Adolf Hitlerin kaksiosaisessa teoksessa Mein Kampf (Taisteluni) on kaikkiaan noin kahdeksansataa sivua. Hitler suunnitteli teoksensa alkuperäiseksi nimeksi ”Neljä ja puoli vuotta kamppailua valheita, typeryyttä ja pelkuruutta vastaan”. Hitlerin teoksen kustantaja, Max Amann, kuitenkin sai teoksen nimeksi Main Kampf.

Adolf Hitlerin kirjallinen tuotos ei ole millään mittarilla mitattuna mitenkään suuri kirjallinen merkkiteos. Ensiksikin teoksen täysin arveluttava sisältö on täysin omassa luokassaan ja täysin siltä osin yhtä uskottavaa luettavaa kuin satukirjat. Lisäksi teoksen kirjoitustyyli on kömpelöä, ja monesti jankkaavaa ja hyvin hajanaista. Adolf Hitler harhautuu vähän väliä usein kirjan sivuilla pois aiheesta harhaillen saarnaamassa roduista ja politiikasta.

Hitlerin teosten ensimmäisten luonnosten kielioppivirheitä ja ortografiaa täytyi korjata hyvin paljon ennen kirjan julkaisemista. Parantelutkaan eivät lopullisessa painoksessa pystyneet peittämään sitä tosiasiaa, että kirjoittaja ei ollut kovin koulutettu. Main Kampf avaa kuitenkin Adolf Hitlerin maailmaan ainutkertaisen näkymän ja yrittää selittää hänen ajatusmaailmaansa. Kirjaa käännettiin ainakin yhdeksälle eri kielelle ja vuonna 1939 kirjaa oli myyty jo 5,2 miljoonaa kappaletta. Kirja teki siis Adolf Hitleristä varakkaan miehen. Kirjan tekijänoikeussuoja on rauennut vuoden 2016 alusta alkaen.

Hitlerin kirjan ensimmäinen osa kirjoitettiin vuonna 1924 Baijerissa Landsberg am Lechin vankilassa Adolf Hitlerin kärsiessä tuomiota epäonnistuneesta oluttupavallankaappauksesta. Adolf Hitler saneli teoksen ja Emil Maurice ja Rudolf Hess toimivat kirjureina. Ensimmäisessä osassa käsitellään Adolf Hitlerin henkilöhistoriaa ja poliittista heräämistä lapsuudesta kansallissosialismin muotoutumiseen. Kirjan toinen osa kirjoitettiin vuosina 1925-1927, ja se käsittelee lähinnä Adolf Hitlerin poliittisia näkemyksiä valtion luonteesta, ammattiliitoista, propagandan käytöstä ja Saksan suhteesta Itä-Eurooppaan.

Keskeisimmät johtoajatukset Hitlerin teoksessa ovat aiheittain:

Juutalaiset: ”Mutta kaikkein parhaat sen totuuden tuntijat, millaisia mahdollisuuksia valheen ja parjauksen käytöllä on, ovat kaikkina aikoina olleet juutalaiset; heidän koko olemassaolonsahan rakentuu yhdelle ainoalle valheelle, nimittäin sille, että heidän suhteensa muka on kysymyksessä uskontokunta, kun tosiasiassa onkin kysymyksessä rotu – ja millainen rotu sitten!”

I osa: s. 267.

Militarismi: Kun v. 1918 laskimme aseemme, sai alkunsa politiikka, jonka täytyi inhimillisten laskelmien mukaan johtaa täydelliseen alistumiseen. Samantapaiset historialliset esimerkit osoittavat, että kansat, jotka ensin laskevat aseensa ilman pakottavia syitä, seuraavana aikana mieluummin alistuvat mitä suurimpiinkin nöyryytyksiin ja kiristyksiin kuin uudelleen vetoamalla asevoimaan yrittävät saada kohtalossaan aikaan muutosta.

II osa: s. 358.

Sota ja laajenemispolitiikka: Vasta sitten, kun viimeinenkin saksalainen asuu oman valtakuntansa rajojen sisäpuolella eikä se enää voi tarjota hänelle toimeentulon varmuutta, vasta sitten oman kansan hädän pakosta siveellinen oikeus hankkia vierasta maata ja maaperää. Se aura, jolla sitä hankitaan, on miekka, ja sodan kyynelistä kasvaa tulevien polvien jokapäiväinen leipä.

I osa: s. 7.

Rotupuhtaus: Jokaisen rodunristeytymisen tulos on siis, aivan lyhyesti sanottuna, aivan seuraava:

a) ylemmän rodun tason aleneminen

b) ruumiillinen ja henkinen taantuminen ja samalla joskin hitaan, kuitenkin varmasti edistyvän sairauden alku.

I osa: s. 332.

Propaganda: Propaganda muokkaa kokonaisuutta aatteen hengessä ja kypsyttää sitä tuon aatteen voiton hetken varalta, samalla kuin organisaatio taistellen hankkii voiton liittämällä pysyvästi yhteen elimelliseksi ja taistelukykyiseksi yhteenliittymäksi ne sen kannattajat, jotka osoittautuivat kykeneviksi ja halukkaiksi käymään taistelua voiton saavuttamiseksi.

II osa: s. 254-255.

Adolf Hitlerin kirjallinen tuotos, Main Kampf, pitää sisällään hyvin kirjavan määrän aatteellisia kannanottoja, mutta tietyt ydinpäätelmät toistuvat teoksen materiaalissa. Tärkein teema lienee rotu. Hitlerin rotuoppi on tiukasti hierarkinen. Hierarkian huipulla ovat indoeurooppalaiset ”arjalaiset” ja varsinkin saksalaiset teutonit, mutta hierarkian alempien luokkien rodut vaarantavat ylempien luokkien rotupuhtauden saastuttamalla rodut rotujenvälisillä ristisiitoksilla. Hitlerin ajatuksissa kaikkein alin hierarkian luokka olivat juutalaiset, joita Hitler nimitti loisiksi. Seuraava lainaus on teoksen II osan, sivulta 232:

”Pidettäköön silmien edessä niitä vaurioita, joita juutalaisten harjoittama veren sekoitus joka päivä aiheuttaa Saksan kansalle, ajateltakoon, että tämä verenmyrkytys on vasta vuosisatojen kuluessa, mikäli ylipäänsä enää ollenkaan poistettavissa meikäläisestä kansanruumiista; ajateltakoon edelleen, miten rodullinen hajoamisilmiö alentaa meidän Saksan kansamme viimeisiä arjalaisia arvoja, jopa ne usein tuhoaakin, niin että meidän voimamme kulttuurinkannattajakansana on aivan ilmeisesti yhä enemmän taantumassa ja meitä uhkaa vaara, että ainakin suurkaupungeissamme päädytään samaan, mihin Etelä-Italiassa on jo tultu. Mutta tuota meidän veremme rutolla saastuttamista, jonka sadat tuhannet kansamme jäsenet sivuuttavat kuin sokeat, juutalaiset harrastavat nykyisin aivan suunnitelmallisesti. Suunnitelmallisesti nuo mustat kansainloiseliöt raiskaavat meikäläisiä kokemattomia, nuoria vaaleita tyttöjämme ja tuhoavat siten semmoista, mikä ei tässä maailmassa ole enää korvattavissa.”

