Arkkitehti Karl August Wrede af Elimä (s. 18.9.1859 Anjala ja k. 25.5.1943 Haagan kauppala) edusti arkkitehtuurillaan kertaustyylejä, pääasiassa uusrenessassia ja uusgotiikkaa. Kristillisen herätyksen koettuaan Karl Wrede toimi aktiivisesti uskonnollisissa yhteisöissä. Vapaaherralliseen aatelissukuun kuulunut Karl Wrede syntyi Anjalan Wredebyn kartanossa ja hänen vanhempansa olivat kihlakunnantuomari Henrik August Wrede ja Anna Wilhelmina Baeckman. Hänen veljensä oli oikeusoppinut ja poliitikko Rabbe Axel Wrede af Elimä (s. 16.7.1851 Anjala ja k. 16.2.1938 Anjala) ja hänen lankonsa oli oikeustieteilijä ja valtiopäivämies Robert Fredrik Hermanson (s. 2.2.1846 Oulu ja k. 10.12.1929 Helsinki). Äidin ennenaikaisen kuoleman johdosta Karl Wrede joutui asumaan koulukotiin Helsingissä. Vuonna 1877 hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä normaalilyseosta ja opiskeli sen jälkeen vuoden Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Sen jälkeen hän lähti Dresdeniin Polyteknilliseen opistoon, josta valmistui arkkitehdiksi vuonna 1882. Hän teki vuosina 1885-1886 pitkän opintomatkan Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Belgiaan, Hollantiin, Ranskaan ja Italiaan.

Arkkitehti Karl Wrede toimi vuosina 1883-1887 ja 1893-1918 Yleisten rakennusten ylihallituksen ylimääräisenä arkkitehtina, ensin Viipurin läänin ja vuodesta 1896 alkaen Uudenmaan läänin rakennuskonttorissa. Hänen vastuullaan oli vuodesta 1913 alkaen Maataloushallituksen hoitamien rakennusten valvonta. Karl Wreden kaikki merkittävät suunnittelutyöt ovat kuitenkin yksityisiä suunnittelutöitä ja vaatimattomaksi jäänyt virkamiesura muodostui hänelle lopulta pettymykseksi. Hän sai valvoa viran puolesta lähinnä valtion rakennusten korjaustöitä eikä hänelle osoitettu juuri lainkaan itsenäisiä suunnittelutehtäviä. Merkittävin alkuvuosien töistä oli puinen Hanhipaaden luotsiaseman torni ja myöhemmin viran puolesta hän suunnitteli kaksi pappilarakennusta. Karl Wrede haki turhaan rakennushallituksen ensimmäisen arkkitehdin virkaa useasti, viimeisen kerran vuonna 1917. Hän oli samoin useasti pitkällä virkavapaalla.

Arkkitehti Karl Wrede omasi monipuolisen kielitaidon ja nuorikkona hän harrasti innokkaasti teatteria ja oopperaa sekä seurusteli kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Wreden tuttavapiiriin kuului mm. suomenruotsalainen kirjailija, karl August Tavaststjerna (s. 13.5.1860 Mikkelin maalaiskunta ja k. 20.3.1898 Pori). Karl Wrede oli vuodesta 1888 avioliitossa tupakkatehtailija Fredric von Rettigin tyttären, Gertrud maria von Rettigin (1868-1943) kanssa. He tutustuivat toisiinsa syksyllä 1887, kun Karl Wrede suunnitteli von Rettigin Turun Ruissalon Marjaniemen huvilan laajennusta. Avioparilla oli neljä lasta. Osin vaimonsa innoittamana Karl Wrede koki uskonnollisen herätyksen asuessaan Viipurissa; kuvernööri Axel Gripenberg kutsui siellä Karl Wreden kristilliseen salonkikokoukseen vuonna 1894. Tämän seurauksena karl Wrede alkoi mm. tukea innokkaasti lähetystyötä. Hän osallistui Helsingin Kaupunkilähetyksen toimintaan ja suunnitteli sille rukoushuoneen Punavuoreen.

Wreden perhe asusti vuosina 1908-1943 Furubergin huvilaa Haagassa; huvila purettiin vuonna 1958. Huvilan paikalla on nykyään Haagan sankaripuistossa vuonna 1966 paljastettu Jaakko Tolvasen suunnittelema muistoreliefi, joka esittää Wreden pariskuntaa. Henkilönä Karl Wrede oli kosmopoliitti ja hänen arkkitehtuurinsa edusti aikansa yleiseurooppalaista tyyliä. Hänen ensimmäinen suuri suunnittelutyö oli ns. Heikelin talo Helsingin Korkeavuorenkadun ja Ludviginkadun kulmassa (1885-1886). Tähän asuintaloon hän suunnitteli myös oman ateljeeasuntonsa. Karl Wreden tunnetuin työ Helsingissä on Vanha Kauppakuja eli Wreden pasaasi, joka on Pohjoisesplanadilta Aleksanterikadulle ulottuva vuosina 1888-1892 kahdessa vaiheessa valmistunut suuri viisikerroksinen liiketalo. Liiketaloon sisältyi Helsingin ensimmäinen katettu kauppakäytävä, joka oli uusi eurooppalainen rakennustyyppi.

Vuoksen lohisaaliit olivat myös mykistäviä; huonoimpinakin päivinä vähintään 100 kg:n saaliita ja kalaa myytiin Imatran Valtionhotelliin. Kolme vuotta sen jälkeen kun kamariherra Hjalmar Linder oli Pohjan Mustion linnaan hankkinut Suomen ensimmäisen auton, aloitettiin myös Imatralla autoilun aikakausi. Autonkuljettaja Kristian Muuga lähetettiin Pariisiin vuonna 1903 noutamaan Edvard von Nottbeckin tilaama höyryauto. Neitsytniemen vanha ja huonokuntoinen kartanorakennus purettiin ja uusi rakennettiin puusta käyttäen esikuvana Yhdysvaltain presidentin kesäasuntoa. Arkkitehtina toimi myös Milavidan Tampereelle suunnitellut Karl August Wrede. Nottbeckin veljeksillä oli tarkoitus rakentaa Vuoksen koskien varteen tehtaat, mutta keisarin virastosta lupia ei herunut ja veljekset luopuivat hankkeesta. Peterin ja Alexanderin kuoltua heidän Vuoksen äärellä olleet tiluksensa peri Edvard von Nottbeck.

Edvard von Nottbeckin ensimmäinen lapsi oli kehitysvammainen Constance Eugenie, joka annettiin papin lesken hoitoon Viroon, jossa lapsi myös vuonna 1901 kuoli parikymppisenä. Toinen perheen lapsista, Edvard Walter, syntyi 29.5.1888 Sveitsissä, jossa perhe välistä eleli pitkiäkin aikoja. Veljesten lapset lähetettiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä suojaan Tampereelle. Peter von Nottbeckin vanhin tytär, Iris Aimée Olga Constance Alexa von Nottbeck (s. 18.6.1895 Baden-Baden ja k. 1.12.1987 Geneve) oli jo ehtinyt avioitua iäkkään ja varakkaan belgialaisen Jean Daniel Reelfsin (1877-1949) kanssa ja tämä oli suvulle niin iso pettymys, että häneen katkaistiin kaikki yhteydet. Walter von Nottbeck avioitui Tampereella 17.10.1916 oman serkkunsa Andrée Isabella Marie Elise Marcella von Nottbeckin (s. 16.1.1897 ja k. 13.2.1990 Geneve) kanssa ja asettautuivat asumaan Laurilan huvilaan Palomäentie 8:aan Pyynikille.

Edvard von Nottbeck oli jatkuvasti hankauksessa kosken rannalle omia tehtaita vuosina 1897-1898 rakentavan metsäyhtiö Tornatorin kanssa, joka toiminnallaan paitsi pilasi maisemia myös saastutti lopullisesti puuhiomojätteellään Nottbeckin valtiolta vuokraamia lohivesiä. Tämän vuoksi käytiin vuosia kestänyt ja uuvuttava oikeudenkäyntikin, jossa Tornatorille määrättiin vähän sakkoa maksettavaksi ja velvoitettiin asentamaan tehtaalleen tehokkaammat putsausjärjestelmät. Tornator vaikeutti Neitsytniemen seesteistä elämää, mutta samoin myös Edvard von Nottbeck tuotti hankaluuksia yhtiölle, koska omisti koskesta toisen puolen. Riitojen uuvuttama Edvard myi ensin Neitsytniemen kartanon pojalleen Walterille 500 000 markalla ja lopullisesti suvun hallinnasta Neitsytniemi myytiin vuonna 1914 ja ostajana oli Tornator. Kauppaan kuului paitsi itse kartanon rakennukset, osa Tainionkosken vesivoimaa ja 510 hehtaaria maata. Tornator-yhtiön johtaja Eugen Wolff muutti Neitsytniemeen heti kaupanteon jälkeen asumaan. Tornator ja myöhemmin Enso-Gutzeit käytti kartanon päärakennusta ylemmän johtoportaansa virka-asuntona aina vuoteen 1984 asti, jolloin kartano siirtyi Imatran kaupungin Museotoimen hallintaan.

Edvard von Nottbeck vietti elämänsä ehtoopuolen Sveitsissä ja hän kuoli Genevessä 14.2.1939. Hänet siunattiin suvun hautakappelissa 17.5.1939 ja laskettiin Lielahden kartanon pihapiirissä olevaan hautausmaahan oman Eugenie-vaimon ja Walter-pojan läsnä ollessa. Siunauksen toimitti Finlaysonin kirkon pastori Leo R. Böök. Eugenie von Nottbeck kuoli Genevessä 14.12.1944, mutta sotatilan vuoksi hautaus Lielahteen sai jäädä vielä odottamaan. Kun Walter von Nottbeck kuoli Genevessä 23.8.1970, saattoi Walterin puoliso Andrée de Nottbeck miehensä ja tämän äidin tuhkat suvun hautausmaahan 11.9.1970 Tampereella ja muistotilaisuuden järjestivät vuorineuvos Stig H. Hästö puolisonsa kanssa Finlaysonin palatsissa. Andrée de Nottbeckin kuolema 13.2.1990 käytännössä merkitsi Nottbeckien aatelissuvun päättymistä. 

