Etelä-Amerikassa Chilestä Guetemalaan saakka kokapensaiden lehtiä on pureskeltu jo yli 4 000 vuoden ajan. Koka oli näissä olosuhteissa itseasiassa ensimmäisiä kasveja, joita Pohjois- ja Etelä-Amerikan kansat myös kasvattivat viljelyksillään. Unescon maailmanperintökohde, inkojen aloittaneen noin vuonna 1420 rakentamisen 2 430 metrin korkeuteen Andien harjanteelle Perussa noussut inkakaupunki, Machu Picchun, Urubambajoen laaksossa. Machu Picchu sijaitsee varsin lähellä Inkavaltakunnan pääkaupunkia, Cuscoa. Kaupungissa oli noin 200 rakennusta, esimerkiksi temppeleitä, hallitsijanpalatsi, varastoja sekä asuintaloja. Vuorenrinteille rakennettiin viljelypengermiä. Machu Picchussa asui noin 750 asukasta. Jo kaupungin suunnittelijat sekä rakentajat pureskelivat siis kokanlehtiä ahkerasti.

Machu Picchu Andien harjanteella Perussa.

1600-luvulla eurooppalaiset tutkimusmatkailijat Uudesta maailmasta kotiutuessaan toivat mukanaan koko joukon melko mietoja psykoaktiivisia aineksia. Näitä olivat esimerkiksi kahvi, suklaa ja tupakka sekä myös kokanlehdet mielihyvää tuottamaan. Etelä-Amerikan valloittajat eivät varsinkaan aluksi ymmärtäneet eivätkä ainakaan mieltyneet alkuasukkaiden suorittamaan kokalehtien pureksimiseen. Katoliset lähetyssaarnaajat oivalsivat varsin pian kuitenkin, että tämä kokalehtien märehtiminen oli myös este alkuasukkaiden käännyttämiselle kristinuskoon, koska kokalehdet olivat alkuasukkaille myös uskonnollinen tapa. Perussa kokaviljely muodostui pian varsinkin siirtokuntien keskeiseksi toiminnaksi. Useat espanjalaiset siirtolaiset maksoivat palkat työläisilleen kokanlehdillä. Meksikossa San Luis Potosin kaivoskaupunki tuotti kokaa kaksi kertaa niin paljon kuin ruoan ja vaatteiden tuotanto. Ensimmäiset espanjalaiset retkikunnat saapuivat tänne jo vuonna 1518 ja retkikuntia johtivat Juan de Grijalva ja Alfonso Álvarez de Pineda.

Näin kokanviljely vähitellen kaupallistui ja kokaa käytettiin myös riiston välineenä suhteessa paikalliseen työvoimaan. Katolisten kreoliomistajien häikäilemätön intiaaniväestön kohtelu aiheutti tilanteen, joka synnytti mantereen ensimmäiset huumekauppiaat alueelle. Vielä hyvän matkaa 1900-luvun puolelle saakka Andien maanomistajat kuittasivat paikallisille työläisilleen maksetut palkat kokanlehdillä; tämä johti pahoihin aliravitsemustilanteisiin ja syntyi myös uusia teorioita huumeriippuvuudesta. Kolumbian hallitus rajoitti vuoden 1938 jälkeen kokalehtien myymistä apteekeille. Työläisten palkkojen maksaminen kokalehdillä samoin kuin kokalehtien kasvattaminen ja levittäminen tehtiin laittomaksi vuonna 1947. Vuonna 1952 YK kielsi tuhansia vuosia kestäneen perinteisen tavan taistellakseen huumeriippuvuutta vastaan.

Vasta vuonna 1988 YK kumosi tämän kiellon, kun huumausaineita käsitteleviä sopimuksia muokattiin uusiksi ja tässä yhteydessä sallittiin rajoitetusti sellaisten perinteisten psyykeen vaikuttavien aineiden kuin oopiumin ja kokan käyttö. Vuonna 2007 entinen Kolumbian hallituksen edustaja YK:n huumeiden ja rikollisuuden vastaisessa toimistossa, Sando Calvani kirjoitti näin: ”Nykyään on riittävästi empiiristä ja tieteellistä todistusaineistoa osoittamaan, että enää ei ole järkevää pitää kokanlehtiä vaarallisena huumeena tai psyykeen vaikuttavana aineena tai nähdä kokateen juomista todisteena ”huumeriippuvuudesta”.

