Punaisen Myllyn taru (20. osa)

Näyttelijä Leo Jokela.

Näyttelijä Leo Paavali Jokelan (s. 24.1.1927 Hausjärvi ja k. 11.5.1975 Helsinki) ihmiset muistavat varmasti parhaiten papukaija G. Pula-ahona Pertti Olavi ”Spede” Pasasen (s. 10.4.1930 Kuopio ja k. 7.9.2001 Kirkkonummi) radio-ohjelmissa sekä etsivä Väinö Kokkina Komisario Palmu-elokuvissa. Leo Jokela syntyi mylläri Paavo Jokelan ja Ellen Jokelan seitsenlapsiseen perheeseen Hausjärven Ryttylässä toiseksi vanhempana lapsena. Jokela lähti kolmeksi vuodeksi Valtion Rautateille ammattioppiin ja valmistui veturinlämmittäjäksi. Näytteleminen kuitenkin kiinnosti Jokelaa enemmän, sillä hän toimi avustajana Vallilassa Helsingin Työväen Teatterissa. Armeijavuonna 1946 Jokela hakeutui Suomen Teatterikouluun. VR:n näytelmäpiirissä Jokela sai harjoiteltua Nummisuutarien Eskon roolin, jolla hän sitten sai Suomen Teatterikoulun valintaraadin hyväksynnän koetilaisuudessa esittämällään monologilla.

Näyttelijä Jussi Jurkka.

Jokela itse katsoi uransa alkaneen Vallilan kesäteatterista, jota johti näyttelijä ja teatterinjohtaja Leo Robert Arvid Tuomi (vuoteen 1906 Bergström, s. 13.3.1893 Helsinki ja k. 13.1.1951 Helsinki). Vuonna 1943 perustettu Teatterikoulu muuttui vuonna 1947 kolmivuotiseksi ja Jokela pääsi koulun kolmannelle kurssille. Teatterikoulu toimi Kirjan talolla Helsingin Kruunuhaassa ja sen rehtorina toimi näyttelijä ja ohjaaja Wilho Ilmari (vuoteen 1906 Sundberg, s. 24.4.1888 Kymi ja k. 18.8.1983 Turku). Teatterikoulussa Jokelan ja näyttelijä Jussi Tapani Jurkan (s. 15.6.1930 Turku ja k. 9.4.1982 Helsinki) välille syntyi kestävä ystävyys; muita ystäviä hänelle olivat mm. näyttelijät Vappu Jurkka (s. 8.11.1927 Viipuri ja k. 12.4.2012 Helsinki) ja samalla vuosikurssilla olleet Rauni Kaarina Ranta (oik. Hellström, s. 4.12.1928 Viipuri ja k. 29.1.2019 Helsinki) ja Tiina Maarita Rinne (s. 24.5.1929 Turku ja k. 27.1.2021 Helsinki).

Näyttelipariskunta Kauko Helovirta ja Rauni Ranta.

Näyttelijänä Leo Jokelaa käytettiin paljon, sillä hän ei koskaan kieltäytynyt roolista, jos se vain sopi hänen aikatauluihinsa. Hän sai runsaasti työtehtäviä elokuvissa, televisiossa ja radiossa ja teki näiden lisäksi vielä omia lavakeikkoja. Teatterikoulun jälkeen vuonna 1950 Jokelan ensimmäinen näyttelijäkiinnitys oli Joensuun Kaupunginteatterissa. Samalta vuosikurssilta valmistunut ohjaaja Rauni Mollberg sai myös kiinnityksen Jouensuuhun. Jokelan sisääntulorooli syksyllä 1950 oli näytelmässä Orpopojan valssi. Jokelan koomikonlahjat huomattiin Jean de Létrazin komediassa Menkää kanssamme naimisiin.

Näyttelijä Lasse Pöysti.

Seuraavan kiinnityksen Jokela sai Vaasan Suomalaiseen Teatteriin, jota johti ooperaohjaaja ja näyttelijä Yrjö Kostermaa (s. 23.2.1921 Viipuri ja k. 16.9.1997 Helsinki). Leo Jokela vieraili 1950-luvulla useasti Emmi Jurkan ja Mauno Mannisen perustamassa Intiimiteatterissa, Huoneteatteri Jurkassa ja sittemmin vuonna 1960 myös Sakari Jurkan perustamassa Arena-Jurkassa. Intiimiteatterilla oli hyvin läheiset suhteet Fennada-Filmiin, jossa Jokela pääsi esiintymään pelkästään vuosina 1953-1954 jopa kymmenessä elokuvassa. Intiimiteatterissa Leo Jokela ja Lasse Erik Pöysti (s. 24.1.1927 Sortavala ja k. 5.4.2019 Helsinki) tekivät kiitetyt sivuosaroolit Robert Andersonin näytelmässä Teetä ja sympatiaa.

Teatterinjohtaja Sakari Puurunen.

Syksyllä 1960 Helsingin Kansanteatterin johtaja Väinö Sakari Puurunen (s. 25.7.1921 Iisalmi ja k. 5.8.2000 Helsinki) tarjosi Leo Jokelalle vakituista kiinnitystä. Tästä teatterista muodostui Leo Jokelalle rakas, inspiroiva ja ongelmallinenkin työyhteisö. Siellä hänen hyväksi työkaveriksi ja perheystäväksi muodostui näyttelijä Risto Väinö Kalevi Mäkelä (s. 14.1.1924 Raahe ja k. 19.3.1992 Helsinki). Vuonna 1965 Kansanteatteri-Työväenteatterin toiminta siirrettiin Helsingin teatterisäätiön alaiseksi ja uudeksi nimeksi tuli Helsingin Kaupunginteatteri. Lasse Pöysti luonnehti ystäväänsä, Leo Jokelaa näin: ”Leohan on sellainen merkillinen boheemi, joka ei koskaan oikein tahtonut kiinnittyä mihinkään. Etevä näyttelijä kun oli ja suuri humoristi, mutta jollain lailla täysin vailla kunnianhimoa ja pyrkyä.” Leo Jokela näytteli Kaupunginteatterissa vuosikymmenen ajan kuolemaansa asti. Jokelan viimeisiä rooleja Kaupunginteatterissa olivat Aleksandr Ostrovskin näytelmässä Metsä sekä Wdward Bondin näytelmässä Meri. Viimeiseksi rooliksi jäi Sikalan isäntä Jalmari Finnen kansankomediassa, Pitkäjärveläiset. Äitienpäivän iltanäytöksestä Jokela kiidätettiin suoraan sairaalaan, jossa hän kuoli vielä samana päivänä. Jokelan pukuhuonekaveri ja ystävä, näyttelijä Ismo Olavi Kallio (s. 16.12.1935 Turku ja k. 2.2.2019 Helsinki), kertoi Leo Jokelan viimeisistä ajoista: ”Leo kuitenkin väsyi, hän ajoi itsensä loppuun. Hän tiesi olevansa sairas, mutta kielsi ehdottomasti kertomasta kenellekään.”

Näyttelijä Ismo Kallio.

Yksityiselämässä Jokela oli hiljainen, vaatimaton, itseään korostamaton, vakava ja jopa ujo. Huumorintajunsa vuoksi hän menestyi myös seuramiehenä ja yhteishengen luojana. Jokela piti yksityiselämänsä tarkasti erillään teatterimaailmasta ja muista töistään eikä kotona koskaan puhuttu työasioista. Työpaineita ja riittämättömyyden tuntoja hän oppi lievittämään alkoholilla. Jo Fennada-kaudellaan Jokela piti usein salkussaan valkoviinipulloja, joita hän joi pitkin päivää. Hänen alkoholinkäyttönsä kasvoi 1960-luvun teatterin murroksen myötä, kun hän koki omien arvojensa ja ihanteidensa menettäneen merkityksensä. Vuosia jatkunut runsas alkoholikäyttö työtehtävissä ja niiden välillä johti 1970-luvulla terveysongelmiin. Jokelaa ei kuitenkaan yleensä nähty humalassa ja hän oli hoitanut työnsä aina tunnollisesti. Leo Jokela kuoli 48-vuotiaana maksakirroosiin ja hänet haudattiin Honkanummen hautausmaalle.

Leo Jokelan hautakivi Honkanummen hautausmaalla Vantaalla.

