Friedrich Carl von Savigny.

Oikeuden historiallinen koulukunta on 1800-luvulla syntynyt Saksan oikeutta tutkinut oikeusopin suuntaus. Romantiikkaan nojaten oikeuden historiallinen koulukunta painotti oikeuden historiallisia rajoitteita. Koulukunta vastusti aikaisempia luonnonoikeuden ja rationaalisen oikeuden (Vernunftrecht) suuntauksia.

Historiallinen koulukunta pohjautuu Saksan Badenin Lörrachissa syntyneen juristi Gustav Hugon (s. 23.11.1764 ja k. 15.9.1844) ja erityisesti Friedrich Carl von Savignyn kirjoituksiin ja opetuksiin. Luonnonoikeuden koulukunnan kannattajat ajattelivat, että oikeus voidaan löytää vain rationaalisella deduktiolla ihmisluonnosta. Aloitettuaan ensin opiskelunsa Karlsruhessa Gustav Hugo jatkoi opintojaan edelleen lain parissa Göttingenin yliopistossa kolmen vuoden ajan. Tohtorin tutkinnon hän suoritti vuonna 1788 Hallen yliopistossa ja professoriksi hänen nimitettiin vuonna 1792.

Historiallisen koulukunnan perusoletus oli, että oikeutta ei tule tarkastella sattumanvaraisena sääntelyn ryhmittelynä, jonka joku viranomainen on asettanut. Sen sijaan tämä sääntely tulee nähdä kansakunnan vakaumuksen ilmaisuna samoin kuin kieli ja tavat ovat kansakunnan itseilmaisua. Oikeus perustuu yleisen tietoisuuden muotoon nimeltä kansanhenki (Volksgeist). Oikeus voi johtua viranomaisten sääntelystä, mutta useammin oikeus kehittyy orgaanisesti ajan myötä ilman viranomaisten puuttumista asiaan. Jatkuvasti muuttuvilla ihmisten käytännön tarpeilla on erittäin tärkeä rooli tässä jatkuvassa orgaanisessa kehityksessä.

Oikeusjärjestyksen kehittyessä on oikeusoppineiden ammatillinen velvollisuus (merkityksessä työn jakautuminen yhteiskunnassa) perustaa akateemiset työnsä oikeudesta ottamalla selvää kansan tahdosta. Tällä tavoin oikeusoppineet ruumiillistavat yleisen tahdon. Historiallinen koulukunta jakautui romanisteihin ja germanisteihin. Romanistit, joihin myös Savigny kuului, ajattelivat kansanhengen tulevan esille roomalaisen oikeuden reseptiossa. Germanistit (esim. Karl Friedrich Eichhorn, Jacob Grimm, Georg Beseler, Otto von Gierge) taasen näkivät keskiaikaisen saksalaisen oikeuden olevan kansanhengen ilmentymä. Historiallisella koulukunnalla oli merkittävä vaikutus oikeuden akateemiseen tutkimiseen Saksassa. Georg Friedrich Puchta ja Bernhard Windscheid jatkoivat Savignyn aloittamaa romanistista juonnetta johtaen niin sanotun pandektioikeuden syntyyn, joka nähdään käsitelainaoppina (Begriffsjurisprudenz).

Friedrich Carl von Savigny (s. 21.2.1779 Frankfurt am Main ja k. 25.10.1861 Berliini) oli preussilainen juristi ja historioitsija, joka perusti oikeiden historiallisen koulukunnan. Savigny kuului lorrainelaiseen perheeseen, jonka sukunimi on peräisin Charmes´n lähellä olevasta linnasta Moselin laaksossa. Jäätyään 13-vuotiaana orvoksi hänestä huolehti holhooja. Vuonna 1795 hän aloitti oikeustieteen opinnot Marburgin yliopistossa. Hänen opettajiinsa kuuluivat muun muassa saksalaisen rikosoikeuden uudistuksen uranuurtaja Anton Bauer (1772–1843) ja merkittävä keskiajan oikeuden tuntija Philipp Friedrich Weiß. Savigny on yksi oikeuden historiallisen koulukunnan perustajista. Koulukunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopassa. Hänen oppilaisiinsa kuului belgialainen oikeushistorioitsija Auguste van Dievoet Hän toimi Jacob ja Wilhelm Grimmin opettajana.

Opiskeltuaan Jenassa, Leipzigissa, Göttingenissä ja Hallessa Savigny palasi Marburgiin, jossa hänet vuonna 1800 promovoitiin tohtoriksi ja jossa hän opetti rikosoikeutta ja pandektioikeutta. Vuonna 1803 ilmestyi hänen kuuluisa tutkimuksensa omistamisoikeudesta, Das Recht des Besitzes. Anton Thibaut ylisti tutkimuksen mestariteokseksi, joka lopetti vanhan kriittisen tutkimuksen Rooman oikeudesta. Teos nousi nopeasti Euroopassa maineeseen ja on edelleen merkittävä virstanpylväs oikeuskäytännön historiassa. Savigny nai vuonna 1804 Kunigunde Brentanon, Bettina von Arnimin ja runoilija Clemens Brentanon sisaren. Samana vuonna Savigny aloitti laajan matkan Ranskan ja Etelä-Saksan läpi etsien uusien Rooman lain lähteitä. Vuodesta 1808 alkaen Savigny opetti kolmen lukuvuoden ajan Landshutin yliopistossa roomalaista oikeutta professorina. Vuonna 1810 Savigny nimitettiin Rooman oikeuden puheenjohtajaksi Berliinin yliopistossa varsinkin kielitieteilijä, filosofi ja diplomaatti Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin vaatimuksesta. Berliinissä Savigny perusti oikeustieteellisen tiedekunnan yhteyteen ylimääräisen tuomioistuimen, joka oli toimivaltainen antamaan lausuntoja tapauksista, jotka tavalliset tuomioistuimet olivat sille siirtäneet. Hän osallistui myös hyvin aktiivisesti tämän lautakunnan toimintaan. Berliinissä ollessaan Savigny ystävystyi Barthold Georg Niebuhrin ja Karl Friedrich Eichhornin kanssa.

Vuonna 1814 Savigny julkaisi pamfletin, Vom Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung und Rechtswissenschaft. Vuotta myöhemmin Savigny perusti yhdessä Eichhornin ja Johann Friedrich Ludwig Göschen kanssa Zeitschrift für geschichtliche Rechtswissenschaft-julkaisun. Samana vuonna 1815 Savigny julkaisi myös ensimmäisen osan Geschichte des römischen Rechts im Mittelalterista (Rooman oikeuden historia keskiajalla), jonka kuudes ja viimeinen osa ilmestyi vasta vuonna 1831. Ensimmäisessä osassa Savigny käsitteli Rooman oikeuden historiaa imperiumin hajoamisesta 1200-luvun alkuun.

Savigny nimitettiin vuonna 1817 Preussin maakuntien järjestämistoimikunnan jäseneksi sekä Staatsrathin (osavaltion neuvoston) oikeusministeriön jäseneksi. Hänestä tuli vuonna 1819 Reinin maakuntien korkeimman muutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja hänestä tehtiin vuonna 1820 Preussin säännösten tarkastusvaltuuskunnan jäsen. Vuonna 1822 hänellä todettiin hermostosairaus. Savigny aloitti vuonna 1835 yksityiskohtaisen työn nykyaikaisen Rooman oikeudesta, System des heutigen römischen Rechts (8 osaa vuosina 1840-1849). Maaliskuussa 1842 hän lopetti toimintansa professorina, kun hänet nimitettiin ”Grosskanzleriksi” (korkea liittokansleri), Preussin oikeusjärjestelmän päälliköksi. Tässä toimessa hän vielä edisti useiden tärkeiden lakiehdotusten aikaan saantia. Vuonna 1848 Savigny erosi ja jätti tämän viran.