Noin kahdeksan miljoonaa ihmistä jauhaa suussaan kokaa Andien alueella, ja tämä käytännössä tarkoittaa, että Latinalaisessa Amerikassa on enemmän kokanpureksijoita, kuin Pohjois-Amerikassa kokaiininkäyttäjiä. Vain noin puoli prosenttia kokalehden kemiallisesta koostumuksesta on itse kokaiinia. Kokanpureskelijat Andeilla käyttävät arviolta noin 30 grammaa kokanlehtiä päivässä, josta määrästä tulee noin 150 milligrammaa kokaiinia päivässä eli noin yhden tavallisen kokaiiniviivan verran. Jos esimerkiksi ruiskutat suoraan suoneesi kofeiinia, sen fyysiset vaikutukset ovat ratkaisevasti erilaisia kuin jos joisit monia kahvikupillisia kahvia päivän mittaan. Yhdysvaltojen suurlähetystö ohjeistaa matkailijoita Bolivian pääkaupungissa, La Pazissa, että nämä nauttisivat kokateetä, kunnes kulkija tottuu oleskelemaan lähes neljän kilometrin korkeudessa.

Benjamin Franklin.

Vielä noin sata vuotta sitten hyvin suosittuna psykoaktiivisena aineena käytettiin Atlantin molemmilla puolilla oopiumia. Kivun lievitykseen oopiumia käytettiin hyvin yleisesti Amerikan uudisasukkaiden joukossa. Munuaiskivien aiheuttamaan kipuun mm. keksijä, kirjailija, diplomaatti, tiedemies ja filantrooppi Benjamin Franklin (s. 17.1.1706 ja k. 17.4.1790) nautti viimeisinä elinvuosinaan säännöllisesti laudanumia eli alkoholiin uutettua oopiumia. Laudanum kehitettiin Sveitsissä 1500-luvulla kipulääkkeeksi. Laudanumin varsinainen kulta-aika oli kuitenkin viktoriaanisessa Englannissa 1800-luvulla, jolloin siitä muodostui eräänlainen työväenluokan huume; laudanumia sai kuka hyvänsä ostaa apteekista ja se oli halvempaa kuin pullo halpaa viiniä. 1900-luvulla morfiini syrjäytti laudanumin lääketieteellisessä käytössä ja yhdessä heroiinin kanssa myös päihdekäytössä.

Sekä amerikkalaiset että eurooppalaiset olivat hyvin halukkaita oppimaan uusia ”tuulia”. Teollisuus lähti 1800-luvun lopulla voimakkaaseen nousuun markkinoiden vetäessä hyvin. Varsinkin ajatustyöläiset kaipasivat työssä jaksamiseen piristysaineita; 1880-lukua ennen oli vain yksi piriste käytössä, kofeiini. Kokaiinille oli siis olemassa suorastaan tilaus. Aine ilmestyi markkinoille kahdessa muodossa: reseptilääkkeenä ja patentoituina valmisteina. Ruokatavaraliikkeistä sai patentoituja valmisteita, jotka sisälsivät kokanlehtiuutetta. Kokalehtiuutteen määrä tuotteessa myös usein myös unohdettiin ilmoittaa. Näistä tuotteista useimmat olivat ns. terveysjuomia, joissa kokanlehtiuutetta oli yleensä varsin pieniä määriä. Miedot kokaiiniliukset sekä kokauutteet nousivat hyvin pian valtavan suosituiksi piristysaineina. Tilannetta voisi hieman verrata nykyisiin energiajuomiin ja espressoihin.

Reseptilääkkeitä valmistivat sellaiset yhtiöt, kuten saksalainen Merck ja yhdysvaltalainen Parke-Davis sekä Burroughs Wellcome. Nämä lääkeyhtiöt ilmoittivat tuotteissaan käytetyn kokaiinimäärän selvästi. Muun muassa näiden lääkeyhtiöiden ansiosta kokaiinista muodostui 1800-luvun loppupuolen lääketieteellinen menestystarina. Yhdysvalloissa puhdas kokaiini maksoi vuonna 1900 vain 25 senttiä grammalta; kokaiini oli Yhdysvalloissa viiden myydyimmän lääkkeen joukossa. Kokaiinia oli esimerkiksi miltei kaikissa hammassärkypastilleissa ja peräpukamalaastareissa, voiteissa, höyryhengityslaitteissa sekä sikareissa. Lääkevalmistajat mainostivat kokaiinia lääkkeeksi ruoansulatusvaivoihin, liiallisen ruokahalun hillintään, lasten ujouteen hoidoksi sekä yleislääkkeeksi monille sairaille ja uupuneille. Lääkeyhtiö Parke-Davis ylisti kokaiinin ansioksi ”voi korvata ruoan, muuttaa pelkurin rohkeaksi ja hiljaisen puheliaaksi ja estää kärsivää tuntemasta kipua”. 1890-luvulla tarjottiin Sears Roebuckin myyntiluettelossa puolentoista dollarin edullisella hinnalla Parke-Davisin kätevää kokaiinipakkausta, jonka mukana toimitettiin injektioruisku.