Alppilan kesäteatterissa esitettiin loppukesästä 1960 isyyden ongelmaa pohdiskelevaa Franz Arnoldin ja Ernst Bachin 1920-luvun farssia, Espanjan kärpänen, Reino Helismaan sovituksena nimellä, Sikuna soikoon! Esityksen musiikista vastasi tietysti säveltäjä Toivo Kärki. Revyy sai erinomaisen vastaanoton ja ensi-illassa oli katsoma täynnä katsojia. ”Näytelmään oli tunnettuun tapaan upotettu myös ajankohtaisia kotimaisia vitsejä viljalti”, kirjoitti esityksestä Helsingin Sanomat. Suomen Sosiaalidemokraatti kirjoitti näin: ”Siinä oli yltäkyllin tilannekomiikkaa ja mausteena lisäksi muutamia poliittisia pippureita.” Leo Lähteenmäki oli riemastuttava ja ”irti maasta kuin konsanaan nuoruutensa loistopäivinä”, Ossi Elstelä mainio vaatimattomassa Eetu Rivakan roolissa ja Armas Jokio jouhea sementtitehtailija Jalmari Kovanen. Näyttelijätyötä esityksessä kehuttiin tasaisemmaksi kuin aikoihin. Myös Usto Salonen, Irja Lautio ja Helena Räsänen saivat ylenpalttista kiitosta suorituksistaan.

Alppilan näyttämö suljettiin 4.9.1960 ja teatteri lähti ensin pistoturneille lähiseuduille ja sen jälkeen vielä kauemmaksi ulottuvalle kiertueelle maakuntaan. Teatterin palkkalistoilla oli vielä noin parikymmentä henkilöä, mutta baletti ei enää kuulunut muonavahvuuteen. Ossi Elstelä joutui kuitenkin palkkaamaan uusia tanssijatyttöjä. Näiden uusien tanssijoiden vuoksi teatteri joutui hieman noloihin tilanteisiin heidän kokemattomuutensa vuoksi. Lahden konserttitalo oli molemmissa näytöksissä melkein loppuunmyyty ja yleisöllä oli silminnähden hauskaa esityksessä. Mutta kun viisi tanssijatyttöä astuivat lavalle, meni yleisö aivan vakavaksi. Punaisen Myllyn balettiin ero oli aivan valtava. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti: ”Punainen Mylly ei ole aikaisemmin aliarvioinut yleisöä nyt nähdyssä määrässä. Tyttöjen unkarilainen tanssi ja tavanmukainen säärien säihkyttely loppupuolella meni tahdilleen ja näytti kunnolla harjoitellulta, mutta kaiken kaikkiaan vaisut tanssiesitykset olivat arveluttavan vaatimattomia.”

Sikuna soikoon! oli tuntuvasti suurempi menestys Helsingissä kuin maakunnissa. Maakunnassa ehkä yleisö vierasti revyyn teemaa ja sen poliittisia piikkejä. Maakunnassa myös huomattiin selvästi, kuinka teatterin ohjelmalinja oli lähestynyt näytelmällisyyttä ja vastaavasti revyyaines oli kaventunut entisestään. Seuraavana kesänä Ossi Elstelä nähtiin taas Alppilan kesäteatterin näyttämöllä mielipuuhissaan, lavastajana rakentamassa kulisseja seuraavaan esitykseen. Tällä kertaa hän toi Alppilan lavalle esitettäväksi vanhan unkarilaisen laulunäytelmän, Kylän heittiö. Nyt Ossi Elstelä antoi näytelmän ohjattavaksi omalle pojalleen, Esko Elstelälle.

Ossi Elstelä itse kertoi näin: ”Nämä nykynuoret ovat näet saaneet tehdä töitänsä yleensä paljon keskitetymmin rauhassa kuin entiset teatterin veteraanit. He syventyvät kovasti tehtävään, mutta eivät hevin ota huomioon aikaa saati ajan niukkuutta ja premiäärin läheisyyttä”. Ossi Elstelä itse käsitteli käsikirjoituksen tekstiä värikynällä melko ronskisti kesäteatteria varten. Ossi Elstelä otti itselleen viinamäen viljelijän Gonosz Pistan roolin, tytär Riitta sai vaativan Boriskan osan esityksessä. Anna-Liisa Hämeensalo palasi kiertueelta Ruotsista ja DDR:stä takaisin Myllyyn tyttöjen kanssa. Sateet valitettavasti olivat kiusana kesän aikana ja se vaikutti myös tuloihin, sillä esityksiä jouduttiin sen vuoksi perumaan. Ossi Elstelä raportoi kirjeitse kaupungille myös vaatimattomasta tuloksesta teatterissa.

 Punaisen Myllyn taru (19. osa)

Säveltäjä-sovittaja Harry Bergström.

Pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Harry Lennart Yrjö Bergström (s. 4.4.1910 Tampere ja k. 12.11.1989 Nurmijärvi) aloitti säveltämisen ja pianonsoiton opiskelun 1920-luvulla säveltäjä ja akateemikko Uuno Kalervo Klamin (s. 20.9.1900 Virolahti ja k. 29.5.1961 Virolahti) ja pianisti ja säveltäjä Ernst Fredrik Lingon (vuoteen 1906 Lindroth, s. 14.7.1889 Tampere ja k. 28.1.1960 Helsinki) ohjauksessa. Harry Bergström on jo 1930-luvulta lähtien säveltänyt paljon – itse asiassa enemmä kuin kukaan muu Suomessa – juuri elokuvamusiikkia Toivä Kärjen ja George de Godzinskyn ohella. Bergström auttoi alkuun Kipparikvartetin ja Metro-tytöt, joista ensimmäisessä hän toimi alkuun myös säestäjänä. Harry Bergströmiä pidetään George de Godzinskyn ohella tärkeimpänä vaikuttajana suomalaisten lauluyhtyeiden synnyssä ja kehityksessä. Bergström vieraili mielellään myös kapellimestarina useissa eri orkestereissa, enimmäkseen kylläkin operetti, varietee-, revyy- ja musikaaliesityksiä johtamassa.

Säveltäjä Harry Bergström on Suomessa tehnyt eniten musiikkia elokuviin.

Parhaiten Harry Bergström ehkä muistetaan kirjoittamastaan tunnussävelmästä, jonka hän teki Niilo Tarvajärven suosittuun Tervetuloa aamukahville-radio-ohjelmaan ja myös esitti sitä em. ohjelmassa. Idean aamukahviohjelmaansa Niilo Einari ”Tarva” Tarvajärvi (s. 6.12.1914 Espoo ja k. 25.8.2002 Helsinki) sai Ruotsin radiossa esitetystä Sigge Fürstin juontamasta Frukostklubben-ohjelmasta ja hän vei ideansa läpi Yleisradion ohjelmaneuvostossa ohjelmajohtaja Sigfrid Johannes ”Jussi” Koskiluoman (vuoteen 1927 Sirenius, s. 9.5.1904 Räisälä ja k. 23.5.1969) penseästä asenteesta huolimatta. Ensimmäinen aamukahviohjelma – silloin vielä nimeltään Tahdikasta tapania – lähetettiin radiossa 26.12.1950. Tervetuloa aamukahville-nimi tuli käyttöön kolmannessa ohjelman lähetyksessä kaksi viikkoa myöhemmin.

Niilo Tarvajärvi.

Harry Bergström sai Jussi-palkinnot musiikista elokuviin Rion yö (1951), Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) ja Viimeinen savotta (1977). Harry Bergström ennätti tehtä peräti 78 kotimaiseen elokuvaan musiikkia elämänsä aikana. Säveltäjä itse on kuvannut työtään näin: ”Elokuvamusiikin säveltäminen on mielenkiintoista siksi, että siinä annetaan aihe. Aiheen mukaan on aina helpompi säveltää, varsinkin jos on oikein mielenkiintoinen aihe. Useimmissa elokuvissani on niin ollut. Viimeisin elokuva, jonka olen tehnyt, on Edvin Laineen ohjaus Viimeinen savotta. Se oli aika vaikea säveltää – johtui kai jo iästäni. Aihe oli mielenkiintoinen, pidin siitä todella, mutta kyllä meni paljon paperia roskakoriin ennen kuin sen sävelet syntyivät. Joskus ideat syntyvät aivan itsestään, eikä tarvitse muuta kuin suoraan kirjoittaa paperille. Jotain muuta joutuu miettimään moneen kertaa – kuinka se jatkuu, kikä vaihtoehto on paras – ja paljon joutuu hylkäämään asioita. Ideoin teemani päässä, mutta sitten istun flyygelin ääreen. Tarviten sitä soinnutuksen takia. Joskus myös sävellän puhtaasti kirjoituspöydän ääressä. Olen muutaman kokoillan elokuvankin melkein kokonaan tehnyt kirjoituspöydän ääressä. Se on johtunut siitä, että tuottaja on antanut aikaa vain yhden viikon!”

