David Emanuel Daniel Europaeus 

David Emanuel Daniel Europaeus.

Seuraava tarinani originelli päähenkilö ja kaukainen sukulaiseni on David Emanuel Daniel Europaeus (s. 1.12.1820 Savitaipale ja k. 15.10.1884 Pietari). David Europaeuksen isä, Peter Adolf Europaeus (s. 31.7.1753 Uusikirkko ja k. 11.6.1825 Savitaipale) oli rehtori ja Savitaipaleen kirkkoherra sekä innokas kielitieteen ja kirjallisuuden harrastaja. Peter Europaeus oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan kirjeenvaihdossa Turun akatemian professori, Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) kanssa. Peter Europaeus oli avioliitossa vuosina 1784-1803 Eva Kristina Platanin kanssa ja Evan kuoltua avioitui vuonna 1806 Sofia Peijon kanssa. Sofia Peijo oli pappilan entinen karjapiika, joka oli savitaipaleista sukua ja syntyisin Heitunlahden Peijolta. Tästä toisesta avioliitosta syntyi kolme poikaa: Turun ja Porin lääninkanslian venäjän kielen kääntäjä Emil Europaeus (s. 1807), alikapteeni Nils Vilhelm Europaeus (1810-1858) sekä kielitieteilijä David Emanuel Daniel Europaeus (1820-1884). Epäsäätyinen syntyperä oli syynä siihen, että David Europaeus jäi aikansa varsinaisen sivistyneistön ulkopuolelle, mutta papin poikana hän kuitenkin raivasi tiensä käyden ensin Käkisalmen piirikoulua ja Viipurin lukiota, ja pääsi ylioppilaaksi Helsingissä vuonna 1844.

Professori Henrik Gabriel Porthan.

Eurooppalainen, niin kuin Europaeus-nimi ilmeisesti tarkoittaa, on vanhaa itäsuomalaista herrassukua, jonka esi-isät noin pari sataa vuotta aikaisemmin olivat aitokarjalaisista talonpojista säätyläisluokkaan nousseita. Suvun kantatila on Muolaan Äyräpää, jossa nimi on sittemmin vaihtunut latinalaiseen muotoon, Europaeus. Omilta vanhemmiltaan David Europaeus lienee perinyt tärkeimmät luonteenpiirteensä ja merkittävimmät taipumuksensa; äidin maidosta hän kaiketi imi raukeamattoman rakkautensa synnyinmaansa kieleen ja kansallisuuteen. Isän perintönä taas lienevät olleet hänen opilliset harrastuksensa. Tiedetään pastori-isän olleen varsin oppineen miehen, varsinkin kielten parissa, ja ihmisenäkin eronneen monin tavoin muista, varsinkin papeista. Pojasta kerrotaan kehittyneen oikein aitokarjalainen ”äkräpää”. Tallella on vielä Davidin kuvaus isänsä tekemästä venäläisestä sanastosta ja puheenparsista vuosilta 1785-1788 todistamassa tekijänsä venäjänkielen taitoa, joka tuohon aikaan ei ollut perin tavallista Vanhan Suomen papistonkaan keskuudessa.

Olkkolan Hovi, Savitaipale.

David Europaeus toisti monasti eläessään sitä, että parhaimmat yleiset tietonsa hänellä oli isältä saatuja. Isänsä kuolemasta Daniel Europaeus kirjoitti pari päivää sen tapahduttua ystävälleen Reinholmille näin: ”Vasikkata navettaan ajaessansa nukahti nurmikolle viimeiseen uneensa.” Aivan varmaa tietoa ei ole säilynyt, missä leski lapsineen sen jälkeen asui. Mahdollisuuksia on lähinnä kaksi; joko Olkkolassa, jonka kirkkoherra omisti tai Peijon talossa. Peter Europaeuksen äidin isä, rovasti Peter Heintz oli aikoinaan saanut molemmat talot kuningas Fredrikiltä. Seuraava sitaatti on A. Forsmannin kirjasta:

”Tahdon kertoa muutamia kuulemiani piirteitä, jotka ovat omansa valaisemaan arvoisan provastiherran luonnetta, samalla kun ne jo esikuvallisesti mielestäni viittaavat pojankin ominaisuuksiin. Provasti Europaeus, ollen itsekin oppinut ja tiedonharras mies, tahtoi seurakuntalaisissaankin kartuttaa oppia ja sivistystä. Lukusijoilla hän ei rajoittanut toimintaansa ainoastaan uskonnolliseen opetukseen, vaan tilaisuutta hyväkseen käyttäen hän lisäksi opasti sanankuulijoitaan monenmoisiin maallisiinkin tietoihin. Niinpä kerrotaan hänen semmoisissa tilaisuuksissa koettaneen heihin istuttaa ensimmäisiä tiedonalkeita historian ja maantieteen alalta. Hänen myötävaikutuksellaan, jos kohta hallituksen kehotuksesta, saatiin seurakuntaan pitäjänkoulu jo v. 1805. Täten kohotti hän seurakuntalaistensa yleistä sivistystä sillä menestyksellä, että Savitaipalaisia pidettiin hänen aikanaan monessa suhteessa etevämpinä ja edistyneempinä kuin naapurikuntain asukkaita.

Merkitsevämpää laatua on seuraavassa kerrottava juttu. Kun vv:n 1788-90:n sodassa Savitaipaleessa, joka silloin oli osaksi venäläistä, osaksi ruotsalaista aluetta, syntyi kahakka Venäläisten ja Ruotsalaisten välillä, oli pitäjässä oleskeleva Europaeus seurannut milloin Venäläisten, milloin Ruotsalaisten joukkoja, nähdäkseen taistelun vaiheita. Pian levisi kuitenkin huhu, että hän oli ollut liian ystävällisissä väleissä Ruotsalaisten kanssa ja jollakin tapaa edistänyt heidän yrityksiään, josta syystä hän, ennen kuin sota vielä oli päättynyt, haastettiin kuulusteltavaksi venäläisen hallituksen eteen Viipuriin. Siihen aikaan käyttivät herrasmiehet yleensä niin kutsuttua kankipalmikkoa, mutta Europaeus ei ollut milloinkaan suostunut tähän tukka-asuun, vaan aina käyttänyt lyhyttä leikkatukkaa, samoin kuin hän ei milloinkaan muulloin kuin kirkossa käyttänyt pappiskauhtanaa. Niin nytkin. Hänen tultuaan venäläisen hallituskunnan virkahuoneistoon, olivat alemmat virkamiehet heti moittien osoitelleet hänen päätänsä, sanoen: ”Was ist das für ein Kopf?” (mikä pää se on?), johon kanteenalainen oli vastannut: ”Das ist ein Menschenkopf!” (se on ihmispää). Ja niin meni Europaeus hallitussaliin vaateparsi ja hiusparsi epäasuisena. Ryhdyttiin sitten itse pääasiaan ja tutkittiin häntä ristiin rastiin tehdyillä kysymyksillä, mutta Europaeusta ei saatu syynalaiseksi mihinkään rikollisiin tekoihin; päinvastoin oli kuvernöörin tunnustettava hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan. Ja niin loppui tutkinto. Mutta Europaeus ei pitänyt kiirettä poistumisellaan oikeuden edestä. Vihdoin oikeuden esimies kysyi, mitä hän tahtoi. Europaeus kumarsi nöyrästi ja sanoi: ”Teidän ylhäisyytenne! Minä olen puoltanut Venäjän asiaa ja ottanut taisteluun osaa. Savitaipaleen kahakassa minä seisoin juuri saman kiven takana sen ja sen kenraalin kanssa. Hän sai ritarimerkin. Minäkin pyytäisin semmoisen. - Tarina ei tiedä kertoa, mimmoisen lähdön pilkkakirves sai.”

Johan Vilhelm Snellman.

Ylioppilaaksi tultuaan David Europaeus antautui innolla uusien kansallisten aatteiden vietäväksi, joita tuolloin yliopistomaailmassa oli viritellyt etupäässä kirjailija, filosofi ja sanomalehtimies Johan Vilhelm Snellman (s. 12.5.1806 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi). Hänestä tuli harras osanottaja niihin isänmaallisiin rientoihin, jotka hallitsivat maatamme tuolloin. Omista nuoruusvuosistaan David Europaeus itse kirjoitti näin: ”Ensimmäisen nuoruuden aikana minä en taitanut muuta kuin suomen kieltä. Kuin se onkin minun oikea äidin kieleni. Sillä kielellä minä opin lukemaan ja kuin minun isä vainajani jälkeensä jättämät suomalaiset kirjat enimmät olivat jumalisia ja minulla oli hyvä halu kaiken luvun perään, niin se ei ollut outoa, jos se minussa vaikutti syvän jumalisuuden tunnon, varsinkin kuin minun äiti vainajani vakaiset muistutukset ja opetukset minuun teroittivat samaa tuntoa. Erinomaisella halulla minä luin hyviä ja opettavaisia kertomuksia, ja kuin minä kahdentoista vuoden ijällä sain lukeakseni yhtä hyvää ruotsalaista kirjaa, jossa muun liikuttavan kertomuksen myötä yhdessä kohti myöskin oli puhe yhden lähetyssaarnaajan paljon siunausta tuottavasta vaikutuksesta kurjain pakanain seassa, niin tämä niin vaikutti minuun ylöspäin pyrkivälle mielelleni, että minä sain palavan halun itsekin kerran mennä ja ruveta pakanoille Jumalan sanaa ja parannusta opettamaan. Mutta tunteissani lapsellisen ymmärrykseni vajavaisuuden, minä kuitenkin tein sen päätöksen näistä ajatuksistani, että jos minä jälestäpäin näkisinkin tämän lähetyssaarnaajan tarkoitukseni vähemmin soveliaaksi itselleni, niin minä kuitenkin tahdon välttämättömästi päättää elämäni tarkoituksen Jumalan korkeimman totuuden perään hakemiseksi ja palvelemiseksi. Ja niinpä nyt ovatkin tärkeämmät vaikutuksen tarkoitukset tehneet tämän ensin mainitun tarkoituksen minulle vähemmän sopuisaksi.”

Lääkäri Elias Lönnrot.

Elias Lönnrot oli vuonna 1835 julkaissut Kalevalan ensimmäiset painoksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tukemana. Kansanrunouden keräily heräsi uudestaan henkiin, kun havaittiin, että vielä oli paljon ammentamatta aineistoa Karjalan laulumailla. Tuohon aikaan Elias Lönnrot kokosi suurta sanakirjaansa. Hän kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja ehdotti, että ylioppilas David Europaeus lähtisi sanakirjan aineksia kokoamaan Venäjän Karjalasta ja Aunuksesta. Seura suostui pyyntöön ja myönsi matkaa varten puolensataa ruplaa varoja. David Europaeus teki kaikkiaan seitsemän runonkeruumatkaa Karjalaan, Vianan Karjalaan, Inkeriin ja Viroon vuosina 1845-1854. Näillä matkoillaan hän keräsi runosäkeitä jopa enemmän kuin Elias Lönnrot oli kerännyt. Koska tekemistä matkoilla Europaeuksella oli paljon, hän näyttää kuitenkin liikkuneen ripeästi paikasta toiseen etupäässä jalan. Keräystyön hän teki kuitenkin huolellisesti joka paikassa. 20.5.1846 Ilomantsista lähetetty kirjoitus kuvasi Maamiehen Ystävä-lehdessä David Europaeuksen kulkutapaa näin: ”Oppivainen Europaeus matkusti meidän kauttamme Arkangelin puolelta Suojärvelle. Hän käy Walkian meren ja Ladogan väliä, niinkuin kahden kylän väliä, ja pitäen lääninsä vielä vähänä, toivoo päästä suurempia saloja mittelemään.”

Ensimmäiselle runonkeräysmatkalleen David Europaeus lähti keväällä 1845 ja palasi saman vuoden lokakuussa reissultaan. Marraskuussa 1845 hän lähti jo toiselle matkalleen Kajaanista kulkemaan Venäjän Karjalassa pohjoiseen ja itään. Tältä toiselta matkaltaan hän palasi hieman etuajassa kevättalvella 1846. Vielä samana keväänä Europaeus aloitti kolmannen Karjalan retkensä, jonka määränpää oli Aunuksenmaa ja sen lisäksi laajat alueet Laatokan pohjoispuolen pitäjissä. Kahden viimeisimmän matkan tulokset olivat hyvin merkittäviä. Megrijärvellä Europaeus sai yhdeltä henkilöltä, Simana Sissoselta, kerättyä talteen 60 runoa. 

Sissolan pihapiiriä Ilomantsin Mekrijärvellä.