Eri puolilla maailmaa apteekit myivät vuonna 1900 kaikkiaan seitsemääkymmentätuhatta tuotetta, jotka sisälsivät jotakin psykoaktiivista raaka-ainetta. Apteekeista pystyi Yhdysvalloissa saamaan vuoteen 1907 asti käytännössä aivan mitä tahansa huumausainetta vapaasti. Kauppa oli siihen asti täysin laillista ja säätelemätöntä; myöskään myyntilisenssejä ei kysytty. Tässä vaiheessa kokanlehtien kysyntä kasvoi valtavasti. Peru oli tuolloin maailman suurin kokalehtivalmisteiden tuottaja. Pelkästään vuonna 1900 kokalehtienkasvattajat veivät Perusta kymmenen tonnia ulos kokaiinia. Nykyisin arvioidaan Perun, Kolumbian ja Bolivian vievän yhdessä noin tuhat tonnia kokaiinia vuodessa.

Tutkijat ja psykologit ovat kehittäneet toistakymmentä addiktioteoriaa, joita on sittemmin tutkittu lisää ja osasta on kehitelty myös erilaisia addiktioiden hoitomenetelmiä. Yksi näkökulma on ollut etsiä addiktiolle selitystä persoonallisuuden rakenteesta. Voisiko olla olemassa niin kutsuttu addiktiivinen persoonallisuus, jollaisella ominaisuudella varustettu ihminen on muita auliimpi kehittämään itselleen riippuvuuksia? Tämän persoonallisuusselityksen kylkeen istuu sopivasti teoria, joka katsoo addiktioissa olevan kyse tunteista sekä epämiellyttävien mielentilojen itselääkityksestä. Klassisen addiktion sairausmallin mukaan muutokset addiktin aivoissa johtavat lopulta itsekontrollin menettämiseen. Geneettisestä alttiudesta etsitään voimakkaasti myös syitä addiktoitumiseen. Nämä selitykset limittyvät osittain päällekkäisiksi tai niitä pidetään selityksinä toisiaan täydentävinä.

Teoria ”kohtuuttomista himoista” – excessive appetites – jota englantilainen psykologi Jim Orford tutkii addiktiivista käytöstä sairauden sijaan vahvana psykologisena kiinnittymisenä tietynlaisiin toimintoihin. Kohtuuttomuus syntyy monimutkaisesta itsekeskeisyyden ja tarpeentyydytyksen vyyhdistä. Tutkija Orfordin mukaan addiktoitumista tulisi selittää yksilön koko elämänkaaren taustaa vasten sekä myös suhteessa vallitseviin yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin normeihin ja kulloisiin kulttuurisiin taustatekijöihin. Psyyke on riippuvaisella jatkuvassa vuoropuhelussa ympäristön kanssa ja ongelmat tässä dialogissa saattavat johtaa addiktoitumiseen.

 

Ympärillämme on jo kauan aikaa esiintynyt ihmisiä, jotka ovat addiktoituneet mitä erilaisimpiin koukuttaviin aineisiin. Yhteiskuntamme on koittanut monin eri tavoin rajoittaa näitä riippuvuuksia, sillä yleensä nämä riippuvuudet aiheuttavat sangen monia ei toivottuja seurauksia väestölle. Muun muassa tutkijat ovat osoittaneet, että rajoittamalla alkoholin saatavuutta sekä näkyvyyttä, ja alkoholin myyntihintoja säätämällä voidaan vaikuttaa väestön alkoholiongelmien määrään. Aivan samoin on asiain laita tupakkariippuvuuden suhteen. Ainakin jossakin määrin yhteiskuntapolitiikalla voidaan vaikuttaa riippuvuusongelmien esiintymiseen ja eri riippuvuuksista johtuviin taloudellisiin, terveydellisiin sekä sosiaalisiin kustannusten määrään. Siten voidaankin sanoa, että riippuvuusongelmat eivät ole yhteiskunnan näkökulmasta katsoen mitenkään yhdentekeviä asioita.

