Susanna Haavisto.

Tämä Susanna on laulanut pienestä tytöstä lähtien. Kun äiti ompeli kotona ompelukoneella, hän lauloi ommellessaan paljon lauluja ja Susanna oppi laulut pöydän alla. Susanna eli mielikuvitusmaailmassaan ja kanniskeli mukanaan matkalaukkua, jossa oli prinsessavaatteet ja muuta rekvisiittaa. Hänen esiintymishalunsa on aina ollut myös kova. Hän on Leena Susanna Haavisto (s. 20.10.1957 Helsinki), suomalainen näyttelijä ja laulaja. Susanna Haavisto isä on Juhani ”Jukka” Haavisto (s. 5.6.1930 Alajärvi) on muusikko (vibrafoni, hanuri) ja musiikkineuvos, joka on toiminut myös mainosalalla. Jukka Haavisto toimi Suomen Jazz-arkiston ja Suomen Jazz & Pop Arkiston (nykyinen Musiikkiarkisto) johtajana vuosina 1991-1997. Jukka Haaviston poikia ovat rumpali, tuottaja ja äänittäjä Janne Pekka Haavisto (s. 28.11.1964 Espoo) ja Olli Haavisto (s. 30.5.1954 Pori), jonka soittimia ovat steel-kitara ja kitara. Olli Haavisto sai taiteilijaeläkkeen vuonna 2015.

Juhani "Jukka" Haavisto.

Susanna Haaviston täti oli näyttelijä Helena Haavisto (s. 24.8.1927 Alajärvi ja k. 13.7.2005 Helsinki), joka oli vuodesta 1952 lähtien avioliitossa kapellimestari Jorma Panulan kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, Terhi Panula ja Anu Panula sekä pojat, Petri Panula ja Sami Panula. Vuonna 1992 Helena Haavisto ja Jorma Panula erosivat. Susanna Haavisto aloitti Teatterikoulun 1970-luvun lopulla ja tutustui pian Teatterikoulusta vuonna 1977 valmistuneeseen näyttelijäkollegaan, Eija Ahvoon (s. 31.1.1951 Juankoski), joka tuohon aikaan oli Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä. Koulua Eija Ahvo oli Juankoskella käynyt samalla luokalla Juice Leskisen kanssa. Helsingin Kaupunginteatterissa Ahvo työskenteli vuosina 1977-1984, ja sen jälkeen hän jäi freelanceriksi.

Teatterikoulusta Susanna Haavisto valmistui vuonna 1982 ja hän sai kiinnityksen myös Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäksi, mutta hän väsyi tiukkaan näytäntötahtiin muutamassa vuodessa. Teatterikoulussa Susanna Haavisto tutustui jo pianisti, pedagogi ja säveltäjä Esa Matti Helasvuon (s. 9.3.1945 Helsinki) kanssa, joka Sibelius-Akatemian lisäksi opetti myös musiikkia Teatterikoulussa vuosina 1979-1982. Susanna Haavisto jättäytyi Helsingin Kaupunginteatterista pois ja jäi freelanceriksi. Uudet haasteet odottivat häntä. Pian alkoi televisiossa Soitinmenot, jonka käsikirjoituksesta vastasi sanoittaja Pertti Juhani ”Pertsa” Reponen (s. 20.8.1941 Joensuu ja k. 31.8.1998 Helsinki) ja musiikin sarjaan hoiti kapellimestari, muusikko, laulaja, sovittaja ja säveltäjä Aarno Erik Raninen (s. 27.4.1944 Kuhmoinen ja k. 3.9.2014 Tuusula). Soitinmenoissa lauluja lauloivat Susanna Haaviston ja Eija Ahvon lisäksi näyttelijät Heikki Pentti Ilmari Kinnunen (s. 8.4.1946 Raahe) ja Erkki Saarela (s. 24.10.1946 Helsinki).

Susanna Haaviston ensimmäinen äänilevy, Huomenna Sinä Tulet, ilmestyi vuonna 1985. Kaikki levyn kymmenen kappaletta on säveltänyt ja sovittanut Esa Helasvuo. Levyllä soittivat muusikot: Jarmo Nikku (kitara), Kalle Jämsen (kitara), Juha Tikka (basso, trumpetti, pasuuna, taustalaulu), Vesa Aaltonen (rummut), Esa Helasvuo (piano, syntetisaattori, taustalaulu), Esa Kotilainen (haitari, syntetisaattori), Pentti Lahti (huilu, saksofoni), Kalle Jämsen (mandoliini), Mongo Aaltonen (lyömäsoittimet), Pave Maijanen (taustalaulu) ja Susanne Helasvuo (jouset).

Teatterikoulun foniatri ilmoitti julmasi Susanna Haavistolle, että hänen äänihuulillaan ei lauleta koskaan. Tämän vuoksi Susanna Haavisto oli Teatterikoulun ensimmäisen vuosikurssin ajan laulamatta, mutta hän päätti näyttää kuitenkin foniatrille, että laulaisi vielä äänihuulillaan. Susanna Haaviston äänihuulet on operoitu paljon myöhemmin ja sen vuoksi hän oli useita kuukausia laulamatta. Susanna Haavisto on avioliitossa muusikko Juha Matti ”Frank” Tikan (s. 15.1.1955) kanssa, joka myös säveltää ja tuottaa musiikkia äänilevyille. Juha Tikka on toiminut levy-yhtiön tuotantopäällikkönä sekä Teoston hallituksessa vuosina 2012-2014. Juha Tikka on säveltänyt mm. elokuvamusiikkia esimerkiksi Talvisota-elokuvaan. Juha Tikka soittaa Susanna Haaviston bändissä bassoa.

Susanna Haavistolla ja Juha Tikalla on kaksi täysi-ikäistä poikaa, Timo ja pari vuotta nuorempi Ville. Ville Haavistolla on kaksi lasta, Markus ja Taimi. Lauantaina 25.2.2023 klo 18 Susanna Haavisto vieraili 40-vuotistaiteilijajuhlan merkeissä Porin Teatterissa konsertoimassa Elämä kassiin-konsertilla. Susanna Haaviston säestäjinä konsertissa olivat Esa Helasvuo (piano), Juha Tikka (basso) ja Juha Matti Lanu (s. 22.4.1961 Hamina, kitarat ja mandoliini).

 

Vuonna 2022 elinsiirtoja tehtiin Suomessa kaikkiaan 371 kappaletta. Elinsiirtoja tehtiin siis Suomessa aikaisempia vuosia vähemmän, sillä elinluovuttajia jouduttiin hylkäämään koronavirusinfektioiden vuoksi. Joulukuussa 2022 julkaistu Elinluovutus- elinsiirtotoiminnan kansallinen toimintasuunnitelman tavoitteena on kehittää elinluovutus- ja siirtotoimintaa. Viime vuonna tehdyistä 371 elinsiirrosta 250 oli munuaissiirtoja, joista kahdeksan munuaissiirtoa tehtiin lapsille. Suomessa suurin osa siirrettävistä munuaisista saatiin kuolleilta luovuttajilta. Munuaissiirto on kuitenkin ainoa elinsiirto, jossa siirrettävän munuaisen voi saada myös elävältä luovuttajalta. Vuonna 2022 peräti 42 suomalaista luovutti toisen munuaisensa sukulaiselleen, ystävälleen tai täysin tuntemattomalle ihmiselle.

Toiseksi eniten Suomessa viime vuonna tehtiin elinsiirroista maksansiirtoja, joita tehtiin 62 kappaletta. Näistä maksansiirroista seitsemän tehtiin lapsille. Suomessa tehtiin viime vuonna sydänsiirtoja yhdeksäntoista, keuhkosiirtoja kaksikymmentä ja haimansiirtoja kaksikymmentä kappaletta.

HUS:sta kerrotaan, että positiivisen koronatestituloksen vuoksi jouduttiin perumaan 27 mahdollista elinluovutusta viime vuoden aikana. Positiivinen korotestitulos johti elinluovutusprosessin keskeytymiseen ja siksi ei tiedetä, olisivatko nämä kaikki elinluovutukset toteutuneet. Ilman koronavirus infektioita munuaissiirtoja olisi saatettu tehdä enemmän, arviolta noin 35-45 elinsiirtoa enemmän ja maksansiirtoja 8-10 mahdollisista elinluovuttajista. Jatkossa saatu positiivinen koronatestitulos estää enää keuhkojen ja ohutsuolen siirron.

Vuonna 2022 kuolleita elinluovuttajia oli kaikkiaan 113 ja näistä kuolleista oli DCDD-luovuttajia (elinluovutus verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen). Suomessa elinluovuttajien keski-ikä oli 56,9 vuotta. Näistä elinluovuttajista naisia oli 50 (44 prosenttia) ja miehiä 63 (56 prosenttia). Monielinluovuttajia eli elinluovuttajia, jotka luovuttivat käytännössä enemmän kuin yhdentyyppisiä elimiä, oli 77. Elinluovuttajien kuolinsyistä aivoverenvuoto oli tavallisin syy.

Joulukuussa 2022 julkaistiin elinluovutus- ja elinsiirtotoiminnan kansallinen toimintasuunnitelma vuosiksi 2023-2033. Aikaisempi elinluovutus- ja elinsiirtotoiminnan kansallinen toimintasuunnitelma oli laadittu vuosille 2015-2018. Suunnitelman pohjalta Suomeen on luotu valtakunnallinen porrastettu elinluovutustoiminnan organisaatio. Elinluovutustoiminnan ohjeistusta on yhtenäistetty. Kaikissa elinluovutussairaaloissa on yhtenäiset toimintaohjeet ja kaikki elinluovutussairaalat seuraavat omaa toimintaansa. Koulutusta on myös tehostettu ja valtakunnallisen vainajatietojen auditoinnin perusteella tiedetään, että potentiaalisista elinluovuttajista jää tunnistamatta enää vain 3,6 prosenttia, mutta edelleen hoitoja rajoitetaan 6,1 prosentilla ilman, että harkitaan elinluovutuksen mahdollisuutta (2021).