Harry Bergströmin poika oli säveltäjä ja sovittaja Matti Harri Björn Bergström (s. 17.2.1938 Helsinki ja k. 8.10.1994 Helsinki) ja Matin vaimo oli muusikko, laulaja ja näyttelijä Pirjo Liisa Helena Bergström (o.s. Halminen, s. 21.4.1939 Helsinki ja k. 15.5.2011 Helsinki). Harry Bergströmin veli oli viulisti Rainer Bergström. Bergström käytti säveltuotannossaan myös salanimiä Gerald Beach, Harold G Burgess, Leonard Fleuvemont, Sointu Karikas, Lenny, Jorge Monterio ja Tintti-Kalle. Harry Bergström on haudattu Nurmijärven hautausmaalle vaimonsa, Sirkka Tuulikki Bergströmin o.s. Vuolle (1918-2007) kanssa samaan hautaan. Säveltäjä Harry Bergströmille myönnettiin Pro Finlandia-mitali vuonna 1988.

Revyyteatteri Punaisessa Myllyssä uuden esitysnäyttämön kuumeinen etsintä jatkui yhä edelleen ja toiveet sen löytämisestä olivat korkealla. Teatteri ilmoitti vuoden 1959 alussa siirtyvänsä Kasarmikati 40:ssä sijaitsevaan Uudenmaan ruotsikielisen osakunnan Nylands Nationin juhlahuoneistoon, joka paremmin tunnettiin varmaan nimellä, Natsa. Revyyteatteri aloitti Natsan näyttämön kunnostustyöt samaan, kun teatteri oli perinteisellä talvisella maakuntakierroksellaan. Natsalla piti lehtitietojen mukaan tehdä tarpeellisia sähkötöitä noin puolella miljoonalla markalla. Osakunnan rakennuksen iän vuoksi ja remontin laajuuden takia korjaustyöt venyivät. Ossi Elstelä keksi järjestää teatterin maakuntakiertueen aikana osakuntatalolla nuorisolle musiikkiohjelmaa. Helmikuussa talolla esiintyi Olle Lindholmin yhtye sekä Eila Pienimäki (s. 18.2.1939 Töysä). Innokkaat ja rohkeat laulajakyvyt pääsivät esiintymään taitojaan esitellen talolla. Samoin Myllyn ja Fennian balettitytöt käyttivät talon tarjoamia tiloja harjoitteluunsa. Natsasta näytti kovaa vauhtia olevan tulossa samanlainen virkeä toimitila, kun mitä Hämis oli ollut teatterille aikaisemmin.

Natsan tilat eivät ennättäneet vielä kevääksi remontilta valmiiksi, joten Punainen Mylly esitti jälleen seuraavan näytäntönsä, Persian parturit, Alppilan kesäteatterilla. Kyseessä oli Reino Helismaan käsikirjoittama farssi Einari Ketolan sovituksena. Revyyssä oli jälleen yritystä pitää teatterin kunniakasta perinnettä yllä; poliitikkoja irvailtiin, sillä esityksen toiseksi nimeksi mainostettiin ”Politiikan puliveivarit”. Einarin Ketolan ja Ossi Elstelän esiintymisiä ja replikointeja erityisesti esityksessä kehuttiin ja balettitanssijat saivat myös oman osansa ylistyksestä. Tällä revyyllä teatteri teki jälleen vakiintuneen maakuntakiertueensa ja sai esityksistään maakunnassakin ylistystä, vaikka elävä orkesteri puuttui kiertueelta.

Persian parturit-esityksen ohjasi jälleen Ossi Elstelä ja Anna-Liisa Hämeensalo ohjasi tanssijat esityskuntoon. Musiikista vastasi tällä kertaa mainio sovittaja, Kaarlo Valkama, joka käytti esityksessä mm. Verdin, Rimsky-Korsakovin ja Gounod’n musiikkia. Esityksen puvut valmisti tietysti Punaisen Myllyn ompelimo ja lavastuksen hoiti Ossi Elstelä. Näyttämöllä esiintyivät seuraavat näyttelijät: Leo Jokela (Eunukki Abu Mustafa), Anna-Liisa Hämeensalo (Amina, edellisen sisarpuoli), Riitta Elstelä (Nurunnihar, Serendipin sulttaanin tytär), Armas Jokio (Baba Andullah, suurvisiiri), Pauli Kauppinen (Ali Kassim, visiiri), Ossi Elstelä (”suuri heni”, poliisituomari), Usko Kantola (Peri-Banu, Tartarian sulttaani), Nina Valkonen, Salme Jyräs, Eila Partanen (haareminaisia).

Näyttelijä ja laulaja Armas Jokio.

Näyttelijä Armas Taisto Jokio (s. 21.2.1918 Helsinki ja k. 12.10.1998 Vantaa) muistetaan ehkä parhaiten elokuvaroolistaan Pekka ja Pätkä-elokuvissa, jossa hän näytteli talonmies Pikkaraisen roolia. Kaikkiaan Armas Jokio ennätti näytellä 55 elokuvassa, joista merkittävä osa oli lähinnä tukkilaiselokuvia. Hän esitti mm. mustalaismiestä, Pikku-Aleksia, elokuvissa Muhoksen Mimmi (1952), Lentävä kalakukko (1953), Kaksi vanhaa tukkijätkää (1954) ja Majuri maantieltä (1954). Laulajana Armas Jokio aloitti uransa Suomen Kansallisoopperassa, mutta siirtyi myöhemmin näyttelijä, sopraanolaulaja ja teatterineuvos Hilkka Terttu Annikki Kinnusen (vuodesta 1948 Hämäläinen, vuodesta 1976 Farrell, s. 19.3.1925 Viipuri) Operettiteatteriin ja revyyteatteri Punaiseen Myllyyn. Eläkepäiviään Armas Jokio vietti Vantaan Koivukylässä ja haudattu hänet on Malmin hautausmaalle.

Ossi Elstelä ohjasi kesäksi Alppilan kesäteatteriin vielä toisenkin näytelmän, Hekemooni, joka perustui Tatu Pekkarisen käsikirjoitukseen. Aiheesta oli vuonna 1949 valmistunut myös elokuva. Teos perustui Tatu Pekkarisen romaaninn, Isäntä soittaa hanuria eli nykyajan elämänrytmiä kirkonkylässä. Näytelmä sai ensi-iltansa 14.6.1959 Alppilassa. Elstelä hoiti myös esityksen lavastuksen ja musiikin sommitteli säveltäjä Toivo Kärki. Laulujen sanat kirjoitti Reino Helismaa.

Näyttelijä Leo Paavali Jokela.

Näytelmän rooleissa nähtiin mm. Ossi Elstelä Aaprahamina, Armas Jokio talollinen Ernesti Juntusena, Irja Lautia Aaprahamin vaimona, Salme Jyräs heidän tyttärenään, Yrjö Varonen kanttori Pelle Vuoriona, Maija-Liisa Pohjola tanssijatar Josephine Pakarisena, Unto Salonen sirkuspelle Edvards Cantorina ja Helena Räsänen juoruakka Kaisana. Näytelmän miehityksessä oli kesän mittaan vaihtelua, joten rooleissa nähtiin myös Leo Jokela, Martta Suonio, Anna-Liisa Hämeensalo, Riitta Elstelä ja Reijo Lomperi.

Tässä vaiheessa teatteri Punaisen Myllyn historiassa oltiin jo valitettavasti sen kylmän tosiasian edessä, että teatterin alamäki oli jo selvästi alkanut ja se vain syveni jatkuvien rahahuolien vaivatessa teatteria. Ossi Elstelä ja Anna-Liisa Hämeensalo totesivat yhteisesti, että tanssijatytöille ei enää Alppilan näyttämöllä riittänyt tarpeeksi haasteellista tehtävää. Joulukuussa 1959 Anna-Liisa Hämeensalo sai Ruotsin Folkparkenista työtarjouksen tanssijatytöilleen ja tarjouksen hän myös otti vastaan vaikean rahatilanteen vuoksi. Tämä tietysti tarkoitti teatterille sen jakautumista, kun taitavimmat tanssijat lähtivät työn perässä ulkomaille. Nyt Ossi Elstelä jäi yksin teatterinsa ja musertavien talaoushuolien kanssa vielä kasaamaan teatterin rippeitä edes jonkinmoiseen esityskuntoon.