Näin David Emanuel Daniel Europaeus kuvailee ensimmäistä runonkeruumatkaansa itse: ”Lähdettyäni keväellä 1845 Kajaanista, al'oin minä Tohtor Lönnrotin neuvon jälkeen, vasta Ilomantsin rajalla hakea runoja. Koitereen järven yli tulin Ilomantsiin ja itään päin matkustain tulin Wenäen rajan yli Lupasalmen kylään. Sieltä matkustin etelään päin Himolan kautta Kuutamolahteen, ja sieltä takaisin Suomen puolelle Megrin Liuvusvaaran, Kuolismaan ja muiden kylien kautta Megrijärven kylään. Tässä kylässä tapasin vasta kunnon laulajan Simana Sissosen. Muutamia olin edellisissäkin kylissä laulattanut, mutta saalis oli vähä, johon tottumattomuuteni ja rahvaan pelko oli syynä. Vasta Sissoselta sain kelpolailla runoja, sillä häntä parempaa, eikä vertaistakaan löytynyt sen jälkeen, paitsi hänen sisärtänsä Irinaa Weitsyrjässä likeellä Korpiselkää, jonka luona kävin tänä vuonna toukokuun alussa, ja joka niinkuin Simanakin, lauloi minulle lähille 70 runoa.

Megrijärvestä tulin Ilomantsin kirkolle ja sieltä Yläjärven kylän kautta Suojärvelle, jossa taas oli parempi saalis. Sieltä menin uudelleen rajan yli Wenäen puolelle, ja tulin Weskelyksen kirkolle, joka on Hautavaaran kylän vastassa. Ehkä minä rajan takana kävelin monessa kylässä, niin tapasin kuitenkin vaan muutamia, jotka osasivat vähän laulaa. Päläjärven kylässä Mundjärven pitäjässä tapasin Suomen miehen, joka jo toistakymmentä vuotta oli siellä asunut, ja jonka avulla minä sain joukon sanoja, kuuluvia Wepsän murteesen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käynnisti jälleen uusia runonkeräysmatkoja, joista seuraavalle matkalle Europaeuksen kanssa osallistui hänen ystävänsä ja työkumppaninsa, Henrik August Reinholm. Matkalla koluttiin Etelä-Karjalaa ja Inkeriä. Tämän matkan ystävykset tekivät heinäkuusta 1847 lähtien ja palasivat takaisin saman vuoden lokakuussa. Kaverukset saivat kolmen kuukauden aikana kerättyä yli tuhat runoa, joita sittemmin käytettiin Uudessa Kalevalassa. Tänä päivänä saattaa tuntua aika omituiselta, että Europaeus ja Reinholm palauttivat Helsingin ja Viipurin Kirjallisuuden Seuroilta saamista rahoistaan 50 hopearuplaa eli neljännen osan ja ehdottivat, että näillä rahoilla lähetettäisiin kerääjä Laatokan läntisille rantamaille, jotka olivat havainneet antoisiksi laulumaiksi. Seuraavana vuonna Reinholm erään ystävänsä kanssa toteuttikin sellaisen matkan.

Henrik August Reinholm.

Henrik August Reinholm oli filosofian tohtori, pappi ja kansantieteilijä. Henrik Reinholmin vanhemmat olivat tilanomistaja, lääninviskaali Henrik Gudmund Reinholm ja Agata Nordlund. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ja kävi Turun lukion päästen ylioppilaaksi vuonna 1837. Reinholm aloitti opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1837 ja koki tuolloin opiskellessaan voimakkaan kansallisen heräämisen. Henrik Reinholm valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1844, lisensiaatiksi vuonna 1853 ja tohtoriksi vuonna 1857. Henrik Reinholm väitteli vuonna 1853 aiheesta Om Finska Folkens fordna hedniska dop och dopnamn. Samana vuonna Reinholm toimi Viaporin seurakunnan kirkkoherrana ja vankilapastorina, jota virkaa hän hoiti vuodesta 1856 lähtien. Henrik August Reinholmin tallentamaa kansanperinnettä julkaistiin mm. Elias Lönnrotin Uudessa Kalevalassa ja Zachris Topeliuksen teoksessa Finland framställdt i teckningar. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytetään noin tuhat Henrik Reinholmin keräämää kalevalamittaista runoa. Reinholm keräsi myös työ- ja asuinpaikkansa Viaporin historiaa.

Keväällä 1848 David Europaeus lähti jälleen yksikseen kulkemaan ja keräämään runoja, tällä kertaa Tverin karjalaisalueelta. Tämän matkan runosaalis oli tosin luultua köyhempi, joten hän palasi pian sieltä ja jatkoi jälleen hyvällä menestyksellä runojen keräämistä Inkerinmaalla. Yksin Europaeus sai kerättyä noin 2 860 runoa ja näiden runojen joukossa oli Kullervo-sarjan runot. Jyskyjärvellä Europaeus toisella runonkeruumatkalla joutui kohtaamaan Venäjän viranomaisen, joka vaati saada nähdä hänen passinsa. Europaeus oli matkan vuoksi luovuttanut passinsa Pietariin, mutta viranomainen epäili Europaeuksen selitystä. Hän pidätti Europaeuksen ja toimitti runonkerääjän kruununkyydillä Kemin linnaan tutkittavaksi. Sieltä Europaeus sitten vapautettiin kuitenkin pian ja hän pyysi saada kruununkyydin takaisin, mutta siihen ei enää suostuttu.

Inkerinmaalla David Europaeus sattui kerran Liissilän kylään venäjänuskoisten inkerikkojen pariin runoja keräämään. Kyläläiset suhtautuivat suurella epäluulolla matkamieheen ja kun tämä muistiinpanojaan varten kaivoi esiin mustepullon, alkoivat paikalliset epäillä hänen myrkyttävän kylän kaivon musteella. Europaeusta epäiltiin myös koleran levittäjäksi, koska tauti silloin levisi myös Karjalassa. Varmuuden vuoksi Europaeuksen oli juotava mustepullosta, jotta kyläläiset uskoivat, ettei hän ollut myrkyttämässä ketään. Tämän jälkeen Europaeus keräsi tavaransa ja poistui kylästä, mutta tarina ei kerro saiko hän musteen juomisesta minkälaisia seurauksia.

Johan Vilhelm Snellman kirjoitti vuonna 1846 sanomalehti Saimassa seuraavasti: ”Kuvitelkaa, että näette noin kaksikymmenvuotiaan miehen, ruumiinrakenteeltaan hennon kuin viisitoistavuotias poika, mutta liian varhaisten ja rasittavien lukutöiden jo kyyryyn painaman. Näette hänen hiihtävän läpi metsien ja lumilakeuksien. Kun hän vihdoin pääsee puoliksi luonnontilassa elävien heimojen teltoille tai kodille, ei hän etsi lepoa vaan – työtä. Siinä kuva, joka jonkin verran poikkeaa siitä ’nuoren Suomen’ kuvasta, jonka Ruotsin päivälehtikirjurit ovat suvainneet piirtää tästä ’hajuvedellä valellusta sukupolvesta’.”

Lönnrotin kirjeenvaihto on avain hänen tuntemuksiinsa. Hän ei päässyt irti lääkärin työstään muutoin kuin virkavapauden aikana. Kajaanin vuosinaan Lönnrot teki runonkeruumatkat Karjalaan, Pohjoisen naapurin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Viroon. Karjalassa hän keräsi runoja mm. Vuonnisen kylässä Otrei Maliselta ja Vaassila Kieleväiseltä sekä latvajäveläiseltä Arhippa Perttuselta. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1835-1836. Lönnrot jatkoi yhä edelleen runonkeräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kirjana vuonna 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. David Europaeuksen kolmen ensimmäisen runonkeruumatkan tulokset ovat huomattavin lisäaineisto Uudessa Kalevalassa. Lisäksi Kullervo-runot ovat Kalevalassa mukana Europaeuksen vaikutuksesta, joka toi ne mukanaan neljänneltä runonkeruumatkaltaan. Elias Lönnrot otti myös huomioon joitakin David Europaeuksen tekemiä ehdotuksia Kalevalan yksityiskohtien, sisällön ja rakenteen suhteen.

David Europaeus toimitti Ruotsalais-suomalaisen Sanakirjan vuosina 1852-1853, joka viitoitti tietä monille tuleville sanakirjoille. Sanakirjansa esipuheessa Europaeus kirjoitti : ”Semmoiselle kielelle, kuin suomenkieli, joka juuri on muokattavana viljelysmaaksi tieteellisesti sivistyneelle ajatukselle, niin sanakirja, se se on oleva se vara-aitta, jonka hyvin varustetusta ja hyvin hoidetusta sisällyksestä odotetut kultaiset sadot riippuvat enemmän kuin mistään muusta. Mitä huolellisemmin tämä vara-aitta varustetaan puhtaalla ja ytimekkäällä viljalla, sitä voimallisemmin se on kohottava työntekijöitä esille tuomaan tätä viljaa ja hengenvainiolla antava sen kasvaa ja varttua mitä runsaimmiksi ja uhkeimmiksi sadoiksi. Mutta jos näitä varoja kootaan huolimattomin käsin, mikä muu saattaa silloin olla seurauksena, kuin se, että turmiollisen rikkaruohon siementä tulee jalon viljan mukana; ja jos sitä on kylvämässä käsi, joka ei taida eikä tahdo erottaa halpaa hyvästä, on rikkaruoho kasvava yhdessä viljan kanssa ja nopeasti leviämistään leviävä. Ajatukseni todemmastaan ei ole se, että leväperäisesti tehty suomalainen sanakirja vaikuttaisi haitallisesti ainoastaan Suomen kirjakielen tulevaan ulkoasuun. Kielen huolimattomuus vaikuttaa varmaankin haitallisesti itse kirjallisuudenkin sisälliseen laatuun. Kaltainen aina liittyy kaltaiseen. Kehno edistää kehnoa, samoin kuin hyvä hyvää. Mutta ei milloinkaan kehno kehno niin läheisesti liity ihmishenkeen, kuin asuessaan itse siinä kielessä, jonka kautta jonkun kansansa yksilön on saatettava sekä itselleen että muille ajatuksensa ilmi.”

Karl August Engelbrekt Ahlqvist.

Vuonna 1847 David Europaeus oli mukana perustamassa Suometar-lehteä. Lehti ilmestyi Helsingissä vuosina 1847-1866 ja se oli ainakin aluksi suunnattu aatteellisena sanomalehtenä sivistyneistölle. Lehden perustivat runoilija ja kielitieteilijä Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki), toimittaja, runoilija ja kääntäjä Paavo Tikkanen (s. 2.3.1823 Kiuruvesi ja k. 7.11.1873 Helsinki), kirjailija ja pappi Anders Warelius (s. 14.7.1821 Tyrvää ja k. 16.1.1904 Loimaa) sekä David Europaeus. Lehden pääaiheita olivat Suomen kieltä ja kirjallisuutta käsittelevien aiheiden ohella matkakuvaukset sekä tiedot suomalaisten muinaishistoriasta. Suometar julkaisi myös vuonna 1847 lisälehteä, johon oli käännetty ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin (s. 20.5.1799 Tours ja k. 18.8.1850 Pariisi) kaunokirjallisia kirjoituksia jatkokertomuksina. Vuosina 1856-1857 lehden liitteenä jaettiin lisäksi Lasten Suometarta, jota pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä lasten ja nuorten lehtenä maassamme. 1850-luvulla Suomettaren levikki kasvoi niin suureksi, että sitä julkaistiin väliaikaisesti kuutena päivänä viikossa. 1860-luvulla taas lehden levikki laski ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903) johtamat ”jungfennomaanit” irtautuivat lehden varovaisesta suomalaisuuslinjasta ja perustivat sille kilpailijaksi Helsingin Uutiset. Suometar jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1866 tilaajien vähyyden ja kasvaneiden velkojen vuoksi.

Toimittaja Paavo Tikkanen.

Pappi Anders Warelius.