Saksan rotupuhtaus Hitlerin maailmankuvassa vertautui hyvin suoraan kansakunnan suuruuteen ja tälle asialle juuri juutalaisväestö oli selvä uhka. Tällaiset näkemykset tänään kuulostavat lähinnä tyrmistyttäviltä, sillä ne eivät pohjaudu tutkittuun tieteeseen, sosiologiaan tai järkeen saati sitten moraaliin. Kirjan kirjoittamisen aikoihin vallitsi kuitenkin laajalti hyvin antisemiittinen mieliala paitsi Saksassa niin myös eri puolilla Eurooppaa ja Amerikoissa.

Hitler paljastaa teoksessaan, että valtion tärkein tehtävä on huolehtia rotupuhtaudesta. Tavoitteeseen päästään mm. syntyvyyden säännöstelyllä, rotujen sekoittumisen estolla, ”rotutietouden” lisäämisellä sekä lisäämällä vahvan ja hyväkuntoisen nuorison tuotantoa. Valtion suuruus perustui nuorisoon. Adolf Hitlerin mukaan valtiolla oli vahva velvollisuus pitää yllä ”kansallisuusylpeyttä” eli tietoisuutta kansan suuruudesta.

Halki koko teoksensa Hitlerin syvä halveksunta juutalaisia kohtaan on sen kantava voima. Hitler suhtautui yhtä vastenmielisesti myös marxilaisuuteen ja uskoi, että se on syntynyt juuri juutalaisten vaikutuksesta. Eräässä teoksen useista ja uskomattomista sivujuonteista Hitler esittää väitöksen, että parlamenttaarisen demokratian periaatteet ja käytännöt vahvistavat marxilaisen opin ja ideologian: ”Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edelläkävijä, jälkimmäinen ei olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan ulkoisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ”loan ja tulen irvokkaan sikiön”, jonka ”tuli” käsittääkseni on tällä hetkellä valitettavasti palanut loppuun.” (Taisteluni, II osa, s. 93).

Autotehtailija Henry Ford.

Adolf Hitler ei suinkaan ollut ainoa henkilö aikoinaan, joka yhdisti ajatuksissaan marxilaisuuden ja juutalaisuuden toisiinsa. Esim. amerikkalainen teollisuusjohtaja Henry Ford (s. 30.7.1863 Greenfield, Michigan, Yhdysvallat ja k. 7.4.1947 Dearborn, Michigan) oli monista asioista samaa mieltä Hitlerin kanssa ja hänen myös väitetään tukeneen taloudellisesti natsien toimintaa miljoonilla. Kulttuurin puolelta löytyi myös Hitlerin tukijoita; Helen Beckstein, kuuluisan pianotehtailija Carl Becksteinin pojan, Edwin Becksteinin puoliso, oli Hitlerin henkilökohtainen ystävä ja käytöstapojen opettaja sekä avokätinen tukija. Helen Beckstein olisi halunnut naittaa oman tyttärensäkin Adolf Hitlerin kanssa. Myöhemmin teoksessaan Hitler yhdisti demokratian eräänlaiseen pelkuruuteen, jossa johtajat väistävät vastuutaan päätöksistä ja piiloutuvat kansan tahdon taakse. Hitler näki marxilaisuuden ainoastaan poliittisena ja henkisenä orjuutena, joka aiheutti Neuvostoliitossa suunnattomasti väkivaltaa ja kuolonuhreja.

Carl Beckstein.

Adolf Hitler kertoi kirjassaan perustellen, miksi autoritäärinen hallintomuoto olisi parempi hallintomuoto: ”Parhain valtiosääntö ja valtiomuoto on se, joka kaikkein luontevimman varmasti saattaa kansakunnan parhaimmat kyvyt johtavaan merkitykseen ja määräävään vaikutusvaltaan.” Hitler uskoi katkeraan Dolchstoßlegendeen eli selkäänpuukotusteoriaan ja piti kurinalaisia saksalaisia jalkaväkimiehiä velvollisuudentunnon, kurin, rohkeuden ja järjestelmällisyyden perikuvina. Hitlerille asepalveluksessa ei ollut kysy ainoastaan kansan kuuliaisuudesta. Sotapalvelus liittyi myös luonteen jalostumiseen:

”Niinpä [armeija] kasvatti sellaista, mitä uusi aika kaikkein kipeimmin tarvitsi: se kasvatti miehiä. - Yleisestä. Ja yhä laajemmalle leviävän veltostumisen ja akkamaistumisen suosta lähti armeijan riveistä joka vuosi 350 000 voimaa uhkuvaa nuorta miestä, jotka olivat kaksivuotisena koulutusaikanaan päässeet eroon pehmeydestä ja saaneet teräksenlujan ruumiin. Mutta ne nuoret miehet, jotka olivat tuona aikana tottuneet tottelemaan, saattoivat sen jälkeen oikein oppia käskemään. Entisen sotilaan tunsi jo jalannoususta.”

Taisteluni, I osa, s. 326.

Koko poliittisen uransa ajan Hitler vertasi sotilaita teräkseen pitäen sotilaskoulutusta ja taistelukokemuksia teräksen karkaisua vastaavana psykologisena karaisemisena. Hänen mukaansa tahdonvoima erotti häviäjät ja voittajat toisistaan. Sotilaat nujertuisivat vaikeuksia kohdatessaan, jos heillä ei olisi hyvistä varusteista, taktisista taidoista ja kokeneista johtajista huolimatta fanaattista ja ideologisesti puhdasta taistelu- ja voitontahtoa. Hitler meni jopa niin pitkälle, että hän vältti itse sota-aikana kaikkia päätöksiä, jotka voitiin tulkita perääntymisiksi.

Hitler maalasi Main Kampfissa Ranskasta kuvan vihollismaana, jonka ensisijaisena tarkoituksena on heikentää Saksan sotilasmahtia ja talousmahtia maailmassa: ”Jatkuvasti, jokaisessa mahdollisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa täytyi Saksan valtakuntaa järkyttää liitoksistaan. Lähettämällä toiselta puolen yhä uusia aseistariisumisnootteja Saksan niskoille ja toiselta puolen täten mahdolliseksi käyneiden taloudellisten kiristystoimenpiteiden avulla toivottiin Pariisissa voitavan saada Saksan valtakunnan liitoksia vähän kerrassaan rakoilemaan.”

Taisteluni, II osa, s. 364.

Hitlerin näkemykset saivat hyvää vastakaikua Saksassa, mutta ranskalaiset vaativat tinkimättömästi Versailles’n sopimuksen noudattamista ja Ranskan johtajat halusivat, että Saksan sotilasvalta murennetaan lopullisesti. Samalla he vaativat, että Saksa maksaa sille määrätyt sotakorvaukset täysimääräisesti. Saksalle oli kova nöyryytys, kun Ranska miehitti Reininmaan ja Elsass-Lothringenin sekä näiden lisäksi Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin vuonna 1923, kun Saksa ei suorittanut sotakorvauksiaan. Adolf Hitlerille tilanne näyttäytyi Ranskan tahallisena provokaationa ja hän varoittikin tämän seurauksista: ”Vasta sitten, kun Saksassa on opittu täysin ymmärtämään, ettei Saksan kansan elämisentahtoa enää käy typistäminen pelkäksi passiiviseksi puolustukseksi ja torjunnaksi, vaan voimat kootaan aktiiviseen välienselvittelyyn Ranskan kanssa ja heittäydytään lopulliseen ratkaisutaisteluun, jossa Saksan puolella on kaikkein suurimmat lopulliset tarkoitusperät: vasta sitten me kykenemme saattamaan ikuisen ja itsessään perin hedelmättömän meidän ja Ranskan välisen taistelun päätökseen.”