Punaisen Myllyn taru (18. osa) 

Punaisen Myllyn teatterijohtaja Ossi Elstelä ei koskaan alistunut virkamiesten asiantuntemattomiin ja epäloogisiin veropäätöksiin, ja siksi hän joutui pakon edessä usein ottamaan teatteriinsa revyystä poikkeavaa ohjelmistoa. Oli olemassa joitakin lukumäärältää harvoja, mutta sitäkin asiantuntevampia kirjoittajia ja vaikuttajia, jotka olivat täysi valmiita tukemaan teatterinjohtaja Ossi Elstelän ajatuksia. Eräs tälläinen henkilö oli Arijoutsi, joka puolusti Ossi Elstelää Helsingin Sanomien kirjoituksessaan mm. näillä sanoilla: ”Meillä on vuosien kuluessa syntynyt revyitä ja kuollut revyitä ja lopetettu revyitä ja naurettu kuoliaaksi revyitä – tarkoitamme niitä huonoimpia. Ja jokaisen tämäntapaisen syntymis- ja kuolemisvaiheen kohdalla on julkisessa sanassa palattu tosiasiaan, että meillä Suomessa revyytaide – sanan molemmin puolin ei todellakaan tarvitse eikä saa enää käytetä lainausmerkkejä – on aina saanut kärsiä pahan äitipuolen kohtelua hallitusherrojen taholta. Veroprosentti on meillä ollut suurempi kuin missään muualla, jokainen pienikin älykäs letkaus julkisuuden henkilöitä vastaan on tulkittu vähintään mielenosoitukseksi tai kapinan valmisteluksi ja tiettävästi teatterijärjestöjenkin taholta on osoitettu teattereille vetoomus, etteivät ”alentaisi” ohjelmistonsa tasoa houkuttelemalla yleisöä suojiinsa revyyluoteisilla esityksillä.”

Ossi Elstelä näki asian puolestaan näin: ”Mikäpä siinä, kyllä elämä tässä maassa jatkuu ilman revyitäkin. Mutta se jatkuisi samalla tavalla myös ilman othelloja ja oopperoita ja offenbacheja ja oratorioita ja orkesteriesityksiä, ilman kirjallisuutta, taidetta, musiikkia ja teatteriakin. Ei minkään näiden puuttuminen tappaisi Suomen kansaa nälkään. Mutta koska ne kaikki tunnustetaan tekijöiksi, jotka ovat välttämättömiä sielumme rakennukselle, niin miksi pitäisi tämän joukon ulkopuolelle sulkea revyy, joka parhaimmillaan on älykkäässä leikinlaskussaan ja sukkeluudessaan vallan verraton sielun viihdyttäjä.”

Keväällä 1957 harjoiteltiin jo uutta tuotantoa Punaiseen Myllyyn; seuraavana ensi-iltaan 19.5.1957 oli tulossa revyy, Alta pois – tai hokit selkään. Kesken vuotta kantautui täydellisenä yllätyksenä teatterilaisille tieto siitä, että Hämäläis-Osakunta irtisanoo Hämäläisten salinkäyttöä koskevan vuokrasopimuksen päättymään seuraavan vuodenvaihteen jälkeen. Revyyteatteri Punaisen Myllyn iloiset vuodet Kampinkadun Hämiksellä olivat tulossa tiensä päähän. Vielä teatterin uutta ohjelmaa valmisteltiin keväällä optimistisessa ilmapiirissä, kun suunniteltiin jatko-osaa Johan nyt on markkinat-revyylle. Revyyn käsikirjoitustiimissä pohtivat nimimerkki Qvintuksen takana tulevaa käsikirjoitusta Reino Helismaa, Ossi Elstelä, Anna-Liisa Hämeensalo ja Toivo Kärki.

Sanoittaja ja käsikirjoittaja Reino Helismaa sekä säveltäjä Toivo Kärki työskentelevät.

Melko tavallinen alku näille käsikirjoituspalavereille oli se, että mieskolmikko aloitti suunnittelun Reino Helismaan laatimasta skenaariosta, jonka Helismaa toi palaveriin mukanaan. Se saattoi jo sisältää joitakin sketsejä tai niiden aihioita. Näytöksen kohtaukset pyrittiin laatimaan siten, että esityksessä säilyi jännitystä ylläpitävä dynamiikka. Ensimmäisen näytöksen loppuun piti saada pieni huipennus ja viimeisen näytöksen piti kasassa koko ajan nousujohteinen kaari. Näitä käsikirjoitusistuntoja oli yleensä useampia ja näissä istunnoissa aikaa käytettiin runsaasti kohtauksien hiontaan ja kohtausten järjestyksiäkin saatettiin vaihtaa. Välillä näissä palavereissa oli jopa jyrkkiä erimielisyyksiä luovien ihmisten kesken, eikä teatterinjohtaja Ossi Elstelä suinkaan ollut porukan hiljaisimpia siinä suhteessa. Miehet kestivät kuitenkin toisiaan ottamatta asioista itseensä ja loukkaantumatta, ja näin istunnoissa aina päästiin seulomaan hyvät ideat esille. Parhaat näistä oivalluksista täytyi säästää revyyn loppuun ja tässä vaiheessa alkoi yleensä muokkaaminen saksilla.

Anna-Liisa Hämeensalon tehtäväksi jäi numeroida eri kohtaukset ja laatia kuvaelma erilliselle paperille. Hän myös kokosi teatterin konttorilla saksituista kohtauksista muistiinpanojensa mukaisesti uuden käsikirjoituksen. Vasta kun näin kokoonpantu käsikirjoitus alkoi olla valmiina, alkoi Ossi Elstelä kellottaa eri kohtauksien kestoja sekä kulissien vaihtoon, lauluosuuksiin ja tansseihin kuluvia aikoja. Anna-Liisa Hämeensalo suunnitteli tämän jälkeen kohtauksiin sopivat tanssit. Tanssiosuudet olivat yleensä kohtauksien välissä ja ne olivat tarkoin mitoitettuja, jotta puvunvaihdoillekin jäi tarvittava aika. Valmis käsikirjoitus puhtaaksikirjoitutettiin tai joskus säveltäjä Toivo Kärki saattoi sen puhtaaksikirjoittaa. Vielä senkin jälkeen esitykseen saatettiin lisätä joitakin ajankohtaisuuksia, jos siihen tarvetta ilmeni.

Alta pois – tai hokit selkään-revyy kertoo mustalaismaailmasta, mutta osansa saivat myös kansandemokraatit, sosiaalidemokraatit, ministerit puoluekantaan katsomatta, ammattijärjestöjen johtajat, viranomaiset sekä julkisuuden henkilöt. Revyyssä kiertelevä mustalaisseurue lähtee juhannusjuhliin Piperoisiin ja seurue järjestää ohjelman puutteessa itselleen ohjelmaa. Ossi Elstelän ja Pekka Heiskasen suunnittelemina tehtiin lavastukset ja Ossi Elstelä myös ohjasi revyyn. Värikkäistä puvuista kantoi huolen Saimi Hynönen ja laulutekstit sekä säveltäjä Toivo Kärjen sävellykset saivat ylistystä mm. Helsingin Sanomissa. Vauhdikkaaksi ja viehättäväksi katsottiin samoin Anna-Liisa Hämeensalon harjoittama balettiosuus.

Näyttelijä Armas Taisto Jokio.

Muuan arvostelija tokaisi arvionaan, että jos filmialalla olisi samaa kunnianhimoa, olisivat rillumarei-elokuvatkin siedettäviä. Helismaa ja Kärki liittivät revyyn ohjelmaan laulunsa, Rattaanpyörä, joka laulu myös äänitettiin levylle. Näytöksen ensi-illassa teatteri saatiin aivan täyteen yleisöstä. Revyyssä näyttämöllä ohjelmaa suorittivat: Armas Jokio (Manne), Einari Ketola (Fedja), Anna-Liisa Hämeensalo (Fiiju, edellisen vaimo), Iris Jokinen (Manja, mustalaistyttö), Pauli Kauppinen (Janos, mustalaisnuorukainen), Ossi Elstelä (Jahvetti Turpeinen, merimies), Urho Seppälä (impressaario Huijarinen) ja Kalle Rouni (konstaapeli).

Syksyn uutta revyyesitystä ei teatteri Punaisessa Myllyssä enää uskallettu valmistella vuokrasopimuksen irtisanomisen vuoksi. Kuitenkin mustalaisseikkailurevyytä esitettiin teatterissa koko loppuvuoden ajan. Vuoden 1958 loppiaisesta käynnistyi Punaisen Myllyn maakuntakiertue, jonka päätyttyä ei sitten enää koskaan palattu Hämiksen saliin esiintymään. Hämäläis-Osakunta halusi talonsa tilat kulttuurimuutoksessa paremmin nuorison käyttöön eli tanssille ja musiikille. Ossi Elsteä etsi revyyteatterilleen kuumeisesti uutta toimintatilaa.

Revyyteatteri sai uuden esiintymispaikan Alppilan kesäteatterista.