Suomessa arvioidaan olevan noin 40 000 rahapeleistä riippuvaista ihmistä. Suuren voiton saamista rahapeleistä – varsinkin peliuran alkuvaiheessa - pidetään yleisesti hyvin suurena riskinä peliaddiktiolle. Rahapelaaminen ja digitaalinen viihdepelaaminen voivat olla toiminnallisesti välitöntä tyydytystä aiheuttavia toimintoja, joihin ei liity minkään kemiallisen aineen nauttimista. Toiminnalliset riippuvuudet palvelevat muiden riippuvuuksien tavoin monenlaisia tarpeita, kuten esimerkiksi tarvetta turvallisuudentunteeseen, seikkailuun, jännitykseen tai sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Firenzen seudulla sijaitsevassa kylässä syntynyt italialainen tutkimusmatkailija, Americo Vespucci (s. 9.3.1454 ja k. 22.2.1512), teki vuosina 1497-1504 monia matkoja Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Ennen tutkimusmatkailijaksi ryhtymistään Vespucci opiskeli luonnontiedettä ja työskenteli Medicin suvun omistamissa yrityksissä. Vuosina 1501-1502 hän löysi Etelä-Amerikan, vaikka tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus (s. 1451 Genova ja k. 20.5.1506 Valladolid) oli saapunut mantereelle Venezuelan alueella jo vuonna 1498 ja Kristoffer Kolumbus oletti purjehtineensa Intiaan. Americo Vespucci kävi etelämpänä kuin Kristoffer Kolumbus ja siten hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka ylitti päiväntasaajan Etelä-Amerikan mantereella. Vespucci kävi Amazonjoella ja Trinidanin saarella asti. Americo Vespucci kirjasi omaan päiväkirjaansa Venezuelan rannikolla vuonna 1499 seuraavaa:

”Havaitsimme saaren, joka sijaitsi noin 50 kilometrin päässä rannikolta. Päätimme käydä katsomassa oliko se asuttu. Löysimme sieltä eläimellisimmät ja rumimmat ihmiset, mitä koskaan olemme kohdanneet: he olivat hyvin rumia niin kasvoiltaan kuin tavoiltaankin. Kaikilla oli posket pullollaan vihreitä yrttejä, joita he eläinten lailla märehtivät lakkaamatta, niin että puhuminen oli heille hyvin vaikeaa. Kaikilla roikkui kaulasta kaksi kalebassia, joista toinen oli täynnä noita yrttejä ja toisessa oli valkoista jauhetta, joka oli kuin jauhemaista laastia. He painoivat tikun jauheeseen ja laittoivat sen sitten suuhunsa lisätäkseen jauhetta pureksimiinsa yrtteihin. Tätä he toistivat hyvin usein. Olimme tästä kovin ihmeissämme emmekä ymmärtäneet, mihin tällainen tapa perustui.”

Nämä saaren alkuasukkaiden pureskelemat Americo Vespuccin näkemät vihreät lehdet olivat kokapensaiden (Erythroxylum) lehtiä. Ne kuuluvat Erythroxylaceae-heimoon kuuluvaan kasvisukuun, johon kuuluu noin 260 lajia. Ainoastaan kaksi kokalehtilajia, Erythroxylum coca ja Erythroxylum novogranatense sisältävät tarpeeksi kokaiinia, jotta niitä kannattaa viljellä päihdetuotantoa varten. Kokapensaat voivat kasvaa kolmimetriä korkeiksi ja ne viihtyvät sekä kosteilla että kuivilla alueilla noin 500-1500 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Merkittävin osa kokalehdistä kasva joko kokapensaina tai pieninä puina Etelä-Amerikan viidakoissa tai niityillä. Erityisen hyvin kokapensaat kasvavat Andien itäosissa ja Amazonin alueella. Kokapensaiden lehdet ovat soikeita ja tumman- tai kellertävänvihreitä, kukat taas ovat kellertävänvalkoisia ja hyvin mitäänsanomattoman näköisiä. Tiheän kasvillisuuden seasta kokakasveja on usein hyvin vaikea erottaa. Kokalajeista useimmat kasvavat Keski- ja Etelä-Brasiliassa.