Vuonna 1850 Savignylta ilmestyi viidessä osassa julkaisu, Vermischte Schriften (Sekalaiset kirjoitukset), joka koostui pienten teosten kokoelmasta, jotka oli julkaistu vuosina 1800-1844. Savignya pidettiin koko Saksassa ”suurena mestarina” ja nykyaikaisen oikeuskäytännön perustajana. Hän julkaisi vuosina 1851 ja 1853 teoksen velkasopimuksesta, Das Obligationenrecht, kaksiosaisen teoksen siitä, mitä englanninkieliset lakimiehet pitävät sopimusoikeutena. Se oli oiva lisä Rooman nykyaikaista lakia koskevalle työlle, jossa Savigny puolusti lain historiallisen käsittelyn välttämättömyyttä.

Savigny lukeutui saksalaiseen Gustav Hugon perustamaan historialliseen juristien koulukuntaan ja osallistui voimakkaasti tämän koulukunnan vahvistamiseen. Teokset, joista Friedrich Carl von Savigny parhaiten tunnetaan, ovat Recht des Besitzes ja Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung, jossa Savigny väitti, että laki on olennainen osa kansallista elämää. Hän vastusti ranskalaisten 1800-luvun juristien ja Benthamin yhteistä ajatusta, jonka mukaan laki voidaan määrätä mielivaltaisesti maalle riippumatta sen sivilisaation tilasta ja historiasta. Toinen tärkeä Savignyn ajatus oli, että oikeuden käytäntöä ja teoriaa ei voida erottaa vahiongoittamatta molempia.

Savignysta tuli vuonna 1843 Preussin oikeusministeri, ja tässä virassa hän uudisti maan oikeutta. Hänen poikansa Karl Friedrich von Savigny (1814–1875) toimi myöhemmin Preussin ulkoministerinä.

 

Kenkätehtailija Emil Aaltonen Pyynikin työhuoneessaan.

Syyskuun toinen päivä vuonna 1919 Tampereen kaupunginvaltuusto kirjasi pöytäkirjaansa kenkätehtailija Emil Aaltosen (s. ) 28.8.1919 miljoonan markan lahjoituksen Tampereelle rakennettavaa yleistä keskuskirjastotaloa varten. Tehtailija Aaltonen ei lahjoituskirjeessään asettanut lahjoitukselleen mitään ehtoja. Hän jätti keskuskirjaston käytännön toteuttamisen luottamuksella kirjastovaliokunnan – jonka kaupunginvaltuusto asetti – harteille. Kirjastovaliokunnan puheenjohtajana toimi varatuomari, historioitsija ja kunnallisvaikuttaja Yrjö Rafael Raevuori (vuoteen 1906 Hagelberg, s. 24.12.1889 Riihimäki ja k. 21.12.1975 Helsinki).

Kirjastovaliokunnan myötämielisessä lausunnossakaan ei asetettu keskuskirjaston käyttömuotoihin tai sivistyspoliittisiin näkemyksiin mitään reunaehtoja. Valiokunta ainoastaan ehdotti Emil Aaltosen lahjoituksen ottamista vastaan ja rahalahjan siirtoa ”lukusalin ja kirjaston rahastoon” sekä tehtailija Aaltosen kutsumista kirjastovaliokunnan jäseneksi. Kaupunginvaltuuston pöytäkirjasta löytyy seuraava lainaus:

”On mieltä ylentävää tämänlaatuisena aikana nähdä, että kuntalaisten joukossa on henkilöitä, jotka käyttävät työnsä, yritteliäisyytensä ja käytännöllisen kokemuksensa siten, että silla lailla karttuneita varoja eivät käytä yksinomaan omaksi hyödyksi, omaksi eduksi, oman mukavuuden saavuttamiseksi, vaan että se seikka jää sivuseikaksi ja pääasiaksi tulee, kuten tässä on tullut, käyttää näin saadut varat kuntalaisten hyväksi, lähimmäisten hyväksi. On aivan luonnollista siis, että kaupungin Valtuusto, kuten Valmisteluvaliokunta ehdotti, lausuu syvimmän kiitoksensa tällaisen jalon esimerkin antajalle.”

Myös vuonna 1881 perustettu Aamulehti kirjoitti 30.8.1919 pääkirjoituksessaan Tampereella, ”jossa ruumiillinen työ antaa suurenmoisen leiman kaupungille, täällä jos missään tarvitaan myös taloa, joka korkealle kohottaa henkisen työn lippua. Niinkuin yksilössä henki ja aine ovat välittömästi yhdistettyjä ja olemus surkastuu, jos eivät ne tarpeet, joita me tarvitsemme niin henkisesti kuin ruumiillisesti, tule kunnollisesti ja tasasuhtaisesti vaalituiksi, aivan samoin on elämän laita yleensä.” Kaiken pohjana tulee olla ”henkinen valistus, se valistus, joka opettaa antamaan kaikelle rehelliselle työlle arvon ja joka velvoittaa meitä alati muistamaan, mitä meiltä vaatii kunnioitus itseä ja lähimmäistä, yhteiskuntaa, valtiota, kansaa ja isänmaata kohtaan”. Tampereelta oli pitkään puuttunut yksi huomattava keino tässä työssä; kunnollinen kirjastotalo. Kunnan huonon talouden vuoksi oli vedottu kaupungin liikemiehiin: ”olemme tilaisuudessa toteamaan, että Tampereella on toiminut, suurella menestyksellä toiminut, uranuurtaja alalla, kohonnut vähäisistä oloista varakkaaksi mieheksi ja samalla osannut säilyttää mielensä liiaksi mammonaan kiintymättä. Hän, vaikkei ole käynyt muuta koulua kuin sitä kaikkein tärkeintä, nimittäin kokemuksen koulua, joka tekee sivistyneeksi, kun sitä avosilmin osaa käydä, hän on oppinut tuntemaan työn arvon ja oppinut käsittämään hiljaisten hetkiensä itsetutkistelemuksissa, mikä etu on tiedosta, kunhan sitä oikein käyttää.”

Tampereella ilmestynyt sosiaalidemokraattinen Kansan Sana-lehti julkaisi myös oman, hyvin katkeran kirjoituksensa kenkätehtailija Emil Aaltosen lahjoituksesta, jota seuraavaksi lainaan: ”Niin ettei se niinkään jalosta sydämestä se miljoona tainnut sentään lähteä vaikka täti Voipio eilen illalla valtuuston kokouksessa kädet ristissä ja katse taivaalle kohotettuna sitä vakuutti. Pikemminkin kannusti miljonääriä lahjoituksiinsa se kalvava omatunto, sillä ne rahat olivat nälkäisen suutariparven sapuskarahoja ja niiden kokoon haalimisessa on monta kalvasta työläistä koneensa ääreen sortunut, jättämättä uuraan työnsä tuloksina jälkeensä muuta kuin itkevän vaimon ja repaleisia lapsia.” Arvet olivat vielä arkoja kansalaissodan jäljiltä ja Emil Aaltosen juristi olisi tahtonut nostaa kanteen törkeästä herjauksesta. Tehtailija Aaltonen ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi, vaan piti parempana olla asiaa kommentoimatta.

Tehtailija Emil Aaltonen tuli lahjoituksensa ansiosta valituksi kirjastovaliokunnan jäseneksi ja uuden keskuskirjastotalon rakennuslautakuntaan; valiokunnan varapuheenjohtajana Emil Aaltonen oli hyväksymässä mm. lautakunnan laskuja. Valiokunta etsi ja löysi kirjastotalolle paikan, ehdotti kirjaston rakennuslautakunnan perustamista sekä selvitti hankkeen kustannusarvion laatimiseksi luonnoksia kirjastotalon pohjapiirroksiksi. Valiokunta laati samoin arkkitehteja varten luonnoksen kilpailusuunnitelmaksi ja vihdoin käsitteli rakennuspiirustuksista järjestetyn kilpailun tulokset. Emil Aaltonen osallistui itse jopa valiokunnan mukana tutkimuksiin, jossa valittiin keskuskirjaston ulkoväri.