Taisteluni, II osa, s. 366.

Säveltäjä Richard Wagner.

Adolf Hitler käytti kirjassaan eskatologista lopunaikojen filosofian kieltä. Jotta antisemiitti maailmankatsomus eli uskonoppi juutalaisten vahingollisuudesta yhteiskunnalle olisi menestynyt poliittisesti ja järjestöelämässä, natsit tarvitsivat vielä lisäksi juutalaisuuden kytkemisen ihmisrotuun. Juutalaisuus täytyi näyttää omana rotuna, joka poikkesi saksalaisista selvästi heikompana. Juutalaisten väitettiin tekevän vain tuhoavaa vaikutusta saksalaiseen yhteiskuntaan. Tämän rotuopin ensimmäinen luoja oli ranskalainen diplomaatti ja kirjailija sekä pappi Joseph Arthur de Gobineau (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882). Mm. Richard Wagner sai omiin antisemitistisiin käsityksiinsä ohjausta ja tietoa tältä rotuopin kehittäjältä.

Diplomaatti Joseph de Gobineau.

Joseph de Gobineau julkaisi vuosina 1853-1855 teoksensa Essai sur I’inégalité des races humaines. Joseph de Gobineau loi teoksellaan pohjan näkemykselle, että kaikki ihmiset eivät ole ihmislajina samanarvoisia, vaan fyysisesti ja henkisesti täysin eriarvoisia. Joseph de Gobineulle rotu merkitsi ratkaisevaa ja määräävää tekijää historiassa. Joseph de Gobineau osoitti maapallolla olevan kolme päärotua; valkoinen, keltainen ja musta. Valkoinen rotu olisi näistä kehittynein. Valkoisen rodun puhtain jalokivi olisivat herrarotu, arjalaiset. Arjalaisten tärkeä merkitys historialle oli keskeisin kohta Joseph de Gobineaun rotuopissa, ja sitä ilman he olisivat tuskin saaneet samaa asemaa 1800-luvun historiassa.

Joseph de Gobineau saapui papiksi Pariisiin vuonna 1835, mutta hän liikkui myös mielellään kirjallisissa piireissä kaupungissa. Hän taisi useita kieliä ja tunsi itämaista kulttuuria hyvin. Vuonna 1849 Joseph de Gobineau toimi ulkoministeri Alexis de Tocquevillen sihteerinä, minkä jälkeen hän siirtyi diplomaatiksi toimien mm. Sveitsissä, Saksassa, Ruotsissa, Brasiliassa ja Persiassa. Säveltäjä Richard Wagnerin lisäksi hänen ajatuksiaan ovat myöhemmin hyvin tarkasti tutkineet ainakin Friedrich Nietzsche ja Adolf Hitler. Myöhemmällä iällään Joseph de Gobineau sai Richard Wagnerilta turvapaikan tämän kotona.

Saksalainen lukkoseppä ja poliitikko, Anton Drexler (s. 13.6.1884 München ja k. 24.2.1942 München), oli perustamassa Saksan työväenpuoluetta, joka taas oli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen edeltäjä. Anton Drexler oli Saksan työväenpuolueen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP) puheenjohtaja vuosina 1920-1921, kunnes Adolf Hitler syrjäytti hänet puheenjohtajan paikalta.

Anton Drexler toimi lukkoseppänä Baijerin kuninkaallisten rautateiden keskuskorjaamolla Münchenissä. Ensimmäisen maailmansodan alettua Drexler vapautettiin kuitenkin terveydellisistä syistä sotapalveluksesta. Maailmansodan loppupuolella vuonna 1918 Anton Drexler perusti yhdessä työtovereidensa kanssa kansalliskonservatiivisen, antimarxilaisen, antikapitalistisen ja antisemiittisen yhdistyksen, Freier Arbeiterausschuß für einen guten Frieden. Dexler perusti samoin myös kansallismielisen työväen opintopiirin, Politischer Arbeitszirkel.

Tästä työväen opintopiiristä syntyi sitten 5.1.1919 Deutsche Arbeiterpartei (Saksalainen työväenpuolue) eli DAP. Työväenpuolueen nimi muuttui 24.2.1920 Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei (Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue) eli NSDAP ja puolueen varapuheenjohtajaksi tuli Anton Drexler. Perustajajäsen ja urheilutoimittaja sekä Thule-seuran jäsen, Karl Harrer (s. 8.10.1890 ja k. 5.9.1926), toimi tuolloin puolueen puheenjohtajana. Adolf Hitlerin liityttyä 19.10.1919 puolueen jäseneksi, Hitler ei alkuunkaan hyväksynyt Harrerin suunnitelmia kehittää puolueesta salaseuraa, vaan Hitler halusi muodostaa puolueesta massojen kansanliikkeen. Karl Harrer syytti Adolf Hitleriä suuruudenhulluksi, mutta joutui lopulta luopumaan puheenjohtajuudestaan Hitlerin painostaessa häntä. Karl Harrer jätti paikkansa puolueen puheenjohtajana 5.1.1920 ja häntä seurasi puolueessa puheenjohtajana Anton Drexler.

Adolf Hitler alkoi yhä määrätietoisemmin ottaa itselleen puolueessa valtaa; Hitlerin ollessa käymässä Berliinissä, puheenjohtaja Drexler ja muutamat muut puolueen perustajajäsenet yrittivät heikentää Hitlerin valtaa puolueessa kirjoittamalla syytekirjelmän, jossa Adolf Hitleriä syytettiin diktatorisista otteista puolueessa ja jopa juutalaismaisesta toiminnasta. Adolf Hitler nosti tämän näyttävästi esille palattuaan Berliinistä ja vaati julkisesti Anton Drexlerin eroamista paikaltaan. Omassa teoksessaan, Taisteluni, Adolf Hitler kuvasi Anton Drexlerin yksinkertaiseksi työläiseksi, armeijaa käymättömäksi ja sotaa kokemattomaksi, lahjattomaksi puhujaksi, intohimottomaksi ja liian heikoksi johtamaan työväenpuoluetta. Hitlerin mielestä puolueen johtoon kaivattiin miestä, joka on ”nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja kova kuin Kruppin teräs”. Anton Drexler sai siirtyä työväenpuolueen puheenjohtajan paikalta vuonna 1921 ja hänen jälkeensä puolueen puheenjohtajaksi tuli Adolf Hitler. Anton Drexleristä tehtiin samassa yhteydessä puolueen kunniapuheenjohtaja.

Adolf Hitler.