Kidemäinen alkaloidi (kasviemäs), kokaiini, uutetaan kokapensaista. Kokaiinia on käytetty paikallispuudutusaineena. Myös päihteenä kokaiinia käytetään, sillä se stimuloi voimakkaasti keskushermostoa. Kokaiini piristää sekä vie näläntunnetta ja antaa euforisen hyvänolontunteen. Kokaiinialkaloidin lisäksi kokapensaan lehdissä on runsaasti vitamiineja ja proteiineja. Samoin kokaiini aiheuttaa voimakasta riippuvuutta. Kokaiinin käyttö, hallussapito ja myynti on useimmissa maissa – lääkevalmisteita lukuun ottamatta – täysin kielletty. Kokaiinin on todettu vaurioittavan sydäntä ja sen käyttö voi aiheuttaa sydäninfarktin.

Alkuun espanjalaiset valloittajat eivät uskoneet Etelä-Amerikassa kokapensaan lehtien virkistävään vaikutukseen. Melko pian espanjalaiset kuitenkin ymmärsivät sekä havaitsivat kokalehtien vaikutuksen itse ja sallivat kokalehtien kaupan vapaasti. Kokalehtisatoja myös verotettiin espanjalaisten toimesta 10 prosentilla. Varsinkin katoliselle kirkolle verottamalla kerätyt verorahat olivat hyvin tärkeä tulonlähde.

Saksalainen kemisti, Friedrich Georg Carl Gaedcke (s. 5.6.1828 ja k. 19.9.1890) uutti kokaiinia ensimmäisen kerran vuonna 1855. Gaedcke nimesi alkaloidin ”eytroksiliiniksi” ja julkaisi aineesta kuvauksensa Archiv der Pharmazie-lehdessä artikkelin: Ueber das Erythroxylin, dargestellt aus den Blättern des in Südamerika cultivirten Strauches Erythroxylon Coca Lam. Friedrich Gaedcke opiskeli Rostockissa vuosina 1850-1851 ja työskenteli sen jälkeen Rostockissa apteekissa. Hän sai haltuunsa vuonna 1856 Dömitzin apteekin, jota hän ennätti hoitaa 34 vuotta.

Lääkäri Paolo Mantegazza.

Italialainen lääkäri ja neurologi, fysiologi ja antropologi Paolo Mantegazza (s. 31.10.1831 Monza ja k. 28.8.1910 San Terenzo) tutustui Perussa paikallisväestön kokankäyttöön. Mantegazza opiskeli Pisasan ja Milanon yliopistoissa ja hän suoritti tohtorin tutkinnon Paviassa vuonna 1854. Hän matkusti laajasti Euroopassa, Intiassa ja Etelä-Amerikassa hän toimi lääkärinä Argentiinan tasavallassa ja Paraguayssa. Vuonna 1858 hän palasi takaisin Italiaan ja hänet nimitettiin kirurgiksi Milanon sairaalaan sekä yleisen patologian professoriksi Paviaan. Mantegazza nimitettiin vuonna 1870 antropologian professoriksi Firenzen Istituto di Studi Superioriin. Firenzessä hän perusti Italian ensimmäisen antropologian ja etnologian museon ja vielä myöhemmin hän oli mukana perustamassa Italian antropologista seuraa. Palattuaan Etelä-Amerikasta Paolo Mantegazza kokeili itse kokanlehtiä sekä vastikään uutettua kokaiinia; hän kirjoitti näistä omista kokemuksistaan. Lääkäri Mantegazza kuvaili aineiden myönteisiä vaikutuksia ja mainitsi niistä saatavan apua mm. ilmavaivoihin ja hampaiden valkaisuun.

Ranskalainen kemisti Angelo Mariani.

Ranskalainen kemisti Korsikan saarelta, Angelo Mariani (1838-1914) alkoi valmistaa ja myydä Vin Mariani-nimistä viiniä vuonna 1863. Tämä viini oli kokanlehdillä maustettua tonic-viiniä, joka oli Coca-Colan ”esi-isä”. Angelo Marianin kokaviini teki valmistajastaan kovin rikkaan ja kuuluisan miehen. Mariani palkittiin myöhemmin vielä paavi Leo XIII:n arvomitalilla. Angelo Mariani tutustui huolella Mantegazzan kirjoitukseen ja kiinnostui kovasti kokanlehdistä. Viinin etanoli liuotti kokaiinia kokanlehdistä; Vin Marianassa oli kokaiinia noin 7,2 mg/unssi. Vin Marianiin lisättiin kokaiinia, jotta viini voisi kilpailla Yhdysvalloissa samankaltaisten juomavalmisteiden kanssa. Vaikka Italiassa roomalaiskatolinen kirkko vaikutti taiteisiin ja kulttuuriin, oli Mantegazza kuitenkin liberaali ja puolusti daewinismin ideaa antropologiassa. Hän oli vuosina 1865-1876 Monzan varajäsen Italian kaksikamarisessa parlamentissa ja hänet valittiin myöhemmin parlamentin ylähuoneeseen, Italian senaattiin. Hän oli myös hyvin rajujen hyökkäyksien kohteena, sillä hän harjoitti vivisektiota eli eläimille tehtyjä leikkauskokeiluja. Mantegazza kehitteli ”morfologisen ihmisrotujen puun”. Tässä puussa kartoittuu kolme periaatetta: yksi eurooppalainen metakertomus hallitsee kaikkia maailman monia kulttuureja. Ihmiskunnan historia kuvitellaan edistykselliseksi ja eurooppalainen ihminen on edistyksen ja kehityksen huippu. Lopuksi siinä on eri rotujen luokittelu hierarkiseen rakenteeseen. Puussa arjalainen rotu on ylin haara, jota seuraavat polynesialaiset, seemiläiset, japanilaiset ja aina alaspäin siirtämällä alimpaan puunhaaraan, negritosiin.