Neitsytniemen Kartanon maisemissa ovat kautta aikojen viihtyneet niin taiteilijat kuin aateliset. Vuoksen rannalla sijaitsevan nykyisen kartanon rakennutti tilanomistaja, paroni Edvard von Nottbeck vuonna 1900. Kartanon suunnitteli arkkitehti Karl August Wrede, jonka käden jälki näkyy myös Tampereella sijaitsevassa Milavida-palatsissa. Kerrotaan, että kartanon pohjapiirustus suunniteltiin muistuttamaan Yhdysvaltojen presidentin kesäasuntoa. Neitsytniemen Kartano oli Nottbeckien kesänviettopaikka, jossa he nauttivat luonnosta ja järjestivät seurapiiritapahtumia. Heidän loistokkaisiin juhliinsa olivat tervetulleita vain korkea-arvoiset vieraat ja paikalliset saivat vain kuulla tarinoita notkuvista juhlapöydistä, arvokkaista vieraista sekä iloisesta puheensorinasta.

Neitsytniemen historia ulottuu kauemmaksi. Ensimmäinen maininta alueesta on 1650-luvulta, jolloin Neitsytniemen paikalla sijaitsi Ruotsin kruunun alaisuudessa toimiva ratsutila. 1700-luvulla alueen omistajuus siirtyi Venäjän vallan aikana Viipurista kotoisin olevalle Zilliacuksen kauppiassuvulle, jotka nimesivät alueen Neitsytniemeksi.Neitsytniemen Kartano on ollut myös Tornatorin ja Enson omistuksessa. Tällöin kartano oli tehtaanjohtajien virka-asunto ja edustustila, jonne vietiin korkea-arvoisia vieraita, kuten presidentti Lauri Kristian Relander (s. 31.5.1883 Kurkijoki ja k. 9.2.1942 Helsinki). Tänä aikana kartanoa laajennettiin kahdella lisäsiivellä ja kartanoa remontoitiin sekä sisältä että ulkoa.Kartanon omistus siirtyi Imatran kaupungille vuonna 1984, jolloin myös päätettiin palauttaa kartano alkuperäiseen asuunsa. Neitsytniemeä käytettiin kaupungin juhlahuoneistona ja sen Tainionkosken puoleinen pääty luovutettiin kaupungin historiallisen museon käyttöön. 

Neitsytniemen Kartano siirtyi Jaana ja Jari Tirrin omistukseen huhtikuussa 2019. Heidän unelmanaan on säilyttää 120-vuotias kartano osana kansallismaisemaa vielä tuleville sukupolville. Vuosien varrella kartanon omistajat ja asukkaat ovat vaihtuneet. Kartanon sisustus sekä ulkopuoli on kokenut monenlaisia muutoksia aina kunkin omistajan mieltymysten ja tarpeiden mukaan. Nykyiset omistajat haluavat palauttaa kartanoon sen alkuperäisen loiston, joka Nottbeckien aikaan kartanossa oli. Neitsytniemen kartano on yksi Imatran tunnetuimmista ja rakastetuimmista rakennuksista. Tämä näkyi myös marraskuussa 2020 paikallislehti Uutisvuoksen yleisöäänestyksessä, jossa kartano äänestettiin Imatran kauneimmaksi rakennukseksi!

Finlaysonin tehtaan vanhan patruunan, Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) kolmas ja varakkain poika, Edvard Alexander von Nottbeck (s. 22.4.1853 Pietari ja k. 14.2.1939 Geneve, Sveitsi) tituleerasi itseänsä paroniksi. Hän avioitui 6.5.1880 oman Amerikan serkkunsa, Eugenie Nottbeckin kanssa, joka oli syntynyt Pietarissa 12.4.1855 (k. 12.4.1944 Geneve). Eugenien isä, John Nottbeck (1790-1850) oli Venäjän konsuli New Yorkissa, jossa hän omisti myös kiinteistöjä ja maaseudulla isoja puuvillaviljelmiä. John Nottbeck oli solminut avioliiton hyvin varakkaan amerikkalaisperheen tyttären kanssa. Finlaysonin Tampereen tehtaan patruuna, Wilhelm von Nottbeck ja konsuli John Nottbeck olivat veljeksiä.

Orivedeltä lähtöisin ollut Juho Kustaa Helminen ennätti tehdä pitkän päivätyön - peräti 54 vuotta - Nottbeckien palveluksessa hevosiensa kanssa ja Tampereelle tultuaan hän hankki oman talon perintörahoillaan Mustanlahdenkadun pohjoispäästä, nykyisestä Amurin kaupunginosasta. Juho Helminen syntyi 19.6.1869 (k. vuonna 1957) Oriveden Voitilan kylän varakkaaseen Korppoon taloon nuorimpana poikana. Helminen toi Orivedeltä Tampereelle mukanaan kaksi hevosta; tamman ja orin. Juho Helminen tutustui Milavidan palvelusväkeen ja halusi itsekin päästä von Nottbeckin palvelukseen. Kerran hän ajoi hevosillaan tavaroita Milavidan portista sisälle ja Alexsander von Nottbeck kuljettajansa, Hans Adlerin kanssa pysähtyivät ihastelemaan Helmisen hevosia. Tässä yhteydessä Alexander von Nottbeck tarjosi Juho Helmiselle ja tämän hevosille työpaikan von Nottbeckin hevosmiehenä. Ensimmäisenä työtehtävänään Helminen sai ajaa Teiskosta graniittipaasia Finlaysonin tehtaan pääkonttorin rakennustyömaalle. Sen jälkeen Juho Helminen sai kunnostaa ja kaunistaa Milavidan ympäristöä.

Helminen ja Finlaysonin tehtaan konttoristi Pahlman laitettiin matkaan katsastamaan Itä-Suomen koskialueita ja niiden myytävänä olevia maatiloja von Nottbeckien tiliin. Maalaismiehiksi pukeutuneet Helminen ja Pahlman matkasivat ensin junalla Lappeenrantaan, josta he ostivat hevosen ja rillat. Matka jatkui hevosen kyydillä Imatralle, jossa kiinteistökauppoja tehtiin oudolla murrealueella ja kovalla tinkaamisella. Paluumatkalla Helminen ja Pahlman kohtasivat Lappeenrannassa miehen, jolta olivat hevosen ostaneet. He lahjoittivat miehelle kulkupelin takaisin. Nottbeckin veljekset olivat hyvin kiinnostuneita koskista voimanlähteinä ja "kansanmiehet" saisivat varmasti tiluksia ostaa ratkaisevasti eri hintaan kuin patruunat tai paronit. Jonkun ajan päästä tämän matkan jälkeen veljeksistä Peter ja Alexander von Nottbeck omistivat yhdessä Kyyrönniemen tilan, jonka alueella olivat Rouhialan ja Mellon kosket. Veljekset saivat kaupassa myös oikeudet kosken vesivoimaan. Edvard von Nottbeck osti omistukseensa vuonna 1889 Neitsytniemen kartanon Tainionkosken kupeesta, jonne hän myös perheineen asettui asumaan. Peterin ja Alexanderin Vuoksen hankkeet eivät kuitenkaan edistyneet, sillä molemmat keskittyivät omien kotitalojensa rakennuttamiseen, Milavidan ja Alexanderin palatsin, jota nykyään kutsutaan väärin perustein Finlaysonin palatsiksi. Lopullisesti Vuoksen hankkeet kaatuivat veljesten kuolemaan; ensin menehtyi Peter vuonna 1899 umpisuolen puhjettua ja seuraavana vuonna Alexander samaan vaivaan. Peterin ja puoli vuotta aikaisemmin kuolleen vaimonsa, Olga von Nottbeckin neljä lasta jäivät Edvard von Nottbeckin huollettavaksi.

Edvard von Nottbeck – Neitsytniemen kartanon ostaessaan Edvard von Nottbeck oli 36-vuotias - teki Juho Helmisestä myös uuden kartanonsa tilanhoitajan ja hänen kuvauksistaan on vielä tänä päivänäkin mahdollista saada selkoa, millaista ylellistä elämää kartanossa tuolloin elettiin. Idea Neitsytniemen ostoon lähti alkujaan teollisista intresseistä, mutta paikka kiinnosti myös vapaa-ajan viettopaikkana jo kalastusharrastuksen vuoksi. Ylä-Vuoksen seutu koettiin mahdollisuuksien alueena ja tämä asia kirvoitti Edvard von Nottbeckin nuorempien veljiensä, Peterin ja Alexanderin kanssa haalimaan muutaman tilan sekä yhden rantapaikan, joka turvasi vesioikeudet koskeen. Paikkakuntalaisia ei koskaan näkynyt Nottbeckien pidoissa, vaan vieraiden joukossa oli aatelisia, ruhtinaita, paroneita ja paronittaria Pietarista, Helsingistä ja aina ulkomaita myöten.

Juho Helminen on itse kertonut mm. näin Neitsytniemen kartanon elämästä: ”Suurempia herroja kyyditessäni oli pukeutunut mustaan lievetakkiin ja polvihousuihin, päässäni korkea hattu. Kerran toin toisen kuskin kanssa Edward-herran vieraineen Valtionhotelliin. Satoi kuin saavista kaataen. Kuskin oli istuttava pukillaan, viipyivät vieraat sitten kuinka kauan tahansa, sillä englantilaisia täysverihevosia ei saanut sitoa puomiin, koska levottomat eläimet olisivat sidottuina rikkoneet valjaansa. Mutta mikä oli meidän istua, kun isäntäväki lähetti vähän väliä tarjoilijat tuomaan sateeseen vaunun nokalle ruokaa ja ryyppyjä. Milloin sattui venäläisiä kyydittäviä, olivat juomarahatkin hyvänlaisia, 5 tai 10 ruplaa tavallisesti.”

Eugenie, Walter ja Edvard von Nottbeck viettivät Neitsytniemessä etupäässä kesiään; he hankkivat perheelleen oman kodin Sveitsistä, Genevestä. Edvard von Notbeck viihtyi lohikalastuksen parissa ja Eugenie-rouva järjesteli mielellään juhlia Neitsytniemen kartanossa. Isäntäväen ollessa poissa Neitsytniemestä R. Stenius raportoi taloudesta kuukausittain Finlaysonin tehtaan kassanhoitajalle ja tulevalle toimitusjohtajalle, Arthur Sommerille. Neitsytniemessä von Nottbeckit kohtelivat omaa palvelusväkeään aina mallikkaasti. Juho Helminen muutti Tampereelta perheineen Ruokolahdelle Neitsytniemen kartanon tilanhoitajaksi. Kartanon päärakennukseen valmistui myöhemmin kaksi siipeä, joista toisessa asui palvelusväkenä Jaffet Hanhisen perhe. Jaffet oli Hanhon torpan poika Ruovedeltä, joka toimi Neitsytniemen kartanon hevoshoitajana ja -kuljettajana. Hänen vaimonsa, Hilja o.s. Jakovuori, oli syntynyt Vesilahdella ja Hilja toimi kartanon karjakkona. Hanhisen perheessä oli neljä poikaa. Perheen vanhin poika, Lauri Olavi Hanhinen, meni naimisiin Antti Heikinpoika Mansikan tyttären, Hilkan kanssa. Neitsytniemen kartanon maataloudesta ja karjanhoidosta vasta lisäksi 20 muuta työntekijää.