Tampereen tuore keskuskirjastotalo vihittiin käyttöönsä Aleksis Kiven päivänä 10.10.1925. Rehtori Kaarlo Tiililä kuvaili päiväkirjassaan avajaistunnelmia seuraavasti: ”Aleksis Kiven päivänä tänään vihittiin uusi Kirjastotalo. Olin koulun puolesta kutsuvieraana, mutta en illallisilla, jotka pidettiin vain kutsutuille. Suurenmoinen palatsi tämä uusi talo. E. Aaltosen miljoona on tehnyt sen mahdolliseksi. Kun sosialisti Kanto, valtuuston nyk. puheenjohtaja, puheessaan häntä kiitti, teki hän sen tavalla, ettei A. tietänyt, pitikö hänen seisoa vai istua. Pikku asia, mutta häiritsevä. Tilaisuus oli muuten taas niistä, joissa sosialistit ja porvarit yhdessä esiintyivät ja elivät. O. Mantereen puhe hipaisi politiikkaa, kun hän on puhunut puolustusmenojen vähentämisestä. Nyt hän koetti sanoa, että vapaa valistustyö turvaa kansan ulkonaisestikin.”

Vuonna 1920 perustettu kuvataiteilijoiden etujärjestö, Tampereen Taiteilijaseura, hankki varoja patsashankkeeseen kansalaiskeräyksellä; pääasiallinen patsashankkeen rahoittaja 200 000 markalla oli kuitenkin kenkätehtailija Emil Aaltonen. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (s. 8.3.1894 Karinainen ja k. 30.5.1966 Helsinki) voitti vuonna 1926 järjestetyn muistomerkkikilpailun teoksellaan Runoilija ja muusa. Patsas on kirjailija Aleksis Kiven (Alexis Stenvall, s. 10.10.1834 Nurmijärvi ja k. 31.12.1872 Tuusula) muistomerkki ja se sijaitsee Tampereen vanhan kirjastotalon (Kulttuuritalo Laikun) pääsisäänkäynnin edustalla. Muistomerkki paljastettiin Hämeen heimojuhlien yhteydessä Tampereella 11.8.1928.

Muistomerkin allegorisessa veistoksessa runouden henki siunaa taiteilijan kutsumuksella ja runoilija kohottaa oikean kätensä sydäntänsä kohti. Patsas oli laatuaan ensimmäinen Suomen henkilömuistomerkkien historiassa, jossa aihetta käsiteltiin vertauskuvan kautta. Pronssiveistoksen kokonaiskorkeus on 255 cm, josta graniittijalusta vie 120 cm. Patsaan hahmot ovat tekijälleen tyypillisesti suuripäisiä, korkeaotsaisia ja pienikätisiä sekä -jalkaisia; miehen keho on atleettinen ja naisen vartalo tyylitelty korkealle sijoitettuine rintoineen. Patsaan hahmojen eleet suuntautuvat sekä ylös että alas päin. Patsaan jalustassa on vertauskuvallinen lyyra ja reliefikuva Aleksis Kivestä sekä ote Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä: ”Ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen hän katseli”. Wäinö Aaltonen on veistänyt myös Helsingin Rautatietorilla Kansallisteatterin edustalla 10.10.1939 paljastetun Aleksis Kiven patsaan.

 

Suomenkielen ja kirjallisuuden professori Emil Nestor Setälä.

Ratsutilallisen, Otto Setälän, poikana syntyi Kokemäellä Emil Nestor Setälä (s. 27.2.1864 ja k. 8.2.1935 Helsinki) pahojen nälkävuosien aikoihin. Otto-isä kuoli lavantautiin vuonna 1867 ja Emil jäi kasvatettavaksi tätinsä ja tämän miehen perheeseen, jotka olivat Branderin sivistyssuvun jäseniä. Vuonna 1998 pystytettiin Kokemäelle kuvanveistäjä Lauri Astalan (s. 6.10.1958 Valkeakoski) tekemä Emil Nestor Setälän elämäntyötä symboloiva muistomerkki, Kielioppi. Se esittää maahan juurtunutta kirjaa, jonka juurista kasvaa kielioppiteosta kannattelevia joonialaisia pylväitä.

Kokemäen Setälöiden kantaisänä pidetään Kokemäen laamanninkäräjien lautamiestä, Heikki Sonnia, joka historian kirjoissa mainitaan vuonna 1455. Setälän suvun tunnuksena on vanhoista puumerkeistä muunneltu Z-merkki, jonka pohjalta suku otti 1940-luvulla käyttöön taiteilija Germund Paaerin piirtämän vaakunamerkin. Setälän suku viljeli Sonnin tilaa Sonnilan kylässä Kokemäellä.

Nuori Emil Setälä osoittautui hyvin lahjakkaaksi pojaksi ja hänet laitettiin opintielle vuonna 1873 perustettuun Hämeenlinnan normaalilyseoon. Koulussa ovat sittemmin opiskelleet mm. Eino Leino, Jean Sibelius, Veikko ”Vexi” Salmi ja Antti Hammarberg eli Irwin Goodman. Jo 16-vuotiaana Emil Setälä laati Suomen kielen lauseoppi-teoksensa opettajansa Arvid Oskar Gustaf Genetzin (s. 1.7.1848 Impilahti ja k. 3.5.1915 Helsinki) rohkaisemana. Arvid Genetz käytti kirjailijanimenään nimeä Arvi Jännes. Setälän teosta – sama koskee hänen myöhemmin kirjoittamaansa Suomen kielen oppikirjaa Kaarlo Niemisen ja Aulis Ojajärven uudistamana – käytettiin pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle asti Suomen oppikouluissa äidinkielen kieliopin oppikirjana.

Arvid Oskar Gustaf Genetz.

Emil Setälä opiskeli yliopistossa kielitiedettä ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1885. Hän sai arvosanan laudatur suomesta, latiasta ja sanskriitista sekä vertailevasta kielentutkimuksesta. Vuoden 1886 lopussa hän julkaisi väitöskirjansa suomen kielen modusten ja tempusten kehityksestä. Emil Setälä käytti väitöskirjassaan nuorgrammaattista tutkimusmetodia ensimmäisenä Suomessa. Setälä teki vuosina 1888-1890 tutkimusmatkoja liiviläisten, vepsäläisten ja vatjalaisten parissa ja matkoilta keräämänsä aineiston pohjalta Setälä ryhtyi valmistelemaan itämerensuomalaisten kielten vertailevaa äännehistoriaa, jonka konsonantteja käsittelevä ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1891.

Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professori ja runoilija Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki) kuoltua Emil Setälä kilpaili Arvid Genetzin kanssa vapautuneesta Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virasta. Tämä kaksikon kilpailu virasta myrkytti oppilaan ja opettajan välit. Vuonna 1893 professuuri jaettiin siten, että Arvid Genetz sai fennougristiikan professorin arvon ja Emil Setälästä tuli suomen kielen professori. Setälä oli miehistä kuitenkin se, joka määritteli Suomen kielitieteen ohjelman vuosikymmeniksi. Setälä alkoi ensimmäisenä käyttää suomen kieltä yliopiston konsistorin istunnoissa.

Emil Setälä luonnosteli laajan suomen kieltä ja suomalais-ugrilaisia kieliä koskevan keruu- ja julkaisuohjelman, joka sittemmin on hyvin pitkälle toteutunut. Mm aloitettiin Suomen murteiden sanakirjan, Suomen etymologisen sanakirjan ja karjalan kielen sanakirjan toimittaminen juuri Emil Setälän aloitteesta. Kielitieteilijä ja kansanrunouden tutkija Kaarle Leopold Krohnin (s. 10.5.1863 Helsinki ja k. 19.7.1933 Sammatti) kanssa Emil Setälä perusti tieteellisen aikakausikirjan, Finnisch-ugrische Forschungen ja toimitti sitä vuodesta 1901 lähtien. Setälä oli aloittamassa myös teoksen Suomen kansan vanhat runot – 34-osaista teosta – toimittamista.

Emil Setälän merkittävin tieteellinen ansio liittyy suomalais-ugrilaisten kielten äännesuhteiden selvittämiseen. Setälän toimittama Yhteissuomalainen äännehistoria on säilyttänyt asemansa fennougristiikan klassisena tutkimuksena. Siinä on ensimmäisenä annettu kohtuullisen luotettava kuva itämerensuomalaisten kielten ja tärkeimpien suomalais-ugrilaisten kielten konsonantistossa ilmenevistä äännesuhteista. Suomalais-ugrilaisten kielten vokaalihistoriaa Emil Setälä ei pystynyt selvittämään. Setälä kannatti pitkään virheelliseksi osoittautunutta astevaihteluteoriaa, joka oli saanut innoituksensa indoeurooppalaisten kielten tutkimuksesta. Emil Setälä oli mukana selvittämässä samojedikielten suhdetta suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kansanrunoudentutkimuksen alalta setälä julkaisi mm. teoksen, Sammon arvoitus vuonna 1932.