Kun The Coca-Cola Companyn valmistama hiilihapotettu virvoitusjuoma, Coca-Cola tuli myyntiin Yhdysvalloissa vuonna 1886, se sisälsi huomattavasti vähemmän kokaiinia, kuin Vin Mariani; kokaiinin tarkkaa määrää ei edes pystytty tästä virvoitusjuomasta mittaamaan. Coca-Colan kehitti atlantalainen farmaseutti John Stith Pemberton (s. 8.7.1831 Knoxville, Georgia ja k. 16.8.1888 Atlanta, Georgia) lääkkeen kaltaiseksi piristeeksi. Farmaseutti Pembertonin ensimmäinen kokeilu Coca-Colasta oli ”Pemberton’s French Wine Coca”-kokaviini, joka sisälsi mm. viiniä, kokaa sekä kolapähkinää. Vuonna 1886 Pemberton korvasi viinin alkoholittomalla siirapilla ja näin syntyi virvoitusjuoma Coca-Cola. Coca-Colan tarkka resepti on salaisuus ja juoma sisältää myös kofeiinia. Joko vuonna 1903 tai 1906 kokaiini poistettiin Coca-Colasta, mutta edelleen Coca-Colassa käytetään kokalehtiä, joista kokaiinin kerrotaan poistetun kemiallisesti.

 

Sunnuntaina 9.10.2022 klo 19 oli Tampereen Kamarimusiikkiseuran orkesterin konsertti Finlaysonin kirkossa. Orkesteria johti kapellimestari Miika Jämsä ja konserttiin oli solistiksi saatu kontrabasisti Juha Kleemola.

Englantilainen säveltäjä ja musiikinopettaja John Nicholson Ireland (s. 13.8.1879 ja k. 12.6.1962) opiskeli vuodesta 1893 lähtien Lontoon Royal College of Music’issa pianonsoittoa pedagogi, urkuri ja säveltäjä Frederic Cliffen (s. 2.5.1857 ja k. 19.11.1931) ja urkujensoittoa säveltäjä ja urkuri Sir Walter Parrattin (s. 10.2.1841 ja k. 27.3.1924) ohjauksessa. Huddenrsfieldissä syntynyt urkurin poika, Parratt, oli ihmelapsi, joka soitti jo kymmenvuotiaana Johann Sebastian Bachin The Well Tempered Clavieria ulkoa. John Ireland aloitti sävellysopinnot samassa paikassa vuonna 1897 säveltäjä Sir Charles Villiers Stanfordin (s. 30.9.1852 ja k. 29.3.1924) johdolla. John Ireland sai nimityksen apu-urkuriksi vuonna 1896 Holy Trinity-kirkkoon Lontoossa, joka valmistui vuonna 1890. Myöhemmin John Ireland toimi vuosina 1904-1926 urkurina ja kuoronjohtajana vuonna 1824 valmistuneessa Pyhän Luukkaan kirkossa Chelseassa, Lontoossa.

Bowdonissa syntynyt John Ireland (1810-1894) oli isänsä, toimittaja ja lehtikustantaja Alexander Irelandin nuorin lapsi hänen toisen avioliiton – ensimmäinen vaimo oli kuollut - viidestä lapsesta. Johnin äiti oli 30 vuotta miestään nuorempi, kirjailija Annie Elizabeth Nicholson Ireland, joka kuitenkin kuoli vuonna 1893. Johnin ollessa vain 15-vuotias vuonna 1894 kuoli myös hänen isänsä. Aikalaiset kuvailivat John Irelandin itsekriittiseksi ja itsetutkiskelevaksi mieheksi, jota painoivat ahdistavat muistot surullisesta lapsuudesta.