Uuden kansallisen toimintasuunnitelman päätavoite on, että kaikki sellaiset potilaat, jotka sairautensa tai lääketieteellisen arvion perusteella hyötyvät elinsiirrosta, saavat elinsiirteen oikea-aikaisesti ja yhdenvertaisesti. Kansalliseen toimintasuunnitelmaan on kirjattu keinoja tavoitteen saavuttamiseksi sekä elinluovutus- ja elinsiirtotoiminnan kehittämiseksi. Elinluovuttajien määrä vaihtelee suuresti vuosittain ja alueittain. Elinluovutussairaaloina toimivat aivan kaikki Suomen yliopisto- ja keskussairaalat. Jokaisessa maamme elinluovutussairaalassa toimii elinluovutustyöryhmä sekä elinluovutuksesta vastaava lääkäri ja -koordinaattori. Elinluovutustoimintaa eri sairaaloissa on kehitetty määrätietoisesti mm. yhtenäistämällä ohjeistusta ja tehostamalla henkilökunnan koulutusta.

Viestintä elinluovutuksesta ja sen merkityksestä on tärkeää. Kansalaisten tietoisuuden lisääminen lisää myönteistä suhtautumista elinluovutukseen ja siten elinsiirtojen määrä saadaan vähitellen nostettua. Kansalaisviestintä annetaan ainakin osittain potilasjärjestöjen tehtäväksi. Käytännössä kansalaisviestintää tekee Munuais- ja maksaliiton hallinnoima Lahja elämälle/KYLLÄ elinluovutukselle-toiminta. Elinluovutus- ja elinsiirtotoiminnan kansallisen toimintasuunnitelman 2023-2033 on laatinut valtakunnallinen elinluovutustoiminnan ohjausryhmä, jossa on edustus kaikista yliopistollisista sairaaloista, kahdesta muusta elinluovutussairaalasta, Elinsiirtokeskuksesta, THL:stä, STM:stä ja Fimeasta. Myös Munuais- ja maksaliitto osallistui toimintasuunnitelman tekoon.

Konsertin ohjelma.

 TASO on Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri, joka on aktiivisten pirkaanmaalaisten musiikinharrastajien ylläpitämä sinfoniaorkesteriyhdistys. Orkesterissa soitta vakituiseen noin 65 soittajaa, mutta konserttikokoonpano vaihtelee ohjelmiston mukaan. Kaikilla orkesterin muusikoilla on takanaan pitkään jatkunut musiikin harrastus tai musiikkialan ammattitutkinto. TASO on noussut tavoitteellisella toiminnallaan ja taiteellisesti korkeatasoisilla toteutuksillaan vuosien saatossa merkittäväksi musiikkielämän rikastuttajaksi kotikaupungissaan, Tampereella. TASO syntyi jatkamaan alttoviulisti Emily Wagonerin vuonna 1998 perustamaa Tampereen yliopiston jousiorkesteria (TYVI). Vuonna 2003 orkesteri laajeni sinfoniaorkesteriksi ja sai nimekseen Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri. TASO:n taiteellisena johtajana on toiminut aivan alusta lähtien kapellimestari, Kimmo Tullila, joka toimii myös Tampere Filharmonian II-viulun äänenjohtajana.

Kapellimestari Kimmo Tullila.

Seinäjoelta lähtöisin oleva kapellimestari Kimmo Tullila opiskeli Sibelius-Akatemiassa viulunsoittoa ja orkesterinjohtoa. Viulu-diplomin Tullila suoritti vuonna 1998 Igor Bezrodnyin johdolla ja Tullila jatkoi musiikkiopintojaan kapellimestariluokalla opettajinaan mm. Leif Segerstam, Atso Almila ja Jorma Panula. Kapellimestaridiplomin Kimmo Tullila suoritti syksyllä 2009. Kimmo Tullila on vieraillut johtamassa monia ulkomaisia sinfoniaorkestereita sekä toiminut Ukrainassa Harkov Nuori Sinfonia-orkesterin johtajana. Tullila on johtanut samoin oopperaa ja musikaalia sekä johtanut musiikin moniin Charles Chaplinin elokuvien esityksiin.

TASO konsertoi Kangasala-talossa keskiviikkona 22.2.2023 klo 19. Konserttia johti tutulla tavallaan kapellimestari Kimmo Tullila ja orkesterin omat soittajat olivat tällä kertaa orkesterin solisteina. Solisteja olivat Ulla Sipilä (pasuuna), Mikko Kivistö (viulu), Karita Boström (oboe), Miikka Vilermo (viulu), Henry Niemi (klarinetti) ja Jan Varpanen (sello).

Alessandro Marcello.

Italialainen säveltäjä Alessandro Ignazio Marcello (1.2.1673 Venetsia ja k. 19.6.1747 Venetsia) oli venetsialainen patriisi, jonka vanhemmat olivat senaattori Agostino Marcello ja Paolina Cappello. Alessandron nuorempi veli, Benedetto, oli myös barokkisäveltäjä. Alessandro Marcello opiskeli Padovassa ja myös musiikkiopetusta isältään, joka oli hyvin taitava amatöörimuusikko. Isä oli Serenissiman musiikkielämän päähenkilöitä, jolla oli hyvät yhteydet Sant’ Angelon Lyric-teatteriin, jossa työskenteli italialainen viulisti ja säveltäjä sekä pappi Antonio Lucio Vivaldi (s. 4.3.1678 Venetsia ja k. 28.7.1741 Wien).

Benedetto Marcello.

Alessandro Marcellosta tuli joulukuussa 1690 pääneuvoston jäsen ja vuosina 1700-1701 Marcello toimi diplomaatin tehtävissä Peloponnesoksen niemimaalla Etelä-Kreikassa, jolloin venetsialaiset olivat alueen vallassa, sekä idässä. Alessandro Marcello oli kiinnostunut monista asioista; hän kirjoitti kahdeksan kirjaa, jotka julkaistiin vuonna 1719, maalasi freskoja Venetsian ja Strán perheen asunnoissa sekä San Marcuolan kirkossa. Hänen aikansa jakautui myös filosofialle, runoudelle, matematiikalle, mekaniikalle sekä soitinkokoelman keräämiselle soitingalleriaan. Marcello oli neljänkymmenen neuvoston, Accademia della Cruscon ja Accademia degli Animosin jäsen. Hän toimi Venetsian hallituksen eri tehtävissä, samoin kuin Marcellon poika, Lorenzo myöhemmin. Alessandro Marcello oli myös kanavia sääntelevän viranomaisen tuomarina sekä Signorian jäsenenä.

Marcello konsertoi kotonaan Venetsiassa. Jalosukuisena diletanttina Marcello sävelsi ja julkaisi monia konserttokokoelmia, mukaan lukien kuusi oboekonserttoa. Nämä konsertot julkaistiin nimellä La Cetra noin vuonna 1740 Augsburgissa. Lisäksi hän sävelsi mm. kantaatteja, aarioita, kanzonetteja ja viulusonaatteja. Marcello käytti myös salanimeä Eterio Stymphalicus, joka oli hänen nimensä kuuluisan Arkadialaisen paavillisen akatemian – perustettu 5.10.1690 Roomassa - jäsenenä. Eterio Stinfalicon nimellä Marcello kirjoitti kantaatteja, joita esittivät mm. kastroitu oopperalaulaja Carlo Maria Michelangelo Nicola Broschin Farinelli (s. 24.1.1705 Andria ja k. 15.7.1782 Bologna), veronalainen kastraatiosopraano Francesco de Grandis ja sopraano Faustina Bordoni (s. 11.11.1697 Venetsia ja k. 4.11.1781 Venetsia) Roomassa. Bordoni opiskeli laulua Alessandro ja Benedetto Marcellon oppilaana.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach teki Marcellon Oboekonsertto d-mollista vuonna 1715 sovituksen soolokosketinsoittimelle, johon hän kirjoitti toiseen osaan myös hienot korukuviot. Ne soveltuivat kosketinsoittimilla soitettaviksi, mutta tuon ajan oboella niitä olisi ollut hyvin vaikea tai peräti mahdotonta soittaa. Saksalainen oboisti Richard Lauschmann (s. 12.6.1889 ja k. 21.2.1982) teki vuonna 1923 tästä samasta konsertosta oman version c-mollissa, joka saattaa kieliä siitä, että se helpostti yhteissoittoa jousiston kanssa niiden matalan viritystason vuoksi.

Karita Boström itse luonnehtii soittamaansa konserttoa näin: ”Konsertto on matka syvien tunteiden maailmaan. Ensimmäinen osa johdattaa kuulijan barokin ajan tunnelmaan ja valmistaa toista osaa. Toinen osa on teoksen sielu. Sen melodia maalaa kaipauksen ja ehkä surunkin tunteet valloilleen ja siivittää ajatukset kohti rakkaita läheisiä. Viimeisessä osassa palataan syvistä tunteista iloittelevien sävelten siivittämänä tuon ajan tyypilliseen soolon ja orkesterin teemojen vuorotteluun”.