Nuorempana Emil Setälä kannatti Suomalaisen puolueen politiikkaa sekä avusti Uusi Suometar-lehteä vuosina 1891-1899. Setälä toimi vuosina 1880-1922 Söderströmin julkaiseman aikakausjulkaisu Valvojan toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1897-1905. Routavuosiksi kutsuttujen sortovuosien (1899-1905) alkaessa Setälä liittyi perustuslaillisiin nuorsuomalaisiin, joiden puoluehallintoon Setälä kuului vuodesta 1902 lähtien. Emil Setälä oli Helsingin kaupaunginvaltuuston jäsen vuosina 1903-1906, valtiopäivillä pappissäädyn edustaja vuosina 1904-1906 sekä kuului eduskuntauudistusta valmistelevaan komiteaan. Setälä oli kansanedustajana vuodet 1907-1909, 1910-1911 ja 1917-1927. Setälä toimi eduskunnan perustuslakivaliokunnan ensimmäisenä ja moninkertaisena puheenjohtajana sekä edustajana kirkolliskokouksessa vuosina 1898, 1903 ja 1918.

Oskari Tokoin (sd) senaatti muodostettiin keväällä 1917 ja Emil Setälä tuli kirkollistoimikunnan johtoon (opetusministeriksi) siihen. Setälästä tuli kolmen kuukauden ajaksi virkaa tekevä puheenjohtaja, kun sosiaalidemokraatiti erosivat senaatista saman vuoden syksyllä. Emil Setälä jatkoi kirkollistoimikunnan johdossa myös itsenäisyyssenaattina tunnetussa Svinhufvudin senaatissa ja sitä seuranneessa Juho Kusti Paasikiven senaatissa. Emil Setälän katsotaan merkittäviltä osin kirjoittaneen tekstin Suomen itsenäisyysjulistukseen ja hän sommitteli myös sen yhteydessä eduskunnalle annetun hallitusmuotoesityksen, joka ei vielä siinä yhteydessä toteutunut. Kulttuuriliberaali Emil Setälä oli laittamassa liikkeelle mm. oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakia, joiden toteutuminen kuitenkin viivästyi vuoteen 1921 saakka.

Antti Agathon Tulenheimo.

Emil Setälä järjesti Suomen ortodoksisen kirkon kansallistamisen eli sen erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917 ja kytkemisen Suomen toiseksi valtionkirkoksi. Roomalaiskatolisen kirkon asemaakin hän yritti järjestää, mutta tämä tapahtui huonommalla menestyksellä. Vuonna 1923 Suomen ortodoksinen kirkko liittyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja Emil Setälä edusti Suomen valtiota Konstantinopoliin matkustaneessa lähetystössä. Valtiomuotokiistan aikana vuonna 1918 Emil Setälä siirtyi monarkistien puolelle ja päätyi Kansalliseen Kokoomuksen; puolueen puheenjohtajana Setälä toimi vuosina 1920-1921. Setälä vaikutti arvovallallaan melkoisesti Suomen lainsäädäntöön itsenäisyyden alkuvuosina. Setälä oli keskeinen vaikuttaja luonnosteltaessa Suomen kielipolitiikan periaatteita ja hän vaikutti merkittävästi yliopistolakien ja tekijänoikeuslain syntyyn. Kokoomuksen oppositioasema siirsi Setälän syrjään päätöksenteosta, mutta hän palasi vielä opetusministeriksi Antti Agathon Tulenheimon (vuoteen 1906 Thulé, s. 4.12.1879 Kangasala ja k. 3.9.1952 Helsinki) hallitukseen vuonna 1925 ja sitä seuranneeseen Kyösti Kallion II hallitukseen ulkoministeriksi. Ulkoministerikautta seurasi lyhyt diplomaattiura Suomen lähettiläänä Kööpenhaminassa ja samanaikaisesti myös Budapestissa vuosina 1927-1930.

Emil Setälä omisti 1920-luvun alusta lähtien Toimela-nimisen 60-hehtaarisen tilan Tuusulassa; tila oli aivan Sibeliuksen Ainolan, Juhani Ahon Aholan ja Järnefeltien Suvirannan naapurissa. Tilan vanha nimi oli Lepola, tuolloin tila oli arkkiatri Otto Hjeltin omistuksessa. Setälä avioitui vuonna 1891 professori Julius Krohnin tyttären, kääntäjä, kirjailija ja toimittaja Helmi Krohnin kanssa. Tämä avioliitto päättyi kuitenkin avioeroon vuonna 1913. Heidän lapsiaan olivat toimittaja, valokuvaaja, tutkija ja tietokirjailija Vilho Setälä (s. 4.4.1892 Helsinki ja k. 11.4.1985 Espoo), arkkitehti Salme Setälä (s. 18.1.1894 Helsinki ja k. 6.10.1980 Helsinki), kirjailija Annikki Setälä (s. 29.7.1900 Helsinki ja k. 10.2.1970 Rovaniemi). Vilho Setälä julkaisi vuonna 1940 teoksensa, Valokuvaus tieteenä ja taiteena. Pian avioeron jälkeen Emil Setälä avioitui tanskalaisen professorin Vilhelm Thomsenin (s. 25.1.1842 Kööpenhamina ja k. 13.5.1927 Kööpenhamina) tyttären, Kristianen kanssa. 

Professori Vilhelm Thomsen.

Emil Setälä valittiin vuonna 1926 Johan Richard Danielson-Kalmarin (s. 7.5.1853 Hauho ja k. 23.5.1933) seuraajana yksityisen suomenkielisen Turun yliopiston kansleriksi, missä toimessa hän jatkoi kuolemaansa asti. Vielä 1930-luvulla Setälää konsultoitiin asiantuntijana Helsingin yliopiston kielisuhteita uudistettaessa. Emil Setälä vihittiin kunniatohtoriksi vuonna 1909 Leipzigin, vuonna 1911 Kristianin, 1924 Tarton ja 1933 Budapestin yliopistoissa ja Setälä sai Suomessa valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1934. Emil Setälä kuoli junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän 8.2.1935 ja hänet on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.

Säveltäjä Alexander Robert Reinagle.

Säveltäjä ja urkuri Alexander Robert Reinagle (s. 23.4.1756 Portsmouth ja k. 21.9.1809) syntyi Etelä-Englannissa, Portsmouthissa unkarilaisen ammattimuusikkoisän ja skottiäidin muodostamaan perheeseen. Hänen nuorempi veljensä, Joseph Reinagle (1762-1825), oli myös musiikillisesti lahjakas säveltäjä ja sellisti. Musiikkiopintonsa Alexander Reinagle aloitti jo varhain oman isänsä avustuksella, ja myöhemmin hän opiskeli Edinburgissa englantilaisen urkurin, säveltäjän ja musiikinopettajan Rayner Taylorin (1747 Lontoo -1825 Philadelphia) ohjauksessa musiikkia.

Alexander Reinagle pääsi ensimmäisen kerran Lontooseen vuonna 1763 ja jo seuraavana vuonna hän tapasi Lontoossa lapsinerona säveltäjänä isänsä kanssa Eurooppa kiertäneen Wolfgang Amadeus Mozartin (s. 27.1.1756 Salzburg ja k. 5.12.1791 Wien), jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Elantonsa Alexander Reinagle alkoi aivan ensimmäiseksi hankkimaan laivanvarustusalalta. Näissä tehtävissä hän seilasi laivoilla useita kertoja Amerikan siirtomailla 1770-luvun aikana. Edinburghissa Alexander Reinagle tunnettiin kuitenkin kyvykkäänä musiikinopettajana ja siellä hän myös piti useita menestyneitä konsertteja. Glasgowissa julkaistiin hänet ensimmäiset kosketinsoittimille tehdyt sävellyksensä, joista tuli hyvin suosittuja Amerikan mantereella.