John Ireland sai opiskeluaikoinaan vaikutteita Ravelin ja Debussyn musiikista sekä Igor Straviskyn ja Bela Bartókin varhaistuotannosta; hänen sävellyksiään on tämän vuoksi kutsuttu ”englantilaiseksi impressionismiksi”, koska hänen sävellyksensä poikkeavat niin selvästi englantilaisesta valtavirrasta. John Ireland alkoi säveltää 1900-luvun alussa lauluja ja kamarimusiikkia. Vuonna 1909 hän voitti Viulusonaatilla nro 1 ensimmäisen palkinnon kansainvälisessä kilpailussa. Hänen Viulusonaatti nro 2 – vielä tunnetumpi kuin ensimmäinen viulusonaatti – valmistui tammikuussa 1917. Kustantaja Winthrop Rogers oli heti valmis julkaisemaan teoksen.

John Ireland opetti vuodesta 1923 alkaen Royal College of Music’issa. Hänen oppilaitaan olivat mm. Richard Anthony Sayer Arnell (s. 15.9.1917 ja k. 10.4.2009), Ernest John Smeed Moeran (s. 31.12.1894 ja k. 1.12.1950) ja Edward Benjamin Britten (s. 22.11.1913 ja k. 4.12.1976). Benjamin Britten myöhemmin luonnehti opettajaansa John Irelandia ”vahvaksi persoonallisuudeksi, mutta heikoksi luonteeksi”. Säveltäjät Alan Bush sekä Geoffrey Bush ovat myöhemmin toimittaneet ja sovittaneet John Irelandin teoksia julkaistaviksi.

Säveltäjä John Ireland eli elämänsä yksin lukuun ottamatta kahta lyhyeksi jäänyttä avioliittoa nuorien oppilaidensa, Dorothy Phillipsin ja Helen Perkinin, kanssa. Vuonna 1947 John Ireland hankki henkilökohtaisen avustajan, rouva Norah Kirkbyn, joka toimi hänen apunaan kuolemaansa asti. John Ireland jäi eläkkeelle vuonna 1953 ja asettui Sussexiin, Rockin kylään asumaan vanhaan tuulimyllyyn. Hän kuoli täällä Rock Millissä 82-vuotiaana sydämen vajaatoimintaan ja hänet on haudattu St. Mary the Virginiin Shipleyssä.

Finlaysonin kirkon sunnuntaisessa konsertissa kuultiin John Irelandin A Downland Suite sai nimensä ja innoituksensa Etelä-Englannin kumpuilevista maisemista (South Downs) ja teos on sävelletty vuonna 1932 puhallinorkesterien Ison-Britannian mestaruuskilpailuihin. John Ireland sovitti myöhemmin osat Elegy ja Minuet jousiorkesterille ja hänen oppilaansa Geoffrey Bush sovitti osat Prelude ja Rondon vuonna 1978.

Juha Kleemola (s. 1983 Tornio) aloitti jo 7-vuotiaana musiikkiopintonsa viulun kanssa, mutta vaihtoi instrumentin parin vuoden päästä kontrabassoksi. Juha Kleemolan opettajina ovat toimineet mm. Hannu Murto, Panu Pärssinen, Michael Wolf ja Janne Saksala. Vuonna 2011 Juha Kleemola valmistui Sibelius-Akatemiasta maisteriksi ja hän on toiminut vuodesta 2009 lähtien Tampere Filharmonian kontrabasistina. Juha Kleemola soittaa mielellään kamarimusiikkia ja käy oppilaille koulussa kertomassa työstään ja esittelemässä soitintaan. Kleemola toimii samoin monissa luottamustehtävissä.