Teatterinjohtaja Ossi Elstelä vuokrasi kahden vuoden sopimuksella Helsingin kaupungilta Alppilan kesäteatterin Linnanmäen takaa revyyteatteri Punaiselle Myllylle. Vuokrasopimuksen ehdot olivat kuitenkin kovia. Näytäntökaudelta kesäteatterin vuokra oli 250 000 markkaa ja revyyteatteri vastasi lisäksi käyttämästään sähköstä sekä talonmies-vahtimestarin palkasta näytäntökaudella. Kaupungille Ossi Elstilän tuli maksaa verovelkansa parin viikon sisällä, jonka hän myös suorittikin. Ossi Elstilä pääsi vieläpä kaupungin ja julkisivulautakunnan kanssa yhteisymmärrykseen Alppilan kesäteatterin kunnostamisesta ja sai sitä varten vielä kaupungilta tukeakin. Alppilan kesäteatteria alettiin heti kunnostaa esityksiä silmälläpitäen. Työtä tehtiin talkoilla, joissa oli mukana jopa teatterin näyttelijäkuntaakin.

Maria Gustava Jotuni.

Kesäteatterin nurmikkoalueet kunnostettiin, teatterialueen istuinpenkit maalattiin ja rakennettiin uusi lava tanssijoita varten. Alppilan kesäteatterissa ei ollut katetta, mutta sateen varalta katsojille myytiin muovisia sadesuojuksia. Ohjelmistovalinta muuttui melko voimakkaasti teatterissa; Alppilan kesäteatterissä esitettiin nyt lähinnä näytelmiä ja paljaita sääriä siellä ei enää näytelty. Teatterin Alppilan aikaiseen ensimmäiseen ensi-iltaan 18.6.1958 valmistui Maria Jotunin (vuoteen 1906 Hagrén, vuodesta 1911 Tarkiainen, s. 9.4.1880 Kuopio ja k. 30.9.1943 Helsinki) näytelmä, Savu-uhri. Teatteriin kiinnitettiin nyt uusia näyttelijöitä, mutta osa yleisöstä ainakin jäi kaipaamaan vanhaa revyyperinnettä Punaisessa Myllyssä.

Riitta, Esko ja Kristiina Elstelä seisovat ja isä-Ossi istuu valokuvassa.

Ossi Elstelä toi kesken kesää vielä Alppilan kesäteatterin näyttämölle teatteriltaan uuden laulunäytelmän, Isännän ääni, jonka ensi-ilta oli 24.7.1958. Näytelmän käsikirjoitti Toivo Kauppinen ja musiikista vastasi säveltäjä Harry Bergström. Laulut näytelmään teki Reino Palmroth ja orkesteria johti Aapo Heimonen. Laulunäytelmän ohjasi Ossi Elstelä ja tanssit suunnitteli Anna-Liisa Hämeensalo. Laulunäytelmän rooleissa näyttelivät: Santeri Karilo (Anselmi), Sirkka Haaranen (Hilma), Gunnel Hanén (Elvi), Ossi Elstelä (Vaari), Leena Takala (Tiina), Einari Ketola (Aatolfi, renki), Anna-Liisa Hämeensalo (Autuura, hänen vaimonsa), Pauli Kauppinen (Väinö), Iris Jokinen (Lilli), Martti Kuningas ja Reijo Lomperi (opiskelijoita), Erkki Viljos (Renki-Tauno), Oiva Luhtala ja Nina Valkonen (maalareita), Riitta Elstelä (tyttö) ja Toivo Rajala (poika) sekä lisäksi tanssiryhmä, nuorisoa ja pärinäpoikia.

 Punaisen Myllyn taru (17. osa)

Näyttelijä ja laulaja Arttu Suuntala.

Tässä revyyssä suomalaiset sotilaat Jermu ja Purnu saavat Purnun omasta sotakokemuksista kirjoittamalla verevällä kirjalla lyövät rahoiksi, joilla pääsevät matkustamaan Bulqueriaan ja liittymään vallankumousdiktaattori Lopezin joukkoihin. Purnu haastaa revyyssä karjalan murretta, kuten Antti Rokkakin Tuntemattomassa sotilaassa, mutta siihen yhtäläisyys sitten loppuukin. Toivo Kärjen tekemä musiikki näytökseen sai kehuja uudistumisestaan; melodiat olivat tuoreita, kauniitakin ja kohtauksien säestys musiikilla hyvin onnistunutta. Baletti sai vahvistusta parilla uudella tyttötanssijalla. Arttu Suuntala kertoo yhdestä kohtauksesta näin: ”Eräässä kohtauksessa seisoin kivääri jalallani ja kaaduin suoraan selälleni. Kaatuminenkin piti sovittaa repliikkeihin ja se meni justiinsa kohdalleen. Se ei sattunut kun sen oli harjoitellut hyvin.”

Pääministeri ja tuleva peresidentti Urho Kaleva Kekkonen.

Pääministeri Kekkonen sai revyyssä jälleen kyytiä poliittisissa vitseissä; samaan aikaan Kekkonen kävi presidenttivaalikamppanjaa, sillä maaliskuun ensimmäinen päivä 1956 oli virkaanastujaispäivä uudelle tasavallan presidentille. Ennen valintaansa Urho Kekkonen asui perheinensä Hämäläisten talolla ja valituksi tultuaan hän muutti asumaan Tamminiemeen, jonka presidenttien käyttöön lahjoitti mesenaatti Amos Andersson. Samaan aikaan ajoittui SAK:n lähes kolmen viikkoa kestänyt yleislakko, joka keskeytti myös Punaisen Myllyn junalla tehdyn kiertueen. Lakon alkaessa teatterikiertue lymyili Jyväskylässä, josta seuraavaksi päiväksi täytyi päästä Tampereelle kahta näytäntöä tekemään. Seurue pääsi Jysäskylästä matkaa bussilla vasta yöllä, sillä polttoainetta ei myöskään saanut kuin erikoisluvalla.

Yleislakko vuonna 1956.

Lakon jälkeen Punaisen Myllyn maakuntakiertueilla ei enää koskaan palattu rautatiekuljetusten pariin, vaan suurlakon jälkeen nokkabussi hoiti kiertuekuljetukset. Ajalle tyypillistä oli tiestön huono kunto, jolloin matkaseurue joutui rospuuttopaikoissa avittamaan bussia työntämällä. Yleislakon jälkeen tapahtui myös toinen merkittävä muutos kiertue-elämässä. Lähinnä Punaisen Myllyn tiukan taloustilanteen vuoksi jouduttiin kiertueilla luopumaan elävästä orkesterista. Orkesteri korvattiin kiertueilla ennakkoon äänitetyllä nauhoituksella, kanttinauhaksi kutsutulla äänitteellä. Nauhan äänitys tehtiin Kulttuuritalolla itse Toivo Kärjen johdolla. Tanssijatytöt olivat äänityksissä mukana, jotta kappaleisiin saatiin tanssijoiden mieleiset tempot vaativiin hyppyihin aikaiseksi.

Tehokas työpari Reino Helismaa ja Toivo Kärki nauhoitusten äärellä.

Osa arvostelijoista kehui Toivo Kärjen musiikin myötäilevän sopivasti esityksen kulkua ja ”koneellinen toisto oli moitteetonta”. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei ”säilyke ole koskaan luonnontuotteen veroinen” ja että ”koneellisuuden maku häiritsi melkoisesti”. Tällaiseen järjestelyyn oli kuitenkin teatterin taloustilanteen vuoksi tyytyminen. Toivo Kärki sovitti taustanauhalle muotikappaleen Rock around the clock, joka sekä aloitti että lopetti revyynäytännön.

”Arvoisa yleisö! Jälleen Punainen Mylly tarjoaa Teille – ja aika sinisilmäisesti – erään tyypillisistä tekeleistään! Teksti joutavanpäiväinen! Touhu kokonaisuudessaan ”vailla taiteellista kunnianhimoa”. Joutavaa jutustelua, vieläpä suulla soukemmalla kuin tavallisesti. Joka kylläkään ei johdu halujen puutteesta. Päinvastoin! Nyt vain ei ”passaa” puhua mitä mieli tekisi. Eipä silti, tiedämme, että Myllyn ystävät tajuavat jopa kuvakieltäkin. Muut, jotka ovat tottuneet nauttimaan tositaidetta joutuvat kyllä kärsimään. Valitamme! Siispä hauskaa iltaa. Valvokaa hyvin!”

Näin teatterinjohtaja Ossi Elstelä puhui revyyn, Päin seiniä, yleisölle. Revyyn ensi-ilta koitti 2.12.1956 teatteri Punaisessa Myllyssä. Revyy oli nähnyt päivänvalon jo Lilla Teaternissa nimellä Upp åt väggarna. Vaikka esitystä mainostettiin laulunäytelmäksi, se sai Lilla Teaternissa osakseen kevyemmän verokohtelun kuin Punaisessa Myllyssä. Jollei kysymys ollut silkasta pahansuopaisuudesta, niin sitten se puhui omaa karua kieltään virkamiesten ruotsin kielen taidosta. Virkamiehet taas puolustelivat suoritustaan sillä, että esitysten ennakkomainokset eivät vastanneet ohjelmien sisältöjä ja siksi revyille asetettu vero oli usein liian pieni. Ainoana Pohjoismaana Suomen verokäytäntö kevyttä taidetta kohtaan oli ainutlaatuista.