Pablo Martin Melitón de Sarasate y Navascués (s. 10.3.1844 ja k. 20.9.1908) oli säveltäjä ja espanjalainen viuluvirtuoosi sekä kapellimestari. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Zigeunerweisen, Espanjalaiset tanssit ja Carmen Fantasia. Pablo Sarasate syntyi Pamplonassa Navarrassa Don Miguel Sarasaten, paikallisen tykistön soittokunnan johtajan, poikana. Jo viisivuotiaana Pablo aloitti viulunsoiton isänsä ohjauksessa. Myöhemmin hän sai vielä lisää oppia viulunsoitossa paikalliselta opettajalta. Hänen musiikilliset lahjat huomattiin jo varhain ja hän esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti konsertissaan A Coruñassa kahdeksanvuotiaana.

Pablo Sarasate.

Taitava viulistina Sarasate menestyi hyvin ja se kiinnitti myös varakkaan suojelijan huomion, joka lopulta rahoitti Sarasaten opiskelun Manuel Rodriguez Saezin ohjauksessa Mafridissa. Sarasaten vanhemmat lähettivät pojan vielä Pariisin konservatorioon opiskelemaan Jean-Delphin Alardin johdolla 12-vuotiaana. Seitsemäntoistavuotiaana Sarasate osallistui kilpailuun Premier Prix-palkinnosta ja voitti ensimmäisen palkinnon, konservatorion korkeimman kunnianosoituksen. Hän debytoi konserttiviulistina Pariisissa vuonna 1860 ja soitti Lontoossa seuraavana vuonna. Uransa aikana hän kiersi eri puolilla maailmaa esiintyen Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa.

Sarasate tapasi Brysselissä ranskalaisen pianistin, Berthe Marxin (s. 28.7.1859 ja k. 1925). He matkustivat yhdessä solistina ja säestäjänä Euroopassa, meksikossa ja Yhdysvalloissa soittaen noin 600 konsertissa. Marx sovitti myös Sarasaten Espanjalaisia tansseja pianolle. Vuonna 1904 Sarasate teki pienen määrän äänityksiä. Sarasate kuoli Biarritzissa Ranskassa krooniseen keuhkoputkentulehdukseen. Hän testamenttasi Antonio Stardivarin vuonna 1724 valmistaman viulunsa Musée de la Musiquelle. Viulu kantaa nyt hänen nimeään Sarasate Stradivariuksena hänen muistokseen. Hänen toinen Stradivari-viulunsa, Boissier, vuodelta 1713 on Real Conservatorio Superior de Músican omistuksessa Madridissa.

Siurolainen diplomi-insinööri Miikka Vilermo (s. 1974) on TASO:n 2. viulun äänenjohtaja ja hän on toiminut myös orkesterin konserttimestarina. Hän valmistui Tampereen teknillisestä korkeakoulusta vuonna 2002 ja suoritti Tampereen konservatoriossa pianon C-kurssin vuonna 1995 opettajanaan Jari Salmela sekä viulun C-kurssin vuonna 1998 Nikolai Fadeevin johdolla. Nykyisin Miikka Vilermo toimii myös TASO:n jousikvartetin johtajana. Kangasala-talon konsertissa Vilermo soitti viulusolistina Sarasaten Zigeunerweisen, op. 20 (1878).

Saksalainen romanttinen säveltäjä, viulisti, pedagogi ja kapellimestari Max Bruch (s. 6.1.1838 ja k. 2.10.1920) sävelsi yli 200 teosta, joista kolme oli viulukonserttoa. Kölnissä syntynyt Max Bruch oli laulaja Wilhelmine (o.s. Almenräder) Bruchin ja asianajaja Friedrich Bruchin poika. Maxilla oli myös sisar, Mathilde. Bruch sai varhaisen musiikillisen koulutuksensa säveltäjä ja pianisti Ferdinand Hillerin ohjauksessa, jolle säveltäjä Robert Schumann omisti pianokonserttonsa a-molli, op. 54, vuonna 1845. Max Bruch kirjoitti ensimmäisen sävellyksensä äitinsä syntymäpäiväksi yhdeksänvuotiaana. Siitä lähtien musiikki oli hänen intohimonsa. Bruchin vanhemmat tukivat hänen opintojaan suurella innolla.

Max Bruch.

Vuonna 1849 Bruch sai ensimmäisen musiikin teoriatunnin Bonnissa professori Heinrich Carl Breidensteinilta, isänsä ystävältä. Maz Bruch asui tuolloin kartanolla Bergisch Gladbachissa, missä hän kirjoitti suuren osan musiikistaan. Tila kuului asianajajalle ja notaarille nimeltä Neissen, joka asui siellä naimattoman sisarensa kanssa. Kartanon osti myöhemmin Zandersin perhe, joka omisti suuren paperitehtaan. Myöhempinä vuosina Maria Zandersista tuli Max Bruchin ystävä ja suojelija. Opiskeltuaan lyhyesti filosofiaa ja taidetta Bonnissa (1859) Bruch teki pitkän uran opettajana, kapellimestarina ja säveltäjänä. Hän vaikutti Mannheimissa (1862-1864), Koblenzissa (1865-1867). Sondershausenissa (1867-1870), Berliinissä (1870-1872) ja Bonnissa (1873-1878). Kolme vuotta hän oli Liverpool Philharmonic Sosietyn kapellimestarina (1880-1883). Hän opetti sävellystä Berliinin Hochschule für Musikissa vuodesta 1890 lähtien eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1910 saakka.

Max Bruch avioitui Laulaja Clara Tuczekin kanssa, jonka hän tapasi kiertueella Berliinissä 3.1.1881. Pariskunta palasi yhdessä Liverpooliin ja majoittui Selfton Parkiin. Heidän tyttärensä, Margaretha, syntyi Liverpoolissa vuonna 1882. Heidän ensimmäinen poikansa, Max Felix Bruch, syntyi 31.5.1884 Breslaussa ja tämän lisäksi heillä oli vielä kaksi muutakin poikaa, Hans ja Ewald. Max Bruch kuoli kotonaan Berliinin Friedenaussa ja hänet haudattiin 26.8.1919 kuolleen vaimonsa Claran viereen Berliinin Schönebergin Old St. Matthäus-kirkon hautausmaalle.

Kangasala-talon konsertissa kuultu Max Bruchin Kol Nidrei, op. 47, sellolle ja orkesterille, sai inspiraationsa Ernest Blochin Schelomin (Heprealainen rapsodoia) teoksesta vuodelta 1916. Teoksen vuoksi Bruchia luultiin juutalaiseksi ja natsien ollessa vallassa (1933-1945) hänen musiikkiaan soitettiin hyvin säästeliäästi sen vuoksi Saksassa. Konsertissa teoksen solistina toimi sellisti Jan Varpanen, joka aloitti sellonsoiton jo viisivuotiaana Pirkanmaan musiikkiopistossa. Siirryttyään 12-vuotiaana Heikki Kulon oppilaaksi, hän innostui musiikista ammattiurana. Lukion jälkeen hän hakeutui Lahden ammattikorkeakouluun ja sieltä Sibelius-Akatemiaan, jossa suoritti sellonsoiton B-kurssin vuonna 2010. Opiskellessaan A-kurssia varten Varpanen kyllästyi muusikon epävarmaan työtilanteeseen ja alkoi etsiä vaihtoehtoista ammattia. Opiskellessaan varhaiskasvatuksen opettajaksi hän kiinnostui yliopistomaailmasta ja työskentelee nykyään Tampereen yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjatutkijana. TASOon Varpanen liittyi vuonna 2016 saadakseen mahdollisuuden ylläpitää soittotaitoaan hyvässä seurassa. Hän toimii sellosektion äänenjohtajana, Tampereen akateemisen sinfoniayhdistyksen puheenjohtajana ja osallistuu aktiivisesti kamarimusiikkiprojekteihin.

 

D-vitamiini tarkoittaa rasvaliukoisia 9, 10-sekosteroideja, jotka ovat mm. riisitautia, osteomalaasia sekä osteoporoosia ehkäiseviä hormoneja ihmisillä ja eläimillä. D-vitamiini voi ihossa syntetisoitua auringonvalon vaikutuksesta ja metaboloitua sitten maksassa ja munuaisissa metabolisesti aktiiviseen muotoon, jota kutsutaan 1α,25-dihydroksi-D-vitamiiniksi. 1α,25-dihydroksi-D-vitamiini voi D-vitamiinireseptoriin (VDR) sitoutumisen kautta säädellä satojen luuston ja muihin biologisiin toimintoihin osallistuvien geenien imeytymistä. D-vitamiini on aivan välttämätön luun mineralisaation ylläpitämiseksi kalsiumia ja fosforin homeostaasia säätelemällä. Samoin D-vitamiinilla on useita muita kuin luustovaikutuksia, varsinkin immuuni-, hormoni- ja sydän- ja verisuonijärjestelmiin.

D-vitamiinit edistävät luuston normaalia kasvua ja ylläpitoa sekä säätelevät veren kalsium- ja fosfaattipitoiduuksia. Luonnon D-vitamiineja on vain muutamia, mutta keinotekoisia D-vitamiineja on yli 2 000. D3-vitamiinia (kolekalsiferolia) saadaan myös ravinnosta tai se syntetisoituu ravintolisistä, mutta ihmisen iho tuottaa 7-dehydrokolesterolia, joka muuntuu D3-vitamiiniksi altistuessaan auringonvalon tai muiden lähteiden UVB-säteilylle, jonka aallonpituus on noin 300 nanometriä. D-vitamiini muuntuu maksassa kalsidioliksi ja munuaisissa se muuntuu kalsitrioliksi. D-vitamiini on erittäin tärkeä luuston normaalille kehitykselle sekä luuston kunnon ylläpitämiselle. Lapsille vaikea D-vitamiinin puutos voi aiheuttaa riisitautia ja aikuisille puutos taas aiheuttaa osteomalasiaa. D-vitamiinin puutteesta johtuva sekundaarinen hyperparatyreoosi voi lisätä luun hajoamista ja kiihdyttää siten osteoporoosia. Satunnaistetut kliiniset tutkimukset ovat osoittaneet, että vähintään 800 IU/päivä D-vitamiinilisän nauttiminen voi vähentää iäkkäiden ihmisten kaatumis- ja murtumien muodostumisen riskiä.