David Europaeus kuului Suomettaren toimituskuntaan vuosina 1847-1850. Vielä paljon myöhemminkin hän julkaisi lehdessä – samoin kuin monissa muissakin lehdissä – omia kirjoituksiaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa välittyy innokas rakkaus Suomen kansaan ja sen kieleen sekä näiden molempien luonnollisia oikeuksia kohtaan syvä kunnioitus. Toisinaan hän oli kirjoituksissaan niin ylitsevuotavainen, että lehdet jättivät hänen kirjoituksiaan jopa julkaisematta. Näistä erimielisyyksistä saattoi koitua pitkäaikaisia näkemyseroja puolin ja toisin. Vuodesta 1857 lähtien David Europaeus yritti viisikertaa julkaista omaa lehteä, Kansakunnan Lehti-nimisenä Helsingissä, mutta vasta vuonna 1863 sensuuriolot muuttuivat sen verran vapaammiksi, että lehti sallittiin. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 15.10.1863 ja siinä Europaeus kirjoittaa näin: ”Se on kansakunnat, joiden jo luonnon vaatimuksesta pitää olemaan kaikkein suurimman valtamahdin kannattajina kaikissa maissa. Hallitsiat ovat kansakuntain pääpalveliat eikä kansakunnat hallitsiain palvelioita. Kansakunnillakin on palveltavaa ja niiden tulee palvella itseänsä yhteisesti, ja se on tämän yhteisen palveluksensa pääkäyttäjänä ja esimiehenä kuin kansakuntain tulee ja pitää kannattaman hallitsiaansa. Ja semmoisen kannatuskunnan kämmenillä kannatettuna hallitsialla luonnollisin ja suurin voima onkin.” David Europaeuksen kirjoituksissa oli samoin yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kansanvalistajana ja toimittajana hän johdonmukaisesti vastusti kaikenlaista sortoa ja byrokratiaa sekä kehitteli usein omaperäisiä ajatuksia kansan sivistystason nostamiseksi.

Kansakunnan Lehden tilaajakunta jäi alusta lähtien mitättömän pieneksi, varmaan monestakin syystä. Toiset epäilivät varmaan Europaeuksen kykyä toimittaa lehteä, toisia taas häiritsi hänen malttamattomuus, kun hän hyökkäsi todellisia ja luultuja vastustajiansa vastaan. Jotkut häiriintyivät varmasti siitä, että Europaeus nosti liikaa heidän mielestään itseään ja saavutuksiaan esille. Lopulta lehden viimeinen numero ilmestyi maaliskuussa 1864. Lehteä ilmestyi kahdeksan numeroa; neljä numeroa kumpanakin vuotena. David Europaeus valitti, että häntä vainottiin ja syyksi hän uskoi sen, ”että hän Tammikuun-valiokunnan jäsenten eteen oli asettanut sen tuuman, jonka kautta se kiivaan kiinteä Suomen kielen asema silloin toki jalalle saatiin”. Europaeus oli näet eräässä valiokunnan jäsenille lähettämässään kirjeessä ehdottanut, ”että valiokunta ottaisi Keisarilliselta Majesteetilta alamaisuudessa anoakseen erinäistä istuntokuntaa eli komiteaa ymmärtävistä ja taitavista miehistä määrättäväksi, jotka sitten ottaisivat huoleksensa koko tämän Suomen kielen asian tutkimisen ja järjestämisen kaiken sen mukaan, mitä sen tarpeet mahdollisuuden mukaan vaativat.” Valiokunnan jäsenet lopetettuaan työnsä kokoontuivat yksityisesti keskustelemaan suomenkielen asemasta ja päättivät silloin keisarille esitettäväksi tehdä anomuksen kielikomitean asettamisesta. Kuinka paljon tähän päätökseen vaikutti Europaeuksen kirje, ei ole tiedossa. David Europaeus kyllä useammassa lehtensä numerossa otti asiasta kuitenkin kunnian itselleen.

Helsingissä julkaistiin vuonna 1862 David Europaeuksen kirja, Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista, joka sisälsi enimmäkseen hänen jo julkaistuja tai julkaisematta jääneitä sanomalehtikirjoituksia vuosien varrelta. Europaeuksen jäämistöstä on löytynyt myös käsikirjoitus, Suomalaisten kirjoitusmiesten ohjekirja, sekä siihen liittyvä Suomalaisen oikeinkirjoituksen oppikirja; molemmat teokset Europaeus kirjoitti talonpoikaisia kirjoittajia silmällä pitäen, joiden lehtikirjoituksia siihen aikaan yhä taajemmin alkoi esiintyä suomenkielisissä sanomalehdissä. Pieni kokoelma täydensi Europaeuksen kirjoituksia: Suomalaisia kihlakunnan käräjäin pöytäkirjoja. Uusi Suometar julkaisi ensimmäisessä numerossaan Europaeuksesta seuraavaa:

”Vuonna 1858 lähetti ylioppilas D. E. D. Europaeus Mikkelin läänin kuvernöörinvirastoon erään kirjoituksen, jonka alle oli kirjoittanut joukko Rantasalmi-, Kerimäki-, Juva-, ja Leppävirtalaisia ja jossa he pyytävät lupaa saada pitää pitäjänkokouksia eräästä heille tärkeästä asiasta. Tämä sivistyshistoriallisessakin suhteessa huomattava asiakirja tavataan Rantasalmen pitäjänkokouksien pöytäkirjassa. Kirjoituksen tarkoitus oli: ’että anottaisiin korkealta Esivallalta täydellinen vakuutus sen päälle, ettei suurista viinaränneistä eikä mistään muualtakaan viinaa millään oikeudella päästettäisi sen talonpoikain poisheitetyn viinan siaan sisään tunkeutumaan, josta viimeinen villitys voisi tulla paljoa pahemmaksi kuin ensimmäinen on ollunnakaan. Että kuitenkin tämän vakuutuksen kautta esivallan ja virkamiesten vaivoja ei tarvittaisi lisätä, mutta vakuutus vierasta ja luvatonta viinaa vastaan kuitenkin saataisiin kyllin lujennetuksi, niin allekirjoitetut siihenkin suostuvat, että heille sekä kaikille viinan poisheittäneille talonpojille olisi esivallalta anottava semmoinen oikeus ja päälle pano, että he samoilla eduilla ja saman lain järjestyksessä, kuin ruununpalveliat viinan turmeluksen perinpohjin poishävittämiseksi maakunnasta saisivat ottaa kaiken luvattoman ja vieraan viinan ja luvattoman viinapannun pois ja estää kaiken luvattoman viinan polttamisenkin.'

Tämän asian paremmaksi voittamiseksi ja suuremman ylösvalistuksen saamiseksi kansalle allekirjoitetut suostuivat siihen lupaukseen, että niinpian kuin korkea esivalta semmoisen vakuutuksen heille viinan turmeluksen pois hävittämiseksi antaisi, niin he Rantasalmille asettavat kansan omaehtoisen ylösvalistus- ja maanviljelyskoulun varaksi rupeaisivat vuosittain maksamaan vähintäkin kolmannen osan sitä kohtaloa, mikä ennen on vuosittain taloa kohti viinaan menetetty, ja että myöskin se Ruunulta ylösanottu viinan vero samalle koululle sitten vielä aina tulisi vuosittain juoksemaan ja että vielä kaikki viinapannut rahaksi pantaisiin ja annettaisiin koulun perustuskassaksi, jonka mukaan voisi tapahtua, että semmoinen koulu yleistä laskua myöten pitäisi tuleman saamaan vuosittain 2,750 ruplaa hopeassa ja perustuksessa sen sivussa 700 ruplaa kaikki kuin löytöisenä paljaan viinan turmeluksen tieltä saatua rahaa. Myöskin maakaupan ja erittäinkin maan pienimpiin osiin jakamisen ja kaupitsemisen vapauttamista suostuttiin esivallalta anomaan, kuin kuitenkin maa se meidän oikea elatusäitimme onkin, ja sen jakamisen ja kaupitsemisen esteet tilallisille ja tilattomille monesta syystä ovatkin suurimmiksi köyhyyden tuottajiksi luettavatkin.”

Pöytäkirjaan merkittiin muistutukseksi, että Mikkelin läänin kuvernöörinvirasto, joka anomuksen oli lähettänyt käsiteltäväksi pitäjänkokouksessa 26.6.1858, oli tähän anomukseen merkinnyt hyväksyvän välipäätöksen. Asia oli käsiteltävänä Rantasalmen pitäjänkokouksessa 19.9.1858 ja ylioppilas Europaeus kuului olleen paikalla läsnä myös itse. Pitäjänkokouksessa, jossa viina-asiaa käsiteltiin, oli esillä myös kysymys kolmen uuden ”kansan koulun” perustamisesta. Kipeään kohtaan oli osuttu, kun viinan kirousta tahdottiin ehkäistä ja pimeyttä poistaa. Kokouksessa oli paljon väkeä ja siitä muodostui myrskyinen kokous. Ehdotus ei saanut tarvittavaa kannatusta, sillä monet herrasmiehet ja talopojat vastustivat esitystä. Talopojat ilmoittivat suoraan: ”Viekää tuo peura ulos!” Peura tarkoittivat anomuksen laatijaa, Europaeusta.

Ehdotus oli sittemmin monta kertaa esillä useissa pitäjänkokouksissa, mutta itse asian käsittelyä aina lykättiin muiden kiireellisten asioiden tai ajan vähyyden vuoksi tuonnemmaksi. Vaikka viina-asia ei tuolloin edistynyt, ajanoloon Rantasalmen kouluolot kohenivat uusien koulujen myötä. David Europaeus oli tässäkin asiassa kylvänyt hyvän siemenen.

David Europaeuksen patsas Savitaipaleen kirkon lähellä.

David Europaeus julkaisi myös runokirjoja, kuten Pieni runon-seppo (Viipuri 1847) ja Karjalan kevätkäkönen (Helsinki: Frenckell 1854). Ne sisälsivät valikoiman vanhoja kansanrunoja, edellisessä mm. joukko Europaeuksen omia Inkeristä keräämiään runoja ikäänkuin tuomisiksi hänen runonkeruumatkoiltaan. Samoin teos piti sisällään ”Johdatuksia Runon tekoon”, joka ohjeisti tuleville runosepoille alan hienouksia. Runo-opissaan Europaeus innokkaasti puolustaa maallista runoutta, jota yksipuolinen hengellisyys pyrki sortamaan sekä huomauttaa, mikä arvo ja merkitys kansallisella runoudella on kansanhengen kauniimpana ilmaisumuotona. Tähän samaiseen vihkoon kuului myös soitannollinen liite, jossa oli kymmenen eri runosävelmää. David Europaeus keksi suomenkieleen myös melkoisen joukon uusia sanoja, kuten eduskunta, enemmistö, esitelmä, harrastus, huvila, tasa-arvo, toimeentulo, vety, kertosäe, suorasanainen, säännöllisyys, mietintö, keräilijä, varasto, tilavuus, kunta, mielikuvitus, johtaja, ilmansuunta, virkavalta, väitöskirja, valokuvaaja, kaunokirjallisuus, pätevä, viehättävä, miehittää, osoite, äänenkannattaja, yhdyssana, sananmukainen, sinutella ja valtava. Näitä hänen kehittelemiään sanoja on kielessämme tänäänkin käytössä yli kaksisataa sanaa.

Europaeus koki kansanrunojen kerääjänä ja sen hyvin tuntevana, miten Elias Lönnrot oli tehnyt työnsä. David Europaeus olisi itse pitänyt kansalliseepoksen lähempänä alkuperäisiä runoja. Hän lopulta ehdotti Lönnrotille, että hänen keräämät kansanrunot täytyisi julkaista sellaisenaan, mutta näinhän ei tietenkään käynyt. Tämä Europaeuksen ehdotus – kuten moni muukin hänen ehdotuksensa, kuten esim. Inkerin runojen järjestelmällinen keräys – on vasta myöhemmin saanut vastakaikua ja järkeviksi havaittuna toteutettu muiden toimesta. David Europaeus käyttäytyi esiintyessään erikoisesti ja riitaisasti, ajautui vähitellen yhä yksinäisemmäksi. Europaeus irtautui kansanrunoudesta myös vähitellen ja alkoi kestittyä kieli- ja muinaistieteisiin. Hän teki tutkimusmatkat Kuolan niemimaalle vuonna 1856 ja Novgorodin Valkeajärvelle vuonna 1868, joissa hän etsi suomalaisasutuksen mahdollisia jäänteitä; David Europaeus löysi mm. karjalaisen Vieljärven kylän Venäjän Lapista. Vielä 1870-luvulla David Europaeus teki seitsemän muinaistieteellistä kaivausmatkaa Aunuksen, Tverin ja Novgorodin alueille. Hän tahtoi todistaa, että Pohjois-Skandinaviassa, Suomessa, Pohjois- ja Sisä-Venäjällä on muinoin asunut pitkänä katkeamattomana sarjana ugrilainen väestö, joka on paikkojennimiin ja hautamuistoihin jättänyt siellä jälkiä. Toiseksi hän tahtoi näyttää, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat paljon lähemmässä sukulaisuudessa intialais-eurooppalaisten kuin turkkilais-mongolilaisten kansojen kanssa.

