannin (s. 19.6.1973) viulukonserttoja.

Carolin Widmann on kunnostautunut myös ahkerana levyttäjänä; albumeita on tähän mennessä julkaistu jo toista kymmentä. Vuonna 2016 hän levytti Euroopan kamariorkesterin kanssa Mendelssohnin ja Schumannin viulukonsertot. Usein hän esittää mm. Mendelssohnin viulukonserttoa samalla itse johtaen orkesteria. Tampereella hän huomasi heti saapuessaan, että orkesterimme on erinomainen ja yhteistyö ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin (s. 5.11.1985) kanssa mutkatonta ja musikaalista. Mendelssohnin viulukonserton henkeäsalpaavan esityksen jälkeen Tampere-talon suuren salin silminnähden tyytyväinen konserttiväki puhkesi myrskyisiin aplodeihin seisaallaan, jotka eivät päättyneet, ennen kuin yleisö sai ylimääräisenä aistittavakseen Eugene Ysaÿen toisen sooloviulusonaatin päätösosan, Les Furies. Carolin Widmannin soittoa pääsee pian taas kokemaan Suomessa, kun hän 16.-17.12.2020 on Helsingin Musiikkitalossa kapellimestari Hannu Petteri Linnun (s. 13.10.1967 Rauma) johtaman Radion sinfoniaorkesterin solistina säveltäjä Karl Amadeus Hartmannin (s. 2.8.1905 München ja k. 5.12.1963 München) Concerto funébren, konserton viululle ja jousiorkesterille.

Jos inehmo ei keksi muuta tekemistä – ja vaikka keksisikin – hän voi aina ryhtyä pyyteettömäksi mesenaatiksi. Näin esimerkillisesti toimi eräässä konsertissa vanhempi rouva, joka ennen konserttia jo keskusteli Carolin Widmannin kanssa tuttavallisesti, häneen tutustuen. Konsertin väliajalla lämmin keskustelu musiikista jatkui ja rouva muisteli kuulleensa aiemmin Widmannin soittoa. Seuraavana päivänä rouva ilmoitti sähköpostilla Carolin Widmannille lahjoittavansa hänelle kaksi miljoonaa puntaa laatuviulun hankintaa varten.

Perjantain Tampere Filharmonian konsertissa saattoi kuulla kaikuja Leipzigistä, Johann Sebastian Bachin kotikulmilta; Jakob Ludwig Felix Mendelssohn Bartholdy (s. 3.2.1809 Hampuri ja k. 4.11.1847 Leipzig) – vaikka olikin romantiikan ajan säveltäjä – oli myös Johann Sebastian Bachin musiikin vankkumaton ihailija. Paitsi säveltäjä ja aikoinaan lapsinero, Mendelssohn oli myös loistava urkuri, pianisti ja kapellimestari. Hänellä oli tapana säveltää kaikki teoksensa ensin pianolle ja vasta sen jälkeen muokata teos sopivalle kokoonpanolle. Varakkaaseen juutalaiseen sukuun syntynen Felixin isä oli pankkiiri, Abraham Mendelssohn, ja isoisä kuluisa filosofi, Moses Mendelssohn (1729-1786). Kun perhe muutti vuonna 1812 Berliiniin kääntyen luterilaisuuteen, tuli sukunimeksi Mendelssohn-Bartholdy. Vuonna 1829 Mendelssohn johti Johann Sebastian Bachin Matteus passion Berliinissä vain 20-vuotiaana. Felix Mendelssohn oli naimisissa ja neljän lapsen isä. Hänen vanhimmasta pojastaan, Carl Wolfgang Paul Mendelssohn Bartholdysta (s. 7.2.1838 Leipzig ja k. 23.2.1897 Windisch, Sveitsi) tuli Freiburg im Breisgaun historian professori vuonna 1867. Carlin poika, Albrecht Mendelssohn Bartholdy (s. 25.10.1874 Karlsruhe ja k. 26.11.1936 Oxford), oli asianajaja, joka toimi professorina Leipzigissa ja Würzburgissa sekä Hampurissa. Natsien valtaantulon jälkeen Albrecht pakotettiin eläkkeelle juutalaisen syntyperänsä vuoksi.

Felix oli innokas ja utelias matkaaja Euroopassa, mutta vuonna 1835 hän hieman seestyi ja asettautui Leipzigin kaupunkiin Gewandhaus-orkesteria, mahdollisesti maailman vanhinta vielä toimivaa sinfoniaorkesteria johtamaan. Orkesterinsa konsertteihin hän keräsi esitettäväksi mm. J. S. Bachin, Georg Friedrich Händelin, Joseph Haydnin, W. A. Mozartin ja Ludwig van Beethovenin musiikkia. Mendelssohnin hyvä ystävä ja Gewandhaus-orkesterin konserttimestari oli Ferdinand Ernst Victor Carl David (s. 19.6.1810 ja k. 18.7.1873), jonka innoittamana ja tämän teknisiä neuvoja noudattaen Felix saattoi jo pitkään suunnitelleensa viulukonserton e-molli loppuun. Mendelssohnin viulukonsertto on Ferdinand Davidille omistettu ja tämä konserttimestari teoksen myös kantaesitti maaliskuussa 1845 Leipzigissa. Ferdinand David soitti vuonna 1742 Giuseppe Guarnerin valmistamaa viulua, joka hänen jälkeensä oli viulisti Jascha Heifetzin (s. 2.2.1901 Vilna ja k. 10.12.1987 Los Angeles) pääviuluna.