153 kilometriä pitkä Vuoksi on Saimaan laskujoki, joka laskee Laatokkaan. Vuoksi alkaa Etelä-Karjalasta Imatran kaupungista ja on jo 13 kilometrin päästä Venäjän puolella. Imatrankoski on Vuoksen monista koskista suurin. Muinoin Vuoksen lohisaalis näytteli merkittävää osaa imatralaisten toimeentulossa. 1800-luvun loppupuolella lohenpyynnistä muodostui myös Venäjän ylimistölle mieleinen harrastus juna- ja laivayhteyksien parantuessa. Pietarin kaupungissa eläneet englantilaiset innostuivat lohiharrastuksesta Vuoksessa siinä määrin, että perustivat vuonna 1875 kalastusseuran, The Wuoksen Fishing Club sekä rakennuttivat lohivesien liepeille seuralle kalastusmajan. Kalastushuviloita oli myös Neitsytniemen kartanolla ja ne sijaitsivat Niskaniemessä. Ylin kalastusmaja oli paroni Edvard von Nottbeckin maja, keskimmäinen kalastusmaja Walter-pojan ja Eugenie-rouvan kalastushuvila alinna.

Vuoksessa oli tuohon aikaan paljon lohta ja kalastussäännöt lohen kalastukseen olivat tiukat. Jos kalastaja ei omistanut kalaveteen oikeuksia, silloin piti saada lupa lohenkalastukseen kalaveden omistajalta. Kalastusoikeuksia samoin valvottiin ja oikeuksia myös kunnioitettiin. Kalastusoikeuksia oli joidenkin mahdollista ostaa, mutta Neitsytniemen kartanon vesillä ei kalastajilta peritty koskaan maksua kalastuksesta. Mansikan suvun imatralaiset miehet tiedettiin hyviksi lohestajiksi ja soutajiksi; he tunsivat Vuoksen parhaat lohivedet. Mansikat olivat Neitsytniemen kartanon ja paroni Edvard von Nottbeckin vakinaisia kalastajia. Kalastajat saivat pitää pienet lohet itsellään. Toisinaan tätä kalastajien omaa saalista nousi yli oman tarpeen, jolloin rouva Mansikka kääri kalat raparperin lehtiin ja laittoi ne vaneriaskiin. Hän souti sitten Vuoksenniskan asemalla ja matkasi junalla Viipuriin. Parhaimpina aikoina Imatran ja Viipurin välillä kulki 14 junavuoroa päivässä. Viipurissa hän kauppasi lohet kahteen hotelliin ja tuliaisina hän toi Viipurista vaniljarinkeleitä.

Vuonna 1893 valmistui puurakenteinen Valtionhotelli Vuoksen rantamaisemiin, joka tuhoutui kuitenkin tulipalossa keväällä 1901. Arkkitehti Sakris Usko Nyström (s. 6.9.1861 Virrat ja k. 6.1.1925 Kotka) suunnitteli samalle paikalle uuden Valtionhotellin, kansallisromanttisen jugendlinnan, joka kustannettiin valtion varoin ja hotelli valmistui lokakuussa 1903. Arkkitehti Nyströmin vanhemmat olivat kruununvouti Johan Abraham Nyström ja Clara Charlotta Vikman. Hänen veljensä oli valokuvaaja, kirjailija ja toimittaja I. K. Inha (oik. Into Konrad Nyström, s. 12.11.1865 Virrat ja k. 3.4.1930 Helsinki). Neitsytniemen kartanon muhkeat lohisaaliit kuljetettiin Imatran Valtionhotellin keittiöön jo vanhan Valtionhotellin aikana. 

 Neitsytniemen kartano

Neitsytniemen kartano, Imatra.

Neitsytniemen kartano on tilana vanha asuinpaikka. Latvialainen Reinhold von Ungern-Stenberg sai tilan ja yli sata muutakin tilaa Ruokolahden kylistä Ruotsin kuningattar Kristiinalta (s. 8.12.1626 Tukholma ja k. 19.4.1689 Rooma) sotapalveluksistaan 1600-luvulla kuningas Kustaa II Adolfille (s. 9.12.1594 Tukholma ja k. 6.11.1632). Latvialainen oli myös varustanut kuninkaan käyttöön ratsuväkikomppanian. Tietyistä tiloista muodostettiin vuonna 1653 Siitolan kruunun säteri, ja sinne säteriin asettui asumaan Ungern-Stenbergin vouti, Aake Olavinpoika 1660-luvulla. Silloinen säterin päärakennus sijaitsi lähellä nykyistä Neitsytniemen kartanon päärakennusta. 1680-luvulla Siitolan säterin päätilasta tuli maareduktiossa majurin, komppanian päällikön varkatalo. Virkataloa isännöi vuosina 1692-1730 majuri Hindrich Turteltaube ja vuodesta 1730 pikkuvihaan saakka luutnantti Carl Otto Furumarck (s. 1708 Narva ja k. 1768 Mikkeli). Näiden aikoina Neitsytniemessä on tapahtunut maavyörymä Vuokseen, joka synnytti rantatörmän muodon.

Nevanlinna sijaitsi Nevajoen suistossa.

Rajalinja muuttui Turun rauhassa ja Itä-Siitola Neitsytniemeen ei enää sijainnut strategisella rajavyöhykkeellä, ei myöskään Ruotsin puolella, vaan Venäjällä. Laajentuneet markkinat idässä houkuttelivat paikalle myös saksalaisen kauppiaan, Conrad Ziliaksin, joka lähti kohti pohjoista ja Nevanlinnaa. Nevanlinna (ruotsiksi Nyenskans) on entinen kauppapaikka ja kaupunki Nevajoen ja Ohtajoen yhtymäkohdassa Inkerinmaalla, lähellä nykyistä Pietarin kaupunkia. Ainakin 1200-luvun alusta Nevanlinnassa on ollut kauppapaikka ja vakituista asutusta. Ruotsalainen linnoitus, Maankruunu (ruots. Landskrona), sijaitsi Nevajoen suistossa jo 1300-luvulla, mutta Novgorod kuitenkin hävitti nopeasti linnoituksen. Vuonna 1617 Stolbovan rauhassa alue siirtyi Ruotsin haltuun ja vuonna 1642 Nevanlinna sai kaupunkioikeudet. Nevanlinnassa oli kuningas Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus, Nyenskans. Venäjä valtasi ja hävitti Nevanlinnan Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1703. Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Pietarin kaupunkia Nevanlinnan länsipuolelle. Nevanlinnassa asui paljon ruotsalaisia ja saksalaisia, mutta suurin osa kaupungin asukkaista oli suomalaisia. Kun Suur-Suomea tehtiin jatkosodan aikana suunniteltiin Lenengradin uudeksi nimeksi Nevanlinnaa.

Zilliacuksen suku hallitsi aluetta 150 vuotta. He rakennuttivat alueelle sen ensimmäisen kartanon ja kutsuivat luokseen kulttuuriväkeä. Alue veti puoleensa tunnettuja taiteilijoita, jotka hakivat Saimaalta ja Vuokselta inspiraatioita töihinsä. Tunnetuimpia vieraita tuolloin ovat olleet Albert Edelfelt ja Zacharias Topelius. Suvun kantaisä oli kauppia Conrad Ziliaks (n. 1612- lokakuu 1688), jonka puoliso oli Anna Luhr (n. 1635- heinäkuu 1716).Conradin poika, Johan Heinrich Zilliacus (1670-1750), jonka aviopuoliso oli Helen Beck (1670-1750). Heidän poikansa, Berend Johann Zilliacus (k. 1787) oli Zilliacus-suvun ensimmäinen Neitsytniemen kartanon omistaja vaimonsa Margareta Katarina Bengsdotter Ristelius (s. 1726 ja k. 4.4.1800 Neitsytniemi) kanssa. Heidän poikansa, Jääsken kihlakunnan henkikirjuri Henrik Bengt Zilliacus (s. 23.6.1761 Neitsytniemi ja k. 15.12.1829 Neitsytniemi) aviopuolisonsa Katariina Dorotea Stammeyerin (s. 5.11.1764 ja k. 24.4.1831 Neitsytniemi) kanssa olivat seuraavat Neitsytniemen kartanon omistajat.

Käkisalmen eteläisen kihlakunnan henkikirjuri ja ajoittain myös kruununvouti, Käkisalmen kruununmakasiinin hoitaja ja kuvernementtisihteeri Petter Vilhelm Zilliacus (s. 20.5.1795 Siitola ja k. 16.1.1839 Käkisalmi) oli Neitsytniemen kartanon hallitsija isänsä, Henrik Bengt Zilliacuksen jälkeen. Petterin aviopuoliso oli Elisabeth Ulrika Wolter (s. 6.5.1799 Pyhäjärvi ja k. 25.4.1878 Ruokolahti). Heidän poikansa, juristi, senaattori ja valtiopäivämies Henrik Wilhelm Johan Zilliacus (s. 24.6.1823 Pyhäjärvi ja k. 2.8.1887 Ruokolahti) oli viimeinen Zilliacus-suvun edustaja Neitsytniemen kartanon omistajana. Henrik Zilliacuksen aviopuoliso oli Äyräpään kruununvoudin tytär, Ida Charlotta Söderhjelm (s. 18.7.1829 Wanukkala, Valkjärvi ja k. 1893). 