Revyyn käsikirjoittaja oli Benedict Zilliacus ja esityksen lavastuksen hoitivat Ossi Elstelä ja Pekka Heiskanen, apunaan koristelussa Anna-Liisa Hämeensalo. Toivo Kärjelle lankesi vastuu jälleen esityksen musiikista ja tanssikoreografiat laati Alexander Sommer (Anna-Liisa Hämeensalo). Esityksen ohjasivat Ossi Elstelä ja Einari Ketola ja puvustus hoidettiin Saimi Hynösen johdolla Punaisen Myllyn ompelimossa. Näyttämöllä loistivat näyttelijät Kauko Hynninen, Ossi Elstelä, Anna-Liisa Hämeensalo, Iris Jokinen, Urho Seppälä, Armas Jokio, Hillevi Juusola, Pauli Kauppinen ja Einari Ketola sekä Maija-Liisa Pohjola.

Punainen Mylly pyrki edustamaan puhdasveristä revyyteatteria, mutta revyyteatterin tekeminen oli Suomen olosuhteissa tehty todella hankalaksi. Hankaluuksien syyt olivat sekä hallinnollisia että kulttuurillisia. Muuan toimittaja tiivisti kirjoituksessaan: ”Meillähän revyy ei näet toistaiseksi voi elää, vaan tämän linjan teatterin on muovattava ohjelmistonsa, tavallisesti epäedulliseen suuntaan, joko musiikillisiksi seikkailufarsseiksi tai operettihuvitelmiksi. Ja silloin useimmiten menettää paljon juuri niitä piirteitä ja mahdollisuuksia, joiden esitysvalmiuteen Punainen Mylly koko ajan on pyrkinyt ja joissa se juuri saattaisi parhaiten kunnostautua. Mutta sisukkaasto on Elstelä kaikesta huolimatta yrittänyt kehittää ja esittää näitä ohjelmia sellaisella ulkonaisella loistolla, sellaisessa hilpeässä vauhdissa ja omalaatuisin ”myllymetkuin”, että tämän teatterin ohjelmat jatkuvasti kuitenkin ovat sangen vilkkaan mielenkiinnon kohteina muodostuneet pitkäaikaisiksi ja siten päässeet esityksellisestikin kehittymään vallan hyvään tasoon.”

Teatterinjohtaja Ossi Elstelä olisi tahtonut koostaa esitykset lyhyistä välähdyksistä sekä perustaa ne jatkuvasti ajan ja maailmantilanteen mukaan kehittyviksi revyyesityksiksi eli katsauksiksi. Revyyn huumori vahtelee kevyestä leikinlaskusta vahvaan parodiaan, joita ryydittää laulu ja musiikki sekä silmänruokana balettitanssit. Näytelmiin ja operetteihin verrattuna yksittäiset revyyt eivät olleet yhtä kiinteitä esityksiä, sillä niiden sisällöt muuntuivat ja niiden tulikin vaihtua. Tähän ei vaikuttanut yksin tulkinta, vaan myös esitysten ajankohta. Myöskään revyyesitysten nimet eivät olleet kovin tärkeässä roolissa teatterille. Punainen Mylly kävi esimerkiksi monilla kiertueilla esityksellä, jonka nimi oli vain Punaisen Myllyn Paraati. Esitykset olivat koosteita parhaimmista kulloinkin ajankohtaan sopivista aiemmista esityksistä tai niiden osista, niitä hieman muokaten. Muita kiertue-esitysten nimiä olivat mm. Pilkepippuria, Syyssalaattia ja Elokuun Revyy, vaikka alinomaan vaalivana vaarana oli esityksillä joutua verottajan hampaisiin. Periaatteessa ruotsalaiset revyyesitykset saivat Suomessa saman verokohtelun, mutta he osasivat verhoilla useammin esityksensä ”näytöskappaleeksi”.

Vuonna 1950 Pohjolan työ kirjoitti näin: ”Revyytaide, joka muualla maailmassa täysin tasavertaisena puolustaa paikkaansa ns. klassillisten taidemuotojen rinnalla, saavuttaa jakamatonta suosiota ja joka on kaikkien kansankerrosten ehtymätön ilon ja virkistyksen lähde, joutuu Suomessa kamppailemaan vahvojen ennakkoluulojen ympäröimänä, suhteettoman, puolueelliselta tuntuvan verotaakan painamana ja aivan ilman valtionapua. Kun vielä otamme huomioon, että suomlaisen revyyn on melkeinpä kasvatettava oma yleisönsä voidakseen saavuttaa ymmärtämystä ja menestyä, tajuamme, että työ on vaikeata ja vaativaa, kysyen tekijältään todellista suomalaista sisua.”

Revyyteatterin täytyi vaihtaa jatkuvasti ohjelmistoaan, esitysten sisältöä muokattiin tarpeen mukaan, esitykseen liitettiin uusia lauluja ja vanhojen kappaleiden sanoituksia muutettiin ja luotiin uusia sketsejä ajankohtaisista aiheista. Vuonna 1948 esimerkiksi teatteri esitti kuutta eri revyytä tai näytelmää, joista lähes kaikki elivät esitysjakson aikana. Muutos ja uusiutuminen koski myös balettinumeroita ja tanssijoita ja muutoksilta eivät säästyneet myöskään puvustajat. Teatterinjohtaja Ossi Elstelä tahtoi tarjota teatterissaan jatkuvasti uutta ja mielenkiintoista katsottavaa ja kuultavaa yleisölleen. Maksavaa yleisöä oli mahdotonta houkutella paikalle esityksiin ilman asiaan kuuluvaa jatkuvaa markkinointia.

Monien katsojien ja varsinkin verottajan vaatimuksesta teatterilta haluttiin juonellisia esityksiä; tämä vaatimus oli suorastaan revyyteatterin ideaa vastaan. Ossi Elstelä tekikin jatkuvaa valistustyötä teatteriyleisölle mm. omilla kirjoituksillaan; hän julkaisi lehteä ”Me iloitsemme”, jossa hän jo vuonna 1949 ilmaisi asiansa näin: ”Jos sanotte, että revyy on hyvin häijyä katseltavaa, niin olette joko seisoallenne kuivettunut tai sitten ette osaa ottaa ihmisluonnetta oikein. On niin mahdottoman paljon asioita, jotka vain pahenevat ellei niistä voi laskea leikkiä. Revyyn keveyden salaisuus on juuri siinä, ettei se tarjoile tomuisia klassikoita, vaan elää päiväperhosleikkiä, jossa ajakohtaiset kupletit päiväntapahtumista asettavat koko vakavan harmaan arkielämämme kokonaan uuteen valoon.”

 

Laulaja Diandra Flores.

Laulaja ja viulisti Diandra Danielle Flores (s. 12.8.1994 Hyvinkää) esiintyi laulajana ensimmäisen kerran julkisuudessa kuuden vuoden iässä ja häntä säesti tuolloin pianisti, kanttori, urkuri ja musiikkineuvos Matti Heroja (s. 8.11.1937 Viipuri ja k. 17.1.2018 Hyvinkää) Hyvinkäällä. Diandra Flores aloitti kuusivuotiaana myös viulunsoiton. Oman nuoremman sisarensa, Deirdre, kanssa hän aloitti lauluduoesiintymiset kahdeksanvuotiaana. Diandra Flores voitti syksyllä 2004 lastenlaulukilpailu Staraoken. Flores on synesteetikko, joka näkee musiikin väreinä ja muotoina. Diandra Floresin isä on kotoisin Chilestä ja hänen äitinsä on suomalainen. Diandran isoisä on hyvinkääläinen eläkeläinen Heino Sinkko (s. 11.7.1930 Helsinki).

Diandra isoisänsä Heino Sinkon sylissä.

Diandra Flores voitti 6.5.2012 Suomen Idols-kisan. Palkinnoksi voitostaan hän sai levytyssopimuksen Universal Musicin kanssa. Diandra oli ensimmäinen naispuolinen Idols-voittaja Hanna Helena Pakarisen (Pakarinen-Niinikoski, s. 17.4.1981 Lappeenranta) jälkeen, joka voitti Idols-kisan ensimmäisellä tuotantokaudella vuonna 2004. Diandralle myönnettiin kultalevy hänen ensimmäisestä albumista, Outta My Head, joka julkistettiin 6.7.2012. Hän laulaa albumilla sekä suomeksi että englanniksi ja albumi sisälsi uusien laulujen lisäksi myös vanhoja lainakappaleita. Diandra debytoi ääninäyttelijänä ensimmäisen kerran kesällä 2012 animaatioelokuvan Ice Age 4 suomenkielisessä versiossa Steffien äänenä.