David Europaeus uskoi, että suomalais-ugrilaisten paikannimien selvittäminen ja kraniologia eli pääkallojen tutkiminen ja mittaaminen selventävät heidän asutushistoriaa sekä sanaston ja taivutusmuotojen vertailu kielten suhteita. Omia tutkimustuloksia Europaeus julkaisi esim. kirjoissaan Tietoja suomalais-ungarilaisten kansojen muinaisista olopaikoista (1868-1870) ja Die Stammverwandtschaft der meisten Sprachen der alten und australischen Welt (1870). Europaeuksen mukaan pitkäkalloiset suomalais-ugrilaiset olivat muinoin asuneet laajasti Pohjois-Euroopassa, ostjakkien ja vogulien eli hantien ja mansien Europaeus näki tulleen Suomeen lännestä ja eläneen täällä. David Europaeus osoitti lukusanoja vertailemalla, että suomalais-ugrilaisten kielten lähimmät sukulaiset ovatkin indoeurooppalaisia kieliä. Aikaisemmin Europaeus oli näistä tutkimuksistaan jakanut tietoja Mehiläisessä ja Suomettaressa ja vuonna 1874 hän Venäläisen muinaistieteellisen seuran kustannuksella oli julkaissut venäjänkielisen tutkimuksen nimeltä, Ugrilaiskansasta, joka on elänyt Sisä- ja Pohjois-Venäjällä, Suomessa ja Skandinavian pohjoisosissa ennen nykyisten asukasten sinne-tuloa. Tähän teokseen liittyy eräs venäjänkielinen kartta suomalais-ugrilaisten kansain muinaisista asuinsijoista Skandinaviassa, Suomessa ja Venäjällä, jonka hän samoihin aikoihin julkaisi.

Maailman kieltenkehto oli hänen ymmärryksensä mukaan Afrikassa. Tämän kaltaiset käsitykset olivat pahasti ristiriidassa silloin vallitsevien käsitysten kanssa ja siksi Europaeusta ei otettu lainkaan vakavasti. Häntä kutsuttiin yleisesti pilkkanimellä Indo-Europaeus-Afrikanus.

Paljon myöhemmin on huomattu, että David Europaeus oli tutkijana hyvin lukenut ja kansainvälinen henkilö; hyvin monet hänen tutkimusmenetelmänsä perustuivat ajankohtaisiin Eurooppalaisiin virtauksiin. Toisaalta voidaan sanoa, että hänen koulutuksensa puute johti tutkimuksen epätasaisuuteen. Mielikuvitukselliset asiat saattoivat sekoittua valtaviin oivalluksiin. Europaeus esitteli kuitenkin ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten sukupuun. David Europaeusta voidaan hyvällä syyllä pitää suomalaisen nimistöntutkimuksen uranuurtajana ja ensimmäisenä vertailevan menetelmän käyttäjänä maassamme.

Useat David Europaeuksen toteuttamat pioneerihankkeet eivät koskaan saaneet ansaitsemaansa huomiota hänen aikanaan. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka teos, Suomalaisten puustavein äännöskuvat ylös-ajatellunna D. E. D. Europaeus, ensimmäinen foneettinen äännekuvasto maassamme, jonka Europaeus suunnitteli kuuromykkien opetusta edistämään. Europaeus lienee itse ollut ainoa, joka kokeili omaa teostaan käytännön työssä. Kuitenkin seuraava yritys kuuromykkien auttamiseksi onnistui vasta runsaat sata vuotta myöhemmin. Krimin sodan eli itämaisen sodan aikana David Europaeus matkusti Skandinaviaan ja Saksaan levittämään rauhan asiaa, mutta tässäkään hankkeessa ei onni ollut myötä hänelle. Hän palasi matkaltaan passittomana, rahattomana, sekavasti puhuvana saarnamiehenä, joka vankilan kautta lähetettiin poliisin avustuksella Suomeen. Suomessa hänet katsottiin tämän jälkeen mieleltään järkkyneeksi.

Aikalaiset pitivät David Europaeuksen hankkeita usein vähintään epäilyttävinä. Monien mielestä hän oli liian paljon yhteydessä Pietariin. Itse Europaeus on kuvannut omaa elämäänsä lähetystehtäväksi ja ainakin toisinaan hän koki itsensä vainon kohteeksi. Koko elämänsä ajan David Europaeus teki vain tilapäisiä töitä. Alkuun niukoilla matkastipendeillä runoja keräten, kotiopettajana, kuuromykkäkoulun opettajana, oikeuden pöytäkirjojen suomentajana, Pietarin käsityöläisten huoneiston hoitajana ja tutkimusapulaisena erilaisissa hankkeissa. Kaiken aikaa hän kyllä etsi pysyvämpää työpaikkaa, mutta ne menivät häneltä aina ohitse muille. Europaeus kulki kirjaimellisesti ryysyissä ja Savitaipaleelta pois lähdettyään hänellä ei ollut omaa kotia koskaan. Milloinkaan Europaeus ei mennyt avioon, eikä hänellä ollut lapsia. Hänen irtolaisuutensa oli kuitenkin vain ulkoista, sillä hänen sisäinen kotinsa oli suomalaisuuden asian edistäminen, jolle hän myös elämänsä omisti.

Lääkäri Matti Äyräpää.

Lääkäri Matti Äyräpää (vuoteen 1876 asti Europaeus, s. 11.4.1852 Liperi ja k. 15.10.1928 Helsinki) on muistellut Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 2 Taneli Europaeuksen lähtöä viimeiselle matkalle. Keväällä 1884 ”Sipi” tuli Matin luokse niin sairaan näköisenä, että Matti päätti lähettää David Europaeuksen Kirkkonummelle rauhalliseen paikkaan lepäämään ja saamaan ravitsevaa ruokaa. Lepotauon aikana Matti Äyräpää peri Taneli Europaeuksen kirjasaatavia 600 markan edestä. Kun Europaeus kuuli rahaa olevan tulossa, hän ei kehotuksista huolimatta malttanut enää pysyä maaseudulla. ”Jo seuraavana päivänä ukko kuitenkin istuutui maidonkuljettajan viereen ja tuli Helsinkiin. Kun hän ilmestyi huoneeseeni, hämmästyin nähdessäni entisen Sipi Europaeuksen terveyttä uhkuvana miehenä. Lihomistaan hän selitti innostuneilla sanoilla: ”Ajatteleppas, kolme kertaa päivässä ruokaa ja kahdesti kahvia!”

Matti Äyräpää yritti taivuttaa Sipiä palaamaan vielä maalle, mutta tämä ei millään malttanut, olihan Pietarissa vielä kirjastoja tutkimatta ja tietoja hakematta. Pietarissa odotti myös pantattu turkki, jonka Europaeus aikoi myydä rahoittaakseen tutkimuksiaan. Matkavalmisteluihin kuluu kuitenkin niin paljon rahaa, että Sipi joutuu nolona pyytämään sukulaispojalta vielä 10 penniä, että saisi laivassa ostaa aamukahvin. Matti Äyräpää antoi miehelle liikenevät rahansa, joitain kymmeniä markkoja ja pyysi häntä olemaan rasittamatta liikaa itseään.

Muutaman kuukauden perästä lokakuussa tuli sitten ilmoitus, että Taneli Europaeus oli kuollut. ”Arvattavasti hän oli saanut vakavan langettavataudin (=epilepsia) kohtauksen, liiallisesti rasitettuaan itseään”.

Kuvassa vasemmalla on David Emanuel Daniel Europaeuksen hautamuistomerkki.

Lopuksi vielä sitaatti A. Forsmannin kirjasta vuodelta 1896: ”’Kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi.’ Jos kestään käypi sitä sanominen, niin Europaeuksesta, jonka elämä jos jonakin; yhtäläinen ainoastaan siinä, että köyhyys ei hänestä milloinkaan luopunut, samoin kuin ei hänkään luopunut niistä yksipuolisista aatteistaan, joita ajaakseen hän oli vapaaehtoisesti valinnut kärsijän osan. Kautta koko hänen ikänsä nämä kaksi seikkaa, toinen harmaja ja synkkä, toinen valoisa ja ilava, painoivat leveät, yksitoikkoiset juovansa hänen elämäänsä. Moisen tavattoman miehen kuolemakaan ei voinut olla varsin samanlaatuinen kuin arkipäiväisien hyvästöläisten. Omituista siinä on se, että hän, kuten vielä kaikki muistavat, kahdesti haudattiin. Hän kuoli Pietarissa viimeistä kertaa oleskellessaan Ohdan sairaalassa 15 p. Lokakuuta 1884 ja haudattiin, niinkuin tuhannet muutkin köyhät, jotka mainitussa sairashuoneessa heittivät henkensä, yksinkertaisilla menoilla Pargalan hautausmaahan. Siellä hän jo oli joitakin aikoja maannut, kun jotkut hänen Pietarissa olevista suomalaisista tuttavistaan saivat kuulla, että hän oli kuollut ja sinne haudattu. He kirjoittivat siitä Helsinkiin vainajan sukulaisille, kysyen, eikö olisi syytä toimittaa hartaan suomalaisen maalliset jäännökset kotimaan multiin kätkettäväksi. Täällä asia sai Europaeuksen ystävissä yleistä kannatusta. Kerättiin siksi paljon varoja, että saatiin hänen ruumiinsa tänne, jossa se sitten samojen henkilöiden huolesta haudattiin vanhaan hautausmaahan kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita meillä käytetään kuuluisia kansalaisia saatettaessa heidän viimeiseen lepokammioonsa. Julius Krohn, joka jo hänkin lepää samassa kalmistossa, piti hänen haudallaan kauniin muistopuheen. Sittemmin kerättiin ylioppilaskunnan ja vainajan tuttavien keskuudessa rahoja, joilla hänen haudalleen myöhemmin on pystytetty mustaksi hiottu uljas kivipatsas. Siinä luetaan paitsi hänen nimeään sanat: ’Kullervo-runoston pelastajalle pystytti Savo-Karjalainen osakunta.’”

Ivermektiini 

Biokemisti Satoshi Ōmura. 

Tämän tarinan sankari on japanilainen biokemisti Satoshi Ōmura (s. 12.7.1935), joka syntyi Nirasakissa (Yamanashi) perheen toisena poikana. Valmistuttuaan Yamanashin yliopistosta vuonna 1958 Satoshi Ōmura nimitettiin Tokyo Metropolitan Sumida Tech High Schooliin luonnontieteiden opettajaksi. Hän opiskeli Tokion tiedeyliopistossa (TUS) ja valmistui sieltä maisteriksi sekä farmaseuttisten tieteiden tohtoriksi vuonna 1968 (Tokion yliopisto) ja kemian tohtoriksi TUS:sta vuonna 1970. Satoshi Ōmura on palvellut Kitasato-instituutissa vuodesta 1965. Hänestä tuli osa-aikainen luennoitsija Tokion teknilliseen yliopistoon vuonna 1970. Satoshi Ōmurasta tuli Kitasaton yliopiston antibioottilaboratorion johtaja vuonna 1973. Vuonna 1975 hänestä tuli Kitasaton yliopiston farmasian korkeakoulun professori. Sittemmin Satoshi Ōmura on toiminut Kitasaton yliopiston emeritusprofessorina ja Wesleyanin yliopiston (Middletown, Connecticut) kemian professorina. Satoshi Ōmura on löytänyt yli 480 uutta yhdistettä 1970-luvulta lähtien, jotka ovat edelleen käytössä; esim. andrastiini, berbimysiini ja neoksaliini.

Ivermektiini on vanha ja testattu lääke.

Satoshi Ōmuralle myönnettiin vuoden 2015 Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinto yhdessä irlantilaisen biologi ja parasitologi William Cecil Campbellin (s. 28.6.1930 Ramelton) ja Tu Youyoun kanssa löydöksistä, jotka käsittelivät hoitoa loisten aiheuttamia infektioita vastaan. Satoshi Ōmura etsi antibakteerisia aineita ja keräsi tuhansia maanäytteitä Japanista jo 1960-luvun lopulla. Satoshi Ōmura lähetti nämä näytteet Campbellille Merck-yhtiöön New Jerseyhyn, jossa niitä testattiin parasiitteihin eläimissä. Eräs maanäyte Tokion läheiseltä golfkentältä osoittautui hyvin tehokkaaksi lääkkeeksi parasiittimatoihin. Tutkimusryhmä eristi Sreptomyces avermitilis-kannan, joka tuottaa parasiittista yhdistettä, avermectin. William Campbell kehitti tästä johdetun lääkkeen, Ivermektiinin, joka tuli eläinlääkinnälliseen käyttöön vuonna 1981. Myöhemmin lääkettä käytettiin ihmisillekin Onchocerciasis-bakteeria vastaan lääkenimellä Mectizan.