D-vitamiini voi säädellä solujen erilaistumista ja niiden kasvua sitoutumalla D-vitamiinireseptoreihin, joita löytyy useimmista ihmiskehon soluista. Erilaisissa havaintotutkimuksissa on raportoitu vähäiselle auringonvalolle altistumisen, huonon D-vitamiinipitoisuuden ja lisääntyneen paksusuolen- ja rintasyövän riskin välisistä yhteyksistä. Useat erilaiset havaintotukimukset ovat osoittaneet käänteisistä yhteyksistä D-vitamiinin tilan ja autoimmuunisairauksien herkkyyden tai vakavuuden välillä, mukaan lukien tyypin 1 diabetes, multippeliskleroosi, nevelreuma ja systeeminen lupus erythematosus (SLE). SLE on pitkäaikainen eli krooninen autoimmuunisairaus, jonka oireita esiintyy monissa elimistön eri osissa, kuten mm. iholla, nivelissä, veressä, munuaisissa ja keskushermostossa. Autoimmuunisairauksissa kehon oma puolustusjärjestelmä hyökkää elimistön omia kudoksia vastaan sen sijaan, että suojelisi niitä bakteereilta ja viruksilta.

Verenkierrossa olevien D-vitamiinipitoisuuksien ja tyypin 2 diabeteksen riskin välillä monet havainnointitutkimukset ovat huomanneet käänteisen suhteen oleman olemassa. Parhaillaan tutkitaan satunnaistetuissa kliinisissä tutkimuksissa, voiko D-vitamiinilisän käyttö rajoittaa kognitiivisten ominaisuuksien heikkenemistä ja taudin etenemistä sellaisilla potilailla, joilla on hermostoa rappeuttava sairaus. Myös D-vitamiinin puute saattaa liittyä moniin haittavaikutuksiin raskaina oleville äideille ja heidän vastasyntyneille lapsilleen. Tutkimuksista on löytynyt hyvin lupaavaa näyttöä siitä, että D-vitamiini voisi kohentaa atooppista ihottumaa sekä Morbus Crohnin taudin hoitoa. On huomattu havaintotutkimusten dokumentoinneissa yhteys D-vitamiinin puutteen ja koronavirustaudin, COVID-19:n, lisääntyneen ilmaantuvuuden sekä saman taudin vakavuuden välillä.

D2-vitamiini (ergokalsiferoli) on D-vitamiinianalogi, jota fotosyntetisoidaan kasveissa, hiivassa ja sienissä. D-vitamiinin ravinnon täydentämiseen käytetään joskus myös D2-vitamiinia. D-vitamiinin saanti oraalisesti (suun kautta) on välttämätöntä, kun ihon D3-vitamiini on riittämätöntä liian vähäisestä altistumisesta UVB-säteilylle. Sekä kolekalsiferoli että ergokalsiferoli ovat biologisesti inaktiivisia D-vitamiinin esiasteita. Munuaisissa ja maksassa ne on vielä muutettava biologisesti aktiivisiksi muodoiksi. D-vitamiini kulkeutuu verenkiertoon ja kuljetetaan maksaan D-vitaamiinia sitovan proteiinin sekä pienissä määrin albumiinin avulla. D-vitamiini hydroksyloituu maksasoluissa muodostaen 25-hydroksi-D-vitamiinia (kalsidolia, kalsifedolia). 25-hydroksi-D-vitamiini on D-vitamiinin tärkein kiertävä muoto ja seerumin 25-hydroksi-D2- ja 25-hydroksi-D3-vitamiinipitoisuuksien summaa käytetään D-vitamiinin ravitsemustilan indikaattorina.

D-vitamiineja on ruuissakin ja yleisemmin se on joko D3-vitamiinia tai ergokalsiferolia eli D2-vitamiinia. D3-vitamiinia saadaan lähinnä eläinperäisistä tuuista ja D2-vitamiinia esim. sienistä. Ihmisissä D2-vitamiini on noin 70-75 prosenttia pienipitoisempi D-vitamiini kuin D3-vitamiini. Hyviä D3-vitamiinin lähteitä ovat mm. maksat, rasvaiset kalat ja kananmunat. Kalsidioli on ihmisessä 1.7-8 kertaa tehokkaampi D-vitamiini kuin D3-vitamiini. Kalsidiolia on varsinkin kananmunan keltuaisessa ja joissain sisäelimissä, kuten nautojen maksoissa ja munuaisissa. Kasvisperäisissä ruuissa D-vitamiineja ei tavallisesti juuri ole. Munuaisten 25-hydroksi-D3-vitamiini-1-1a-hydroksylaasientsyymi (tunnetaan muyös nimellä CYP27B1) katalysoi lopulta toisen hydroksylaation, joka muistuttaa 25-hydroksi-D-vitamiinin 1a,25-hydroksi-D-vitamiiniksi (kalsitrioliksi). 1α,25-dihydroksi-D-vitamiinin tuotantoa munuaisissa säätelevät useat tekijät, kuten mm. seerumin fosfori, kalsium, lisäkilpisrauhashormoni (PTH), fibroblastikasvutekijä-23 (FGF-23) ja itse 1a,25-hydroksivitamiini D. Vaikka munuaiset ovat etupäässä 1α-hydroksylaasiaktiivisuuden lähde, 1α,25-dihydroksi-D-vitamiinin munuaisten ulkopuolista tuotantoa on osoitettu myös useissa kudoksissa, kuten ihossa, lisäkilpirauhasessa, rinnassa, paksusuolessa, eturauhasessa sekä luusolujen ja immuunijärjestelmän soluissa. Merkittävin osa D-vitamiinin fysiologisesta vaikutuksesta kehossa liittyy 1α,25-dihydroksi-D-vitamiinin aktiivisuuteen.

Lähes kaikki D-vitamiinin vaikutuksista välittyvät D-vitamiinireseptorina (VDR) tunnetun tuman transkriptiotekijän kautta. Päätyessään solun tumaan 1α,25-dihydroksi-D-vitamiini sitoutuu VDR:ään ja värvää toisen tumareseptorin, joka tunnetaan nimellä retinoidi X-reseptori (RXR). 1α,25-dihydroksi-D-vitamiinin läsnä ollessa VDR/RXR-kompleksi sitoo pieniä DNA-sekvenssejä, jotka tunnetaan D-vitamiinin vaste-elementteinä (VDRE:t) ja käynnistää molekyylivuorovaikutusten sarjan, joka moduloi tiettyjen geenien transkriptiota. Seerumin kalsiumpitoisuuksien pitäminen kapealla alueella on elintärkeää hermoston normaalille toiminnalle sekä luun kasvulle ja luun tiheyden ylläpitämiselle. D-vitamiini on välttämätön kalsiumin tehokkaalle hyödyntämiselle elimistössä. Lisäkilpirauhaset havaitsevat seerumin kalsiumpitoisuudet ja erittävät lisäkilpirauhashormonia (PTH), jos kalsiumpitoisuudet laskevat alle normaalin. Lisäkilpirauhashormonin kohoaminen stimuloi 25-hydroksi-D3-1α-hydroksylaasientsyymin aktiivisuutta munuaisissa, mikä johtaa 1α,25-dihydroksi-D-vitamiinin lisääntyneeseen tuotantoon. Aktiivinen D-vitamiinimuoto, 1α,25-dihydroksi-D-vitamiini sitoutuu VDR:ään ja indusoi sitä, mikä johtaa geenien ilmentymisen muutoksiin, jotka normalisoivat seerumin kalsiumin lisäämällä ravinnon kalsiumin imeytymistä suolistosta, lisäämällä kalsiumin takaisinabsorpiota.

Kalsitrioli lisää VDR:n kautta RANKL-kalvoproteiinin (TNFSF11) tuottoa osteoblastisoluissa. RANKL yhtyy epäkypsien osteoklastien solukalvon RANK-reseptoreihin. RANK:n aktivoituminen johtaa solun kasvuun osteoklastiksi, joka hajottaa luita kalsiumiksi ja fosfaatiksi verenkiertoon. Osa veren fosfaatista ja kalsiumista päätyy takaisin luihin. Luun muodostuksella ja hajotuksella ja niiden kahden välisellä sopivalla tasapainolla on rooli normaalissa luuston kehityksessä. Eritoten ihmisen kasvun aikana lapsesta aikuiseksi luiden kasvu on nopeaa ja luuta tulee syntyä ja hajota nopeasti. Osteoklastit myös ylläpitävät veren fosfaatti- ja kalsiumpitoisuuksia jos niitä ei saada kylliksi ravinnosta. Pitkittyneessä puutoksessa luun fosfaattien ja kalsiumin uhraus vereen ja siitä välittömästi tärkeimpiin käyttökohteisiin johtaa luukatoon.