Henrik Zilliacus kävi koulua ensin Käkisalmella ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin yksityislyseosta vuonna 1840. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1845 ja maisteriksi vuonna 1847 sekä molempien oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1850. Vuonna 1860 hän väitteli molempien oikeuksien tohtoriksi. Vuodesta 1852 alkaen Henrik Zilliacus toimi senaatin talousosaston ylimmäisenä kamarikirjurina, vuosina 1854-1858 Maanmittauksen ja metsänhoitolaitoksen ylihallituksen kanslistina, vuonna 1857 Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallituksen sihteerinä sekä vuodesta 1858 Suomen Pankin sihteerinä ja vuodesta 1862 alkaen ensimmäisenä kamreerina. Vuonna 1866 Henrik Zilliacus nimitettiin Helsingin kunnallispormestariksi, vuonna 1873 prokuraattorin apulaiseksi sekä vuonna 1875 senaatin talousosaston jäseneksi ja siviilitoimituskunnan apulaispäälliköksi. Zilliacus oli porvarissäädyn Helsingin edustaja valtiopäivillä vuonna 1872 ja tällöin hän toimi säädyn puhemiehenä myös. Ida ja Henrik Zilliacuksen poikia olivat kirjailija ja aktivisti Konrad Viktor (Konni) Zilliacus (s. 18.12.1855 Ruokolahti ja k. 19.6.1924 Helsinki) sekä lääkäri, Eiran yksityissairaalan sairaalanjohtaja ja aktivisti Henrik Johan Wilhelm Zilliacus.

Neitsytniemen kartano kiinnosti monia ihmisiä. Esimerkiksi taidemaalari Severin Gabriel Falkman (s. 25.4.1831 Tukholma ja k. 9.7.1889 Helsinki) teki Ruokolahdelle kaksi matkaa, joilla hän piirsi kuvia miljööstä. Falkman oli karelianismin ennakoija, joka kokosi matkojensa materiaalista kirjan, I Östra Finland (1885). Severin Falkmanin vanhemmat olivat helsinkiläinen kauppias, Hans Johan Falkman (k. 1855) ja Sofia Holmberg. Severin Falkmanin sisar oli oopperalaulaja Hanna Sofia Falkman, joka avioitui vuonna 1855 Aleksander Wilhelm Brummerin (1826-1908) kanssa. Falkman kävi Helsingin yksityislyseota ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1850. Severin Falkman oli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun ensimmäisiä oppilaita vuonna 1848. Falman harjoitti taideopintoja Pariisissa vuosina 1857-1861 ja teki taideopintomatkan Pariisiin, Roomaan ja Müncheniin vuosina 1863-1870. Ennen lopullista Suomeen asettumistaan vuonna 1870 hän työskenteli seitsemän vuotta Roomassa vuosina 1864-1870. Hänen merkittävin maalauksensa on Kaarle Knuutinpojan lähtö Viipurin linnasta Tukholman kuninkaanvaaliin 1448 (1880-1886, Ateneum).

Senaattori Wilhelm Zilliacuksen kuoltua perikunta oli myynyt Neitsytniemen vapaaherra ja pankkiiri Karl Johan Langenskiöldille (s. 26.1.1857 Paussa, Ranska ja k. 30.6.1925 Tukholma) 130 000 markalla, joka taas myi sen pari vuoden päästä tohtori Edvard von Nottbeckille 125 000 markalla itse tappiota kärsien. Paroni Langenskiöld kasvoi Suomessa ja hänestä tuli filosofian maisteri vuonna 1877 Helsingin Yliopistossa. Vuonna 1882 hän oli porvariston sihteeri maapäivän aikana Helsingissä ja hän toimi myös Pietarissa valtiosihteeristössä. Hän väitteli vuonna 1886 kauppatieteiden tohtoriksi Helsingissä ja hänestä tuli samana vuonna dosentti. Opetettuaan yliopistossa Langenskiöld jätti akateemisen maailman vuonna 1890 mennäkseen Nordiska aktiebankenin toimitusjohtajaksi Viipuriin. Vuonna 1895 hänet kutsuttiin Tukholmaan Skansdinaviska bankenin toimitusjohtajaksi ja samalla hänestä tuli Ruotsin kansalainen.

Vapaaherra ja pankkiiri Karl Langenskiöld.

Vuonna 1900 Karl Langenskiöld oli mukana komiteassa, joka laati strategian Ruotsin keskuspankista nykyaikaiseksi keskuspankiksi ja setelien liikkeeseenlaskumonopoliksi. Tässä työssä Langenskiöld teki itsensä arvostetuksi ja Ruotsin valtiopäivät valitsi hänet pankkien edustajaksi vuonna 1901. Vuonna 1907 Karl Langenskiöld otti vastuun D. Carnegie & Co AB:n toiminnasta Göteborgissa. Vuoden 1907 finanssikriisin aikana Karl Langenskiöld teki merkittäviä ponnisteluja Ruotsin talouden pelastamiseksi. Tässä yhteydessä hän muutti pankin itsenäisemmäksi julkishallinnoksi, joka lisäsi riippumattomuutta valtiopäivistä. Vuonna 1912 hän yritti ajaa läpi ehdotustaan, että kaikki korkeimmat virat nimitettäisiin ansioiden perusteella, mutta hänen ehdotus ei mennyt läpi valtiopäivillä, minkä vuoksi hän erosi pankkiedustajan tehtävistä. Vuosina 1916-1919 hän oli ensimmäisen jaoston jäsen ja hän oli myös monia vuosia Tukholman kaupunginvaltuuston jäsen sekä monien yhtiöiden hallituksissa.

Senaattori Carl Fabian Theodor Langenskiöld.

Karl Langenskiöld osallistui Kansantalouden tilinpitoviraston perustamisen valmisteluun ja useisiin muihin hallituksen valiokuntiin. Vuonna 1912 hänet valittiin Royal Academy of Sciences-akatemiaan ja hänet nimitettiin sen presidentiksi vuonna 1922. Karl Langenskiöld teki merkittäviä lahjoituksia mm. Karl Langenskiöldin muistorahastoon sekä Suomen itsenäisyystaistelulle, Åbo Akademille ja vapaaehtoiselle puolustuskoulutukselle. Hänelle myönnettiin ensimmäisen luokan Vapaudenristi vuonna 1918. Karlin isä, Carl Fabian Theodor Langenskiöld (s. 17.11.1810 Sääksmäki ja k. 29.6.1863 Helsinki) oli senaattori ja hänet korotettiin paroniksi. Vuonna 1893 Karl Langenskiöld meni avioliittoon Alba Maria Ekmanin, Oscar Ekmanin ja Maria Amelie Albinia Ekmanin tyttären kanssa.

Niko Ahvonen & Tilanteen Herrat 

Niko Ahvonen, tilanteen herra.

Soul-laulaja Niko Ahvonen (s. 1965) aloitti musiikkiuransa jo 1980-luvulla. Niko Ahvonen on tosin esiintynyt myös akateemikko Aki Olavi Kaurismäen (s. 4.4.1957 Orimattila) ohjaamassa mustavalkoisessa komediaelokuvassa, Pidä huivista kiinni, Tatjana, joka valmistui vuonna 1994. Sangen monet muistavat Niko Ahvosen ehkä parhaiten esiintymisistään Cortina Jets-yhtyeen kanssa. Ahvosen hittikappaleita ovat olleet mm. Ongenongintaa, Penelope, Yliluonnollinen ja Aavekaupunkiin.

Akateemikko, ohjaaja Aki Kaurismäki.

Sami Soul-Saari.

Takavuosina Niko Ahvonen on esiintynyt yhdessä Sami-Jussi Saaren (s. 21.1.1962 Tampere) ja "Jussu" Juha Pöyhösen (Suurlähettiläät, s. 12.5.1965 Oulu) kanssa kokoonpanolla, Soulmiehet. Sami Saaren isä on Ilveksen jääkiekkohyökkääjä ja arkkitehti Eero Olavi ”Roope” Saari (s. 18.9.1928 Tampere). Vuonna 1996 julkaistiin Niko Ahvosen ensimmäinen sooloalbumi, Painovoimaa. Soololevyä edelsi häneltä julkaistut kolme singleä. Suurin osa oman soololevynsä kappaleista oli Niko Ahvosen käsialaa. Vuosina 1996-2001 levymerkki BMG julkaisi Niko Ahvoselta kolme sooloalbumia sekä lisäksi useita singlejä.

Jääkiekkoilija ja arkkitehti Eero Olavi "Roope" Saari.

Niko Ahvonen teki vuonna 2003 levytyssopimuksen Audiovox-levymerkin kanssa. Samaan aikaan julkaistiin Niko Ahvosen neljäs sooloalbumi, Eilen tänään huomenna. Ahvonen vieraili samoihin aikoihin Jalometallia-kokoelmalevyllä tulkitsemalla oman version Kari Juhani Valdemar Peitsamon (s. 26.8.1957 Nokia) tunnetuksi tekemästä kappaleesta, Kauppaopiston naiset. Vuonna 2007 julkaistiin Niko Ahvosen albumi, Pimeyden nopeus.

Seuraavaksi Niko Ahvonen päätti vuonna 2008 julkaista Bad Luck Soul-levyn, joka sisälsi Niko Ahvosen tunnettuja kappaleita englanninkielisinä tulkintoina sekä lisäksi muutamia cover-kappaleita. Levyä seuranneella kiertueella Niko Ahvosen yhtye Cortina Jets koki myös nimenmuutoksen, kun yhtyeen nimeksi vaihtui The Regals. Vuonna 2011 Niko Ahvonen ja Ville Leinonen perustivat yhdessä duon, 2 Leijonaa, jolloin samalla tuli julkaisuina joitakin kappaleita levytettyinä yhteistyössä The Levitators-yhtyeen kanssa. Sami Saari vieraili Rocksteady-albumilla myös kahden kappaleen verran.

Niko Ahvonen palasi jälleen soolouralle vuonna 2014. Samoihin aikoihin Ahvonen aloitti myös yhteistyön muusikko ja lauluntekijä J. Karjalaisen (Jukka Tapio Karjalainen, s. 1.4.1957 Helsinki) ja Sami Saaren kanssa. Näiden ohella Niko Ahvonen teki myös yhteiskiertuetta Sami Saaren ja Veeti Kallion (s. 1.1.1966 Rovaniemi) kanssa. Veeti Kallio tuli tunnetuksi 1980-luvun loppupuolella a cappella-yhtye Veeti & The Velvetsistä, josta lauloivat Veetin lisäksi Aki Pekka Antero Sirkesalo (s. 25.7.1962 Toijala ja k. 26.12.2004 Khao Lak, Thaimaa), Sasu Moilanen (s. 10.4.1966 Helsinki) ja Sami Saari. Niko Ahvonen on vieraillut monilla kokoelmalevyillä, kuten mm. Ninni Poijärven Viideltä-levyllä sekä Mielenrauhaa-tribuuttilevyllä. Tämän lisäksi Niko Ahvonen on tehnyt joitakin käännöstekstejä Marjo Leinoselle ja Sami Saarelle.

Toimittaja Paula Salovaara.