Sittemmin Ivermektiinin kanssa kävi, kuten niin monien muidenkin lääkeaineiden kanssa on käynyt, että sen huomattiin olevan tehokas myös muuhunkin vitsaukseen. Lääkkeen huomattiin tehoavan SARS CoV2 virusta vastaan. Tämä 40 vuotta markkinoilla ollut lääke on havaittu turvalliseksi käyttää ja lääke on sekä helppo että hyvin edullinen valmistaa. Maailmalla tätä lääkettä on tutkittu huolellisesti ja joidenkin tutkimusten mukaan lääke saattaisi vähentää covid-19 tautiin sairastuneiden kuolleisuutta jopa 82 prosenttia. Lääkekuurina syötynä ennaltaehkäisevästi Ivermektiini vähentää covid-19 tartuntariskiä 88 prosenttia. Long-covid oireisiin tämä lääkeaine on antanut samoin hyvän vasteen. Jottei asia olisi niin yksinkertaista, tähän Ivermektiiniin liittyy samalla intohimoista salailua ja peittelyä ainakin mediassa ja terveysviranomaisten joukossa.

Toisaalta taas monet järjestöt ja lääkärit ajavat Ivermektiinin käyttöä Covid-19 pandemian hoidossa. Tällaisia tahoja ovat esim. FLCCC Frontline Covid-19 Critical Care Alliance (USA), BIRD-Group (Iso-Britannia) ja Lääketieteen alan ammattilaisten uutistoimisto Trialsite News. Esim. FLCCC:n lääketieteen tohtorit Pierre Kory ja Paul Malik ovat oman alansa huippuosaajia ja keuhkotautispesialisteja. Useat FLCCC:n ja BIRD-Group järjestön lääkärit ovat toimineet WHO:n listoilla Covid-tutkimuksissa. Monet näistä lääkäreistä tekevät työtä suoraan Covid-19 potilaiden hoidossa teho-osastoilla ja ovat raportoineet Ivermektiinin tehosta potilaisiinsa. Lääkkeen tehosta löytyykin paljon dokumentoitua tietoa.

Ensimmäisen kerran Ivermektiinin teho huomattiin australialaisessa tutkimuksessa Sars-CoV2 virusta vastaan jo pandemian alkuvaiheessa. Varsinkin kolmansien maailman maissa Australian tutkimus otettiin vakavasti. Suomen valtioneuvosto käsittelyssä Ivermektiinistä mainitaan olevan meneillään satunnaisia RCT (Randomized Controlled Trial) tutkimuksia eri puolella maailmaa. Lääkärit monissa pahiten iskuja saaneissa maissa alkoivat etsiä kaikkia mahdollisia keinoja potilaita hoitaakseen. Monet maat kokeilivat hyvin edullista ja helposti saatavilla olevaa Ivermektiiniä ja huomasivat lääkkeen tehon nopeasti. Ihmisiä myös pelastui taudin kynsistä ja tieto tästä lääkkeestä alkoi levitä ympäri maailmaa. Lääke otettiin käyttöön ainakin Perussa, Bangladeshissa ja Meksikossa sekä useissa Intian osavaltioissa menestyksellisesti. Euroopan maista lääke otettiin käyttöön mm. Slovakiassa, Pohjois-Makedoniassa, Unkarissa ja Tšekissä. Lääkettä käytetään edelleen melko laajasti samoin yksityisesti monissa Länsi-Euroopan maissa.

Slovakian terveysministeriö hyväksyi Ivermektiinin käytön Covid-19 hoidossa 27.1.2021. Taudin tilastokäyrät kääntyivät Slovakiassa laskuun jo kuukauden tai kahden jälkeen lääkkeen käyttöönotosta ja taudin ilmaantuvuus on jäänyt sen jälkeen hyvin matalaksi. Sama ilmiö on toistunut monissa muissakin Euroopan maissa, joissa Ivermektiini otettiin laajaan käyttöön. Useissa ns. kolmansissa maissa koronaan sairastuneille jaettiin kotihoitopaketteja, joissa oli mukana maskeja, ohjeita ja Ivemektiiniä sekä vitamiineja. Ennen rokotusta länsimaissa sairastuneille sanottiin, että mitään parantavaa hoitoa tautiin ei ole; odota kotona ja jos tulee hengitysvaikeuksia, tule sairaalaan.

Covid-19 tauti on jakanut maailman lääkärikuntaakin kahteen leiriin. Ivermektiinin vastustajat aina vaativat, että lääkkeellä pitäisi tehdä suuri Randomized Cotrolled Trial, jotta sen teho pystyttäisiin vakuuttavasti näyttämään. Tohtori David E. Scheim raportoi Ivermektiinin laajasta käytöstä Perussa ja kertoi osuvan vertauksen siitä, miten penissilliini otettiin nopeasti käyttöön toisen maailmansodan aikana ilman suuria RCT-tutkimuksia. Tohtori David E. Scheim suoritti matemaattisen biologian tutkijatohtorin tutkimuksen ja toimi Yhdysvaltain kansallisten terveysinstituuttien tietojärjestelmien johtajana. Hän kehitti myöhemmin tietokantajärjestelmän eyeGENE-fenotyypin/genotyypin tutkimustietokantaan National Eye Institutelle, NIH:lle. Hän on tutkinut SARS-CoV-2-viruksen hemagglutinoivia ominaisuuksia ja tehnyt yhteistyötä COVID-19:n massahoidon tulosten analysoinnissa ja tieteellisessä esittelyssä Perussa huhti-marraskuussa 2020.

Tohtori David Scheim.

Tohtori David Scheim kirjoitti 26.6.2020 näin: ”Covid-19-pandemian maailmanlaajuinen leviäminen on käynnistänyt olemassa olevien lääkkeiden kliinisen testauksen, jolla on osoitettu vaikutus SARS-CoV-2-virukseen. Tällaisen potentiaalin antimalaaristen lääkkeiden joukossa on Ivermektiini, Nobel-palkittu makrosyklinen laktoni. Retrospektiivinen tutkimus 173 Covid-19-potilaasta, joita hoidettiin Ivermektiinillä neljässä Floridan sairaalassa annoksella 200 µg/kg, pienensi kuolleisuutta 40 prosenttia verrattuna 107 verrantoon (15, 0% vs. 25, 2%, =0, 03). Vaikeaa keuhkosairautta sairastavien potilaiden kuolleisuus väheni 52 prosenttia laskimonsisäisen munuaissairauden yhteydessä (38, (% vs. 80, 7%, =0, 001). Stabiloituminen ja sen jälkeen paraneminen 1-2 päivän aikana tapahtui usein potilailla, joiden happitilanne heikkeni nopeasti.

On ehdotettu, että suuremmat Ivermektiini-annokset voisivat tuottaa huomattavasti suurempia kliinisiä hyötyjä. Useissa kliinisissä tutkimuksissa Ivermektiini jopa 2 000 µg/kg annoksilla, kymmenen kertaa Floridan tutkimuksessa käytettynä, oli hyvin siedetty. Merkittävien annos-vastevoittojen mahdollisuus arvioidaan tutkimusten perusteella, jotka osoittavat, että Ivermektiini suojaa SARS-CoV-2 piikkiproteiinia ja että tämä piikkiproteiini sitoutuu CD147-transmembronireseptoriin sekä ACE2:een. CD147:n runsas jakautuminen punasoluihin viittaa hypoteettisesti ”catch” ja ”clump”-kehykseen, jossa virusmetalysoituneet RFC-yhdisteiden sitoutuminen muihin RFC-yhdisteisiin, verihiutaleihin, valkosoluihin ja kapillaariseiniin haittaavat verenkiertoa, mikä puolestaan voi olla Covid-19:n keskeisten sairastavuuksien takana. Ehdotetulla Covid-19-taudin saalis- ja möykkyskenaariolla on rinnastus malariaan, jossa CD147 on keskeinen osa tartuntaprosessia.

Vaikean malarian keskeinen sairastuvuus johtuu samankaltaisista kömpelöistä ja kiinnityksestä endoteeliin, joka on keskitetty tartunnan saaneiden RFC-yhdisteiden ympärille. Nämä ovat veriryhmiin A tai B vs. O liittyvän vaikean malarian paljon suuremman esiintyvyyden vuoksi, joka johtuu veriryhmiin A ja B liittyvistä liima-RBC-kalvotrisakkarideista. Yleisemmin hemagglutinaatio, tällaisten RBC-patogeenisten klustereiden muodostuminen, on yleistä vaipallisilla viruksilla. Tässä olettamuksen mukaan huomattavasti suurempi kapillaarivirta nuoremmilla ihmisillä voisi selittää Covid-19:n vastaavan alentuneen vakavuuden. Ehdotettu hypoteesi ja siihen liittyvä Ivermektiini-annosvasteen suurenemispotentiaali voitaisiin testata esimerkiksi seuraamalla Covid-19-potilaiden verenkiertoa ennen Ivermektiinin saantia ja sen jälkeen kynsien kapillaroskopialla.”

Professori Heikki Kalervo Väänänen.

Turkuun perustettiin vuonna 2020 lääkeinnovaatioyhtiö, Therapeutica Borealis Oy, joka kehittää nenäsumutetta Covid-19 sairauden hoitoon. Nenäsumute on saanut Yhdysvaltojen patenttitoimiston hyväksynnän patenttihakemukselleen viime vuonna ja Therapeutica Borealis Oy:n arvio on, että patentti tullaan myöntämään jo hyvin pian. Lääkkeen keksijät ovat professori Heikki Kalervo Väänänen, dosentti Lauri Kangas ja psykologi Matti Rihko. Lääkeyhtiön perustajiin kuuluva, Turun yliopiston entinen rehtori, professori Heikki Kalervo Väänänen kertoo, että patenttihakemusprosessit on aloitettu myös muissa maissa. Lääke on nenäsumute, jonka tarkoituksena on lääkeyhtiön mukaan vaikuttaa kolmella tavalla nenän limakalvojen toimintaan. Sumute ehkäisee ja heikentää viruksen kykyä tunkeutua elimistöön. Therapeutica Borealis Oy:n mukaan lääke voisi olla tehokas Covid-19-tautiin ja myös muihin hengitystieinfektioihin, kuten influenssaan. Lääkkeen vaikuttavat aineet ovat aprotiniini, hydroksiklorokiini ja ivermektiini, jotka ovat ennestään tunnettuja aineita, mutta nyt kehitetyssä lääkkeessä niitä käytetään uudella tavalla.

- Lääkkeen etuina ovat, että aineet ovat ennestään tunnettuja, se on edullinen ja helppokäyttöinen. Tavoitteena on saada nenäsumute itsehoitolääkkeeksi. Yhtiömme on ennen kaikkea innovaatioyhtiö, joka innovoi ja tunnistaa kehityskohteita. Kun löydämme nenäsumutteelle yhteistyökumppanin, niin nenäsumutteen kehitystyö ja markkinoille tulo nopeutuu, kertoo professori Heikki Kalervo Väänänen.

Professori Väänäsen mielestä nenäsumute toimisi koronarokotusten rinnalla ennaltaehkäisevänä lääkkeenä ja nenäsumutetta voisi käyttää samoin sairastuneiden hoidossa. Koska lääkekehitys on pitkäjänteistä toimintaa, niin viranomaiset yleensä edellyttävät, että uusi lääke läpäisee myös kliiniset testit. Professori Väänänen arvioi, että nenäsumute tulisi markkinoille noin kahden vuoden kuluttua. Lääkeinnovaatioyhtiö Therapeutica Borealis Oy hakee nyt yhteistyökumppania nenäsumutteen saamiseksi markkinoille.