Ruuan fosfori imeytyy ohutsuolesta suolisoluihin fosfaatteina pääosin NPT2b:n (geeni SLC34A2) avulla, mutta myös passiivisesti diffuusiolla. Munuaisissa imeytyminen tapahtuu pääosin NPT2a:n (SLC34A1) ja NPT2c:n (SLC34A3) kautta. Hypokalsemiassa joko kalsitriolin tai lisäkilpisrauhasen pääsolujen parathormonin (TTH) eritys vereen kasvaa. Tällä keho pyrkii normalisoimaan veren kalsiumpitoisuuden. D-vitamiini alentaa PTH:n tuottoa VDR:n kautta ja on tällöin pääasiallinen veren kalsiumsäätelijä, mutta D-vitamiinipuutoksessa PTH on veren kalsiumin pääsäätelijä. PTH lisää kalsiumin vapautumista luista ja sen takaisinottoa virtsasta munuaisissa. Fosforin takaisinotto ei lisäänny, joten varhaisessa D-vitamiininpuutoksessa voi ilmetä hypofosfatemiaa, mutta veren kalsiumpitoisuus on normaali. Hyperkalsemiassa kilpirauhasen erittämä kalsitoniini alentaa ohutsuolessa, munuaisissa ja luissa kalsiumin päätymistä vereen. Se myös estää PHT:n vaikutuksen.

 

Antiikin ajan kreikkalaisten ymmärryksen mukaan musiikki vaikutti ihmisiin, mutta myös teki heihin muutoksia. Kreikassa antiikin aikana painotettiin musiikin eettis-kasvatuksellista, poliittis-yhteiskunnallista ja lääketieteellistä vaikutusta ihmisiin. Eetosopin (moraalifilosofia, ethos = tapa, luonne) mukaan musiikki luonnehti tunnetilaa, joka siirtyi helposti musiikin kuuntelijaan sekä vaikutti sielun liikkeisiin. Antiikin kreikkalaisen Pythagoras Samoslaisen (582-496 eaa.) oppilaita olivat Pythias ja Damon; Damonin mukaan musiikki vaikutti aivan suoraan ihmisen sieluun. Eetosopin mukaan eri sävellajeille oli tyypillistä, että niillä pystyttiin siirtämään tiettyjä luonteenominaisuuksia ihmisille, kuten esimerkiksi heikkoutta ja rohkeutta. Tietynlainen musiikki kasvattaa hyviä ominaisuuksia ja toisenlainen musiikki taas turmelee nuoren mielen. Ihmisen keholle tarkoitettu liikunta ja musiikki ihmisen mielelle olivat hyvin kasvatetun ihmisen kaksi pääelementtiä.

Pythagoras Samoslainen.

Filosofi Damonin mukaan musiikin valtiollinen kontrolli oli tyystin välttämätöntä, koska ”musiikkityylin mullistaminen horjuttaa aina valtiollisen järjestyksen perusteita” (Platon: Valtio IV, 424c). Antiikin filosofi Platon jätti kirjoituksissaan meille paljon oppi-isänsä Damonin käsityksiä tutkittavaksi. Filosofi Platon katsoi, että hyvä valtio voitaisiin toteuttaa musiikin keinoilla; mieluiten olisi soitettava vain tiettyjä instrumentteja, jotka houkuttelivat hyödyllisiä kansalaisia. Samasta syystä Platon ei sallinut tiettyjen instrumenttien käyttöä lainkaan ja hän piti tiettyjä sävellajeja ja instrumentteja jopa valtion vihollisena. Filosofi Platonin mukaan musiikin vakiintuneita perusteita ei saanut muuttaa, koska se johtaisi hyvin helposti samalla tapojen vapauteen sekä anarkiaan yhteiskunnassa: ”Anna minun tehdä kansalle laulut niin en välitä siitä, kuka säätää lait”.

Platonin Valtio-teoksesta saamme tietää, että liian paljon musiikkia tekee kuulijan naiselliseksi ja neuroottiseksi ja liian runsas liikunta altistaa sivistymättömyyteen, väkivaltaan ja tietämättömyyteen. Platonin ihannevaltiosta täytyy karkottaa nuottien paljous, liian monimutkaiset asteikot, yhteensopimattomien muotojen ja rytmien sekoitukset, erilaisten soittimien yhteiskokoonpanot, ”monikieliset ihmeellisesti viritetyt soittimet” sekä aulóksen – yksi- tai kaksoisruokolehtisoitin, joka oli klarinetin ja oboen varhainen esi-isä - valmistajat ja soittajat. Platonin mielestä ilmeikkäät ja pehmeät melodiat eivät sopineet valtion virkamiesten kasvatukseen, koska vain dooriset ja fryygiset asteikot olivat sallittuja.

Filosofi Platonin oppilas, Aristoteles puolestaan salli kaikkia sävellajeja käytettävän. Hän salli musiikin kasvatuksen lisäksi myös viihdykkeeksi ja älylliseksi nautinnoksi, vaikka nuorten kasvatusta piti kontrolloida lailla. Tämän lisäksi Aristoteles tunnisti musiikin terapeuttis-puhdistavan funktion. Aristoteleen mukaan ne soittimet, joilla oli negatiivisia ominaisuuksia, saattoivat kuitenkin edistää sielun puhdistumista eli katharsista. Antiikin Kreikan eetosoppiin kuulunut katharsisteoria mukaan musiikkia voitiin käyttää kuten psykoterapiaa. Niin Platon kuin Aristoteles hyväksyivät antiikin aikana luokkayhteiskunnan ja Aristoteleen mielestä musiikin harjoittaminen kuului vain orjille, ei vapaille miehille. Antiikin Kreikassa musiikilla oli erilaisia sisältöjä. Musiikin harjoittaminen yksin korkeimpien yhteiskuntaluokkien jäsenille merkitsi sielun muovaamista ja kehittämistä, kun taas musiikin harjoittaminen jokapäiväisen elannon ansaitsemiseksi kuului alemmille yhteiskuntaluokille. Askartelu musiikin teorian ja musiikkiin liittyvien monien ajatusten kanssa oli jalompaa ja hienompaa kuin musiikin esittäminen julkisesti.

Antiikin aikana vallitsi yleisesti käsitys, että terveys on tila, jossa ihmisen ruumiilliset ja sielulliset värähtelyt ovat yhdenmukaisia kosmisen värähtelyn kanssa. Epätasapainoa voitiin korjata sairauden aikana esittämällä säännönmukaista musiikkia. Tästä ajattelusta on yhä edelleen jäänteitä jäljellä. Tätä nykyä terapeutit yrittävät palauttaa ihmismielen tasapainon harmonisilla musiikkikappaleilla. Kreikkalaisten musiikkietiikka oli sidoksissa sävelten absoluuttisiin korkeuksiin. Kaikkein tärkein sävel eettisesti oli e, joka liittyi sotaiseen Mars-planeettaan. Filosofi Platon kuvaa ajatusta maailmankaikkeudesta kahdeksalla kehällä ja sfäärien harmonialla: Kullakin kehällä istui seireeni – naispuolisia olentoja, joiden ulkomuoto on ihmisen ja lintujen sekoitus – kiertäen sen mukana laulaen yhtä ja samaa säveltä; näistä kaikista kahdeksasta sävelestä syntyi yhtenäinen harmonia (Valtio X, 617b).

Keskiaika loi kolme musiikki-käsitettä, jotka kaikki leimasivat musiikkiin liittyviä ajatuksia ainakin 1 000 vuoden ajan. Nämä musiikki-käsitteet ovat:

- Musica mundana, maailmankaikkeuden ja tähtien musiikki, joka kuvaa universumin järjestystä ja harmoniaa.

- Musica humana, ihmismielen harmonia eli hyveellisen sielun ja terveen ruumiin harmonia.

- Musica instrumentalis eli varsinainen soiva musiikki.

Vanhimmat tunnetut ja meidän päiviin saakka säilyneet nuottidokumentit ovat yleensä 800-luvulta. Jonkinlaista vakiintumista vanhojen nuottimerkkien, neumien, käytössä tapahtui jo 700-luvulla Italian, Ranskan ja Alankomaiden alueella, mutta neumien käyttö kielii kuitenkin vielä vanhemmista ajoista, jopa antiikin Kreikasta. Cantor-sana tarkoitti antiikissa ja keskiajalla laulajaa, joka saattoi myös laulaessaan säestää itseään ja siten sana laajeni vähitellen myös soittajaksi tai muusikoksi. Kaikkein varhaisimmat kanttorit olivat kuitenkin lähinnä psalmilaulajia, joista kehkeytyi liturgisen laulun monipuolistuessa jumalanpalvelukseen erikoistuneita laulajia. Roomaan perustettiin jo 600-luvulla Schola cantorum, joka edisti kirkkolaulua.

Varhaisimmat tuntemamme neumit ja ns. ekfoneettiset puhelaulumerkit eivät sisältäneet tietoa sävelten täsmällisistä intervallisuhteista, koska melodian säveltasollinen liike ilmeni niistä vain summittaisesti. Merkit lienevät liittyneet laulunjohtajan kädenliikkeisiin (kheironomia), joka oli taito käyttää eleitä ja käsieleitä tehokkaasti perinteisessä retoriikassa tai puheissa. Kuitenkin adiastemaattisten neumien sijasta pyrittiin kehittämään myös diastemaattisia eli säveltasoa ilmaisevia neumeja. Gregoriaanisesta laulusta löytyy paljon tietoa länsimaisen musiikin historiasta. Näissä gregoriaanisissa lauluissa on melko varmasti jäänteitä kreikkalaisesta, roomalaisesta ja itämaisesta musiikista. Myös eurooppalaisesta kansanmusiikista löytyy rönsyjä gregoriaanisesta musiikista. Gregoriaanisesta musiikista muodostui moniäänisen musiikin perusta.