Niko Ahvonen asuu vaimonsa, konsultti-toimittaja Paula Salovaaran (s. 1964) kanssa vanhassa puutalossa Espoon Westendissä. Paula Salovaaran äidin isoisä oli kauppaneuvos Karl Otto Fazer (s. 16.8.1866 Helsinki ja k. 9.10.1932 Jokioinen). Kotitalonsa kellariin Niko Ahvonen on järjestänyt treenikämpän soul-miehelle ja hänen yhtyeelleen. Kellaritiloissa on myös vaimon steppiharrastukseen oma tila. Kiivetessään kellarista kotitalonsa vintille Niko Ahvosesta tulee VLLv 24:n tarkastajakapteeni. Tämän harrastuksen parissa Niko Ahvonen rentoutuu. Virtuaalilentolaivue 24:n harrastajat lentävät internetissä kavereidensa kanssa. Pelimaailman lisäksi virtuaalilentäjät kohtaavat toisiaan myös oikeassa elämässä. Esimerkiksi tällainen tapaaminen järjestyi Tikkakoskella ilmavoimien satavuotisjuhlien yhteydessä. Niko Ahvonen on vieraillut myös Englannissa Duxfordin lentotukikohdassa järjestetyssä Flying Legends-tapahtumassa, jossa hän tapasi omia pelikavereitaan Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinasta ja Etelä-Englannin Porthsmouthista.

Niko Ahvosen tuorein kokoonpano esiintyy nimellä, Niko Ahvonen & Tilanteen herrat. Kokoonpano nousi Tampereella TTT-Klubin lauteille lauantaina 25.3.2023 klo 22 ja he soittivat kaksi täyttä settiä musiikkia salintäyteiselle yleisölle. Niko Ahvonen & Tilanteen herrat-yhtyeeltä on tammikuussa 2021 julkaistu albumi, jonka levyn tuotannosta ja sovituksista vastasi Mitja Tuurala. Levyn materiaali on laidasta laitaan suomenkielistä musiikkia, kuten aikaisemminkin. Levyn juurena on kuitenkin amerikkalainen rytmimusiikki. Ylimääräisiä kappaleitakin soitettiin yleisön villisti niitä pyytäessä; ylimääräiset viimeiset laulut Niko Ahvonen joutui kitaran remmin katkettua soittamaan baarinjakkaralla istuen.

 Syfilis eli kuppa (2. osa)

Kuninkaan suosima uusi muoti levisi yhtä nopeasti kuin sairaus, jonka oireita peruukeilla peitettiin. Myös terveet – tai ainakin varakkaimmat – tuhlasivat omaisuuksia keinotekoisiin kutreihin. Peruukit tehtiin köyhällistön hiuksista tai vuohen karvoista ja hevosten jouhista. Hajuhaitoista päästiin eroon hajuvesillä. Näyttävät hiuslaitteet eivät olleet kovin käytännöllisiä. Naisten peruukit olivat usein niin korkeita, että ne ylsivät kattokruunujen kynttilöihin. Riesana olivat myös hiiret, jotka peuhasivat vehnäjauhoilla puuteroiduissa ja rasvalla muotoilluissa peruukeissa. Aurinkokuninkaan syfilis sai aikaan myös toisen muoti-ilmiön: ylhäisö ryhtyi juomaan teetä pikkusormi sojollaan. Kuppatauti jäykistää niveliä, ja jäykkyys iskee yleensä ensin sormiin. Kun hänen majesteettinsa Ludvig XIV siemaili iltapäiväteetä pikkusormi viehkeästi ojennettuna, niin muut seurasivat nopeasti esimerkkiä.

Aurinkokuninga Ludvig XIV kruunajaisasussaan vuonna 1648.

Sairaus oli salakavala. Se saattoi vaikuttaa parantuneelta kokonaan, mutta iski yhtäkkiä uudelleen – entistäkin vaikeampana vitsauksena. Syfiliksen toisessa vaiheessa muun muassa koko keho ja kasvot peittivät nännimäisiin tai sienimäisiin syyliin. Siksi keinotekoisista kauneuspilkuista tuli muodikkaita. Kauneuspilkut valmistettiin ohuesta kankaasta tai hiirennahasta, ja ne kiinnitettiin rasvalla peittämään haavaumia. Puuteristakin tuli samalla suosittua, ja sitä ryhtyi käyttämään jopa Ludvig XIV, joka oli aina inhonnut puuteria kasvoillaan; peruukin puuteroiminen sai hänen mielestään riittää. Kuningaskin kuitenkin taipui valtakautensa loppuaikoina. Lyijyä on käytetty historiassa kauneudenhoidossa vaalean ihon aikaansaamiseksi mm. antiikin Kreikassa ja Roomassa, mutta sen seurauksetkin ovat olleet tosi tuhoisia. Kaunottarien iho kärsi verenmyrkytyksestä, minkä vuoksi he käyttivät entistä suurempia määriä lyijynvalkoista kasvojensa peittämiseen. Kesti vuosisatoja, ennen kuin lääkärit pystyivät todistamaan lyijyn myrkyllisyyden ja voiteen käyttö lakkasi.

Paksu kerros puuteria antoi ehostetulle kaivatun vaalean ihon ja peitti samalla sukupuolitaudin punaruskeat näppylät. ”Nuoruuden naamio” oli Englannin kuningasttaren, Elisabeth I:n nimitys puuterille, joka tosin toi mukaan myös terveysongelmia. Vaalea puuteri oli täynnä lyijyä, ja joskus siinä oli myös arseniikkia. Puuterisekoitus saattoi olla niin syövyttävää, että iho halkeili ja päästi lävitseen myrkkyä sekä raskasmetallia jo muutenkin sairaaseen elimistöön.

Renessanssiajan lääkärit olivat voimattomia kuppaa hoitaessaan. Monet heistä olivat yhä vakuuttuneita siitä, että jos antiikin ajan merkittävä lääkäri Galenos ei ollut kuvaillut sairautta, sitä ei ollut olemassa. Galenos (130-200 jaa.) ei kuitenkaan tiennyt elinaikanaan mitään tuosta uuden ajan sairaudesta. Eräs suurimmista ongelmista oli se, ettei kukaan tiennyt tarkasti, kuinka tauti tarttui – tiedettiin vain, että tartunta liittyi jotenkin seksiin.

Arvauksia riitti laidasta laitaan. Jotkut uskoivat, että kuningas Henrik VIII sairastui syfilikseen suudeltuaan kardinaali Thomas Wolseyä (s. n. 1475 ja k. 29.11.1530) – kuninkaan silloista hyvää ystävää, joka joutui myöhemmin epäsuosioon ja hänet teloitettiin. Oxfordissa teologiaa opiskellut Thomas Wolsey nimitettiin Lincolnin piispaksi ja pian sen jälkeen Yorkin arkkipiispaksi. Paavi Leo X nimitti Wolseyn kardinaaliksi vuonna 1515 ja samana vuonna Wolsey nimitettiin myös Englannin lordikansleriksi. Italialainen aatelismies, kardinaali Casare Borgia puolestaan uskoi, että Henrik VIII oli sairastunut kohdun ”haitallisesta lemusta”, joka oli päässyt leviämään kuninkaan sukupuolielimeen, kun tämä oli nukkunut naisen vieressä.

Kardinaali Thomas Wolsey.

Saksalainen tiedemies ja historioitsija Joseph Grünpeck (s. 24.7.1473 Burghausenissa ja k. Vuoden 1530 jälkeen) sairastui itse syfilikseen Augsburgissa vuonna 1501 ja kirjoitti onnettomana: ”Sairaus on niin julma, kivulias ja kauhistuttava, ettei maailmaa ole koetellut mikään pahempi tai hirveämpi vitsaus.” Grünpeck oli tekemisissä Habsburgien keisarillisen hovin kanssa, ja tauti tarttui häneen riehakkaissa juhlissa. Joseph Grünpeck testasi sairautensa aikana tämän tartuntataudin hoitomenetelmiä ja kirjasi havainnot ja kokemukset kirjallisesti. Hänen kaksi kirjallista tutkielmaansa taudin alkuperästä, kehityksestä ja kulusta sekä hänen testaamistaan ja kuvaamistaan parantamismenetelmistä ovat vanhimpia tämän tyyppisiä raportteja, ja niillä on siksi lääkehistoriallisesti merkitystä.

Jean Calvin.

Kirkon tuomio ei ainakaan vähentänyt sairastumisen pelkoa. Saarnamies Jean Calvin (s. 10.7.1509 Noyon ja k. 27.5.1564 Geneve) pauhasi Genevessä vuonna 1521 avioliiton ulkopuolisista seksiä, uskottomuutta ja prostituutiota vastaan: ”Jumala levittää uutta sairautta torjuakseen irstailua.” Tuomitseminen pakotti sairastuneet kätkemään oireitaan entistä tarmokkaammin ja hakeutumaan hoitoon, ja lääkärit etsivät kuumeisesti hoitokeinoa. Calvin sai juristin koulutuksen ja siirtyi sittemmin Pariisiin harjoittamaan humanistisia ja teologisia opintoja. Calvin julkaisi Senecan kommentaarin, jossa hän osoittautui erasmuslaiseksi kristilliseksi humanistiksi, joka kuitenkin kritikoi stoalaista ihmiskäsitystä vastaan. Pariisissa Calvin vietti miellyttävää ja kulttuuripitoista elämää. Hänen kääntymys oli opinnoilla saatu oivallus Raamatun totuudesta. Lutherin tavoin Jean Calvin koki epäluuloa omia uskonnollisia tunteitaan ja kokemuksiaan kohtaan.

Jakob Fugger.

Ensimmäinen suureen suosioon noussut lääke oli länsi-intialaisesta guajakki-puusta tehty uute, joka sai kuppatautisen hikoilemaan. Uutetta nautittiin joko sisäisesti tai siveltiin iholle. Guajakki oli 1500-luvun jälkipuoliskolla niin suosittu lääke, että puun maahantuonti Karibialta oli valtava rahasampo saksalaiselle Fuggerin aatelis- ja kauppiassuvulle, jolla oli yksinoikeus kaupankäyntiin kyseisellä puulajilla. Fuggerien kauppiassuku harjoitti toimintaansa Augsburgin vapaakaupungista käsin ja he olivat varsinkin pankki- ja rahoitusalalla merkittäviä toimijoita. Kauppahuoneen liiketoiminta käsitti yksityissektorille suunnattua pankki-, sijoitus- ja liiketoimintaa, myös merkittävää luotonantoa aikakauden hallitsijoille. Suvun tunnetuin jäsen on Jakob Fugger (s. 6.3.1459 ja k. 30.11.1525), jonka aikana suku nousi aikansa merkittävimmäksi kauppahuoneeksi Euroopassa.