Espanjantauti ja koronatauti 

Influenssat meillä ovat maapallolla olleet jo kauan seuranamme. Influenssa sanaa tulee latinan sanasta influentia, joka merkitsee virtausta. Siitä sana johdettiin italian kielen sanaan influenza, joka alkujaan tarkoitti kaikenlaisia kulkutauteja. 1700-luvulla influenssaviruksen aiheuttamien epidemioiden aikana ja niiden jälkeen sana vakiintui tarkoittamaan lähinnä nuhakuumetta. Tiettävästi varhaisin säilynyt tieto influenssaksi tunnistettavasta taudin kuvauksesta on peräisin Kreikasta vuodelta 412 eaa. Taudin kuvauksen tallensi Kosin saarelta kotoisin ollut ja lääketieteen isänä tunnettu Hippokrates (460-370). Toinen hyvin varhainen mahdollinen influenssan kuvaus löytyy Sisilian Agyrionin kaupungista kotoisin olleen historioitsija Diodoros Sisilialaiselta (n. 90-30 eaa.). Hän kuvasi meille vuonna 415 eaa. Ateenan armeijaa Sisiliassa kohdanneen taudin, johon oireet sopivat. Sittemmin vasta viimeisten kolmensadan vuoden kuluessa näitä epidemioita on talteen kirjattu hieman tarkemmin. Tiedetään, että kausi-influenssaa tavataan joissakin maissa kaikkina vuosina ja kaikissa maissa joinakin vuosina. Silloin tarkoitetaan pandemiaa, kun joskus influenssa leviää samanaikaisesti kaikkiin maanosiin. Tuhot voivat olla merkittäviä ihmiskunnalle, mikäli tämä pandemian tuottama virus on erityisen aggressiivinen.

Espanjantauti oli tuhoisa pandemia.

Nykyihmisten tiedossa varmasti parhaiten on pahamainen influenssapandemia ensimmäisen maailmansodan loppuvuosilta. Tauti tunnetaan maailmalla parhaiten espanjantaudin nimellä, vaikka tauti lähtikin tutkijoiden yleisen käsityksen mukaan leviämään Kansasista (Amerikasta) ja yhdysvaltalaiset sotilaat toivat sen mukanaan Eurooppaan koulutusleireiltään. Ensimmäiset espanjantautitapaukset huomattiin 11.3.1918 yhdysvaltalaisella sotilasleirillä. Heinäkuussa 1918 espanjantauti oli levinnyt jo eri puolille maailmaa. Ranskan Brestissä havaittiin 22.8.1918 espanjantaudista entistä vaarallisempi variaatio, joka aiheutti pandemiasta toisen aallon saman vuoden lopulla. Tämän myötä kuolleisuusluvut nousivat huimasti kaikkialla. Osittain sotasensuurin vuoksi tautipandemia nousi julkisuuteen vasta, kun pandemia levisi sodan ulkopuolella olleeseen Espanjaan; siksi tauti tunnetaan espanjantautina vielä tänäkin päivänä. Myöhemmässä vaiheessa pandemia vyöryi koko asutun maailman ylitse aina Tyynenmeren saaria myöten. Pandemian kuolonuhreja laskijasta riippuen on arvioitu olleen 50-100 miljoonaa eli kuitenkin enemmän, kuin ensimmäisessä maailmansodassa oli kuolleita ihmisiä. Vuonna 1918 oli maailman väkiluku noin 1,8 miljardia ihmistä ja arvellaan noin 40 prosenttia maailman ihmisistä sairastaneen tämän pandemian. Huonoimman arvion (100 miljoonaa kuollutta) mukaan kuolonuhreja epidemiassa oli yli 5 prosenttia maapallon väestöstä. Näistä kuolemista suurin osa tapahtui kolmessa kuukaudessa pandemian toisen aallon aikana vuonna 1919. Yksin Yhdysvalloissa pandemiaan kuoli yli 500 000 ihmistä.

Espanjatautipandemiasta teki erittäin poikkeuksellisen se seikka, että siihen kuolleet olivat etupäässä aivan terveitä ja nuoria aikuisia. Varmuutta ei täysin ole, mutta on arvailtu, että tautivirus olisi aktivoinut nuorten aikuisten vahvan immuunipuolustuksen ylikierroksille, joka tuotti liikaa potilaan omaa elimistöä vastaan hyökänneitä tulehdusta välittäviä sytokiineja. Nämä auttoivat elimistöä tuhoamaan viruksen infektoimia soluja. Vanhempi väki säästyi toisen teorian mukaan useammin siksi, että he olivat ennättäneet sairastaa aikaisemmin samankaltaisen taudin, joka oli vahvistanut heidän immuunipuolustustaan.

Suomeen espanjantauti vyöryi kaikkiaan neljässä aallossa. Tauti saapui maahan laivojen mukana kesäkuussa 1918. Sisäpoliittisen, sekavan tilanteen vuoksi tauti pääsi leviämään Suomessa nopeasti; esim. vankileireillä kuoli noin 2 500 vankia tautiin. Koko Suomen 3,1 miljoonaisesta väestöstä kuoli tuolloin noin 25 000 ihmistä. Suomessa kuoli espanjantautiin siis huomattavasti vähemmän ihmisiä, kuin muualla maailmassa. Lääkärit olivat ymmällään espanjantaudin kanssa, sillä taudin oireet olivat pitkälle kuin aivan tavallisen nuhakuumeen oireet; kuume, kivut, yskä saattoi olla rajuakin. Normaalisti kausi-influenssat ovat kyllä iäkkäille ihmisille paljon vaarallisempia, mutta tämän influenssan uhriksi näytti joutuvan myös aivan terveet 20-40-vuotiaat nuoret. Tämän pandemian erityispiirteenä oli sen aiheuttama valtava kuolleisuus. Lopulta kuolinsyyksi muodostui tavallisesti keuhkotulehdus, jonka sai aikaan joko influenssavirus tai tätä tilaisuutta hyödyntäneet bakteerit hyökätessään viruksen valmiiksi heikentämään kudokseen. Taudin todellista aiheuttajaa ei vielä pandemian aikana tunnettu.

Syksyllä 1918 espanjantaudin toinen aalto otti Suomen vielä rajumpaan otteeseen vieden mukanaan paljon aikuisväestöä. Tautiin ei ollut olemassa mitään varsinaista lääkitystä tuolloin, mutta tautia helpottamaan potilaalle tarjottiin mm. konjakkia ja kamferintippoja, joka koostui 1 osasta kamferia, 3 osasta eetteriä ja 6 osasta spriitä. Puutteellisen lääkehuollon lisäksi oli myös pulaa hoitavista lääkäreistä. Kansalaisia ohjeistettiin välttämään yleisötilaisuuksia sekä pesemään käsiä huolellisesti välttääkseen tartuntoja. Vuodenvaihteen tienoilla pandemia näytti jälleen hiipumisen merkkejä. Espanjantaudin kolmas aalto iski keväällä 1919 Suomeen ja tällä kertaa rajuiten mm. Helsinkiin. Hautausmaalla ei ennätetty kaivaa hautoja tarpeeksi nopeasti, sillä kuolleisuus kasvoi yllättäen. Tammi-helmikuussa 1920 saapui maahamme espanjantaudin neljäs aalto, joka tällä kertaa teki pahinta tuhoa Lapissa. Pelkästään helmikuun ensimmäisellä viikolla Inarissa kuoli kahdeksankymmentä ihmistä ja näiden kahden kuukauden aikana paikkakunnalla kuoli 190 inarilaista. Yksin Inarissa kuoli joka kymmenes asukas silloin espanjantautiin.

Bakteriologi Richard Friedrich Johann Pfeiffer.

Saksalainen bakteriologi ja suuhygienisti Richard Friedrich Johann Pfeiffer (s. 27.3.1858 Zduny ja k. 15.9.1945 Bad Landeck, Sleesia) kävi koulua Schweidnitzissä ja opiskeli Berliinin Sisätautikirurgisessa Friedrich Wilhelm Instituutissa, josta valmistui lääkäriksi vuonna 1880. Aluksi hän toimi lääkärinä Preussin armeijassa ja sitten lääkäri ja mikrobiologi Heinrich Hermann Robert Kochin (s. 11.12.1843 Clausthal ja k. 27.5.1910 Baden-Baden) avustajana. Pfeifferillä oli aikanaan hyvin merkittävä osuus lavantautirokotteen kehittelyssä. Vuonna 1892 Pfeiffer luuli löytäneensä influenssan aiheuttajan. Influenssapotilaiden nenän eritteistä Pfeiffer kykeni eristämään bakteerin, jonka hän nimesi Bacillus influenzaeksi. Tänä päivänä tämä sama bakteeri tunnetaan nimellä Haemophilus influenzae. Valtaosa lääkäreistä luuli pandemian puhjettua, että taudin aiheuttaja oli bakteeri. Taukoamatta työskenneltiin useassa paikassa maailmassa, jotta tautia aiheuttava bakteeri saataisiin eristettyä potilaista ja siitä lopulta valmistettua vasta-ainetta sekä rokotetta tautia vastaan. Kävi kuitenkin niin, että tätä bakteeria löytyi lopulta melko harvoilta potilailta ja työ ei tuottanut toivottua tulosta. Bakteeriteoriasta pidettiin kuitenkin tiukasti kiinni koko pandemian ajan ja vaikeuksista moitittiin Bacillus influenzaeta, jota oli hyvin vaikea eristää ja viljellä.

Mikrobiologi Peter Kosciusko Olitsky.

New Yorkin Rockefeller-instituutissa työskenteli patologi ja mikrobiologi Peter Kosciusko Olitsky (s. 1886 ja k. 1964) vuosina 1917-1952. Olitskyn kollega samassa Rockefeller-instituutissa oli Frederick Lamont Gates (s. 17.12.1886 Minneapolis, Hennepin County, Minnesota, Yhdysvallat ja k. 17.6.1933 Cambridge, Middlesex County, Massachusetts). Olitsky ja Gates oivalsivat yhdessä suodattaa tiheäverkkoisen, bakteereille läpäisemättömän sekä piimaasta valmistetun ns. Berkefeld-suodattimen läpi potilasnäytteen. Kun näin saatua bakteeritonta suodatusta kokeiltiin kaneihin, ne sairastuivat kuitenkin heti tautiin. Kokeen tekijöillä ei vielä tuolloin ollut tietoa viruksista. Saattoi olla hyvinkin, että tämä kokeilu oli aivan ensimmäinen kerta, kun influenssavirus saatiin eristettyä sattumalta. Kesti kuitenkin yli kymmenen vuotta ennen kuin Olitskyn ja Gatesin pioneerityö oivallettiin uudelleen.

Espanjantaudin aiheuttajaa ei vuonna 1918 tiedetty, mutta rokotetta tautia vastaan yritettiin epätoivoisesti eri puolilla maailmaa kehitellä jatkuvasti; kylläkin turhaan. Tautiin sairastuneiden hoitamiseksi ei lääkäreillä eikä hoitajilla ollut mitään tehokasta hoitoa tarjolla. Salaisista ainesosista valmistettuja rohdoskaupan patenttilääkkeitä kaupattiin ihmisille – ilman suurempaa apua – ja samoin ihmisille tarjottiin myös amuletteja tautia vastustamaan. Toiset lääkärit kehottivat estämään infektiota alkoholin avulla, ja tämä kehotus sai aikaan viinakauppojen hyllyjen tyhjenemisen. Virallisesti lääkärit eivät enää uskoneet ruumiinnesteiden tasapainon olevan sairauksien aiheuttajan. Kuitenkin kuppaamista harjoitettiin yhä edelleen liian veren poistamiseksi. Samoin potilaita käärittiin lämpimiin huopiin, jotta he hikoilisivat tarpeeksi. Potilaita eristettiin ja heitä määrättiin karanteeneihin. Yleiset ja julkiset kokoontumiset, kuten esim. konsertit, teatteriesitykset ja julkiset hautajaiset olivat kiellettyjä. Myös kouluja ja opistoja suljettiin. Viranomaiset keksivät myös kieltää kaduille syljeskelyn ja määräsivät aivastelijat peittämään suunsa. Useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa kehotettiin ihmisiä käyttämään kaasunaamaria. Sekään ei paljoa auttanut, koska kaasunaamarit tehosivat vain bakteereihin, eivät viruksiin ensinkään.

Virologi Richard Edwin Shope.

Rockefeller-instituutissa työskennellyt yhdysvaltalainen virologi Richard Edwin Shope (s. 25.12.1901 ja k. 2.10.1966) alkoi vuonna 1928 tutkia sikojen influenssaa. Iowan sikatiloilla havaittiin vuosina 1918 ja 1929 sikainfluenssaepidemia, jossa tauti muistutti oireiltaa hyvin paljon ihmisillä tavattua influenssaa. Richard Shope toisti vastaavan kokeen kuin aikoinaan Olitsky ja Gates olivat tehneet laboratoriossa. Shope havaitsi, että samoin suodos aiheutti taudin jälleen sioissa, vaikkakin lievempänä. Shope sai näytteistä eristettyä myös bakteerin, joka oli identtinen Bacillus influenzaen kanssa. Kun tämä bakteeri ja suodos yhdistettiin, saatiin aikaan sioissa rajumpi tauti. Näin Richard Shope päätyi vekkulisti päätelmään, että taudin todellinen aiheuttaja olikin suodos, jonka sisältöä hän ei vielä tuntenut. Richard Shope yhdessä patologi Paul Adin Lewisin kanssa – Lewis tutki mm. poliovirusta – metsästivät lopulta A influenssaviruksen, joka aiheutti tautia. Vuonna 1933 brittiläinen lääkäri, immunologi ja virustutkija Wilson Smith (s. 21.6.1897 ja k. 10.7.1965), brittiläinen virologi Sir Christopher Howard Andrewes (s. 7.6.1896 ja k. 31.12.1988) ja skotlantilainen virologi Sir Patrick Playfair Laidlaw (s. 28.9.1881 ja k. 19.3.1940) yhdessä vuonna 1913 perustetun Medical Research Councilin (MRC) tukemana viljelivät taudin aiheuttajan ihmiseltä.