Kuva 1400-luvulta Francesco Landinista.

1200-luvulla, jolloin luotiin isoimmat moniääniset teokset, olivat Englanti (Winchester) ja Ranskan Pariisi (Notre-Damen koulukunta) hyvin merkittävässä asemassa musiikissa. 1300-luvulla oli Italian ja Ranskan vuoro olla johtavassa musiikillisessa asemassa. Italialainen säveltäjä Francesco Landini (s. noin 1325 ja k. 2.9.1397) loi Firenzessä motetteja ja messuja, ja ranskalainen Guillaume de Machaut (1300-1371) sävelsi motetteja ja balladeja, jotka tunnetaan myöhäiskeskiajan suurenmoisimpina sävellyksinä. 1400-luvulla sävellettiin Alankomaissa messuja ja motetteja, ja säveltäjä Giovanni Pierluigi da Palestrina (s. 1.2.1525 ja k. 2.2.1594 Rooma) loi Italiassa varsinkin katolisen kirkon kirkkomusiikkia.

Giovanni Pierluigi da Palestrina.

Varsinainen musisointi ja musiikin luominen alkoi kiinnostaa renessassiajalla eli 1400-1600-luvuilla. Antiikin draamaa koetettiin elvyttää henkiin ja näin luotiin vahva perusta oopperamusiikille. Ajan musiikille luonteenomainen uusi ero edeltäviin musiikkityyleihin verrattuna oli terssi-intervallin käytön lisääntyminen harmoniassa. Terssiä pidettiin vielä keskiajalla riitasointuisena, siksi gregoriaaninen kirkkomusiikki perustuu pääasiassa kvintteihin ja oktaaveihin pohjautuvaan harmoniaan. Renessanssimusiikki oli luonteeltaan modaalista eikä tonaalista, vaikka tosin kauden loppupuolella musiikkiin ilmaantui tonaalisia piirteitä.

Affektio-oppi syntyi 1600- ja 1700-luvuilla; sen mukaan musiikin täytyi havainnollistaa erilaisia voimakkaita tunteita, affekteja. Kaikkien sävellysten oli vietävä kuulijat tiettyyn mielentilaan. Samanlaisia musiikillisia pyrkimyksiä oli kyllä esiintynyt jo paljon aikaisemmin mm. Kiinassa. 1500-luvun lopulta alkanut barokkiaika korosti näyttävyyttä kaikessa taiteessa. Barokin aikana soitinmusiikista tuli tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin. Barokkitaiteessa arvostettiin ylenpalttista koristelua, mutta ulkoisen loiston lisäksi siihen liittyi paljon aitoa herkkyyttä ja uskonnollista lämpöä. Firenzessä syntyi tuolloin ooppera sekä oratorio sekä Raamatun kirjoituksiin tehty kuoromusiikki.

1700-luvulla barokista siirryttiin klassismiin. Nyt sävellyksiin alkoi ilmestyä ihmisten affekteja sekä dramaattisia ristiriitoja, joita kuulijoille tulkittiin varsinkin instrumenteilla, kun niitä aikaisemmin oli tulkittu vokaalitaiteella. Enää 1800-luvulla ei riittänyt, että sävellykset johdattivat kuulijan tiettyyn tunnetilaan, vaan musiikin oli nyt myös kerrottava kuulijalle jotakin. Siten syntyi musiikkilaji, jonka tunnemme ohjelmamusiikkina. Hieman myöhemmin samalla vuosisadalla arvostelijat alkoivat arvostella ohjelmamusiikkia väittäen, että musiikilla itsellään on oma itseisarvo tunneperäisesti.

 

Hans Kalm.

Suomen sisällissodan jälkeen Hans Kalm keräsi suomalaisen vapaaehtoisista muodostuneen joukon, Pohjan Pojat, joka lähti Viroon taistelemaan bolševikkeja vastaan. Kalm komensi tätä joukkoa ja Virossa hänet ylennettiin everstiksi. Hans Kalmin Pohjan Poikien rykmentti oli 2 300 miehen vahvuinen ja se koostui kahdesta pataljoonasta ja tykistöosastosta. Rykmentin ensimmäinen osa saapui Tallinnaan 12.1.1919 ja heitä olivat vastaanottamassa Tallinnassa mm. Viron armeijan ylipäällikkö eversti Johan Laidoner (s. 12.2.1884 Viiratsi ja k. 13.3.1953 Vladimir), Suomen Viron vapaaehtoisarmeijan ylipäällikkö kenraalimajuri Martin Wetzer ja pää- ja sotaministeri Konstantin Päts (s. 23.2.1874 Tahkuranna ja k. 18.1.1956 Buraševo, Neuvostoliitto). Suomalaiset Vapaajoukot olivat 18.1.1919 valtaamassa Narvaa ja joukkoja siirtyi 29.1.1919 Tarttoon, jonka virolaiset olivat vallanneet takaisin 14.1.1919. Rykmentti valtasi 1.2.1919 Valgan kaupungin.

Pääministeri Konstantin Päts.

Kun Valgan kaupunki oli vallattu, rykmentti jäi kaupunkiin odottamaan Latvian rajan ylittämistä. Odotteluun kyllästynyt Hans Kalm lähetti joukkonsa 19.2.1919 ryöstöretkelle Latvian puolelle. Latviassa joukot valtasivat Marienburgin kauppalan, jossa oli tarkoitus saada varustetäydennystä joukoille. Saalis jäi kuitenkin odotettua vaatimattomammaksi ja joukko palasi Valgaan helmikuun lopulla. Valgassa vapaaehtoisjoukon motivaatio alkoi laskea ja sotaväsymys sekä juopottelu ja kurittomuus lisääntyivät. Pohjan Pojat osallistuivat viimeksi maaliskuun lopussa asemasotaan Petserin rintamalla. Suurin osa rykmenttiä kotiutettiin huhtikuun lopulla vuonna 1919 Suomeen. Pohjan Pojat menettivät Viron retkellä 116 miestä kaatuneina sekä 214 ihmistä haavoittui. Hans Kalm antoi Pohjan Poikain rykmentin hajottamiskäskyn 29.5.1919.

Hans Kalm uhmasi myös Virossa esimiehensä, suomalaisten vapaaehtoisten komentajan, kenraalimajuri Martin Wetzerin käskyjä. Virolaisena Hans Kalm sai Viron hallituksen tuen kuitenkin taakseen, jolloin kenraalimajuri Wetzer joutui eroamaan paikaltaan. Hans Kalm suunnitteli hyökkäystä Inkerinmaalle ja Pietariin suomalaisten, inkeriläisten ja virolaisten voimin. Tämä hanke ei saanut keväällä 1919 tukea Suomen hallitukselta eikä valtionhoitaja Mannerheimilta, vaikka Hans Kalm matkusti Suomeen taivuttelemaan heitä. Hans Kalm riitautui lopulta tosi pahasti suomalaisten poliitikkojen kanssa ja Viron Avustamisen Päätoimikunta joutui erottamaan hänet.

Viron vapaussodan jälkeen Kalm päätti sotilasuransa ja alkoi suunnitella lääkäriksi opiskelua oman kertomansa mukaan korjatakseen ”nuoruutensa tappamisia”. Hans Kalm opiskeli Englannissa vuosina 1920-1921 englannin kieltä ja kirjanpitoa. Suomeen palattuaan keväällä 1921 Kalm meni saman vuoden syyskuussa avioliittoon hammaslääkäri Olga Matilda Valmarin (1892-1975) kanssa. Vuosina 1923-1933 Hans Kalm opiskeli lääkettiedettä Yhdysvalloissa Philadelphiassa, Oklahomassa ja New Yorkissa. Hans Kalm valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1932 ja filosofian tohtoriksi vuonna 1933. Hans Kalm opiskeli erilaisia luonnonparannusmenetelmiä, kuten mm. naturopatiaa (luonnonhoito), orthopatiaa (ravitsemushoitoa) sekä osteopatiaa (luuparannushoito). Valmistuttuaan lääkäriksi Hans Kalm harjoitti ammattiaan New Jerseyssä ja New Yorkissa. Vuonna 1930 Hans Kalm sai Yhdysvaltain kansalaisuuden. Hammaslääkäri Olga Kalm asui myös Yhdysvalloissa vuosina 1923-1931.

Vuonna 1934 Hans Kalm palasi Suomeen ja hän muutti Janakkalaan asumaan. Oleskeluluvan sekä Suomen kansalaisuuden saatuaan Hans Kalm muutti perheineen toukokuussa 1935 Raumalle. Hammaslääkäri Olga Kalm jäi lasten kanssa asumaan Raumalle ja piti Raumalla hammaslääkärin vastaanottoa. Hans Kalm muutti 20 kilometrin päässä sijaitsevaan Pyhärannan kuntaan, jonne hän perusti Terveyshoitola Kalmia-nimisen täysihoitolan. Hans Kalmilla oli kuitenkin vaikeuksia paikallisten viranomaisten kanssa ja Täysihoitola Kalmia suljettiin lopulta talvisodan jälkeen keväällä 1940.

Lähetysneuvos Teo Kaarlo Snellman.