Toinen yleinen hoitotapa oli sairastuneen pitäminen viinitynnyrissä, jota lämmitettiin sen alle asetetuilla hehkuvilla kivillä. Hikoulutuokio toistettiin kahdesti päivässä vähintään kolmen päivän ajan mieluusti jopa viikon verran. Potilaan piti paastota hoidon ajan ja noudattaa sitten englantilaisen lääkärin ja kirurgin, William Clowesin ruokavaliota. Hän suositteli hoidettavalle lammasta, vasikkaa, jänistä, kanaa ja fasaania ja neuvoi välttämään sianlihaa, kalaa, juustoa, tuoreita hedelmiä ja makeaa viiniä.

Ristiretkien seurauksena sotilaat toivat mukanaan Eurooppaan elohopeapohjaista ihonhoitoainetta nimeltä Unguentum saracenicum; elohopealääkkeet ja -hoitokeinot säilyivät Euroopassa pitkälle uuteen aikaan saakka. Elohopea korvasi sittemmin guajakin suosituimpana syfilishoitona. Elohopeasta tulikin sananlasku: ”Yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa”. Keskiaikaiset hoitokeinot perustuivat ruumiin nesteiden tasapainoon eli niin sanottuun humoraalioppiin. Raskasmetallia hengitettiin höyrynä tynnyrihoidossa, siveltiin iholle voiteena tai syötiin pillerinä hunajan ja lakritsajuuren kanssa. Ruotsissa elohopeaa myös nuuskattiin nenän tai suun kautta. Elohopea ei lievittänyt sairautta mitenkään, mutta sen vakavia sivuvaikutuksia olivat verenvuoto suussa, hampaiden irtoaminen, mielisairaus ja pahimmassa tapauksessa jopa potilaan kuolema. Toimiva hoito kuppaan saatiin vasta 1900-luvulla, kun penisilliini keksittiin. Sairaus oli piinannut eurooppalaisia 450 vuotta ja tuonut mukanaan niin puuteriperuukkeja kuin hulluuttakin.

 Syfilis eli kuppa

Treponema pallidum-bakteeri aiheuttaa sukupuolitauti kuppaa, joka tauti tunnetaan myös syfilis-nimellä. Taudin ensioireena ilmestyy 3-30 mm:n kovareunaisia kivuttomia haavaumia yleensä sukuelinten alueelle. Kuppa leviää hoitamattomana helposti muualle elimistöön ja aiheuttaa sekundaarisen kupan. Kuppa leviää sekundaarivaiheessa ympäri kehoa ja voi aiheuttaa kovin aggressiivisia solumuutoksia, varsinkin limakalvoilla. Kuppatauti diagnosoidaan kliinisten oireiden ja verikokeessa todettavien vasta-aineiden avulla. Kuppa voi tarttua raskauden aikana äidistä lapseen. Kuppa nujerretaan penisilliinillä, jonka sattumalta löysi skotlantilainen tutkija, Alexander Fleming (s. 6.8.1881 ja k. 11.11.1955) vuonna 1928.

Napolin piirityksen aikana vuonna 1494 kuppa sai Euroopassa ensimmäisen kerran epidemian luonteen ja alkoi herättää yleistä kauhua ihmisissä. Italialaiset lähettivät tahallaan tautia kantavia naisia ranskalaisten piirittäjien keskuuteen; oliko siis kyse eräänlaisesta biologisesta sodankäynnistä? Tauti levisi näin ranskalaisiin sotilaisiin ja kulkeutui heidän mukana Ranskaan ja edelleen muualle Eurooppaan. Italialainen pappi, Tommaso di Silvestro sairastui joulunaikaan vuonna 1496. Hänen polviaan alkoi särkeä, ja kipu vain paheni uudenvuoden jälkeen ja lopulta kipu levisi hartioihin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa toukokuussa, että vaiva oli onneksi väistynyt. Papin ilo oli kuitenkin enneaikainen, sillä kivut tulivat uudelleen vuoden kuluttua. Papin penistäkin alkoi särkeä niin, ettei ”levätä saanut koskaan”. Hänen kehonsa peittyi haavaumista ja suunsa oli niin arka, että pelkän leivänkin syöminen oli kovin vaivalloista. Tommaso di Silvestro ei tiennyt, mikä häntä oikein vaivasi. Hän ei suinkaan kärsinyt ainoana salamyhkäisestä taudista, joka aiheutti niin suunnattomia kipuja raajoissa kuin punaruskeita sinisilmäisiä näppylöitä kasvoissa ja eri puolilla ihmisen kehoa. Taudin on arveltu saapuneen Eurooppaan 1400-luvun lopussa Amerikasta tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen (s. 1451 Genova ja k. 20.5.1506 Valladolid) ensimmäiseen löytöretkeen osallistuneiden miesten tuomana. Tauti levisi nopeasti Portugalin, Espanjan ja Italian satamakaupungeista näiden maiden väestöön.

Tauti levisi Euroopassa, ja pian kävi ilmi, että myöhemmin kupaksi nimetty sairaus tarttui sukupuoliyhdynnässä. Kaikki eivät kärsineet niin pahoista oireista kuin pappi Tommaso di Silvestro. Sairaus ilmeni monilla vain kivuliaina haavaumina sukupuolielimissä ja kasvoissa, ja näppylät olivat jonkin aikaa jopa statussympoli kantajalleen. Kuppatauti leikki hetken piiloleikkiä uhrinsa kanssa, joka luuli jo parantuneensa taudista. Tauti palasi kuitenkin takaisin entistä vakavammin seurauksin, joita yritettiin hoitaa muun muassa ihonsiirroilla. Nenään saatettiin siirtää ihoa esimerkiksi ihmisen käsivarresta. Sukupuolitauti oli merkki seksuaalisesta aktiivisuudesta ja mieskunnosta. Otsan rakkoa saatettiin kutsua ”Venuksen kruunuksi”, ja sitä esiteltiin ylpeydellä. Uusi villitys hiipui kuitenkin nopeasti, kun sairauden vakavuus kävi ilmi. Sairastuneet ryhtyivät kiireesti kätkemään oireitaan, eikä niitä enää esitelty ylpeinä julkisesti. Euroopassa leviävät uudet muotivirtaukset onneksi auttoivat peittämään häpeälliseksi muuttuneen sairauden merkit.

Noin sata vuotta ennen kupan saapumista Eurooppaan mahtimiesten keskuudessa levisi uusi muoti-ilmiö: kalukukkaro. Jalat peitettiin ihonmyötäisillä sukilla, mutta sukukalleudet kätkettiin taiteellisesti koristeltuun kangaspussiin, joka sidottiin roikkumaan housujen ulkopuolelle. Kuppa teki kalukukkaroista entistä suositumpia – ja suurempia, sillä sairastuneet miehet sitoivat sukupuolielimensä harsolla ja peittivät siteet kalukukkarolla. Uusi muoti levisi, sillä terveetkin miehet käyttivät kookkaita kalukukkaroita.

Englannin kuningas ja Irlannin hallitsija vuosina 1509-1547, Henrik VIII (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) oli Tudor-suvun toinen monarkki, joka seurasi valtaistuimelle isäänsä, Henrik VII:tä. Hänet muistetaan kuudesta avioliitostaan sekä siitä, että hänellä oli enemmän valtaa kuin yhdelläkään toisella englantilaisella monarkilla. Hänen tavoitteensa saada avioero ensimmäisestä vaimostaan johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon, itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen ja luostareiden lakkauttamiseen ja oli siten ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistuksessa. Hänen valtakaudellaan Wales liitettiin pysyväksi osaksi Englannin valtakuntaa. Kuningas Henrik VIII sairasti todennäköisesti kuppaa eli syfilistä, sillä kertomukset hänen hovinsa elämästä viittaavat siihen, että kuninkaan peniksessä oli kivuliaita haavaumia. Kuppaa epäiltiin myös syyksiminkä vuoksi Henrik VIII sai vain vähän jälkeläisiä useista avioliitoistaan. Sukupuolielin sidottiin siksi huolellisesti ja kätkettiin komeaan kalukukkaroon. Sairaus jätti myös hankalammin kätkettäviä jälkiä. Nenästä saattoi tulla pahasti epämuodostunut sitä mukaan, kun bakteerit tuhosivat kasvojen ihoa ja saivat nenäsillan romahtamaan. Niin sanotusta satulanenästä tulikin sairauden tunnusmerkki: häpeäpilkku ja moraalisen rappion sympoli. Leimasta kärsivät nekin, jotka perivät sairauden jo syntymässä sitä kantaneelta äidiltään. Aikansa taitavimmat lääkärit yrittivät pelastaa rikkaat potilaansa häpeältä leikkaamalla näiden nenän kauniimmaksi. Otsan ihoa saatettiin leikata irti ja taittaa nenävarren peitoksi, mutta seurauksena oli ikävä kyllä otsaan jäävä ammottava arpi. Italialainen lääkäri ja kirurgi, Gespare Tagliacozzi (s. maaliskuu 1545, Bologna ja k. 7.11.1599 Bologna) yritti 1500-luvulla siirtää ihoa olkavarresta. Tagliacozzi aloitti lääketieteen opintonsa vuonna 1565 Bolognan yliopistossa ja suoritti 24-vuotiaana filosofian ja lääketieteen tutkinnot. Hän kirjoitti ensimmäisen täydellisen kuvauksen nenän rekonstruktiosta käyttämällä ihoa käsivarresta.

Käden iho tikattiin kiinni nenään osan siitä ollessa yhä kiinni kädessä verenkierron varmistamiseksi. Operaation onnistumiseksi potilaan käsi oli tuettuna telineellä viikkokausia, jotta iho ehtisi kiinnittyä nenävarteen.

Kuppa eli syfilis iski varsinkin seksuaalisesti aktiivisimpiin: prostituoituihin, sotilaisiin ja aateliseen yläluokkaan. Euroopassa aatelisilla oli tapana hyödyntää seksisuhteita hankkiakseen vastapalveluksia itselleen ja omalle suvulleen. Kiihkeä salasuhde saattoi tuoda uusia aatelisarvoja, omaisuutta tai tuottoisia virkoja. Kaupanpäällisenä tuli kuitenkin usein myös kuppatauti, joka ei ollut vaaraksi ainoastaan tartunnan saaneille vaan periytyi myös äidiltä lapsille. Syntymässä syfiliksen saaneet olivat steriilejä eivätkä voineet saada omia lapsia. Nykyisin historioitsijat pitävät kuppaa syynä siihen, että sekä ranskalaisilla että englantilaisilla kuninkaallisilla suvuilla oli 1500- ja 1600-luvuilla vaikeuksia jatkaa sukua eteenpäin.