Diandra Flores osallistui vuonna 2013 Uuden Musiikin Kilpailuun, jossa hän kilpaili paikasta vuoden 2013 Eurovision laulukilpailuun kappaleella ”Colliding Into You”. Diandra sijoittui 9.2.2013 käydyssä finaalissa kolmanneksi. Keväällä 2014 Diandra osallistui Jari Sillanpään, Vicky Rostin, Olli Hermanin, Timo Rautiaisen, Irinan, Lauri Pyrrön ja Stigin ohella MTV3-kanavalla esitettyyn Tähdet, tähdet-ohjelmaan, jossa Diandra lopulta sijoittui toiseksi. Hän toimi yhtenä tähtivalmentajana syksyllä 2014 nähdyssä The Voide Kids-ohjelman toisella tuotantokaudella.

Dynamiittii oli Diandra Floresin 24.10.2014 julkaistun toisen albumin nimi. Dynamiittii-albumin ensimmäinen single, Paha poika, julkaistiin 13.6.2014 ja sen myyntimäärä kipusi kultalevyyn oikeuttavaan määrään. Diandra äänitti alkuun toista albumiaan englanniksi ja albumin oli tarkoitus ilmestyä alun perin jo elokuussa 2013. Hänen toiselta albumiltaan julkaistiin myös single, Lost. Vuoden 2015 marraskuussa julkaistiin Diandra Floresin ensimmäinen joululevy, Kerran joulukuun aikaan. Tämän joululevyn tiimoilta Diandra on tehnyt myös samannimisiä joulukiertueita Suomessa.

Vuoden 2016 toukokuussa julkaistiin single, Huitoo, ja levyllä vierailee rap-artisti Cheek, joka myös on kappaleen säveltäjä. Singlen sanoituksesta vastasivat Cheekin ohella Mats Takila, Mikko Kuoppala, Samuli Sirviö ja Diandra Flores. Syyskuussa 2016 julkaistiin Diadran laulama single, Nadaa. Kumpikaan näistä singleistä ei menestynyt kunnolla. Diandra Floresin esittämä kappale, Light Up the Ice, julkaistiin tammikuussa 2017. Kappale oli Helsingissä järjestettyjen taitoluistelun maailmanmestaruuskilpailujen tunnuskappale. Keväällä 2017 Diandra Flores antoi äänensä Smurffiinan roolissa elokuvassa Smurffit: Kadonnut kylä, elokuvan suomalaisessa versiossa.

Arkkitehti Lars Sonck.

Maanantaina 5.12.2022 Diandra Flores konsertoi loppuunmyydyssä konsertissa Tampereella entisessä Johanneksen kirkossa – nykyisessä Tuomiokirkossa – jota rakennettiin hartaasti vuosina 1902-1907. Kirkkoon mahtuu noin 2000 henkilöä. Kansallisromantiikan kauden kirkon suunnitteli arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki). Kirkko rakennettiin Uudenkaupungin harmaasta graniitista. Kirkkosalin kuuluisat freskot maalasi taidemaalari ja graafikko Hugo Simberg (s. 24.6.1873 Hamina ja k. 12.7.1917 Ähtäri).

Taidemaalari Hugo Simberg.

Diandra Flores esiintyi Tuomiokirkossa triolla, jossa hän laulun lisäksi soitti myös viulua. Diandran nuorempi sisar, Deirdre Flores soitti myös viulua ja lauloi taustoja ja pianoa soitti Emmi Schwartz. Samoin Emmi Schwartz viulua yhden kappaleen verran, joka esitettiin kolmella viululla instrumenttaalinumerona konsertissa. Joulukonsertin kappaleita olivat mm. Joulu on taas, Kerran joulun aikaan (Anastasia elokuvasta kappale Once upon in December), En etsi valtaa loistoa, Tähti luo valoaan, Varpunen jouluaamuna, Joulumuisto, Kehtolaulu, Taivas sylissäin, Hallelujah, Heinillä härkien kaukalon. Ylimääräisenä konsertissa kuultiin vielä Adamin Oi, Jouluyö. Konsertin alkupuolella Diandra pyysi omaan monitoriinsa laulua voimakkaammalle miksaajaltaan; ilmeisesti samalla nousi myös Diandran laulun voimakkuus kirkkosalissa sellaiseksi, että muutamassa kohdassa kipuraja ylittyi.

Pianisti Emmi Schwartz.

 Punaisen Myllyn taru (16. osa)

Näyttelijä Anna-Liisa Hämeensalo.

Näyttelijä Pentti Viljanen ehti viimein elokuvafilmauskiireiltään revyyseen suutarinsälli Hilarius Tavalliseksi. Muissa rooleissa olivat mm. Maija-Liisa Rahkola, Kaarlo Vilska, Urho Seppälä, Anna-Liisa Hämeensalo, Laila Rihte, Irja Rannikko, Iris Jokinen, Rainer Karvinen, Vellu Durham ja Ville Ruuskanen. Näyttämöllä vieraili myös vajaan vuoden mittaisen kiinnityksen ajan nuori ja vaalea Liisi ”Lippe” Marjatta Hokkanen (s. 1931), joka nuoruudestaan huolimatta sopeutui erinomaisen hyvin revyyteatterin joukkoon. Hieman myöhemmin – vuonna 1955 - Lippe avioitui pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kanssa ja hänet nykyään tunnetaan paremmin Lippe Suomalaisena. Ohjaus oli tietysti Ossi Elstelän kädessä ja esityksen puvustuksesta vastasi Irja Laine sekä kapellimestarina toimi Alvar Kosonen ja tanssijat ohjasi Alexander Sommer eli Anna-Liisa Hämeensalo.

Aviopari Lippe ja Kari Suomalainen.

Revyyteatterin ahdas asema talouspuolella nousi sanomalehtikirjoituksissa myös näkyviin, sillä ainakin Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat kiinnittivät aiheeseen huomiota: ”Helsingissä on jo kauan toiminut ja pysynyt hengissä sellainenkin ihme kuin teatteri, joka ei nauti avustusta valtiolta, tuskinpa kunnaltakaan.” (US) ”Ihmettä Punaisen Myllyn kohdalla on, paitsi jo yksin sen ainutlaatuisuus – pystyssä pysyminen vain omin avuin, erityisesti vielä se, että meillä, missä revyytä ei suvaita, vaan tahdotaan se kerrassaan tappaa mm. täystuhoverotuksin, tämä juuri revyymyllyksi alun perin perustettu teatteri on kummasti kestänyt ja selvinnyt tiimellyksessä, jopa luonut tässä puristuksessa aivan omaa, näyttämöllisen ohjelman risteymälajiakin: musiikillis-tanssilliseen farssi-, parodia- tai seikkailufantasiapohjaan liitetään siellä kohennukseksi revyyaineksista parasta loistoa, ajankohtaisia vitsejä ja kupletteja.” (HS)

Näyttelijä Kaarlo Vilska.

Revyyn jälkeen Punaiseen Myllyyn tuli esitysvuoroon operetti, Montmartren Orvokki, jonka esitykset alkoivat 15.5.1955. Operetin loppukohtauksessa oli näyttävä can-can-kohtaus balettitytöilläkin. Operetin ohjasi teatterille Antti Halonen. Alkuperäinen käsikirjoitus oli lähtöisin Julius Brammerilta ja Alfred Grünwaldilta, mutta Antti Halonen hieman päivitti tekstiä. Operetissa näyttäytyivät ainakin Usko Salmi, Arttu Suuntala, Iris Jokinen, Vilho Ruuskanen, Urho Seppälä, Kaarlo Vilska, Anja Haahdenmaa, Irja Rannikko, Pentti Viljanen, Maija-Liisa Pohjola, Laila Rihte ja Rainer Karvinen. Esityksen tanssien koreografina toimi Into Lätti. Punaisen Myllyn baletti suoriutui Lätin koreografiasta mallikkaasti ja Sosiaalidemokraatti kommentoi asiaa näin: ”Niin, Myllyn baletti todella ansaitsee täydet kiitokset, se on jatkuvasti kehittynyt ja yhtenäistynyt, joten se nykyisin pystyy toteuttamaan ankarankin tanssimestarin, jollainen on varmasti ollut Into Lätti, vaikeatkin aivoitukset. Oli onneksi koko esitykselle, että baletin osuus oli varsin huomattava.”

Säveltäjä Emmerich Kálmán.