Hans Kalm osallistui 1940-luvun alussa Teo Kaarlo Snellmanin (s. 28.4.1894 Tampere ja k. 14.10.1977 Helsinki) johtamaan Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön toimintaan. Teo Snellman oli filosofi Johan Vilhelm Snellmanin (s. 12.5.1806 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi) pojanpoika. Teo Snellman piti isoisäänsä Johan Snellmanin, Eino Leinoa (oik. Armas Einar Leopold Lönnbohm, s. 6.7.1878 Paltamo ja k. 10.1.1926 Hyvinkää), Väinämöistä ja Mikael Agricolaa (1510-1557) Suomen ensimmäisinä kansallissosialisteina. Teo Snellmanin isä oli tie- ja vesirakennusten ylihallituksen ylijohtaja Karl Snellman (s. 2.10.1855 Helsinki ja k. 20.10.1928 Helsinki). Teo Snellman kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1912 ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1919. Hän teki uraa 1920- ja 1930-luvuilla diplomaattina Argentiinassa, Virossa ja Ruotsissa. Vuosina 1933-1934 tapahtui ns. Tukholman-selkkaus, jonka jälkeen Snellman joutui eroamaan tehtävästään. Snellman piti itseään syyttömänä ja syytti kohtalostaan juutalaisia. Hän alkoi kirjoitella Suomen äärioikeiston lehtiin kirjoituksiaan. Hän tutustui kansallissosialismiin ja teki yhteistyötä mm. Suomalaissosialistisen Työväenpuolueen kanssa. Jatkosodan päätyttyä hän joutui natsiyhteyksien vuoksi eräiden muiden kanssa sisäministeri Kaarlo Henrik Hillilän (s. 27.5.1902 Oulu ja k. 14.5.1965 Helsinki) määräyksestä maansisäiseen karkotukseen maaseudulle. 

Sisäministeri Kaarlo Hillilä.

Jatkosodan alkuvaiheessa Hans Kalm toimi heinäkuusta lokakuuhun vuonna 1941 Pieksämäen lähellä sijainneen Naarajärven Sotavankien järjestysleiri n:o 2:n päällikkönä. Lokakuun lopussa 1941 Kalm vapautettiin puolustusvoimien palveluksesta ja hänet lähetettiin maaliskuussa 1942 opintomatkalle Saksaan tutustumaan sodanaikaisiin ravinto- ja terveyshuollon ratkaisumalleihin. Hans Kalm viipyi Saksan matkallaan tammikuuhun 1943 saakka ja palattuaan takaisin Suomeen Hans Kalm asui Sippolan kunnan Kaipaisen kylässä, jossa Kalm piti terveysparantolaa. Jatkosodan jälkeen Hans Kalm pakeni marraskuussa 1944 kalastajaveneellä Raumalta Ruotsiin, sillä hän pelkäsi joutuvansa pidätetyksi epäiltynä Naarajärven vankileirin toimintaan liittyvistä sotarikoksista.

Runoilija Eino Leino.

Vuonna 1946 Hans Kalm siirtyi Ruotsista Yhdysvaltoihin, koska pelkäsi luovuttamistaan Neuvostoliittoon. Oman kertomansa mukaan Hans Kalm toimi Yhdysvalloissa aluelääkärinä Etelä-Carolinen osavaltiossa vuosina 1946-1948 sekä sydäntautien erikoislääkärinä saman osavaltion Aikenissa vuosina 1948-1956. Kalm kertoi itse myös valmistuneensa tuona aikana Meksikossa kirurgiksi sekä saaneensa laillistetun lääkärin oikeudet niin Yhdysvalloissa kuin Meksikossakin. Lisäksi Hans Kalm opiskeli vielä homeopatiaa ja käytti omassa työssään lääkärinä vuodesta 1952 lähtien vain homeopaattisia hoitomenetelmiä.

Erikoislääkäri Timo I. Vasama.

Suomeen palattuaan vuonna 1957 Hans Kalm sai samana vuonna laillistetun lääkärin oikeudet ja pääsi vuonna 1958 myös Suomen Lääkäriliiton jäseneksi. Kalm piti Pyhäjoella yksityislääkärin vastaanottoa vuosina 1958-1960 ja Raumalla vuosina 1960-1969. Hans Kalm hoiti lääkärinvastaanotollaan omia potilaitaan homeopaattisilla lääkkeillä, ravitsemusohjeilla sekä samoin akupunktiolla. Lääkäri Hans Kalmilla oli vuonna 1968 hoidossaan kaksi diabetespotilasta, joista toinen joutui koomaan ja vammautui pysyvästi sen jälkeen, kun Hans Kalm oli antamiensa homeopaattisten lääkkeiden ohella vähentänyt potilaiden insuliiniannosta ja lopulta poistanut insuliinin kokonaan. Lääkintöhallitus kielsi tämän seurauksena tammikuussa 1969 Hans Kalmilta potilaiden vastaanoton ja reseptien määräämisen ja korkein hallinto-oikeus vahvisti valitusten jälkeen vuonna 1974 Hans Kalmin lääkärinoikeuksien peruuttamisen. Lääkärinoikeuksien pidättämiseen vaikutti paljon myös se, että Hans Kalmin Yhdysvalloissa suorittamiin lääketieteen opintoihin liittyi epäselvyyksiä. Mid-West Medical College, josta Hans Kalm oli saanut tohtorin diplomin vuonna 1933 ei nimittäin kuulunut Yhdysvaltain lääkäriliiton hyväksymiin lääketieteellisten yliopistojen luetteloon.

Hammaslääkäri Olga Kalm.

Hans Kalm oli 1960- ja 1970-luvuilla kirjeenvaihdossa Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan, erikoislääkäri Timo I. Vasaman (s. 15.5.1936 Helsinki) kanssa, joka on vuodesta 1966 lähtien asunut Karkkilassa. Timo Vasama on tunnettu ateisti, joka on ollut 21 vuotta vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja ja 15 vuotta liiton lehden päätoimittaja. Helsingin vapaa-ajattelijain yhdistyksessä Vasama ehti olla varapuheenjohtajana kuusi vuotta ja Karkkilan yhdistyksessä puheenjohtajana peräti 20 vuotta. Hans Kalm liittyi myös Vapaa-ajattelijain Liiton jäseneksi ja tuki rahalahjoituksin Vapaa Ajattelija-lehden ilmestymistä. Vuonna 1975 vaimonsa Olga Kalmin kuoleman – kuollut 11.2.1975 Raumalla - jälkeen Hans Kalm muutti Raumalta Jyväskylään poikansa, filosofian lisenssiaatti Henry Kalmin (1928-1985) perheen luokse. Jyväskylässä asuessaan Hans Kalm kirjoitti vielä vuosina 1978-1979 artikkeleita, jotka käsittelivät ravitsemusta. Artikkelit ilmestyivät Suomen Maaseudun Puolueen pää-äänenkannattajan, Suomen Uutiset-sanomalehdehdessä otsikolla ”Terveyttä ruoasta”. Hans Kalm kuoli 91 vuoden iässä Jyväskylässä 1.2.1981. Hänet on haudattu Jyväskylän Mäntykankaan hautausmaalle.

Hans Kalm.

 

Virolainen Hans Kalm (s. 21.4.1889 Kotsama ja k. 1.2.1981 Jyväskylä) oli sotilas, joka toimi Suomen sisällissodan aikana sotilastehtävissä myös Suomessa. Hans Kalm toimi vielä myöhemmin Suomessa ja Yhdysvalloissa lääkärinä. Kalmin esi-isät vetäytyivät sukutarinan mukaan 1600-luvulla ruttoepidemian vuoksi muinaiseen kalmistosaareen. Näin eristäytyminen suojasi heidät ruttotartunnalta ja suvun kantaisä otti nimekseen Kalm pakopaikkansa muistoksi. Viron kielessä kalm-sana tarkoittaa hautaa tai kalmistoa. Hans Kalmin vanhemmat olivat Jüri Kalm ja Anu Kalm, omaa sukua Kobbil. Vanhemmat olivat maanviljelijäsukua ja asuivat Viljandin maakunnassa. Hans Kalmin syntymäkoti oli Kõon kunnan Kotsaman kylässä.

Hans Kalmin koulunkäynti oli hajanaista; hän sai opetusta alkuun kotikuntansa pitäjäkoulussa (kansakoulu), sitten maakuntakoulussa Paidessa, josta Kalm valmistui vuonna 1909. Virossa Hans Kalm kävi vielä lukiota ja merikoulua, jonka jälkeen hän siirtyi Suomeen. Hans Kalm opiskeli nuorukaisena maataloutta Suomessa; maamieskoulua Sääksmäen Päivölässä ja Mustialan maanviljelysopistossa ennen ensimmäistä maailmansotaa vuosina 1911-1914. Kalm sai maatalousteknikon tutkinnon suoritettua Mustialassa vuonna 1914.

Hans Kalm kutsuttiin asepalvelukseen Venäjälle heinäkuussa 1914. Oranienbaumin sotakoulussa Kalm yleni vänrikkiin saakka. Komennukset johdattivat häntä Kronstadtiin, Hatsinaan ja lopulta rintamalle, ensin esikuntatehtäviin ja sittemmin komppaniapäälliköksi. Hans Kalm toimi mm. Riianlahden rintamalla ja vastapuolella sotivat hänen tulevat aseveljensä, suomalaiset Jääkäripataljoona 27:n jääkärit. Loppukesään 1917 saakka Hans Kalm palveli Venäjän armeijassa, mutta sitten hän karkasi rykmentistään vallankumousaatteen levitessä armeijan yksiköissä. Venäjän armeijassa Hans Kalm ennätti saavuttaa kapteenin sotilasarvon. Kalm palasi kotiseudulleen Viroon ja yritti muodostaa virolaista armeijaa sinne; hänet nimitettiinkin pataljoonankomentajaksi tähän armeijaan. Hän kuitenkin riitaantui osassa Viroa valtaan päässeen bolsevikkihallinnon kanssa. Bolsevikit näkivät Hans Kalmin niin suureksi uhkaksi, että polttivat hänen kotitalonsa. Kotitalonsa polton vuoksi Hans Kalm kantoi lopun ikäänsä katkeruutta. Hans Kalm kosti kotitalonsa polttajille, mutta joutui sen vuoksi pakenemaan Virosta Suomeen joulukuussa 1917.