Sairastuneet kuningattaret turvautuivat aborttiin tai synnyttivät lisääntymiskyvyttömiä lapsia. Kupan leviämistä yritettiin taltuttaa sulkemalla ilotalot ja kylpylät. Kylpylät olivat olleet koko keskiajan eräänlaisia sosiaalisen kanssakäymisen henkireikiä sekä miehille että naisille, mutta nyt kylpylät julistettiin syntisiksi siinä missä bordellitkin. Yhteiskylpylöissä harrastettiin sangen yleisesti juopottelua ja seksiä. Pariisilaiset yrittivät saada sairauden aisoihin karkottamalla sairastuneet kaupungista. Se ei juuri auttanut tautitilanteeseen.

Vuoden 1580 tienoilla syfilis oli Euroopan pahin epidemia mustan surman jälkeen. Ruttoon sairastuneista poiketen kuppatautiset saattoivat elää jopa vuosikymmeniä ennen kuin sairauden kolmas ja henkeä uhannut vaihe puhkesi ja ryhtyi tuhoamaan aivoja ja elimistöä. Sairastuneiden olikin pakko opetella elämään epämiellyttävien, kivuliaiden ja kovin näkyvien oireiden kanssa.

Ranskan ja Navarran kuninkaan – vuosina 1643-1715 -, Ludvig XIV:n (s. 5.9.1638 Saint-Germain-en-Laye ja k. 1.9.1715 Versailles) hiukset alkoivat lähteä vuonna 1655, mikä sekin oli yksi kupan seurauksista. Miesten pitkiä ja paksuja hiuksia pidettiin tuolloin viriiliyden varmana merkkinä, joten hiusten harveneminen oli melkoinen nöyryytys nuorelle kuninkaalle. Ludvig oli tuolloin vasta 17-vuotias, mutta hän oli ollut kuningas jo neljävuotiaasta ja nauttinut pitkään aikuiselämän iloista. Kuningas turvautui siksi peruukkeihin. Ja kun hänen kerran oli pakko pitää peruukkeja, hän teetti niistä suuria ja näyttäviä. Aurinkokuninkaana historiaan jääneellä miehellä oli pian palveluksessaan yli 40 peruukintekijää. Aurinkokuningas muistetaan parhaiten uskomattoman Versailles’n palatsin rakennuttajana, feodalismin heikentäjänä ja kuninkaanvallan vahvistajana; kuninkaan mielestä hänellä oli jumalallinen oikeus asemaansa. Hänen aikanaan Ranska kävi lukuisia sotia ja sen alueet laajenivat Euroopassa. Lisäksi hänen valtakaudellaan Ranskan siirtomaat laajenivat suuresti ja hänen valtakautensa loppuun mennessä suuri osa Pohjois-Amerikkaa kuului Ranskalle.

 

Robert Koch väitti, että tuberkuloosin eri ilmenemismuodoilla, kuten keuhko-, yleis-, suolisto ja rauhastuberkuloosilla on sama aiheuttaja. Tutkiessa tuberkuloosipotilaiden sylkeä Robert Koch havaitsi sen sisältävän infektiokykyisiä tuberkuloosibakteereita. Ominaisuus säilyi yhäti, vaikka sylki kuivuikin. Erittäin huomattavan asian Robert Koch havaitsi myös; tuberkuloosobakteerit esiintyivät hyvin usein sairaiden kudoksien ”jättisoluissa”, joiden tiedetään nykyisin olevan maksofageja, syöjäsoluja, jotka nielevät taudinaiheuttajat. Näistä asioista Robert Koch esitelmöi Berliinin fysiologiselle seuralle kuuluisassa puheessaan vuonna 1882.

Mycobacterium tuberculosis leviää pisaratartunnan kautta. Bakteerin päästessä keuhkoihin ne kohtaavat siellä suuria makrofageja, jotka nielevät ne sisäänsä. Tämä on aivan normaali elimistön tapa puolustautua, mutta normaalisti makrofagit siirtävät nielaisemansa taudinaiheuttajat lysosomeihin eli happamiin solunsisäisiin rakkuloihin, joissa ne tavallisesti tuhoutuvat. Kuitenkin M. tuberculosis pystyy estämään tämän happokylvyn estämällä lysosomien happamoitumisen sekä niiden kypsymisen toiminnallisiksi. Bakteeri jääkin näin henkiin ja nyt se on jopa suojassa makrofagin sisällä turvassa immuunijärjestelmän vastaiskuilta.

Näin infektoitunut makrofagi viestittää ympäristöönsä kemiallisia hätäviestejä ja tämä saa aikaan sen, että infektiokohtaan kerääntyy toisia makrofageja ja lymfosyyttejä. Lisäksi näiden ympärille kerrostuu kollageeniä ja muita sidekudoksen osatekijöitä. Tarkastelimme siis tässä juuri, kuinka syntyi nystymäinen tuberkkeli; näin itse taudinaiheuttaja on koteloitunut, kuten se on suurimmalla osalla ihmisiä, joilla sitä tavataan. Onneksi valtaosa M. tuberculosis-infektioita jääkin tähän tilaan, jolloin sairaus ei oirehdi mitenkään eikä tuberkkelin kantaja levitä tautia eteenpäin toisiin ihmisiin. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että immuunijärjestelmä heikkenee kehossa esimerkiksi heikon ravitsemuksen, vanhuuden, stressin tai vaikkapa HI-viruksen vaikutuksesta. Tällöin tuberkkelin kotelorakenne tuhoutuu ja mykobakteerit alkavat viedä infektiota eri puolille kehoa yskösten myötävaikutuksella.

Tämä edellä kuvattu tapa on hyvin luonnollinen elimistön tapa eristää ja estää tuberkkelin avulla mykobakteerin leviäminen kehossa. Valitettavasti joskun käy kuitenkin niin, että Mycobacterium tuberculosis pystyy vaikuttamaan solun sisältä ympäristöönsä mm. tiettyjä bakteereita soluseinän molekyylejä sinne lähettämällä käyttäen hyväkseen makrofagin erityisreittejä. Vielä ei ole tiedossa, mitkä molekyyleistä edistävät tuberkkelin hajoamista ja bakteerin vapautumista sen sisällä. Tuberkuloosin kykyä piiloutua ihmisen elimistöön (latentti tuberkuloosi) jopa pitkäksikin aikaa – vuosikymmeniksi – on ymmärretty osana tuberkuloosibakteerin selviytymistarinaa. Historian aikana bakteerin on metsästäjä-keräilijöiden pienpopulaatioissa ollut perin edullista välillä piiloutua valtaamansa uhrin elimistöön odottamaan kunnes uusia tartutettavia sukupolvia ilmestyy. Toisen vaihtoehtoisen teorian mukaan isännän elimistön ja piiloutuneen tuberkuloosibakteerin kesken vallitsee eräänlainen symbioosi. Olisiko niin, että tuberkuloosibakteeri pitää virkeänä immuunijärjestelmää ja samalla suojelee isäntää muilta bakteeritartunnoilta?

Hämmästyttävän pitkään oli vallalla sellainen uskomus, että Mycobacterium tuberculosis ei tuottaisi varsinaisia toksiineja eli myrkkyjä. Yhdysvalloissa vuonna 2014 tutkijaryhmä kuitenkin löysi Mycobacterium tuberculosis-bakteerin tuottaman toksiinin, tuberkuloosin nekrotisoivan toksiinin (TNT, tuberculosis necrotizing toxin). Toksiinin löytäminen oli todella haasteellista useammasta syystä. Kurkistetaanpa miksi! Ensiksi varsinkin siksi, että tuberkuloosibakteeri tuottaa TNT:tä vain hyvin pieniä määriä. Tutkijaryhmän täytyi toksiinin löytämiseksi konsentroida eli tiivistää kasvatusliuosta siten, että se vastaa maitoämpärillisen puristamista teelusikalliseksi maitoa. Toisena syynä oli se, että TNT vaikuttaa ainoastaan solun sisällä ollessaan. Verenkierrossa esimerkiksi TNT:llä ei ole vaikutusta. Entuudestaan myöskään TNT:n tapaista toksiinia ei tunnettu. Tunnettiin vain eräs bakteerin genomin nukleotidijakso, jota ei sitten kuitenkaan osattu mitenkään yhdistää biologiseen ominaisuuteen. Tutkimuksissa kävi samalla selväksi, että TNT:n kaltaisia toksiineja on samoin ruttoa aiheuttavalla Yersinia pestiksellä sekä vakavia ruokamyrkytyksiä aiheuttavalla Listeria monocytogenesillä.

TNT on entsyymi, joka käytännössä hajottaa solun energiatuotannossa tarvittavaa NAD-yhdistettä eli nikotiiniamidiadeniinidinukleotidia, jota on kaikissa soluissa tärkeänä koentsyyminä. TNT aiheuttaa makrofagin solulimaan päästyään niiden kuolemaan johtavaa tuhoa. Siten tautibakteeri pääsee vapautumaan syöjäsolujen sisältä ja levittäytymään ihmisen elimistössä sekä sen ulkopuolella. Solu ei voi ylläpitää toimintojaan vaan kuolee energiatuotannon kärsiessä. Mikäli TNT ilmenisi vapaana Mycobacterium tuberculosis-bakteerisolun sisällä, olisi vaikutus aivan sama, mutta tuberkuloosibakteeri tuottaa sille omaa vastamyrkkyään, proteiinia, joka neutraloi TNT:n. Jos TNT tosiasiallisesti on keskeinen tekijä tuberkuloosibakteerin vapautumisessa makrofagista ja mahdollisesti myös tuberkkeleista itsestään, avautuisi lääketeollisuudelle uutta potenttiaalia; näin voitaisiin yrittää löytää kemiallisia yhdisteitä, jotka estävät TNT:n toimimista.