Alaskan Brevig Missionissa kylän kahdeksastakymmenestä asukkaasta ainoastaan kahdeksan jäi henkiin espanjantaudin kohdattua kylän. Epäillään espanjantaudin tuoneen kylään koiravaljakolla matkanneen postinkantajan. Tutkijat kiinnostuivat tapauksesta ja huomasivat, että kylän tautiin sairastuneet ruumiit oli haudattu joukkohautaan syvälle routarajan alapuolelle. Tämän vuoksi ruumiit olivat säilyneet hyvin haudassa, kun hautaa avattiin. Tutkijat hartaasti toivoivat, että he saisivat ruumiista eristettyä espanjantaudin viruksen. Vei melkein kymmenen vuotta aikaa, ennen kuin haudan pirstoutuneista näytteistä saatiin eristetyksi kahdeksan virusgeenin koodikirjausjärjestys ja se kirjoitetuksi.

Nykyään kyllä jo tiedetään, että vuoden 1918 espanjantaudin aiheutti influenssa A-virus, tyypiltään H1N1. Samaa virusta esiintyy yhä edelleen maailmassa, vaikka viruksen genomi on merkittävästi erilainen; sen kaikissa geeneissä on tapahtunut muutoksia. Espanjantaudin A-virus oli alkujaan lähtöisin linnuista. Se siirtyi ihmiseen ja muuntui sellaiseen muotoon, jotta se pystyi hyvin nopeasti tartuttamaan uusia ihmisiä. Tähän kehitykseen tarvittiin ainoastaan kymmenkunta muutosta viruksen geeneissä. CDC:n tutkijat pystyivät julkaistuja geenikarttoja hyväksi käyttämällä valmistamaan jonkin verran vuoden 1918 virusta. Tämä valmistettu virus osoittautui koe-eläimille tappavaksi. Vuonna 2012 Yhdysvaltain bioturvallisuuden neuvottelukunta päätti suositella, ettei näitä influenssatutkimuksen artikkelin menetelmäosiota julkaista kokonaisuudessaan.

COVID-19 on tuiki tavallinen hengitysinfektioita aiheuttava influenssavirus, joka aiheuttaa normaalia flunssaa tai jos tämä flunssa äityy tavallista pahemmaksi, niin se aiheuttaa keuhkokuumeen. Taudin oireet ovat samat kuin tavallisessa influenssassa tai keuhkokuumeessa sekä vatsataudissa. Taudin pitkittyessä voi esiintyä myös haju- ja makuaistien katoamista. Valtaosa tautiin sairastuneista (yli 90 prosenttia) sairastaa koronataudin kuitenkin hyvin vähäisin oirein eli lievänä influenssana; näin käy yleisesti varsinkin nuorempien kanssa. Osa ihmisistä voi jopa sairastaa taudin tietämättään. Pienelle osalle aikuisväestöstä voi aiheutua vakavampi taudinkuva, joka johtaa keuhkokuumeeseen. Tähän riskiryhmään kuuluvat yli 70 vuotiaat sekä henkilöt, joilla on jokin vakava perussairaus. Taudin aiheuttamien oireiden perusteella ei ole mahdollista päätellä, onko kyseessä jokin muu flunssa vai COVID-19.

Kuinka COVID-19 sitten todennetaan? Jos sinulla esiintyy taudin oireita, sinua kehotetaan heti menemään PCR-testiin, jossa tauti muka todentuu. Valitettavasti tähän testiin sisältyy monia ongelmia, joista meille hyvin huonosti julkisuudessa kerrotaan. DNA-segmentin korostamiseksi PCR-testissä näytettä kuumennetaan aluksi niin, että DNA denaturoituu tai eriytyy kahdeksi yksisäikeiseksi DNA:n pätkäksi. Sitten ”Tag poymeraasi”-entsyymi rakentaa syntetisoiden kaksi uutta DNA-säiettä käyttäen alkuperäisiä säikeitä malleina. Tämä prosessi johtaa alkuperäisen DNA:n monistamiseen ja jokainen uusi molekyyli sisältää yhden vanhan ja yhden uuden DNA-säikeen. Sitten kutakin näistä säikeistä voidaan käyttää kahden uuden kopion luomiseen jne. Uuden denaturoinnin ja syntetisoinnin sykli toistuu jopa 30 tai 40 kertaa, mikä johtaa yli miljardiin tarkkaan kopioon alkuperäisestä DNA-segmentistä.

PCR-testi tunnistaa myös kuolleen viruksen jätettä ja antaa silloin myös positiivisen testituloksen. PCR-testitulos voi olla jopa viikkojen tai kuukausien ajan positiivinen sairastetun viruksen jälkeen; tällöin tämä ihminen ei enää ole vaarassa tartuttaa sairautta eteenpäin. Aikaisemmin PCR-testiä on käytetty virusten tunnistamiseen. Koronataudin testauksessa käytetään viruksen RNA:ta, joka syntetisoidaan tai konventoidaan entsyymien avulla. Suurin osa PCR-testin saamasta kritiikistä kohdistuu valtaosin PCR-testin käyttötapaan. Testin vaihtelevaa kykyä löytää erilaisten organismien (virusten tms.) DNA:ta pystytään manipuloimaan muuttamalla monistussyklien määrää. Monet asiantuntijat, kuten esim. American Frontline Doctors, ovat koettaneet nostaa esille tiedotusvälineissä ongelmaa, joka syntyy, jos testin monistuskertoja on aivan liikaa.

Kardiologi Peter A. McCullough.

Kardiologi Peter A. McCullough (s.29.12.1962 Buffalo, New Yorkin osavaltio) on kirjoittanut PCR-testistä mm. seuraavaa: ”Testausmenetelmä, josta tuli standardi – PCR-testi; tuo testi muuttuu aina vain herkemmäksi… ja niin se saattaa alkaa poimimaan RNA:n jäänteitä, joilla ei ole edes mitään tekemistä COVID-19 kanssa. Jos monistuskertojen lisäämistä jatketaan, testi saattaa alkaa poimimaan jotain, vaikka nenästä… nenässämme on kaikenlaisia viruksia ja bakteereja, joten hyvin äkkiä meillä on ongelmana väärät positiiviset testitulokset.” Samoin kirurgi Richard Urso tähdentää epäkohtia testissä: ”Väärien positiivisten määrä on huikea. Testiin liittyy eräs tekijä, nimittäin syklimäärä (cycle treshold). Kun virusta mahdollisesti sisältäviä näytteitä monistetaan lisäämällä syklimäärää, 20 syklin kohdalla virus-kappaleiden määrä on miljoona kun taas 40 syklillä kappaleita on jo miljardi jne. Nämä näin monistamalla esiin nostetut kokonaisuudet ovat hyvin usein jotain muuta, kuin COVID-19 virusta… PCR-testi on harhaanjohtava ja sitä on käytetty väärin.”

Biokemisti Kary Banks Mullis.

Jopa PCR-testin kehittäjänä Nobelin kemian palkinnon saanut biokemisti Kary Banks Mullis (s. 28.12.1944 ja k. 7.8.2019) varoitti aikanaan, että testi ei ole ihanteellinen tarvittavien tautien jäljittämiseen, koska sen avulla tietyllä tavalla käytettynä ”on mahdollista löytää mitä vain kenestä vain”. Kary Mullis ei koskaan ennättänyt COVID-19 taudin aikana kommentoimaan testiään, sillä hän kuoli keuhkokuumeeseen 74-vuotiaana, vain muutama kuukausi ennen pandemian alkua, elokuussa 2019. Monet muutkin toimijat, kuin vain lääkärit, ovat kiinnittäneet huomionsa testausmenetelmän ongelmiin sekä koettaneet tuoda näitä ongelmia vaihtelevasti median kautta yleiseen tietoisuuteen. Esim. itsenäisistä tutkijoista koostuva voittoa tavoittelematon tutkijaryhmä, Swiss Policy Research, on koonnut nettisivuilleen erilaisia tekijöitä, jotka muodostavat PCR-testistä ongelmallisen. Heidän artikkelissaan mainitaan mm. testipakettien mahdollinen saastuminen, testin taipumus löytää muita koronaviruksia, ongelmat monistusmäärien kanssa sekä ongelmat testin herkkyyden suhteen.

PCR-testillä ei kyetä erottamaan toisistaan eläviä viruksia ja inaktiivisia – eli ei-tarttuvia – virushiukkasia, minkä vuoksi se ei sovellu diagnostiikan välineeksi. Pakokauhu pandemiasta tappavana ja julmana tautina on luotu mm. käyttämällä liian korkeita syklikynnyksiä. Sillä mitä suurempi CT eli RNA-hiukkasten havainnointiin käytettyjen monistussyklien määrä on, sitä suurempi on myös väärän positiivisen tulkinnan mahdollisuus. Maailmalla tutkimuksissa on osoitettu, että saadakseen 100 prosenttisesti vahvistettuja todellisia positiivisia testituloksia, on PCR-testi tehtävä 17 syklillä. Sen syklimäärän jälkeen PCR-testin tarkkuus laskee radikaalisti. Yhdysvalloissa tartuntatautien valvontaan ja ehkäisyyn keskittynyt virasto (CDC) – jonka pääpaikka sijaitsee Atlantassa, Georgiassa – kehotti viime helmikuussa laskemaan testauksen syklimäärää 28:aan tai pienemmäksi rokotettujen kohdalla, jotta onnistuisi luotettavammin tutkia tapauksia, jotka ilmenevät rokotteesta huolimatta. Tuolloin moni taho ilmaisi huolensa siitä, kuinka ehdotettu muutos vaikuttaisi tilastoihin ja yleiskuvaan tautitilanteesta.

SARS-CoV-2 PCR-testi kehitettiin kiinalaisten tutkijoiden julkistaman geneettiseen sekvenssiin perustuen sen sijaan, että se olisi perustunut todelliseen eristettyyn tautivirukseen. Näin puuttuva osa tautiviruksen geneettisestä koodista täytyi yksinkertaisesti vain keksiä. SARS-CoV-2:n PCR-testi on hyväksytty maailmalla standardiksi kaikkialla, mutta 22 kansainvälistä tiedemiestä julkaisi 30.11.2020 artikkelin, jossa haastetaan tämä testi ja kyseenalaistetaan se samalla. Samalla nämä tiedemiehet suorastaan vaativat ns. Corman-Drosten-julkaisun poisvetämistä sen sisältämien monien virheiden vuoksi. Corman-Drosten-julkaisu julkaistiin vuorokauden sisällä siitä, kun se toimitettiin Eurosurveillancelle tarkastettavaksi ja siksi sen epäillään ohittaneen myös vertaisarvioinnin.

Maailman terveysjärjestö WHO otti asian myös esille 20.1.2021, mutta tämäkin on meillä Suomessa täysin valtamediassa unohdettu asia. WHO kehotti suhtautumaan PCR-testituloksiin hyvin varovaisesti ja erityisesti kiinnittämään huomiota testien syklimäärään. Suora sitaatti WHO varoituksesta: ”WHO guidance Diagnostic testing for SARS-CoV-2 states that careful interpretation of weak positive results is needed. The cycle treshold (Ct) needed to detect virus is inversely proportional to the patient’s viral load. Where test results do not correspond with the clinical presentation, a new specimen should be taken and retested using the same or different NAT technology.”