Pataljoonankomentaja Hans Kalm.

Hans Kalm hankkiutui Suomessa opiskeluaikaisten ystäviensä pariin. Suomessa Kalmista tuli Lapin ja Pohjois-Suomen asutuskomitean työntekijä, joka todellisuudessa tarkoitti tulevan sisällissodan valkoisen puolen sotilaskouluttajana toimimista. Tätä tehtävää hän hoiti salanimellä Jussi Kontio. Hans Kalmin sotilasjoukko muodostui hänen ammattialansa mukaan. Joukon rungon muodostivat Ähtärissä toimineen Tuomarniemen metsänvartijakoulun ja Lammilla toimineen Evon metsänvartijakoulun opiskelijat, joita Hans Kalm koulutti yhdessä Lauri ”Tahko” Pihkalan (vuoteen 1906 Gummerus, s. 5.1.1888 Pihtipudas ja k. 20.5.1981 Helsinki) ja Niilo Viktor Hersalon (vuoteen 1935 Sigell, s. 14.3.1895 Hollola ja k. 13.2.1979 Hollola) kanssa. Hans Kalmin vapaaehtoisista sotilaista muodostettiin helmikuun 1918 lopulla Kalmin komentama pataljoona valkoisten Pohjois-Hämeen rykmenttiin.

Kenraali Ernst Berthold Löfström.

Hans Kalm operoi joukkojensa kanssa Kuhmoisissa sisällissodan alkupuolella. Kalmin joukot pakottivat punaiset vetäytymään Kuhmalahden Vehkajärveltä 26.2.1918 ja 10.3.1918 Kalm pysäytti joukkoineen panaisten etenemisen Kuhmoisten taistelussa. Hans Kalmin joukot aiheuttivat molemmissa taisteluissa punaisille suuret tappiot teloittamalla antautuneita ja haavoittuneita punaisia. Kalmin joukot saivat punaisilta liikanimen ”Kuhmoisten pirut” 10.3.1918 taistelujen jälkeen surmattuaan 11 haavoittunutta ja kaksi miespuolista sanitääriä Hermoisten sairashuoneella. Hans Kalmin pataljoona valtasi 25.3.1918 Padasjoen, minkä jälkeen Hans Kalm alkoi suunnitella hyökkäyksen jatkamista etelään.

Kenraalimajuri Harald Ossian Hjalmarson.

Hans Kalm toimi hyvin usein omavaltaisesti ja rikkoi esimiestensä hänelle antamia käskyjä, koska hän pelkäsi heidän juonittelevan Kalmia vastaan riistääkseen häneltä kunnian voitoista. Hans Kalm lähti huhtikuun puolivälissä etenemään alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Päijänteen itärantaa pitkin Lahtea kohti, vaikka oli saanut kenraali Ernst Berthold Löfströmiltä (s. 31.5.1865 Pälli, Viipurin maalaiskunta ja k. 5.1.1937 Helsinki) ja kenraalimajuri Harald Ossian Hjalmarsonilta (s. 14.7.1868 Tukholma ja k. 15.12.1919 Uppsala) ja jalkaväenkenraali Paul Martin Wetzeriltä (s. 7.8.1868 Pfronten, Baijeri ja k. 29.9.1954 Helsinki) monia käskyjä siirtää joukkonsa ensin Elisenvaaraan Karjalankannakselle ja sitten Orivedelle. Hans Kalm jatkoi joukkoineen kuitenkin Asikkalaan, jossa hän joukkoineen löi punaiset 17.4.1918 Anianpellossa ja valtasi sitten Vääksyn. Kalm sai tuolloin itseltään ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimilta (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) käskyn kääntyä Vierumäen suuntaan iskeäkseen joukkoineen Heinolassa olleiden punaisten selustaan. Hans Kalm lähetti tuolloin pääosan pataljoonastaan Vierumäelle, mutta hän jatkoi itse käskyä uhmaten yhden komppaniansa kanssa marssia Lahtea kohti. Tämä Kalmin joukko saapui 20.4.1918 Lahteen, jonka Loviisasta saapunut osasto Brandensteinin saksalaiset olivat vallanneet punaisilta saman päivän aamuna. Hans Kalmin komppaniasta tuli näin ensimmäiset valkoiset, jotka saivat kosketuksen Suomen etelärannikolta maihinnousseisiin saksalaisiin. He jakoivat näin punaisen Suomen kahtia.

Jalkaväenkenraali Paul Martin Wetzer.

Pienen saksalaisjoukon tilanne Lahdessa oli hyvin tukala, joten Hans Kalmin pataljoona alistettiin 25.4.1918 muutamaksi päiväksi saksalaisten komentajalle, eversti Otto von Brandensteinille Lahden puolustamista varten. Sen jälkeenkin Kalmin pataljoona osallistui vielä 29.-30.4.1918 taisteluihin Hollolan Uskilassa ja Hatsinassa. Hans Kalmin katsottiin sodan viimeisen kahden viikon aikana rikkoneen kokonaan tai osittain 22:sta saamastaan 23:sta käskystä. Hans Kalmin pataljoona vastasi taistelujen päätyttyä Lahden suurella vankileirillä vartioinnista, mutta Kalmin joukot siirrettiin jo toukokuun lopulla Hämeenlinnaan. Siellä Hans Kalmin vastustuksesta huolimatta hänen pataljoona hajotettiin hyvin pian tämän jälkeen. Hans Kalm erosi Suomen armeijasta heinäkuussa 1918, jolloin hän sai ylennyksen everstiluutnantiksi. Samana vuonna hänet ylennettiin vielä everstiksi. Vuonna 1918 Hans Kalm sai Suomen kansalaisuuden.

Kansakoulunopettaja Martti Pihlaja.

Hans Kalmia kuvailtiin miestensä ihailemaksi upseeriksi, josta jotkut innostuivat jopa kirjoittaa runosäkeitä. Henkisen sodankäynnin erinomaisesti hallinneen Hans Kalmin apuna propagandan kehittelyssä toimi kansakoulunopettaja Martti Aleksander Pihkala (vuoteen 1906 saakka Gummerus, s. 18.1.1882 Pihtipudas ja k. 10.6.1966 Helsinki). Propagandan toteuttamisesta käytännössä vastasi lähinnä Lauri Pihkala, joka laati Kalmin nimissä punaisille osoitetutu tiedonannot. Psykologiseen sodankäyntiin kuuluivat samoin partioitten iskut, joilla pyrittiin pakottamaan punaiset jatkuvaan varuilla oloon.

Hans Kalmin pataljoonaa on syytetty vuoden 1918 sotarikoksista. Syytösten joukossa on mm. punaisten kenttäsairaalan tuhoaminen Kuhmoisten Harmoisten kylässä. Hennalan vankileirillä teloitettiin yli 600 punavankia. Ainakaan Kuhmoisten Harmoisten kylässä olleen punaisten kenttäsairaalan tuhoamiseen 10.3.1918 Kalm ei henkilökohtaisesti osallistunut, sillä hän johti tuolloin valkoisten puolustusta Kuhmoisten kirkonkylässä Jämsän suuntaan hyökkääviä punaisia vastaan. Lahden Hennalan varuskunnassa toiminut vankileirillä Hans Kalm toimi leirin vartiosotilaiden esimiehenä ja kenttäoikeuden tuomarina. Vankileirin virallinen nimi oli Lahden Sotavankila, mutta 15.9.1918 leiri muuttui Vankeinhoitolaitoksen alaiseksi Lahden Pakkotyölaitokseksi. Lahden Hennalassa oli vangittuna noin 13 000 punaista vankia. Tietokirjailija ja tutkija Tauno Tukkisen suorittamien tutkimusten mukaan Hennalassa teloitetuista noin 200 oli yleensä alaikäisiä naisia. Tukkinen ei löytänyt näyttöä siitä, että nämä ammutut naiset olisivat syyllistyneet muuhun rikokseen kuin siihen, että tarttuivat aseisiin. Lahdessa kirjattiin Marjo Liukkosen lisenssiaatintyön mukaan pidätyskorttit yli 2 200 naisesta ja 289 alle 15-vuotiaasta lapsesta. Saman tutkimuksen mukaan Lahdessa teloitettiin ampumalla 218 naista, joista nuorin oli 14-vuotias, ilman oikeudenkäyntiä ja myös lapsista monet kuolivat Hennalan vankileirillä.

Hennalan vankileiri Lahdessa.

Hennalan vankileirillä oli huomattavasti enemmän vankeja, kuin mitä kasarmialueelle olisi siedettävästi mahtunut ja siksi sen huolto oli lähes mahdotonta. Päivittäinen ruoka-annos koostui suolasilakan puolikkaasta ja pienestä leivänpalasta. Vankien kerrottiin kuorineen alueella kasvaneita koivuja saadakseen nilaa syötäväksi. Osa vangeista teki työtä ja he saivat suuremman ruoka-annoksen. Vankileirillä toimi myös valtiorikosoikeus, joka jakoi summittaisesti ankaria tuomioita usein pelkkien kuulopuheiden perusteella. Teloitettujen lisäksi Hennalassa kuoli vankeja myös nälkään sekä erilaisiin kulkutauteihin, mutta heitä surmattiin myös ilman oikeudenkäyntiä.