Tuberkuloosia vastaan on taisteltu antibiooteilla ja rokotuksilla. Tuberkuloosirokotukset käynnistyivät vuonna 1921, jolloin ranskalainen lääkäri, bakteriologi ja immunologi Léon Charles Albert Calmette (s. 12.7.1863 ja k. 29.10.1933) ja ranskalainen eläinlääkäri, mikrobiologi ja immunologi Jean-Marie Camille Guérin (s. 22.12.1872 Poitiers ja k. 9.6.1961 Pariisi) ensimmäisen kerran kokeilivat kehittämäänsä rokotetta Lillen Pasteur-instituutissa. Guérinin isä kuoli vuonna 1882 tuberkuloosiin. Hän opiskeli eläinlääketiedettä Ècole Nationale Vétérinaire d’Alfortissa vuoteen 1896 saakka, työskennellen samaan aikaan patologi Edmond Nocardin (1850-1903) apulaisena. Pasteur-instituutissa hän aloitti työskentelyn jo vuonna 1897. Guérin auttoi Albert Calmettea tämän yrittäessä kehittää vastamyrkkyä käärmeenpuremaan ja rokotetta isorokkoa vastaan. Guérin onnistui merkittävästi parantamaan isorokkorokotteen valmistusmenetelmiä, käyttäen kaniineja väli-isäntinä. Hän kehitti samoin tavan näiden rokotteiden jäämävirulenssin mittaamiseksi.

Jean-Marie Camille Guérin.

Guérinin nimitettiin vuonna 1900 laboratorionjohtajaksi ja vuosina 1905-1915 ja 1918-1928 hän keskittyi tuberkuloosirokotteen kehittämiseen, tehden hyvin läheistä yhteistyötä Albert Calmetten kanssa. Heidän yhteistyönsä jatkui aina Calmetten kuolemaan vuonna 1933 saakka. Guérin havaitsi vuonna 1905, että naudantuberkuloosi-bakteeri mycobacterium bovis voisi immunisoida eläimiä aiheuttamatta niiden sairastumista itse tautiin. Hän ja Calmette kehittivät tapoja heikentää bakteeria käyttäen perättäisiä viljelmän siirtoja. Lopulta miehet saattoivat vuonna 1908 julkaista menestyksellisesti uutta BCG-rokotetta koskevat tuloksensa.

Guérin sai uuden ylennyksen vuonna 1919. BCG-bakteerikanta tuli lopulta käyttökelpoiseksi rokotteessa vuonna 1921, sen koettua 230 siirtoa. Guérin muutti Pariisiin vuonna 1928 Pasteur-instituutin tuberkuloosiosaston johtajaksi. Ennen kuolemaansa vuonna 1961 Guérin toimi monissa merkittävissä viroissa, kuten esimerkiksi Ranskan eläinlääketieteellisen akatemian ja Ranskan lääketieteeellisen akatemian puheenjohtajana. Vuonna 1955 Ranskan tiedeakatemia myönsi hänelle Grand Prix-palkinnon.

Albert Calmette.

Albert Calmette syntyi Nizzassa; hän halusi laivaston lääkäriksi ja opiskeli Brestissä laivaston lääkintäkurssilla. Calmette palveli Ranskan laivastoa Hongkongissa, missä hän samalla tutki malariaa ja teki siitä väitöskirjansa vuonna 1886. Hongkongista Calmette siirtyi Länsi-Afrikkaan, missä hän tutki malarian lisäksi unitautia ja aliravitsemuksen aiheuttamaa pellagraa eli niasiinivitamiinin puutostautia. Ranskaan palattuaa Albert Calmette tutustui mikrobiologi ja kemisti Louis Pasteuriin (s. 27.12.1822 Dole, Jura ja k. 28.9.1895 Marnes la Coquette, Seine-et-Oise), joka kehitti ensimmäisen rokotteen vesikauhuun. Calmette sai perustaa instituutin haaraosaston Saigoniin. Siellä hän tutki käärmeiden ja mehiläisten myrkkyjä ja vasta-aineita sekä alkuasukkaiden käyttämiä nuolimyrkkyjä kuten curarea. Hän organisoi isorokko- ja raivotautirokotteiden tuotannon ja tutki koleraa, oopiumia ja riisiä. Albert Calmetten merkittävin tieteellinen työ keskittyi tuberkuloosin tutkimukseen. Calmette-rokotteen antaminen vastasyntyneille alkoi Pariisissa vuonna 1921.

 

Heikki Veikko Harma.

Tämä mm. kolmella Emma-palkinnolla, Juha Vainio-palkinnolla, Reino Helismaa-palkinnolla ja Pro Finlandia-mitalilla palkittu artisti konsertoi täydelle Tampere-talon suurelle salille Tampereella lauantaina 11.3.2023 klo 19 alkaneessa konsertissa, jossa juhlittiin hänen 75-vuotispäiviään. Konsertti peruuntui viime syksyltä koronainfluenssan vuoksi. Artisti on tietysti Heikki Veikko Harma (s. 20.4.1947 Helsinki), joka käyttää taiteilijanimeä Hector. Hector on esiintynyt jo vuodesta 1965 lähtien. Lisäksi Heikki Harma on tehnyt myös töitä radio- ja televisiotoimittajana sekä televisio-ohjaajana. Valtion taiteilijaeläkettä Heikki harma on nauttinut vuodesta 2019 lähtien ja vuonna 2022 hän sai musiikin valtionpalkinnon.

Hectorin musiikkiura käynnistyi vuonna 1964 hänen veljensä perustamassa Les Mirages-yhtyeen soolokitaristina. Hänen laulajanuransa alkoi vuonna 1965 omalla sanoituksella folk-singlellä, Palkkasoturi, joka oli kanadalaisen folkmuusikko Buffy Sainte-Marie (s. 20.2.1941) tunnetuksi tekemä kappale ”Universal Soldier”. Hector oli mukana esiintymässä vuonna 1969 Svenska Teaternin menestyksekkäässä Hair-musikaalissa, jossa olivat mukana myös Agneta Elisabeth ”Anki” Lihdqvist (s. 27.9.1945 Helsinki ja k. 15.11.2007 Muonio), Cay Karlsson (s. 24.12.1945 Helsinki) ja Sakari Lehtinen (s. 1946). Musiikillinen yhteistyö näiden neljän ihmisen kesken synnytti Cumulus-yhtyeen.

Nostalgia oli ensimmäinen Hectorin täyspitkä soololevy, joka äänitettiin Scandian Alppi-studiossa tammi-helmikuussa 1972. Pirjo (o. s. Halminen, s. 21.4.1939 Helsinki ja k. 15.5.2011 Helsinki) ja Matti Harri Björn Bergström (s. 17.2.1938 Helsinki ja k. 8.10.1994 Helsinki) tuottivat ja sovittivat koko levyn materiaalin. Matti Bergströmin isä oli säveltäjä, sovittaja, pianisti ja kapellimestari Harry Lennart Yrjö Bergström (s. 4.4.1910 Tampere ja k. 12.11.1989 Nurmijärvi). Nostalgia-albumin valitsivat Yleisradion viihdetoimittajat kevyen musiikin vuoden levyksi ja Hector taas valittiin televisiossa vuoden mieslaulajaksi. Sanoittajien sarjassa Hector sijoittui toiseksi.

Vuonna 1973 ilmestyi Hectorilta toinen soololevy, Merra Mirandos, joka äänitettiin keväällä 1973 Finnvoxin studiolla. Hector sai tästä toisesta sooloalbumistaan kultalevyn ennätysajassa ja myöhemmin vielä albumin myynti ylitti timanttilevyn saannin rajan. Tältä levyltä jäi elämään ainakin Hectorin ehkä tunnetuin laulu, Lumi teki enkelin eteiseen. Myös tämän levyn kaikista sovituksista vastasivat Pirjo ja Matti Bergström.

Joulukuusta 1973 helmikuuhun 1974 äänitettiin Finnvoxin 1 & 2 studioilla Hectorin kolmas soololevy, Hectorock I, joka julkaistiin vuonna 1974. Tämä albumi myi samana vuonna kultaa ja seuraavana vuonna platinaa. Levyn kappaleet ovat neljää kappaletta lukuun ottamatta Hectorin omia. Jälleen levyn sovitukset tekivät Pirjo ja Matti Bergström. Tämä levy on ollut kaikkien aikojen menestynein Hectorin soololevyistä. Muita Hectorin menestysalbumeita ovat olleet mm. Yhtenä iltana (1990), Varjot ja lakanat (1988), In concert 1966-1991 sekä Ei selityksiä (2004). Hector on uransa aikana julkaissut 25 studioalbumia. Hector osallistui 1990-luvun lopulla yhdessä Pekka Juhani ”Pave” Maijasen (s. 3.9.1950 Lappeenranta ja k. 16.1.2021), Pertti ”Pepe” Willbergin (vuoteen 1955 Kantonen, s. 17.12.1946 Turku) ja Kirkan (Kirill Babitzin, s. 22.9.1950 Helsinki ja k. 31.1.2007 Helsinki) kanssa kokoonpanoon, joka Mestarit Areenalla-konserttien ja -kiertueiden ansiosta nousi melkoiseen suosioon. Mestarit Areenalla-livelevy oli vuoden 1999 myydyin albumi Suomessa.

Pekka Kuorikoski.

Hectorin lauantain 11.3.2023 Tampereen konsertin kappaleet olivat seuraavat: Konsertin alku lähti käyntiin Palkkasoturilla, sitä seurasivat Nostalgia, Nuoruus, Vanhan kirkon puisto, Hiekkaa rintataskussa, Jos sä tahdot niin, Kuunnellaan taivasta, Kissojen yö ja Eurooppa. Konsertissa oli reilu puolen tunnin väliaika ja jälkimmäinen osa konsertista käynnistyi kappaleelle Kaikki tahtoo rakastaa, jota seurasivat Vapaa maailma, Olen nielaissut kuun, Herra Mirandos, Neitoperho, Hallelujah, Woyzeck, Yhtenä iltana ja lopulta päätöskappaleella, Lumi teki enkelin eteiseen, Hector laulatti salintäyteistä yleisöään.

Broadcast-yhtye.

Jarmo Kalevi Nikku (s. 11.10.1958 Lappeenranta) soitti kitaroillaan konsertissa hienoja sooloja. Jarmo Nikun muusikonura käynnistyi varsinaisesti vuonna 1982 Broadcast-yhtyeen jäsenenä. Hectorin vanhasta soittajakaartista oli kiertuebändissä mukana vielä kosketinsoittaja ja director musices, Kuusankoskella varttunut Esa Antero Kotilainen (s. 1946), joka on ollut taiteilijaeläkkeellä vuodesta 2011 lähtien. Hectorin kiertuebändiä johti pianisti, viulisti, studiomuusikko ja laulaja Pekka Kuorikoski ammattimiehen vahvoin ottein. Pekka Kuorikoski oli 1990-luvulla myös johtamassa Mestarit Lavalla-kokoonpanoa.

Esa Antero Kotilainen.