Äkkiä vuonna 1786 Alexander Reinagle päätti rakentaa tulevaisuutensa uudella mantereella ja muutti Yhdysvaltoihin. Amerikassa hän asettui ensin New Yorkiin, mutta muutti sieltä vielä silloiseen pääkaupunkiin, Philadelphiaan. 1790-luvulla Alexander Reinagle elvytti pääkaupunki Philadelphian musiikkielämää tuoden konsertteihinsa Joseph Haydnin ja Wolgang Amadeus Mozartin musiikkia sekä omia sävellyksiään esitettäviksi.

Presidentti Georg Washington.

Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, George Washington (s. 22.2.1732 ja k. 14.12.1799), oli Alexander Reinaglen ja hänen musiikkinsa varmasti kuuluisin ihailija. Presidentin virkaanastujaistilaisuudessa Trentonissa, New Jerseyssä Alexander Reinaglen Kuoro-teos esitettiin Georg Washingtonille. Presidentti Washingtonin sukulaistytär, Nellie Curtis, opiskeli myös myöhemmin musiikkia Alexander Reinaglen opetuksessa. Presidentti George Washington oli sangen ahkera kävijä Alexander Reinaglen konserteissa. Kun presidentti Washington kuoli vuonna 1799, sävelsi Alexander Reinagle hänen hautajaisiinsa musiikkia.

Alexander Reinagle työskenteli Philadelphiassa englantilaissyntyisen näyttelijän ja teatterin johtaja, Thomas Wignellin (1753-1803) kanssa. Thomas Wignellin isä, John Wignell työskenteli Covent Garden Theattressa, Lontoossa. Yhdessä Thomas Wignelli ja Alexander Reinagle tuottivat yli 75 baletti- ja oopperaesitystä Chestnut Street Theaterin näyttämölle. Kun Thomas Wignell kuoli 21.2.1803, muutti Alexander Reinagle vuonna 1729 perustettuun Baltimoreen, Marylandiin. Baltimoressa Alexander Reinagle liittyi mukaan Holliday Street Theaterin toimintaan. Alexander Reinagle kuoli Baltimoressa 21.9.1808 ja hänet haudattiin kaupungin keskustassa Vanhan Pyhän Paulin Hautausmaalle.

Valitettavan paljon Alexander Reinaglen musiikista tuhoutui Chestnut Street Theaterin tulipalon yhteydessä vuonna 1820 Philadelphiassa. Reinaglen varhaisemmasta tuotannosta tunnetaan esim. Duot kahdelle sellolle, Opus 2 sekä Variaatiot tunnetuista skottisävelistä, jotka julkistiin ensin Glasgowissa ja sitten vielä myöhemmin Philadelphiassa. Kiinnostavinta antia Alexander Reinaglen jälkeensä jättämässä sävellystyössä edustaa hänen pianosonaattinsa, ns. Philadelphia sonaatit, joiden sävelkielessä voi nähdä säveltäjä C. P. E. Bachin – suuren esikuvansa – vaikutteita. Nämä sonaatit olivat ensimmäiset sonaatit, jotka oli sävelletty Yhdysvalloissa. 

 

Antiikin lääkäri Klaudios Galenos

Rooman historian alkuaikoina ei vielä tunnettu lääkärin ammattia. Pater familias huolehti läheistensä ja talon orjien kunnosta omilla resepteillään sekä tiedoilla, jotka olivat periytyneet isiltä pojille. Vasta kun roomalaiset valloittivat Kreikan he tutustuivat ensimmäistä kertaa lääkäreihin ammattikuntana. Kreikkalaiset lääkärit olivat kouluttautuneet tuon ajan kuuluisimmissa oppilaitoksissa, kuten esim. Efesoksessa, Pergamonissa, Antiokiassa ja Smyrnassa. Välimeren ympäristössä sijaitsi monia yliopistoja, ”tutkimuskeskuksia” ja isoja tietokeskuksia – kuten Aleksandrian kirjasto Egyptissä.

Ensimmäiset Roomassa työskennelleet lääkärit olivat ensialkuun lähes poikkeuksetta kreikkalaisia orjia. Näitä arvostettiin Rooman valtakunnassa korkealle, ja heidän myyntihintansa oli tavallista orjaa huomattavasti korkeampi markkinoilla. Lääkäriorjat saivat vapautuksen usein melko nopeasti, ja libertusten asemassa nämä lääkärit pystyivät avaamaan vihdoin omia vastaanottojaan. Hippokrateen jälkeen kuuluisin antiikin lääkäri lienee Klaudios Galenos, joka eli vuosina 129-216 jKr.

Klaudios Galenos oli kotoisin silloisesta Turkista, Pergamonista. Hän opiskeli lääketiedettä sekä muita tieteitä ja taiteita. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat merkittäviä arkkitehteja ja yksi kaukaisempi isosisä oli tunnettu matemaatikko, geometriaan erikoistunut tiedemies. Näin ollen 14-vuotiaalla pojalla oli suvun velvoittamat paineet sivistää itseään monipuolisesti. Klaudioksella ei ollut sivistystä vastaan mitään ja monipuolisten opintojensa jälkeen hän tuoreena lääkärinä aloitti tehtävänsä Roomassa. Vuonna 161 Galenos alkoi työskennellä Colosseumin gladiaattoreiden lääkärinä. Hän alkoi pitää lääketieteellisiä luentoja ja näytöksiä, jotta roomalaiset luopuisivat taikauskostaan. Riministä argeologit ovat kaivauksissa löytäneet kirurgisten instrumenttien kokoelman 100-luvulta, joka osoittaa aivokirurgiaa harjoitetun jo tuolloin. Lääkärin ammatissa Klaudios Galenos hyödynsi täysimääräisesti muiden tieteiden tuntemustaan. Hän oli mm. erittäin syvällinen filosofinen kirjoittaja, joka myös antautui mielellään keskusteluihin ja väittelyihin aikansa huippufilosofien kanssa.

Galenos kirjoitti omassa teoksessaan, Paras lääkäri on myös filosofi, että hyvän lääkärin on tunnettava myös filosofian kolme perusperiaatetta – etiikka, logiikka ja fysiikka. Eettinen näkökulma oli Klaudios Galenokselle hyvin tärkeä, sillä hän suonut lääkärin harjoittavan ammattiaan pelkän taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Omia opiskelijoitaan hän opasti jopa halveksimaan rahaa. Oman lääkärinuransa huippuvuosina Klaudios Galenos toimi Rooman keisareiden lääkärinä. Siinä toimessa eivät suhdanteet olleet koskaan kovin vakaita ja paikka oli hyvinkin ”tuulinen”. Jatkuvasti sai pelätä oman päänsä puolesta. Galenos oli kuitenkin ilmeisesti taitava selviytyjä, itsevarma sekä itsetietoinen persoona, joka myös omia kollegoitaan arvosteli terävästi, jopa riitaantuikin heidän kanssaan joskus. Omasta mielestään Klaudios Galenos oli ”kaikkein paras lääkäri”.

Nykyään voi kuulostaa jopa hieman yllättävältä, mutta lääkärin ammatti ei sopinut roomalaismiehelle, sillä heidän arvomaailmansa mukaan kansalaisilla ei voinut olla oikeutta hyötyä toisen ihmisen auttamisesta ja ansaita tällä toiminnalla vieläpä rahaa. Cicero kuvaili kirjoituksissaan eri ammattien arvokkuudesta ja sopivuudesta (docorum) teoksessaan Velvollisuuksista (De Officiis,I). Ciceron mukaan sivistynyt roomalaismies saattoi hyvin tuntea lääketieteen alan, mutta hän ei saanut harjoittaa lääkärin ammattia. Tätä ajatusta voisi rinnastaa nykyaikaan vaikkapa esimerkillä papista, joka kirjoittaisi seurakuntalaisille laskun jokaisen saarnan, messun tai ripin jälkeen.