Mein politisches Erwachen-kirjoituksessa vuodelta 1919 Anton Drexler julkaisi oman henkilöhistoriansa sekä ajatuksiaan politiikasta. Drexler myös joutui lyhyeksi aikaa vankilaan epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen yhteydessä 8.-9.11.1923 Münchenissä. Joksikin aikaan kansallissosialistinen puolue kiellettiin vuonna 1923 ja Drexler liittyi siksi aikaa Völkischer Blockiin eli Kansalliseen liittoon, joka oli perustettu peitejärjestöksi kansallissosialistiselle puolueelle. Anton Drexler valittiin Kansallisen liiton listoilta edustajaksi Baijerin maapäiville. Vuonna 1925 kansallissosialistinen puolue perustettiin uudelleen ja Anton Drexler ei enää liittynyt sen jäseneksi. Anton Drexler perusti aivan oman ”alkuperäisiä kansallissosialismia ihannoivia aatteita” edustavan liikkeensä, Nationalsozialistischer Volksbund, ei niinkään vastustaakseen Hitleria, vaan Hitlerin ympärille kerääntyviä uusia kannattajia. Tämä Dexlerin uusi liike ei menestynyt ja Adolf Hitler lakkautti liikkeen noustuaan valtaan vuonna 1933. Anton Drexler liittyi sitten uudelleen kansallissosialistisen puolueen jäseneksi ja vuonna 1934 Drexlerille myönnettiin kansallissosialistisen puolueen verinen ansiomerkki. Hiljalleen Anton Drexler hiipui pois politiikasta ja vuonna 1942 hänen kuolemaansa ei enää noteerattu valtakunnassa enää mitenkään.

Pitkittyneen oikeudenkäynnin jälkeen huhtikuussa 1924 Adolf Hitler tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan Landsbergiin, josta hän kuitenkin vapautui joulukuussa 1924. Vankilassa ollessaan Hitler sanelin sihteereinä toimineille Emil Mauricelle ja Rudolf Hesselle muistelmateoksensa ja poliittisen ohjelmajulistuksensa kahdessa osassa, jotka julkaistiin vuosina 1925 ja 1926. Tässä kaksiosaisessa teoksessaan Hitler täysin avoimesti julisti ajatuksensa ja aikeensa kaiken maailman tietoisuuteen. Äimistelläänpä vielä lopuksi Adolf Hitlerin vastauskirjettä sotilas Adolf Gemlichille Münchenissä 16.9.1919, jossa jo Hitler täysin avoimesti paljastaa ajatuksiaan:

Kunnioitettu herra Gemlich,

Juutalaisten nykyään muodostama vaara synnyttää suuressa osassa kansaamme antipatioita heitä kohtaan. Tämä vihamielisyys ei kuitenkin yleensä perustu selkeään käsitykseen juutalaisten vahingollisesta toiminnasta.

Antipatiat kumpuavat joko tietoisesti tai tiedostamattomasti henkilökohtaisista kokemuksista sekä yksittäisten juutalaisten synnyttämistä vaikutelmista, jotka ovat lähes poikkeuksetta epäedullisia. Tästä syystä antisemitismin tulkitaan aivan liian usein perustuvan tunteisiin. Tämä on kuitenkin virhe.

Antisemitismi poliittisena liikkeenä ei voi eikä sen pidä perustua tunteisiin vaan vain ja ainoastaan seuraavaksi mainitsemiini tosiasioihin.

Juutalaiset ovat rotu, eivät uskonnollinen ryhmä. Juutalainen ei koskaan luonnehdi itseään juutalaiseksi saksalaiseksi, puolalaiseksi tai yhdysvaltalaiseksi. Hän kutsuu itseään aina vain saksan-, puolan- tai amerikanjuutalaiseksi.

Niiltä vierailta kansoilta, joiden keskuudessa juutalaiset elävät, he eivät yleensä ole omaksuneet muuta kuin kielen. Saksalaisesta, joka joutuu puhumaan Ranskassa ranskaa, Italiassa italiaa tai Kiinassa kiinaa, ei silti koskaan tule ranskalaista, italialaista tai kiinalaista. Samasta syystä juutalaisia, jotka asuvat täällä keskuudessamme ja joutuvat siksi puhumaan saksan kieltä, ei voida pitää saksalaisina.

Edes Mooseksen uskonnon tunnustamista – riippumatta siitä, miten välttämätön tuo uskonto rodun säilymisen kannalta on – ei voida pitää ratkaisevana tekijänä määriteltäessä, onko joku henkilö juutalainen vai ei-juutalainen. Tuskin on olemassa rotua, jonka edustajat tunnustaisivat vain yhtä ainoaa uskontoa. Tuhansia vuosia jatkunut sisäsiittoisuus, jota on usein harjoitettu hyvinkin pienessä piirissä, on saanut aikaan sen, että juutalaiset ovat säilyttäneet rotunsa ja luonteenpiirteensä paljon selkeämmin kuin ne kansat, joiden keskuudessa he ovat eläneet.

Tämän seurauksena keskuudessamme elää nykyään ei-saksalainen vieras rotu, joka ei voi eikä halua luopua rodulleen ominaisista piirteistä, tuntemuksista, ajattelusta tai pyrkimyksistä, Tästä huolimatta tämän rodun edustajilla on täällä kaikki samat poliittiset oikeudet kuin meillä itsellämmekin. Juutalaisten kiinnostus kohdistuu aina aineelliseen omaisuuteen, ja sama pätee heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa.

Tanssi kultaisen vasikan ympärillä muuttuu raa’aksi taisteluksi materiasta, vaikka sisimmässämme tiedämme, ettei se todellisuudessa ole elämässä arvokkainta. Yksilön arvoa ei enää määritäkään hänen luonteensa tai se, mitä hän on yhteiskunnalle antanut, vaan pelkästään hänen omaisuutensa ja rahojensa määrä.

Juutalaisten toiminta on synnyttänyt rodullisen tuberkuloosin kansojen keskuuteen. Käytännössä se on johtanut seuraavaan: Antisemitismi, joka kumpuaa yksinomaan tunteista, tulee nyt ja aina ilmenemään pogromeina. Järkeen perustuvan antisemitismin on sen sijaan johdettava systemaattiseen lakiin perustuvaan juutalaisten oikeuksien kumoamiseen – oikeuksien, joista juutalaise ainoina kaikista keskuudessamme asuvista ulkomaalaisista nauttivat (viittaan tällä lainsäädäntöön, jolla juutalaiset määritellään ulkomaalaisiksi.)

Lopullinen tinkimätön tavoitteemme on poistaa juutalaiset kokonaan. Molemmat tavoitteet ovat saavutettavissa, mutta se edellyttää hallitusta, jota leimaa kansallisen heikkouden sijaan kansallinen voima.

Kansamme yhteinen tahto ei ole ollut synnyttämässä nykyistä tasavaltaa, vaan tasvalta sai alkunsa kansassa syvää tyytymättömyyttä aiheuttaneiden olosuhteiden viekkaasta ja häikäilemättömästä hyödyntämisestä. Nuo olosuhteet eivät kuitenkaan liity millään tavalla valtiomuotoon, ja ne ovat yhä olemassa – nyt kenties selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Osa kansasta on ymmärtänyt, että pelkästään valtiomuodon muuttaminen ei voi muuttaa tai kohentaa tilannetta. Se edellyttää kansakuntamme moraalisen ja hengellisen voiman uudestisyntymistä.

Muutos ei kumpua vastuuttomasta enemmistöstä, vastoottomasta lehdistöstä tai ulkoa annetuista iskulauseista. Muutos voi syntyä vain kansallismielisten johtajien määrätietoisesta ja vastuullisesa toiminnasta.