Suomessa sairastuu joka ikinen vuosi noin 50 000 ihmistä keuhkokuumeeseen ja näistä noin puolet eli 25 000 ihmistä vaatii sairaalahoidon keuhkokuumeeseensa. Kaikkien influenssien aiheuttaman keuhkokuumeen oireet ovat samankaltaisia ja niiden perusteella ei voi erottaa, mikä virus kulloinkin on kyseessä. Näitä seuranamme vuodesta toiseen viihtyviä erilaisia viruksia ovat mm. Adeno, Boca, Sika, A, B, Corona HKU1, Corona NI63, Vorona Covid-19, Mycoplasma, Rino, Parainfluenssa tyypit 1-4 ja RS-virus. Näitä kaikkia edellä mainittuja viruksia tilastoitiin Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä (PPSHP) näin:

Vuonna 2018: 4727 kappaletta

Vuonna 2019: 3907 kappaletta

Vuonna 2020: 3992 kappaletta

Kuka sitten voi sairastua koronatautiin? Periaatteessa aivan kuka tahansa voi saada oireettoman eli lievän koronan, siis flunssan. Tutkimuksen mukaan kuitenkin vain 16 prosenttia perheenjäsenistä sai koronainfektion ja ainoastaan 4 prosenttia lapsista. Tautiin sairastumiseen vaikuttaa myös ikä, muut sairaudet, immuniteetin taso ja virusten määrä. Flunssaa sairastavien positiivisista testituloksista alle 1 prosentti oli COVID-19 positiivisia. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä on testattu flunssaa sairastaneilta 203 274 PCR-näytettä ja niistä ainoastaan 1914 oli COVID-19 positiivisia eli alle 1 prosentti koko määrästä. 144 potilasta näistä sai sairaalahoitoa ja 39 sai sairaalassa tehohoitoa. Sairaalahoidossakin olleille hoito tarkoitti suurimmalle osalle potilaista vain yön yli taudin seurantaa. Suomessa on tehohoito-osastoilla hoidettu 9.3.2020-17.1.2021 välillä noin 18 200 hoitojaksoa, joista 536 on ollut COVID-19 tautitapauksia. Esimerkiksi Italiassa vastaavasti 60 prosenttia sairaalahoitoa vaatineista potilaista kotiutettiin jo 10 tunnin kuluessa. Tiedot antoi Pohjois-Pohjanmaan osalta Oulun yliopistollisen sairaalan Infektiotorjuntayksikön infektio-osaston ylilääkäri, Teija Puhto.

PPSHP:n alueella COVID-19 tartunnan saaneista sairaalahoitoa sai seuraavasti:

Alle 16 vuotiaita ei ollut lainkaan.

40-49 vuotiaita sairastuneita oli 3,7 prosenttia.

Yli 70 vuotiaita sairastuneita oli 44,2 prosenttia.

Muistutetaan vielä suhteellisuuden vuoksi, että Suomessa kuolee normaalistikin noin 50 000 ihmistä joka vuosi eli 1 000 henkilöä joka viikko. Näistä kuolemista noin puolet tapahtuu hoivakodeissa. Yleisin kuolinsyy hoivakodeissa on pneumonia eli keuhkokuume. Sen aiheuttaja voi olla mikä hyvänsä hengitysvirus- tai bakteeri.

COVID-19 ei ole yleisvaarallinen tartuntatauti näiden tietojen valossa. COVID-19 on kausi-infektio, kuten kaikki muutkin hengitystieviruksien aiheuttamat flunssat. Yli sata vuotta sitten esiintynyt espanjantauti saattoi hyvin olla yleisvaarallinen tartuntatauti, sillä taudin uhreja oli hämmästyttävän paljon enemmän. Onneksi kuitenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin julkaisi 29.1.2021 päätöksensä, jonka mukaan koronarokotteesta ei voi tehdä pakollista eikä ketään saa syrjiä rokottamattomuuden vuoksi. Rokotetodistuksia ei myöskään saa käyttää minkäänlaisen diskriminaation välineenä.

Yksittäinen virus – viruspartikkeli eli virioni – sisältää joko DNA- tai RNA-rihman eli perinnöllistä informaatiota sisältävän nukleiinihappomolekyylin – mutta ei molempia yhtä aikaa – joka voi olla joko yksi- tai kaksijuosteinen. Nukleiinihappomolekyyliä ympäröi proteiinivaippa, kapsidi, joka on genomin ympärillä sen suojana. Kapsidi voi olla rakenteeltaan joko sauvamainen tai monitahokas, kahdestakymmenestä säännöllisestä kolmiosta muodostuva ikosaedri. Joillakin viruksilla on kapsidin ympärillä lisäksi lipidivaippa, joka on peräisin isäntäsolun kalvorakenteista. Kooltaan virukset ovat yleensä muutamasta nanometristä satoihin nanometreihin. Yksittäisiä viruksia ei voi pääsääntöisesti havaita valomikroskoopilla, vaan niiden tarkasteluun vaaditaan voimakkaasti suurentavaa ja suhteellisen kallista elektronimikroskooppia. Influenssakautena 5-20 prosenttia väestöstä saa influenssavirustartunnan. Tärkeimmät influenssan ehkäisykeinot ovat hyvä käsihygienia, joka tarkoittaa käsien huolellista pesua saippualla sekä riskiryhmien ja hoitohenkilökunnan rokotukset.

Influessavirukset sitoutuvat ihmisen solukalvojen N-asetyylineuramiinihappoihin eli sialihappoon limakalvon reseptoreissa. Sialihappo on biologisesti merkittävä aminosokeri ja neuramiinihapon asetyloitu johdannainen, jota esiintyy useiden eliöiden, kuten mm. bakteerien ja eläinten soluissa. Influenssavirus on lipidivaippainen ortomyksovirus eli yksijuosteisia, negatiivisäikeisiä RNA-viruksia. Koska viruksilla ei ole omaa aineenvaihduntaa – eikä se kykene itsenäiseen lisääntymiseen – niiden täytyy infektoida isäntäsolu tuottaakseen jälkeläisiä. Influenssaviruksen kyky infektoida soluja perustuu partikkelin lipidivaipassa oleviin pintaproteiineihin, nimeltään hemagglutiniini (HA) ja neuraminidaasi (NA). HA-proteiini toimii viruksen tunnistimena, joka löytää sopivan isäntäsolun, sitoutuu isäntäsolun solukalvoon ja aiheuttaa viruspartikkelin tunkeutumisen solun sisään reseptorivälitteisen endosytoosin - eli solun aktiivisen aineenoton solun sisään - avulla. Lintuja infektoiva viruskanta sisältää yleensä HA-proteiinia, joka sitoutuu parhaiten sokeriketjuun tietyllä tavalla (alfa-2,3-sidoksella) kytkettyyn sialihappoon. Numerot ovat niiden hiiliatomien järjestysnumeroita, jotka on kytketty toisiinsa sialihapossa ja sen vierustoverissa. Näitä rakenteita on varsinkin lintujen ruansulatuskanavassa. Ihmisen hengitysteissä on pääasiassa hieman toisin rakentuneita sialihapporeseptoreita, joiden saialihappo liittyy sokeriketjuun alfa-2,6-sidoksella. Tämän vuoksi lintuinfluenssavirus ei normaalisti kykene infektoimaan ihmisiä, mutta alfa-2,6-saialihappoa tunnistava ihmisen influenssavirus pystyy taudin tartuttamaan. Suurena vaarana on, että lintujen kantama virus pystyisi mutaation avulla saavuttaa kyvyn tunnistaa alfa-2,6-sialihappo; näin on mitä ilmeisemmin käynyt vuoden 1918 influenssaviruksen syntyessä. Tähän muutokseen riitti yhden ainoan aminohapon muuttuminen HA-proteiinissa.

NA-proteiini auttaa jälkeläisviruksia (virioneja) silmukoitumaan irti isäntäsolun solukalvosta. Influenssaviruspartikkeli vie mukanaan myös RNA:sta riippuvaista RNA-polymeraasikompleksia, jonka avulla virus voi kopioida genominsa. Influenssaviruksen RNA:sta riippuvaiselta RNA-polymeraasikompleksilta puuttuu kyky oikolukea uuden kopiojuosteen sekvenssi, joka johtaa virheisiin tuotetussa kopiojuosteessa. Kasaantuvat kopiovirheet johtavat muutoksiin viruksen genomissa eli siis mutaatioihin. Influenssaviruksella on hyvin nopea mutaatiotaajuus. Silmukoituessaan isäntäsolusta uudet influenssaviruspartikkelit ottavat mukaansa osan isäntäsolun solukalvosta, joka muodostaa uuden viruspartikkelin lipidivaipan.

A-influenssavirukset on luokiteltavissa alatyyppeihin viruksen pinnan HA- ja NA-proteiiniyhdistelmän perusteella. Ihmisiä infektoivissa influenssaviruskannoissa on huomattu kolmea erilaista HA-tyyppiä: H1, H2 ja H3, ja kahta erilaista NA-tyyppiä; N1 ja N2. Segmentoitunut genomi mahdollistaa saman solun joutuessa kahden eri viruksen infektoimaksi samanaikaisesti, että uudet jälkeläisvirukset voivat kantaa uusia HA- ja NA-proteiinien yhdistelmiä. Tätä ilmiötä kutsutaan reassortaatioksi. Jos uutta HA-NA-yhdistelmää kantava virus on hyvin infektiokykyinen, se kykenee leviämään ihmispopulaatioissa, joilla ei ole hankittua immuniteettia uutta pintaproteiinia – eli influenssaviruksen antigeenia – yhdistelmää vastaan. Sellaiset uudet influenssan alatyypit – kuten esim. vuoden 2009 H1N1 sikainfluenssa – pystyvät aiheuttamaan pandemian, jossa taudin uhreina ovat tavallista useammin myös perusterveet, ei-riskiryhmiin lukeutuvat ihmiset. Niin sanottu antigeeninen ajautuminen tarkoittaa mutaatiota HA- ja NA-proteiineja koodaavissa geeneissä. Antigeeninen ajautuminen muuttaa viruksen HA- ja NA-proteiinien ominaisuuksia, mutta ei kuitenkaan muuta pintaproteiinin alatyyppiä.

Linnut ovat kautta aikojen levittäneet monenlaisia mikrobeja tehokkaasti. Tunnetuin tauti tästä lienee juuri influenssa, joka huomattiin Hong Kongissa. Kaupungissa todettiin kanoissa uusi influenssatyyppi, joka valitettavasti tarttui myös ihmisiin ja jätti jälkeensä samoin kuolonuhreja. Kanoja teurastettiin massoittain, sillä niitä pidettiin tartunnan lähteinä, ja näin estettiin uuden tyyppisen influenssaviruksen leviäminen maailmalle. Monissa muissakin linnuissa on tavattu influenssaviruksia. Influenssavirus A on luultavasti alkujaan lähtöisin linnuista. Influenssavirukset B ja C ovat ihmisten ja muiden nisäkkäiden viruksia ja ne aiheuttavat lieviä epidemioita vuosittain. Tutkijat ovat huolissaan Aasiassa liikkuvasta lintuinfluenssaa aiheuttavasta H5N1-viruskannasta, joka oli alkujaan siipikarjan virus, mutta näyttää pystyvän infektoimaan ihmisiäkin. Jos sen infektiokyky muuntuu sellaiseksi, että se voi siirtyä ihmisestä toiseen ihmiseen ja sen aiheuttama kuolleisuus pysyy korkeana, kyseinen H5N1-virus voisi saada aikaan vakavan maailmanlaajuisen pandemian. Linnut – varsinkin ankat – pystyvät usein kantamaan viruksia ilman näkyviä oireita. Aasian maissa on hyvin yleistä, että ankkoja ja sikoja pidetään asuntojen lähellä kotieläiminä. Sikojen arvellaan toimivan sekoitusastioina, joissa ankkojen influenssavirukset voivat joskus infektoida sikoja yhtä aikaa sikojen ja ihmisten omien influenssavirusten kanssa. Tällainen yhteisreaktio voi johtaa reassortaation myötä uuteen HN-yhdistelmään, joka mahdollisesti voi saada aikaan pandemian. Kolme kertaa näin kävi 1900-luvun aikana. Pandemian aiheuttanut virustyyppi voi aiheuttaa pandemian jälkeenkin epidemioita ihmisissä, jotka eivät ole immuniteettia joko sairastamalla taudin tai rokotuksen kautta kehittäneet.

Influenssavirusta ympäröivä lipidivaippa sisältää samoin toisen infektiossa merkityksellisen proteiinin, nimittäin neuraminidaasin (NA). Tämä neuraminidaasi – tunnetaan myös sialidaasin nimellä – on entsyymi, joka katkaisee sialihapon irti sokeriketjusta. NA:n tehtävä infektiossa on se, että sen sisältämät entsyymit, tsanamiviiri ja oseltamiviiri, estävät infektion. Näitä yhdisteitä käytetään influenssaa vastaan lääkkeinä. Ne muistuttavat rakenteeltaan sialihappoa ja erehdyttävät NA-entsyymin sitomaan niitä itseensä sialihapon sijaan; tämä estää sialihapon irrottamisen.