Keisari Julius Caesar tiedosti lääkäreiden ammattikunnan tärkeyden ja myönsi vapaille lääkäreille Rooman kansalaisuuden virallistaen näin heidän asemansa Roomassa. Tämä tapahtui vuonna 46 eKr. Trajanuksen valtakaudella lääkärit olivat jo melko tavallisia Rooman yhteiskunnassa. Tuolloin rikkaiden roomalaisten keskuudessa oli jopa yleistymässä muodikas tapa palkata henkilökohtainen valmentaja, medicus amicus, jonka tehtävänä oli toimia roomalaispatriisin kuuntelijana ja neuvonantajana isännän fyysisten ja psykologisten ongelmien ratkaisussa. Vaikka sukupolvet vaihtuivat, lääkärin toimi pysyi pitkään tiekasti kreikkalaisten yksinoikeutena. Arkeologisiin tutkimuksiin perustuen on havaittu, että Trajanuksen aikana 90 prosenttia lääkäreistä oli lähtöisin Kreikasta tai Välimeren itäosista ja vielä noin sata vuotta myöhemmin – 200-luvulla jKr – heidän osuus oli vielä noin 75 prosenttia lääkäreistä.

Potilaan sukulaiset myös saattoivat uhkailla ja kiristää lääkäreitä, jotka olivat ajautuneet kilpailuasemaan eivätkä pystyneet keskittymään potilaan parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Klaudios Galenoksen aikana alkoi lääkäreiden tapa kokoontua neuvottelemaan vain keskenään sopivista hoitomuodoista, jotka sitten kerrottiin potilaan läheisille, kunhan ensin neuvottelussa oli jonkinlainen yhteisymmärrys saatu aikaan. Roomassa oli käytössä samoin eräänlainen valtiollinen terveydenhuoltojärjestelmä. Jokaisessa kaupungissa työskenteli kaupungin koosta riippuen noin 5-10 lääkäriä, joita kutsuttiin arkkiatreiksi. Näiden lääkäreiden nimitys, palkkaus ja tietyt edut määräytyivät keisarillisella hyväksynnällä. Lääkärit olivat luonnollisesti vastuussa myös lain edessä vakavien laiminlyöntien sattuessa kohdalle. Näistä asioista määrättiin kahdessa laissa, Lex Aquilia vuodelta 286 eKr. ja Lex Cornelia de Sicaris et Veneficis. Näiden mukaan rangaistavia tekoja olivat esim. myrkyttäminen ja myrkyllisten aineiden määrääminen sekä myyminen ja ostaminen.

Ei myöskään ole vain sattumaa, että monet ihmiset eivät luota lääkäreihin. Antiikin aikana lääkärit olivat lopulta orjia, jotka saattoivat keksiä lääkkeitä ja parannuskeinoja pelkästään tyhjästä. Eräs tärkeä tutkija ja luonnontieteilijä, Plinius vanhempi määritteli, että lääkärit olivat ”häikäilemättömiä, kuuluisuutta janoavia henkilöitä, puoskareita, jotka tekevät luvattomia toimenpiteitä – he muodostavat pahansuovan ja omaperäisen ihmislajin...”

Lääketieteen kieli oli antiikin aikaan kreikka. Bysantissa säilyivät Klaudios Galenoksen vanhat kreikankieliset lääketieteelliset kirjoitukset vielä 900-luvulle. Kuuluisa kokoelma oli ns. Galenoksen 16 kirjaa, joita luettiin Bysantin valtakunnan lääketieteellisessä tiedekunnassa, esim. Aleksandrian lääketieteellisessä yliopistossa. Galenos, tuo todellinen nero ja sangen tuottelias tiedemies ennätti laatia satoja teoksia, joista valitettavasti jälkipolville on säilynyt vain murto-osa.

Lääkärinurallaan Galenos teki paljon ruumiinavauksia ja leikkeli elävien eläinten ruumiita. Ihmisruumiiseen ei saanut kajota, ainakaan julkisesti. Galenoksen tutkimuspöydälle päätyi kuitenkin hautaamatta jääneitä ihmisruumiita, kuten sodissa menehtyneitä, ihmissikiöitä ja taisteluissa loukkaantuneita gladiaattoreita. Eläimillä työstetyt sektiot saivat jo aikanaan paljon huomiota, sillä ne olivat kuin teatteriesityksiä. Galenosta soimattiin roisista julmuudesta, sillä hän piti eläimiä hengissä jopa useita päiviä, jotta hän sai tutkimuksen vietyä päätökseen. Hänen tiedetään leikelleen sikoja, hevosia, vuohia ja jopa elefantteja. Eläinten joukossa oli jopa apinoita, mutta se herätti erityistä pahennusta, koska ne muistuttivat jo paljon ihmisiä. Hänen tutkimuksensa anatomiasta veivät tietämystä valtavasti lähemmäksi ihmistä. Vasta 1800-luvun Englannissa vivisektiot saivat epäeettisinä jyrkän tuomion.

Pitkä pysähtyneisyyden aika lääketieteessä kesti aina keskiajalle asti, vuoteen 1316, jolloin Bolognan yliopiston professori Mondino de’ Liuzzi julkaisi eräänlaisen yhteenvedon Galenoksen työistä. Siinä teoksessaan professori tunnusti avanneensa muutaman opiskelijan kanssa kahden naisen ruumiit tammi-helmikuussa 1315. Klaudios Galenoksen ehdoton auktoriteetti murtui vasta vuonna 1543, kun fladerilainen Andrias Van Wesel eli Andreas Vesalius julkaisi ensimmäisenä kirjoituksen, jossa arvosteltiin Galenoksen työtä. Vesalius kirjoitti teoksessaan osoittaen Galenoksen tekemiä virheitä, koska hän oli perustanut tietämyksensä eläimiin.

Klaudios Galenos ei koskaan kiistänyt rajoittuneisuuttaan. Hän kuitenkin ensimmäisenä teki havaintonsa hermoston toiminnasta, aivoista ja sydämestä. Hän oivalsi, että ihmisen henkinen ja tunne-elämä ei sijoitu sydämeen vaan aivoihin. Hän todisti, että virtsa erittyy munuaisissa ja havaitsi seitsemän niistä kahdestatoista aivohermosta, jotka ovat yhteydessä suoraan aivoihin. Hän tuli todistaneeksi, että tuberkuloosi on tartuntatauti. Galenoksella oli näkemys veren liikkeestä ihmisen kehossa, mutta hän ei vielä pystynyt selvittämään verenkiertoa. Hän uskoi veren lähtevän maksasta ja sydämen siirtävän sen raajojen ääriosiin, joista se yksinkertaisesti vain haihtuisi pois. Verenkierron toimivuuden selvitti ensimmäisenä vuonna 1628 englantilainen lääkäri, anatomisti ja fysiologi William Harvey (1578-1657).

Ruokavalio, pulssin tarkkailu ja maltillinen liikuta olivat Klaudios Galenoksen mielestä olennaisia sairauksien ehkäisyn kannalta ja nämä tukivat tervettä elämää sekä fyysisesti että henkisesti. Liikuntaa ei kuitenkaan tullut harrastaa liikaa. Hänen mielestään henkisesti rasittavaa ihmisille oli ennen kaikkea liika politisointi. Tästä Galenos varmaan omasi omia kokemuksia, koska hän työskenteli politiikan ytimessa, Rooman hovissa.

Klaudios Galenos toteutti Hippokrateen perinnettä, että luonnosta löytyy hoitokeino kaikkiin tunnettuihin vaivoihin. Siksi hän kertoi kirjoituksissaan kasveista, joilla oli parantava vaikutus ja näin hän asetti itsensä luonnonmukaisen lääketieteen edelläkävijöiden joukkoon. Lääkesekoitus nimeltä ”Galenos” oli alkoholin ja ooppiumin sekoitus, ja sen uskottiin aikanaan tehoavan kaikkiin vaivoihin rauhoittavien ja kipua lievittävien ominaisuuksien vuoksi. Hoitojen sivuvaikutuksista ei tuolloin vielä ymmärretty mitään, ja niin mm. Galenoksen kuuluisin potilas, keisari Marcus Aurelius sai kärsiä huumeriippuvuudesta. Virheidensä kautta Galenos oppi lisää ja tasoitti tietä nykylääketieteelle, vaikka anatomiassa hänelle tulikin vähän huteja. Hän omasi myös lujan uskon humoraaliopin suosimaan suoneniskentään, joka eli lääketieteessä hyvin pitkään ja sitkeästi. Galenoksen ajatusmallilla oli iso merkitys potilaiden ja lääkärin suhteeseen sekä lääkärin ammattietiikkaan. Klaudios Galenos oletti, että ihmisen sydämen kammioiden välillä oli reikä. Hän uskoi antiikin tapaan, että ihminen koostuu neljästä alkuaineesta: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Kullakin alkuaineella ja sitä vastaavalla nesteellä olisi tietyt perusominaisuudet. Sairaus oli tila, joka johtui nestetasapainon häiriöstä.