Edellä mainittujen asioiden vuoksi tasavallalla ei ole sen tarvitsemaa kansakunnan henkistä tukea. Siksi maamme nykyisen johto joutuukin etsimään tukea niiltä, jotka ovat ainoina hyötyneet ja hyötyvät edelleen Saksan muuttuneesta tilanteesta ja jotka siitä syystä toimivat vallankumouksen todellisina taustavoimina – juutalaisilta.

Huolimatta juutalaisten aiheuttamasta uhkasta, josta maamme nykyiset johtajat ovat lausuntojensa perusteella hyvinkin tietoisia, he ovat joutuneet ottamaan vastaan juutalaisten omien etujensa varmistamiseksi tarjoaman tuen, mutta sillä on ollut hintansa. Tuo hinta on juutalaisten rohkaiseminen kaikin tavoin mutta myös harhaanjohdetun kansan juutalaisveljiään vastaan käymän taistelun vaikeuttaminen neutraloimalla juutalaisvastainen liike.

Kunnioittavasti,

Adolf Hitler

Ennen vuotta 1950 toimeenpantua alueliitosta Lielahti kuuluin Ylöjärven kuntaan. Peräkunta nimellä Ylöjärven kappeliseurakunta – perustettu vuona 1779 – kuului Pirkkalan pitäjään ja seurakuntaan eli Suur-Pirkkalaan. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1895 ja ero Pirkkalasta tapahtui lopullisesti vasta 1900-luvun vaiheessa. Pirkkalan kirkolta tähyiltäessä Lielahti sijaitsi Harjun takana; tästä syystä Lielahden aluetta kutsuttiin 1920-luvulle asti Harjuntaustaksi. Lielahti taas tulee alueen nimeksi Lielahden kartanosta johtuen.

Lielahden alueella sijaitsi 1500-luvulla kolme kylää: Lielahti, Niemi ja Kukkola. Tiedetään Lielahden kylän vanhoista taloista nimeltä ainakin Tervainen, Parto sekä Possi; Possin talon ympärille kehittyi jopa oma kyläkin. Niemen kylän taloja olivat Kokko, Suvia, Niemi ja Piikki. Kukkolan kylässä sijaitsi Kukko-niminen talo. Kyläojan ulkopuolelle jäi oma yksinäistila, Pohtola.

Kuningas Juhana III.

Tyypillisesti kartanot syntyivät aivan normaalisti tuolloin kuninkaan lahjoittaessa kylän verotulot jollekin yksityiselle henkilölle. Tämän lahjoituksen saaneen henkilön jälkeläiset saivat siten täyden omistusoikeuden tämän kylän taloihin. Kuningas Juhana III (s. 20.12.1537 Stegeborg, Ruotsi ja k. 17.11.1592 Tukholma, Ruotsi) lahjoitti Lielahden kylän vuonna 1577 oman avioliittonsa ulkopuolella syntyneelle tyttärelleen, Lucretia Gyllenhjelmille (1561-1585). Lucretian äiti oli Katarina Hansdotter. Lucretian jälkeen lahjoituskartano siirtyi perintönä Pontus de la Gardielle ja tämän jälkeen Jaakko de la Gardielle. Kukkolan, Possilan, Pohtolan ja Siivikkalan tilat liitettiin Lielahden kartanoon, josta nyt muodostettiin ratsutila. Tarvittiin vielä useita omistajavaihdoksia ennen kuin Lielahden kartano päätyi vuonna 1872 Finlaysonin puuvillatehtaan patruunan, Wilhelm von Nottbeckin kesänviettopaikaksi.

Kenraalimajuri ja ritari Claes Alfred Stjernvallin omaisuutta oli Lielahden kartano vuosina 1847-1869 ja sama mies omisti myös Siivikkalan tilan vuosina 1849-1869. Lielahti tunnetaan asutuksestaan jo vuodesta 1540 ja Harjuntaustan jakokunnassa oli 1550-luvulla jo 17 maatilaa. Claes Alfred Sternvall hankki Lielahden tilan kruununvouti Karl Benjamin Federleyltä, jonka suku oli aikoinaan tullut Schwabenista Etelä-Saksasta Suomeen. Mäntsälässä vuonna 1803 syntynyt Claes Alfred Sternvall teki pitkän uran tsaarin palveluksessa. Stjernvall suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1817 ja Uppsalassa vuonna 1823. Vuonna 1824 hän astui Venäjän tie- ja vesikulkulaitosten insinöörijoukkojen palvelukseen ja yleni vänrikiksi 1825, aliluutnantiksi vuonna 1826, luutnantiksi 1827 ja kapteeniksi vuonna 1831 sekä majuriksi 1835 ja everstiluutnantiksi vuonna 1840. Sternvall ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1854 ja määrättiin samana vuonna Saimaan kanavatyömaan ylijohtajaksi. Kenraalimajuri Sternvall toimi myös yhteiskunnallisissa tehtävissä; hän oli kiinnostunut lasten lukutaidon kehittämisestä. Kun Harjun vuonna 1639 rakennettua puista kappelia purettiin vuonna 1858, Sternvall rakennutti kappelin käyttökelpoisista hirsistä paikan viereen Ahlmanin koulun; koulu valmistui Tampereen Raholaan, Nokiantie 22:n kohdalle vuonna 1862. Puretun kappeli saarnastuoli ja krusifiksi ovat nykyään Pispalan kirkossa. Puretun kappelikirkon viereen rakennettiin vuonna 1785 kivestä barokkityylinen Gaddin suvun hautakappeli, joka on paikallaan vielä tänäänkin. Monilla lapsilla oli tuohon aikaan hyvin pitkä koulumatka, joten Stenvall rakennutti siksi koulun viereen asuntolan opettajalle ja lapsille. Claes Alfred Sternvall oli myös yksi Ylöjärven kunnan perustamiskirjan allekirjoittajista kirkon sakastissa 24.1.1869. Ylöjärven asukasluku oli tuolloin vain 2 200 henkilöä ja vajaalla 60 talollisella oli äänioikeus.

Kun Claes Alfred kuoli, osti vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck perikunnalta 31.10.1872 Lielahden kartanon ja Siivikkalan tilan ja vanha patruuna käytti Lielahden kartanoa lähinnä perheensä huvilana, jossa pojat saivat harrastaa mm. purjehdusta Näsijärvellä. Wilhelm von Nottbeckin kuoltua peri tilat hänen toiseksi vanhin poikansa Wilhelm Fredrik von Nottbeck täydellä omistusoikeudella. Lielahden kartanon uusi isäntä Wilhelm Fredrik von Nottbeck - häntä kutsuttiin myös Lielahden patruunaksi - sai kolmannen lainhuudon Pirkkalan kunnan ja Ylöjärven kappelin kihlakunnanoikeuden istunnossa 1.9.1893, joten oikeastaan vasta siitä lähtien hänestä tuli Lielahden kartanon ja Siivikkalan verotilan laillinen omistaja.

Lielahden kartano vuonna 1870.