Operettisävellyksistään tuttu unkarilainen säveltäjä Emmerich Kálmán (s. 24.10.1882 ja k. 30.10.1953) sävelsi myös operetin, Montmarten Orvokki. Kálmán syntyi Imre Koppsteinina Siófokissa Balaton-järven etelärannalla juutalaiseen perheeseen. Hänellä oli tarkoitus ryhtyä konserttipianistiksi, mutta varhain ilmennyt niveltulehdus esti sen ja hän keskittyi säveltämiseen. Hän opiskeli musiikin teoriaa Unkarin kansallisessa kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa (Budapestin musiikkiakatemia), jossa hän opiskeli Béla Bartókin ja Zoltán Kodályn ohella Hans Kösslerin ohjauksessa. Menestystä Kálmán saavutti jo varhaisilla sinfonisilla runoillansa Saturnalia ja Endre és Johanna. Hän sävelsi pianomusiikkia ja kirjoitti useita lauluja. Kálmánin ensimmäisen suuri menestys oli Tatárjárás (Ein Herstmanöver), joka esitettiin 22.2.1908 Budapestin Lustspieltheaterissa. Tämän jälkeen Kálmán muutti Wieniin, jossa hän saavutti maailmanmainetta opereteillaan Der Zigeunerprimas, Die Csárdásfürstin, Gräfin Mariza ja Die Zirkusprinzessin kanssa.

Säveltäjä Franz Lehár.

Emmerich Kálmán ja Franz Lehár (s. 30.4.1870 ja k. 24.10.1948) olivat wieniläisen operetin johtavia säveltäjiä 1920-luvun alkupuolella. Kálmán oli polyfonisesti ja melodisesti lähempänä italialaisen säveltäjän Giacomo Puccinin (s. 22.12.1858 Lucca ja k. 29.11.1924 Bruxelles) musiikkia, mutta orkestroinnissa hän käytti venäläiselle säveltäjälle Pjotr Iijitš Tšaikovskille (s. 7.5.1840 ja k. 6.11.1893) tyypillistä tyyliä. Kálmánille syntyi – Vera Mendelsihnin kanssa - vuonna 1929 hänen ensimmäinen lapsensa, Charles Kalman (1929-2015), josta tuli myöhemmin myös säveltäjä. Emmerich Kálmán oli juutalaisesta syntyperästään huolimatta yksi diktaattori Adolf Hitlerin (s. 20.4.1889 Braunau, Itävalta ja k. 30.4.1945 Berliini) suosikkisäveltäjistä. Anschlussin jälkeen Kálmán hylkäsi Adolf Hitlerin tarjouksen tulla ”kunnia-arjalaiseksi” ja joutui siksi muuttamaan ensin Pariisiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Hän asettui Kaliforniaan asumaan vuonna 1940. Kálmánin maastamuuton jälkeen hänen teostensa esittäminen kiellettiin natsi-Saksassa. Hän muutti takaisin Wieniin New Yorkista vuonna 1949 ja vuonna 1951 hän muutti jälleen Pariisiin, jonne hän myös kuoli vuonna 1953.

Ossi Elstelä varsinaisena monitoimimiehenä sai myös ravintola Fennian ohjelmatarjonnan Helsingissä kukoistamaan ideoillaan ja järjestelykyvyllään. Osittain täysin samat näyttelijät, kuin revyyteatteri Punaisessa Myllyssäkin, vierailivat Fennian esityksissä; lisäksi oli tietysti vierailijoita ja oma orkesteri. Naimamarkkinoilla kabareetytöt olivat niin kysyttyä valuuttaa, että Ossi Elstelä joutui usein hätään, kun tanssitytöt lähtivät avioon miesten perässä. Fennian esitykset alkoivat klo 20 tunnin esityksellä klassista musiikkia ja ravintolan vakiorkesteri oli parhaimmillaan 14-miehinen. Fennian ohjelmassa oli mm. konferenssieri (juontaja), tanssi- ja akrobaattiesityksiä, laulua, sketsejä, yksinpuhelua, chansoneja ja pantomiimia. Ravintola Fenniassa juontajana toimi pitkään Jarl Eugen Malmstén (s. 16.2.1907 Helsinki ja k. 1.9.1993 Helsinki), jolle Reino Helismaa laati asiaankuuluvan päivänpoliittisen alkukupletin.

Muusikko ja laulaja Jarl Eugen Malmstén.

Ravintola Fenniassa pyörinyt teatterin kabaree ei ollut mikään varsinainen rahasampo ja monasti toiminta tuotti tappiota. Selviä poikkeuksia tästä olivat tietysti vapun- ja uudenvuodenaatot. Veromerkkikirjat täytettiin joulun alla ja vappuna kerättiin kasaan kesälomakorvaukset. Sesonkiaikoihin teatterin henkilökunta pyöritti esityksiä neljässä eri paikassa: Hämäläisten talolla, Savoyssa, Fenniassa ja Konservatoriolla. Oli todella lennokasta siirtyä esityksistä toisiin. Hämäläisten talolla ja Konservatoriolla oli usein kaksi esitystä illassa. Arvo Koskimaan orkesteri soitti yleensä Konservatorion esityksissä. Kiireisintä siirtymisten vuoksi esityksissä oli kuitenkin balettitytöillä, jotka joutuivat esiintymään kaikissa neljässä paikassa. Anna-Liisa Hämeensalo oli kouluttanut tanssitytöt tarpeeksi nopeiksi myös siirtymiseen paikasta toiseen.

Näyttelijä Sylva Rossi.

Näyttelijä Sylva Rossi (oik. Olga Sylvia Lehtelä, o.s. Saastamoinen, s. 23.10.1908 Lappeenranta ja k. 9.11.1992 Helsinki) kävi koulunsa venäläisessä sisäoppilaitoksessa ja opiskeli vielä myöhemmin tanssia Zegriginin balettikoulussa. Ensimmäisen teatterikiinnityksensä Rossi sai vuonna 1925 Viipuriin. Viipurista Sylva Rossi siirtyi Lahteen ja edelleen Turkuun, Tampereelle sekä Helsinkiin. Sylva loisti varsinkin operettien tähtenä. Rooleissa hänet nähtiin ainakin Iloisessa leskessä, Luxemburgin kreivissä ja Erämään laulussa. Samoin hän loisti Pygmalionin kukkaistyttö Elizana, Sateen Saidyn ja Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään-näytelmän Katriinan rooleissa. Sylva Rossi oli naimisissa näyttelijä Matti Jalmari Johannes Lehtelän (s. 28.5.1906 Riihimäki ja k. 13.4.1971 Helsinki) kanssa. Sylva Rossin muuntautumiskyky tunnettiin hyvänä ja hän oli erittäin pidetty näyttelijä sekä kollegoiden että yleisön seurassa. Pitkän teatteriuran jälkeen Punaisessa Myllyssä Sylva Rossi siirtyi MTV-teatteriin näyttelijäksi teatterin perustamisesta lähtien vuonna 1965 ja jäi MTV-teatterista eläkkeelle vuonna 1973. Hän näytteli myös Pyynikin kesäteatterissa, jonka perustivat näyttelijät Yrjö Kortesmaa (s. 23.2.1921 Viipuri ja k. 16.9.1997 Helsinki) ja Toivo Sulo Armas Mäkelä (s. 26.9.1909 Loviisa ja k. 20.4.1979 Helsinki) Tampereen Kesäteatterin nimellä vuonna 1948 Joselininniemeen Pyhäjärven rantaan. Näyttelijä Sylva Rossi kuoli 9.11.1992 Laakson sairaalassa 84-vuotiaana.

Näyttelijä ja säveltäjä Urho Nikolai Seppälä (s. 23.6.1900 ja k. 16.7.1961 Helsinki)

Qvintuksen käsikirjoittama Poikin-pitkin-revyy tuli ensi-iltaan Punaisessa Myllyssä 4.12.1955. Säveltäjä Toivo Kärki teki revyyn musiikin ja kapellimestarina näytöksissä toimi Toivo Lampén. Ossi Elstelä ohjasi esityksen ja revyyn lavastuksen hoiti Pekka Heiskanen. Esityksen puvuista vastasi Saimi Hynönen ja tanssit suunnitteli Alexander Sommer eli Anna-Liisa Hämeensalo. Revyyssä olivat mukana Arttu Suuntala (Purnu), Einari Ketola (Jermu), Kauko Laurikainen (Kenraali Lopeä), Ossi Elstelä (Kenraali Lopeä Kauko Laurikaisen jälkeen), Pauli Kauppinen (Rodrigo), Anna-Liisa Hämeensalo (Lulubelle Davis), Urho Seppälä (Läskiposki Clarkson, ministeri Nokkonen), Iris Jokinen (Betty), Maija-Liisa Pohjola (Donna Mercedes), Laila Rihte (Neekeripalvelija Mamy), Irja Rannikko (lehtimummo, kapakoitsijatar).