 

Itämeren rannalla, Pommerin Hansakaupungissa, Stralsundissa – kaupunki sai kaupunkioikeudet vuonna 1234 ja kaupunki oli kolmekymmenvuotisen sodan aikana pysyen aina Napoleonin sotien aikaan asti Ruotsin vallassa – syntyi Carl Wilhelm Scheele (s. 9.12.1742 ja k. 21.5.1786). Scheelen isä, Johann Christian Scheele oli viljakauppias ja äiti oli Margaretha Eleanore Warnekros. Vanhemmat olivat avioituneet 1730-luvun alussa ja heillä oli suuri määrä lapsia. Carlilla oli viisi sisarta ja poikalapsia oli seitsemäs, ja Carl oli veljeksistä viides. Carl Scheelen vanhempien ystävät opettivat poikaa reseptien lukemisessa sekä farmaseuttisten ja kemiallisten merkkien merkityksen. Neljäntoista vuoden iässä, vuonna 1757 Carl Scheele lähetettiin Göteborgiin oppipojaksi perhetuttavien ja hyvien ystävien apteekkiin. Martin Andreas Bauchin apteekissa Carl Scheele opiskeli kahdeksan vuoden ajan oppipoikana. Yöaikaan Carl Scheele teki kemiallisia kokeita ja luki Nicolas Lemeryn, Caspar Neumannin, Johann von Löwenstern-Kunckelin ja varsinkin Georg Ernst Stahlin teoksia.

Göteborgista Carl Scheelen tie vei Malmön kaupunkiin, jossa Scheele työskenteli taitavan farmaseutti ja apteekkari CM Kjellströmin ohjauksessa. Malmössä hän myös tutustui Anders Johan Retziusiin (s. 3.10.1742 ja k. 6.10.1821), ruotsalaiseen kasvitieteilijään, kemistiin ja entomologiin. Vuonna 1768 sekä Carl Scheele että Anders Retzius muuttivat yhdessä Tukholmaan, missä Carl Scheele alkoi työskennellä Korpenin apteekissa. Apteekki on yksi Tukholman vanhimmista apteekeista, sillä 15.12.1674 saksalaissyntyinen kemisti, Jürgen Brandt, sai privilegion kuningas Kaarle XI:lta perustaa apteekki.

Tukholmassa Carl Scheele ei kuitenkaan päässyt yhteyteen paikallisten kemistien kanssa eikä hänen annettu työskennellä kemianlaboratoriossa. Muutaman vuoden kuluttua Carl Scheele jatkoi matkaansa Uppsalaan, Uplands Wapenin apteekkiin. Uppsalassa opiskeli vuosina 1762-1770 myös Johan Gottlieb Gahne (s. 19.8.1745 Voxnabruk ja k. 8.12.1818 Falun), johon Carl Scheele tutustui. He saivat ohjausta ruotsalaiselta luonnontieteilijältä ja kemistiltä, Torbern Olof Bergmanilta (s. 9.3.1735 ja k. 9.7.1784), josta tuli professori vuonna 1767. Bergman opiskeli kasvitieteitä, matematiikkaa ja entomologiaa Uppsalan yliopistossa, jossa tutustui myös kasvitieteilijä, lääkäri, geologi ja eläintieteilijä Carl von Linnén (s. 13.5.1707 Råshult ja k. 10.1.1778 Uppsala) kanssa. Professori Bergmanin avulla Carl Scheele pääsi sujuvasti sisälle tiedemaailmaan.

Jätettyään aktiivisen opiskelun aloitti Carl Scheele johtaa apteekkia Köpingissä. Suurin osa Carl Scheelen tieteellisestä työstä julkaistiin Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian asiakirjoissa. Scheeleä pidetään monien orgaanisten ja epäorganisten kemiallisten aineiden löytäjänä. Vuosina 1772-1773 hän löysi aineen, joka myöhemmin nimettiin hapeksi. Tämä löytö julkaistiin vuonna 1778 hänen ainoassa kirjassaan Chemische Abhandlung von der Luft und dem Feuer. Carl Scheele ei itse käyttänyt vielä löydöstään hapen nimeä, vaan sen teki ranskalainen kemisti Antoine Laurent de Lavoisier (s. 26.8.1743 Pariisi ja k. 8.5.1794 Pariisi). Carl Scheele analysoi ja kuvasi ensimmäisenä monia muitakin aineita, joita kemistit alkoivat vasta myöhemmin kutsua alkuaineiksi. Näitä olivat esim. kloori (1774), mangaani (1774), molybdeeni (1778), volframi (1781) ja barium. Scheele tunnisti ensimmäisenä myös useita aineita, jotka myöhemmin ymmärrettiin yhdistelmämolekyyleiksi. Näitä olivat esim. Fluorivety ja fluorivetyhappo (1771), syaanivetyhappo (1782), glyseroli (1783), omenahappo, viinihappo ja sitruunahappo (1785), oksaalihappo, limahappo, maitohappo ja rikkivety. Hän havaitsi puuhiilen kyvyn absorboida kaasuja.

Carl Scheele sairastui ilmeisesti akuuttiin nivelreumaan vuonna 1785 ja tähän sairauteen liittyi lisäksi vielä sydänkomplikaatioita. Saattoi olla, että hän tutkijana ja empiirisillä kokeillaan omalla elimistöllään testata löydöksiään oli edesauttamassa vakavaa sairastumistaan. Kuolinvuoteellaan Köpingin apteekissa Carl Scheele vielä avioitui emäntänsä, leski Pohlin kanssa 18.5.1786 – vain kolme päivää ennen kuolemaansa – luovuttaakseen hänelle koko omaisuutensa. Tämän tahtonsa hän teki selväksi samoin testamentissaan. Sunnuntaina 21.5.1786 hän kuoli puoli yksitoista aamupäivällä ainoastaan 43-vuotiaana. Saksalaissyntyisenä – vaikka olikin Ruotsin kansalainen – hän hallitsi ainoastaan saksankielen ainoana kunnollisena kielenä kuolemaansa asti. Scheelen ystävä, rehtori Karl Johan Alhström suoritti hautajaiset 28.5.1786 ja Carl Scheele sai hautapaikan Köpingin hautausmaalta.

Aikalaiset ovat kuvailleet jälkimaailmalle Carl Scheelen hiljaisesta elämästä mm. näin: ”Hän oli keskimittainen, terve ja vahvarakenteinen, pyöreäkasvoinen ja punakka ja täynnä verta. Hänen rehti katsantonsa ei vaikuttanut ensi näkemältä mitenkään erikoiselta; mutta silmissä paloi tuli, puhe oli määrätietoista ja herätti huomiota ja luottamusta, mitä ei myöhemmin kuitenkaan helposti huomannut, ellei ollut hänen kanssaan lähemmässä tekemisessä. Hän puhui omista keksinnöistään miehisellä varmuudella, ei ärtynyt vastaansanomisista vaikka usein innostuikin. Hänessä ei ollut teeskentelyä; rehellinen ihmisrakkaus oli hänelle yhtä luonteenomaista kuin aito tieteellisyys.”

 

Viktoriaaninen yrittäjä, filantrooppi Thomas Holloway (s. 22,9,1800 Devonport, Devonshire ja k. 26.12.1883 Tittenhurst, Berkshire) menestyi miljonääriksi asti myymällä patentoimiaan pillereitä ja salvoja. Hän aloitti liiketoimintansa vuonna 1837. Aikalaiset pitivät Hollowayta aikakautensa suurimpana humpuukimestarina; hänen rohtojaan joko paheksuttiin tai niille naureskeltiin huvittuneena. Hän sai ihmisiltä lisänimen: pilleri-Holloway. Thomas oli kuitenkin sinnikäs ja päätti näyttää maailmalle. Hän laittoi oman veljensä kiertämään esittelijänä apteekista seuraavaan apteekkiin ja tekemään tilauksia. Itse Thomas saapui seuraavana päivänä toimittamaan asiakkaalle tilatut tuotteet. Jo vuonna 1839 Thomas aloitti maailmanlaajuisen mainoskampanjan tuotteilleen, mutta kampanja osoittautui tuolloin vielä liian kalliiksi ja hän joutui velkavankeuteen sen vuoksi joksikin aikaa. Mainonta nousi hänen yrityksensä kulmakiveksi ja vuonna 1863 hän käytti mainontaansa 40 000 puntaa.