Veljekset Charles, Edvard, Peter ja Alexander von Nottbeck sopivat yhteisymmärryksessä Wilhelm Fredrik von Nottbeckin kanssa 6.9.1890 isänsä kuoltua seuraavaa: "Allekirjoittaneet ovat yhdessä tilanomistaja Wilhelm Fredrik von Nottbeckin kanssa nyttemmin kuolleiden vanhempiemme tehtaanomistaja William von Nottbeckin ja vaimonsa Elise Constancen ainoina laillisina perillisinä tehneet suullisen sopimuksen jonka mukaan... vanhempiemme jälkeensä jättämä, Pirkkalan pitäjän Ylöjärven kappeliseurakunnassa sijaitseva kolmenneljäsosan manttaalin Lielahden verorustholliin kuuluva pesä ja sen kanssa yhteisviljelyksessä oleva kaksikolmattaosan manttaalin Siivikkalan verotila, jotka tilat kuuluvat vuoden 29. kesäkuuta toimeenpannussa, kuolleen isämme jälkeen toimitetussa perunkirjoituksessa arvioitiin sadantuhannen (100.000) Suomen markan arvoisiksi, on ilman korvausta tuleva yllä mainitun veljemme, tilanomistaja von Nottbeckin omaksi, joten me luovutamme täten meille edellä mainittujen vanhempiemme jälkeen perinnön kautta kuuluvat osuudet kyseessä olevista Lielahden ja Siivikkalan tiloista tilanomistaja von Nottbeckille täydellä omistusoikeudella viljeltäväksi ja asuttavaksi sekä kaikella muulla tapaa hänen lailliseksi ja ansaituksi omaisuudekseen."

Lielahden patruuna, Wilhelm Fredrik von Nottbeck (s. 6.3.1850 Tampere ja k. 10.3.1928 Helsinki)

Tämän Lielahden patruunan, Wilhelm Fredrik von Nottbeckin, haltuun suku uskoi myös Finlaysonin puuvillatehtaan hallituksen puheenjohtajuuden. Hän oli kotona saanut ensiopetuksen kotiopettajalta - aivan kuten veljensäkin, Wilhelm von Nottbeckin vanhin poika Carl Samuel von Nottbeck - ja suoritti ylioppilastutkintonsa Tartossa. Tarton yliopistosta hän valmistui kemian maisteriksi ja jatkoi matematiikan opintoja Ranskassa sekä Englannissa tekniikan ja taloustieteiden opintoja. Auttavan suomen kielen lisäksi hän puhui sujuvasti saksaa, venäjää, ranskaa, englantia, ruotsia sekä viroa. Avioliiton hän solmi 26.7.1882 Helsingissä Maria Lydia von Tobiesenin kanssa, joka oli syntynyt Witebskin kaupungissa 18.11.1851. Pari muutti Lielahden kartanoon asumaan ja täällä heille syntyi kaksi poikaa; Heinz Friedrich Wilhelm Fürchtegott 26.8.1887 ja Kurt Alexander Friedrich Rembert Burchard 24.12.1891. Pojat saivat myös kotiopetusta Tarton yliopiston maistereilta Eisenschmidtiltä ja Franciszek de Godzinskyltä, joka oli professori, säveltäjä, kapellimestari, sovittaja ja pianisti George de Godzinskyn isä. Opetuskielenä kuten perheen kotikielenä oli edelleen saksankieli.

Lielahden patruuna osti Kukkolan, Pohtolan ja Possilan talot ja yhdisti ne Lielahden kartanoon. Hän isännöi koko Harjuntaustan kylää eli nykyistä Lielahtea, ulkopuolelle jäi vain Niemen rustholli, joka oli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistuksessa. Lielahden tilalla kaikki rakennukset uudistettiin. Vanha päärakennus, sveitsiläiseen vuoristotyyliin rakennettu puurakennus sai seurakseen kauemmaksi rannasta rakennetun kaksikerroksisen, 25 huonetta käsittävän tiilirakennuksen. Rakennuksen suunnitteli patruunan puoliso, Maria von Nottbeck ja se valmistui vuosina 1893-1894. Kartanosta tuli maataloustila, jossa isäntä pääsi soveltamaan monia ulkomailta tulleita uusia oppeja käytännössä. Tilalle rakennettiin uusi ja iso navatta, johon Tanskasta tuotiin 400 lehmää. Maito kuljetettiin kolmella hevosella kaksi kertaa päivässä kaupunkilaisille. Kun Finlaysonin tehdas tarvitsi perunajauhoja liisterin valmistukseen, alkoi Lielahdessa perunanviljelys. Soita kuivaamalla ja salaojittamalla suuret vainiot saatiin erinomaiseen viljelyskuntoon. Turvetta yritettiin hyödyntää energian lähteenä, mutta se soveltui huonosti polttoaineeksi höyrykattiloihin.

Apulanta otettiin Lielahdessa pelloilla jo 1880-luvulla käyttöön, kun siitä ei vielä muualla Suomessa tiedetty yhtään mitään. Finlaysonin kirkon suunnitellut arkkitehti ja perheen hyvä ystävä Frans Ludvig Calonius perusti vuonna 1883 luujauhotehtaan apulannoitusaineen valmistusta varten Santalahteen. Luujauhosta saatiin fosforia, kalia ja typpeä ja Lielahden sadot alkoivat parantua. Lielahden kartanon maista erotettiin seitsemän hehtaaria luujauhotehtailija Caloniuksen perunan ja viljan kasvattamiseen. Lokakuussa 1893 avattu ratayhteys Tampereelta Poriin mahdollisti oman yhteyden rautateitse Lielahden kartanon alueelle. Pelloilta saatiin käytännöllisesti kuljetukset hoidettua omalla pikkuveturilla ja vaunuilla. Kartanon patruuna myös tarkasti omia tiluksiaan omalla veturillaan. Kartanon pihapiiriin perustettiin vuonna 1885 suvun oma, pieni hautausmaa, kun vanhan patruunan Wilhelm von Nottbeckin nuorin Ernst-poika sai surmansa rekimatkallaan Lielahden kartanoon veljensä luokse 26.1. Ernst von Nottbeckin surmasta tuomittiin neljä tamperelaista miestä, jotka olivat paluumatkalla Efraim Martinin kummitustorpalta Keijärven kylästä. Hautajaiset järjestettiin 2.2.1885 suvun tätä tapausta varten perustamalla hautausmaalla Lielahdessa. Suvun hautausmaahan on perheen jäseniä haudattu kymmenen haudallista ja hautausmaan aidaksi siirrettiin Milavidan kartanon vanha aita tontin rajalta, kun Tampereen kaupunki hanki sen omistukseensa sairaalan käyttöön 2.10.1905 laaditulla kauppakirjalla 250 000 markan kauppahintaan. Hautausmaan kappelin suunnitteli myös Lielahden patruunan puoliso, Maria von Nottbeck.