Vuonna 1849 Thomas Holloway avioitui Jane Pearce Driverin kanssa. Yhdessä pariskunta päätti vihkiytyä myös hyväntekeväisyyteen. Kun Holloway oli hankkinut kasaan melkoisen omaisuutensa, hän ei ryhtynyt monien muiden äveriäiden tavoin mässäilemään yltäkylläisyydessä. Ensimmäinen hyväntekeväisyyskohde oli perustaa Itä-Lontooseen hoivakoti heikkomielisille naisille. Se maksoi hänelle 250 000 kultapuntaa ja sanatorio avattiin käyttöön vuonna 1885. Hoivakoti ei ollut valmis, kun Jane-vaimo visioi miehelleen jo uudesta ideasta.

Thomas Holloway oli pitkällisen kokemuksensa valossa huomannut matkoillaan, kuinka Englannissa naisten keskuudessa vallitsi suhteellisen riittämätön tietomäärä, myös ns. sivistyneisiin luokkiin kuuluvien joukossa. Hän päätti yrittää tehdä asialle jotakin ja pohdintojen lopputuloksena syntyi ajatus ainoastaan naisille perustettavasta yliopistosta. Yliopiston rakennuspaikaksi valikoitui kaunis metsää kasvava kukkula Eghamissa, lähellä Windsoria ja Runnymediä, jossa Englannin mahtimiehet 675 vuotta aikaisemmin kiristivät itselleen vapauskirjan. Tuohon vapauskirjaan, joka tunnetaan ”magna chartan” nimellä on ollut Eglannin valtiojärjestyksen perusta. Ajatus oli tuoda täysivaltaisten miesten rinnalle naisia, joiden näiden aseman ei tahdottu perustuvan millekään kuninkaan antamalle valtuuskirjalle, vaan sen haluttiin perustuvun valtaan, jonka vain tieto antaa.

Vuonna 1879 alkoi hanke yliopiston saamiseksi ja alkuperäinen budjetti oli 250 000 kultapuntaa. Suunnitelmat laajenivat koko ajan työn edetessä moneen kertaan ja lopulta rakennus tuli kalusteiden kanssa maksamaan 600 000 puntaa. Tämän lisäksi Thomas Holloway lahjoitti yliopistoa ylläpitävälle säätiölle 300 000 punnan edestä korkoa tuottavia arvopapereita. Yliopistorakennuksesta tuli suuri ja se varustettiin siihen aikaan kaikilla tunnetuilla laitteilla ja tarvittavilla tiloilla, joiden tarkoitus oli tuottaa mukavuutta ja hyötyä käyttäjilleen. Tietyiltä osin yliopsto sai jopa loistokkaan kalustuksen. Päärakennus oli 550 jalkaa pitkä ja 376 jalkaa leveä ja se rakennettiin tiilestä, joka verhoiltiin portlandinkivellä sekä koristeltiin runsaasti ranskalaiseen renessanssityyliin. Yliopistorakennus käsittää lähes 1 000 huonetta ja alkuperäisen suunnitelman mukaan yliopisto majoitti 250-400 opiskelijaa tiloihinsa täysihoidolla.

Jokaisella opiskelijalla oli oma huone ja aina kuuden opiskelijan ryhmälle varusteltiin yhteinen salonki käyttöön. Yliopiston luentosalien lisäksi kaikille opiskelijoille valmistuivat yhteiset, erikseen kalliisti sisustetut virkistyshuoneet, suuri kirjasto, museo, kirkko, ruokasali, erityinen yksinomaan ruoanlaiton opetukseen sisustettu keittiö, musiikkisaleja, voimistelusali, erilaiset pelikentät, jne. Valitettavasti sekä Thomas että Jane Holloway eivät ennättäneet nähdä uusia luomuksiaa valmiina eläessään, vaan Janen veli, George Martin, valvoi rakennusprojekteja hamaan loppuun asti. Alkujaan Thomas Holloway ei ollut suunnitellut yliopistoonsa taidegalleriaa, mutta hänet saatiin innostumaan maalausten hankkimisesta kokoelmaansa vuonna 1881. Taidekokoelmaa pidetään Englannin ensimmäisenä vain naisille suunnattuna kokoelmana ja se on monin tavoin hyvin poikkeuksellinen kokoelma. Kuningatar Victoriakin ylisti omassa päiväkirjassaan ainutlaatuista kokoelmaa.

Thomas Holloway ennätti ennen kuolemaansa laatia perusteet, joiden mukaan hän toivoi opetusta perustamassaan yliopistossa jaettavan. Perustajan ohjeen mukaan tulevaisuudessa yliopiston tuli hakea lupa antaa oppilailleen tohtorin arvonimi. Toistaiseksi opiskelijoiden täytyi suorittaa kokeensa jossakin toisess yliopistossa. Yliopisto-opetus oli järjestettävä niin, että kurssit ovat riippumattomia klassisista kielistä, niin ettei latinan tai kreikan taito oikeuta suurempiin etuihin kuin kyvykkyys muissa aineissa. Oppikurssien tuli olla nelivuotiaita ja oppilaiksi ei saanut hyväksyä alle 17-vuotiaita. Yliopisto hyväksyi kaikki uskontunnustukset, ja oppilaat olivat itse vastuussa töistään ja vastuistaan omille uskontokunnilleen. Yliopiston opetuksesta vastasivat naisopettajat perustajan toiveen mukaisesti. Vuonna 1900 Hollowayn yliopisto liittyi osaksi Lontoon yliopistoa. Royal Holloway on hyväksynyt myös miesopiskelijoita vuodesta 1945 lähtien, mutta alkuun kuitenkin vain jatko-opiskelijoiksi. Alempaa korkeakoulututkintoa tekemään on hyväksytty miehiä jo vuodesta 1965 alkaen.

Yliopistossa opiskelee noin 8 000 opiskelijaa, eli se on oppilasmäärältään Lontoon yliopiston pienimpiä collegeja. Royal Holloway yliopisto on hyvin kansainvälinen, sillä reilu 40 prosenttia sen opiskelijoista on ulkomaalaisia ja kotoisin yli 130 eri maasta.Times Higher Educationin maailmanlaajuisessa yliopistojen opiskelijaelämää ja tutkimustyön kansainvälisyyttä vertailevassa renkingissa vuonna 2014 Royal Holloway sijoittui viidenneksi maailmanlaajuisesti ja ensimmäiseksi Iso-Britanniassa. Royal Hollowayn taiteen ja humanismin tiedekuntaa pidetään yhtenä Iso-Britannian johtavista. Talven 2015 haussa yliopisto vastaanotti yli 16 000 hakemusta 2 500 opiskelupaikkaa varten. Näin ollen Royal Holloway yliopston keskimääräinen sisäänpääsyprosentti hakijoille on alle 15 prosenttia. Founder’s Building on Iso-Britannian suurimpia Viktoriaanisen aikakauden rakennuksia. Rakennus on Grade I-suojeltu. Yliopiston pääkampus sijaitsee Eghamissa Surreyssa, noin 40 minuutin junamatkan päässä Lontoon ydinkeskustasta. Kampuksen keskuksena toimii vuonna 1881 valmistunut uusgoottilaista tyyliä edustava Founder’s Building. Rakennuksessa sijaitsee osa yliopiston hallinnosta ja kirjastosta, kappeli, taidegalleria, baari ja ruokasali sekä noin 500 opiskelijan asuinhuoneet. Yliopistolla on tiloja myös Lontoon keskustassa Bedford Squarella ja Lontoon yliopston hallinnoimassa Senate Housessa. Vuosien vieriessä Royal Hollowayssa on opiskellut yli 65 000 alumnia.