Nuoren Ernst von Nottbeckin jälkeen seuraavaksi Lielahden kartanon pieneen hautalehtoon siunattiin patruuna Wilhelm von Nottbeckin armas puoliso Constance Marie Elise von Nottbeck, kun hän kuoli Tampereella 4.12.1888 todennäköisesti syövän vuoksi. Vanha patruuna ja Finlaysonin tehtaan johtaja, Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 Wiesbadenissa Saksassa, mutta hänet toimitettiin oman tahtonsa mukaisesti Tampereelle ensin Finlaysonin kirkkoon siunattavaksi ja sitten haudan lepoon puolisonsa viereen Lielahden kartanon maille. Hänen työtään Finlaysonin tehtaan johdossa jatkoi isännöitsijä Arthur Sommer. Milavidan rakennuttanut Peter von Nottbeckin Olga-puoliso kuoltuaan Baden-Badenissa 20.10.1898 toimitettiin hautaan suvun hautausmaahan ja melko pian hänen jälkeensä 28.5.1899 kuoli myös Peter. Hänet tuotiin Pariisista sukuhautaan. Joulun alla 22.12.1900 kuollut Alexanderin palatsin rakennuttaja, Alexander Johan Ferdinand von Nottbeck mullattiin yksin, koska hänellä ei ollut puolisoa. Neitsytniemen kartanon patruuna, Edvard Alexander von Nottbeck tuotiin taas Genevestä Lielahden lepoon kuoltuaan 14.2.1939 kuten myös 12.4.1944 Genevessä kuollut hänen Eugenie-vaimonsa; uurnat Edward Walter pojan kuoltua 23.8.1970 vasta toimitti haudan lepoon Walterin puoliso Andrée von Nottbeck. Andrée olikin suvun viimeinen edustaja, joka tuli haudatuksi Lielahteen. Hän kuoli jo 13.2.1990 93-vuotiana Genevessä, mutta hänen muistotilaisuutensa Milavidassa ja uurnan lasku hautaan Lielahteen tapahtui 23.9.1997 tuomiorovasti Voitto Silfverhuthin avustuksella.

Lielahden kartanon patruuna Wilhelm Fredrik von Nottbeck myi Lielahden ja Siivikkalan tilansa 24.8.1904 liikemies K. J. Dahlströmille ja lähti perheensä kera Pietariin, jossa he viihtyivät vuoteen 1917 asti. Puoliso Maria Lydia kuoli Pietarissa 21.3.1906 ja sai hautapaikkansa Pietarista. Wilhelm avioitui Pietarissa menehtyneen puolisonsa kamarineidin Anna Wilhelmina Schultenin kanssa 12.11.1913 ja uuden avioitumisen vuoksi joutui sukulaisten kanssa huonoihin väleihin. Wilhelm von Nottbeck vietti kymmenen elämänsä viimeistä vuotta Helsingissä, jonne hän myös kuoli 10.3.1928 ja tuli haudatuksi Hietaniemen hautausmaalle. Suvun syrjinnästä huolimatta Wilhelm Fredrik von Nottbeck oli kuolemaansa asti Finlaysonin tehtaan hallituksen puheenjohtajana.

Nuorempi Wilhelm Fredrik von Nottbeckin pojista, Kurt, kuoli Helsingissä ennen isäänsä 22.4.1923 ajettuaan autollaan satama-altaaseen ja vanhempi poika, Heinz, muutti nuorena jo Lontooseen, sieltä edelleen Amerikan kautta viimein Kanadaan. Hän oli elinaikanaan neljästi avioliitossa ja kuoli 28.9.1963. Vuodesta 1908 hän käytti Henryä etunimenään ja avioitui ensimmäisen kerran Lontoossa 19.11.1908 englantilaisen Gladys Lewisin kanssa. Tämä avioliitto päättyi kuitenkin eroon lapsettomana ja toinen puoliso oli myöskin englantilainen Cicely Lewis. Heille syntyi Lontoossa kolme lasta; Joyce Cwendolyn 21.2.1918, John Cristopher Willard 28.2.1920 ja 8.8.1922 Richard Michael. Uusi perhe muutti Kanadaan ja siellä perheen äiti kuoli vuonna 1928. Tampereen tuomiokapituli kirjasi vasta 24.1.1929 Henryn ensimmäisen avioliiton päättyneeksi ja näin ollen kaikki hänen lapsensa olivat avioliiton ulkopuolella syntyneitä eivätkä saaneet isänsä aatelisarvoa. Henryn kolmas puoliso oli vanhaa venäläistä aatelia, ruhtinatar Alexandra Dolgoruky, joka kasvatti lapset ja hänestä lapset myös kovasti pitivät. Ruhtinatar kuoli kuitenkin vuonna 1942 ja Henry solmi vielä vuonna 1953 neljännen avioliiton, kun puolisoksi tuli Evelyn Clarice Vanzandt. Tämäkin avioliitto oli lapseton.

Vuonna 2015 Tampereella valmistui Näsinlinnan (Milavida) entisöinti ja talo ravintoloineen avattiin yleisölle nähtäväksi. Syyskuussa 2015 vierailivat Kanadasta Christine de Nottbeck miehensä Markin kanssa tutustumassa sukunsa historiallisiin paikkoihin Tampereella. Christinen isoisä oli Wilhelm Fredrik von Nottbeckin poika, Heinz von Nottbeck. Sukunimi on muutettu muotoon de Nottbeck siinä vaiheessa, kun jälkeläiset ovat muuttaneet Pohjois-Amerikkaan. Nykyään pariskunta asustaa Toronton kupeessa sijaitsevassa pikkukaupungissa.

Lielahden kartano oli maineen jälleen kaupan vuonna 1910, jolloin Tampereen rahatoimikamari puolsi kartanon ostamista kaupungille; tällöin kartanon rakennuksia olisi tarvittaessa voitu käyttää esim. köyhäintalon työlaitostiloiksi. Suunniteltu kartanokauppahanke kariutui lisäjäsenillä vahvistetussa kaupunginvaltuuston äänestyksessä äänin 30-29. Lielahden Osakeyhtiö osti lopulta Lielahden kartanon ja siihen kuuluvat sivutilat vuonna 1910; yhtiön tarkoitus oli palstoittaa Lielahden kartanon maat ja harjoittaa päätilalla itsenäistä maanviljelyä. Kartanon tiloista erotettiin seuraavina vuosina monia palstatiloja, kunnes vuonna 1913 Lielahden kartanon päätila siirtyi kaupassa Ab J. W. Enqvist Oy:n omistukseen. Tämä yhtiö perusti Lielahden tilan maille sulfiittiselluloosatehtaan, jonka toiminta alkoi Lielahdessa jo vuonna 1914.

Niemen ratsutila säilyi talonpoikaisomistuksessa ja tilan viimeinen omistaja, Mathilda Niemi, ei kahdesta avioliitosta huolimatta onnistunut saada eloon jääneitä perillisiä, joten hän myi ratsutilansa tehtailija, laivanvarustaja, patruuna, kauppaneuvos ja valtiopäivämies Antti Anders Ahlströmille (s. 7.11.1827 Merikarvia ja k. 10.5.1896 Helsinki). Antti Ahlströmillä oli omistuksessaan jo ennestään monia sahoja ja liikelaitoksia; hän loi uransa talouden voimakkaan liberalisoinnin avulla, jolloin sahatavaran kaupasta tuli Suomen elinkeinoelämän varsinainen selkäranka. Ahlström taisi käyttää edukseen taitavasti maan teollista muutosta ja keräsi näin ympärilleen yhden Suomen suurimmista omaisuuksista. Ahlström rakennutti hyvin pian myös höyrysahan Niemen tilan alueelle Näsijärven rantaan; tällä sahalla oli jo vuosisadan vaihteessa lähes 200 henkilöä töissä.

Kauppaneuvos Antti Ahlström.

Antti Ahlström sai opin omalta isältään, Erkki Ahlströmiltä, maanviljelyyn ja puutavarakauppaan jo nuorella iällä. Vuonna 1850 Anna Margareta Liljebladin (1812-1870) kanssa solmitun avioliiton kautta Antti Ahlström tuli isännäksi Merikarvian Lankosken kylän Isotaloon. Isotalossa oli maanviljelyn lisäksi saha, jauhomylly, saviastiatehdas ja pieni, lumppuja raaka-aineena hyödyntävä paperitehdas. Muiden töiden ohella Antti Ahlström ryhtyi laivanvarustajaksi rakennuttamalla mm. monia laivoja. Noormarkun ruukin Antti Ahlström osti vuonna 1870 ja avioitui seuraavana vuonna Eva Holmströmin (1848-1920) kanssa. Avioparille syntyi kaikkiaan seitsemän lasta: Thyra, Walter, Erik, Bertel, Birger, Ingrid ja Hjördis. Vuonna 1873 Ahlströn hankki omistukseensa Kauttuan ruukin. Lopulta Antti Ahlström omisti kaikkiaan viisitoista sahaa ja neljä ruukkia. Luonteeltaan hyvin vaatimaton Antti Ahlström ei paljoa arvostanut arvonimiä ja titteleitä, eikä koskaan ottanut hänelle tarjottua vuorineuvoksen arvonimeä vastaan; hän tyytyi kuitenkin kauppaneuvoksen titteliin. Hänelle tarjottiin myös aatelisarvoa, vapaaherran tittelillä. Tästäkin hän kieltäytyi sanoen: ”Päivääkään en ole vapaana ollut, ja herranakin vain hetken.” Suomalaisuusaatteesta innostunut ja Porin seutua valtiopäivillä 1877-1878 ja vuonna 1894 edustanut Antti Ahlström halusi myös tukea kansan sivistämistä kulttuurivaikuttajana ja mesenaattina perustamalla synnyinpaikkakunnalleen Merikarvialle kaksi kansakoulua. Kullaan kunnan ensimmäisen kansakoulun Ahlström perusti Leineperin ruukkikylään, Ulvilaan. Säveltäjä Kimmo Hakola (s. 27.7.1958 Jyväskylä) on säveltänyt kirjailija Antti Tuurin librettoon oopperan Vierivä kivi tehtailija Antti Ahlströmistä, joka sai kantaesityksensä Noormarkun ruukissa vuonna 2008.

Ahlströmin höyrysahan toiminta alkoi kuitenkin hiipua ja lopulta vuonna 1916 selluloosatehdasta omistava Enqvist-yhtiö hankki Niemen sahan ja talonpoikaisempireä edustavan kartanon – päärakennus valmistui vuonna 1861 - omistukseensa. Nyt yhtiö uudisti sahaa ja muusta liiketoiminnasta erillisenä Niemen saha jatkoi toimintaansa vuoteen 1965 asti. Tuolloin taas G. A. Serlachius Oy osti Enqvist-yhtiön Lielahden tehtaat. Vuosisadan vaihtuessa oli Lielahden alueen väkiluku jo yli 500 henkilöä paljolti Niemen sahan ansiosta. Sahan toiminnan heiketessä myös alueen väkiluku putosi ja alkoi kohentua vasta selluloosatehtaan kasvun muassa. Väkiluku ylitti jo 1 200 ihmisen rajan vuonna 1925. Monet puutarhat ovat olleet tunnusomaisia Lielahden alueelle; useat näistä kauppapuutarhoista maksoivat noin puolet Ylöjärven kunnallisveroista.

Tänä suvena Näsijärvellä on aloittanut liikennöintinsä m/s Nottbeck, joka jo viime kesänä oston myötä siirtyi Valkeakoskelta Näsijärvelle. Laivan omistaa Antti Varheenmaa, joka samalla on myös aluksen kapteeni. Alus on liikennöinyt aiemmin Saimaan Leppävirralla nimellä Princess of Saimaa ja Valkeakoskella se tunnettiin nimellä Suvi-Ellen. Laivuri Varhenmaa on myös omistamassa Näsijärvellä liikennöivää Intti-laivaa, joka valmistui vuonna 1902.

Alus on rakennettu vuonna 1984 Savonlinnassa Makkosen telakalla. Laivan matkanopeus on noin seitsemän solmua ja pituutta sillä on hieman vajaa viisitoista metriä. Alus liikkuu Perkinsin dieselmoottorilla ja miehistön määrä aluksella on 1-2 henkilöä. Laivan kahdella kannella matkustajapaikkoja on yhteensä kuusikymmentäkolme. Alus on täysin uudistettu vuonna 2012. Laivan turvavarusteina ovat kiinteät pelastuslautat ja turvaliivit.

M/s Nottbeck soveltuu omistajansa mukaan mm. pienempiin perhejuhliin. Ruokailu tarjottavat ja juomat tulevat asiakkaiden mukana tai ne voi tilata vaikkapa catering-yritykseltä. Alakannella on pöytäpaikkoja 35 paikkaa ja periaatteessa laivalla pystyy järjestämään 60 hengen puffet-ruokailun, mutta silloin osa matkustajista syö kyllä laivan yläkannella.

Laivalla ehdittiin liikennöidä viime syksynä Näsijärvellä muutama tilausristeily, mutta varsinainen liikennekausi alkoi m/s Nottbeckilla vasta tällä viikolla. Laiva liikennöi Mustalahden satamasta tunnin mittaisia risteilyitä heinä-elokuussa joka arkipäivä klo 11 ja 12. Näiden risteilyjen hinnat ovat kymmenen euroa. Antti Varhenmaa neuvotteli satamamestari Matti Joen kanssa jo reittiliikennettä Mustalahdesta Mältinrantaan ja Lapinniemeen, mutta reittiliikenne ei toteutunut, sillä Tampereen kaupunki vapautti Matti Joen tehtävistään. Nyt tulevaisuuden suunnitelmat suuntautuvat lähinnä Santalahden tapahtumapuiston suuntaan, jonne laiva voisi jatkossa kuljettaa asiakkaita.

Laivan nimi viittaa Tampereelle päätyneeseen von Nottbeckien kauppiassukuun, joka alkujaan oli lähtöisin Saksasta. Baltian kautta suku kulkeutui aina Pietariin asti, josta Carl Nottbeck liikekumppaninsa kanssa osti James Finlaysonin vuonna 1820 perustaman tehtaan Tampereelta vuonna 1836. Ferdinand Uhde oli Carl Nottbeckin luotettu edustaja Tampereella, joka omistajavaihdoksen jälkeen johti tehdasta vuoteen 1860. Tämän jälkeen tehdasta johti vanhana patruunanakin tunnettu Carl Nottbeckin poika, Wilhelm von Nottbeck. Wilhelm von Nottbeck korjautti vanhan kruunun polttimon tilat itselleen kodiksi. Tämän puuuhuvilan tilalle rakennutti patruuna von Nottbeckin poika vuonna 1899 uusrenesasssityylisen Alexanderin palatsin – joka tänään tunnetaan Finlaysonin palatsina, koska palatsi toimi pitkään tehtaanjohtajien työsuhdeasuntona. Palatsin suunnitteli arkkitehti Lambert Pettersson.