Miika Jämsä valmistui vuonna 1986 Oulun konservatoriosta Lauri Laitisen johdolla sellonsoitonopettajaksi. Pauli Heikkisen johdolla Jämsä suoritti sellonsoiton A-tutkinnon vuonna 1989. Miika Jämsä toimi Oulun kaupunginorkesterissa sellonsoittajana vuosina 1983-1986. Tampere Filharmonian sellonsoittajana Miika Jämsä aloitti vuonna 1986. Joulukuussa 2012 Miika Jämsä soitti Tampereen kamarimusiikkiseura ry:n orkesterin solistina ja tammikuusta 2013 lähtien Miika Jämsä on toiminut orkesterin kapellimestarina. Erityistä mieltymystä Miika Jämsä tuntee varsinkin barokkimusiikkia kohtaan. Miika Jämsä on työskennellyt mm. Heikki Liimolan, Juhani Lamminmäen, Sirkka-Liisa Kaakisen ja Matias Häkkisen kanssa eri produktioissa. Jämsä on soittanut mm. Ylöjärvi-kvartetissa, Soli Deo Gloria-kamariorkesterissa, Tampere Cameratassa, Eduard-kvartetissa ja Tampere Chamber-kamariorkesterissa. Jämsän perheestä on kasvanut useita ammattimuusikoita. Perheyhtye on esiintynyt ahkerasti ja heille myönnettiin Ylöjärven kaupungin kulttuuripalkinto vuonna 2006.

Vuonna 1946 perustettu Tampereen Kamarimusiikkiseura ry sai oman orkesterinsa vuonna 1953, jolloin kapellimestari Eero Kosonen alkoi johtaa orkesteria. Kapellimestari Miika Jämsän edeltäjiä ovat olleet mm. Jorma Panula, Eero Veneskoski, Bela Tanito, Risto Mikkola, Janne Marttila ja Juhani Tepponen. Orkesteri tekee jatkuvasti yhteistyötä eri kuorojen ja solistien kanssa. Seuran orkesteria ja siitä tarpeen mukaan muodostettuja pienyhtyeitä voi tilata erilaisiin tilaisuuksiin.

Carl Philipp Stamitz (kastettu 8.5.1745 ja k. 9.11.1801) oli böömiläisen viulisti ja säveltäjä Johann Wenzel Anton Stamitzin (s. 18.6.1717 ja k. 27.3.1757) vanhin poika. Carl syntyi Mannheimissa ja sai opetusta omalta isältään ja Christian Cannabishilta, isänsä työn jatkajalta Mannheimin orkesterin johtajana. Nuori Carl Stamitz soitti viulistina Mannheimin hoviorkesterissa. Hän alkoi matkustaa viulu- ja alttoviuluvirtuoosina vuonna 1770, eikä koskaan saanut pysyvää kiinnitystä. Hän vieraili menestyksellisesti monissa Euroopan kaupungeissa, kuten Pariisissa ja Lontoossa sekä asui jonkin aikaa Strasbourgissa ja Lontoossa. Hän lopetti matkustamisen vuonna 1794 ja muutti perheensä kanssa Jenaan. Hänen elinolosuhteet kuitenkin heikkenivät Jenassa ja hän velkaantui pahasti sekä joutui perheineen köyhyyteen. Lopulta hän kuoli vuonna 1801.

Carl Stamitz kirjoitti sinfonioita, soitinkonserttoja ja kamarimusiikkia. Kaksi hänen oopperaansa, Der Verliebte Vormund ja Dardanus, ovat kadonneet. Illan konsertissa kuultu Orkesterikvartetto C-duuri, op. 4 nro 1 on alunperin sävelletty jousiorkesterille. Teoksessa on kolme osaa: Allegro assai, Andante di molto ja Poco presto.

Toisena teoksena Finlaysonin konsertissa oli Pjotr Iljitš Tšaikovskin (s. 7.5.1840 Votkinsk ja k. 6.11.1893 Pietari) alunperin pianolle sävelletyn Vuodenajat-teoksen osa, Lokakuu, jonka orkesterisovituksen oli tehnyt A. Visotsky. Sävellyksen tilasi säveltäjältä kustantaja Nikolai Bernard julkaistavaksi kuukausittain hänen aikakauslehdessä nimeltä Nuvellist. Lokakuu-osalle annettiin nimi Syyslaulu, ja sen esitysmerkintä on ”Andante doloroso e molto cantabile”. Siinä melodian mestari Tšaikovski tavoittaa syksyn haikean ja alakuloisen tunnelman hienolla tavalla.

Ruotsalainen säveltäjä ja kapellimestari Lars-Erik Vilner Larsson (s. 15.5.1908 Åkarp ja k. 27.12.1986 Helsinborg). Larsson opiskeli Wienissä Alban Maria Johannes Bergin (s. 9.2.1885 Wien ja k. 24.12.1935 Wien) ohjauksessa. Larsson opetti sävellystä Tukholman kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa vuosina 1947-1959. Larsson toimi myös musiikkiarvostelijana sekä kapellimestarina. Hänen sävellystuotantoonsa kuuluu mm. kolme sinfoniaa sekä 12 concertinoa eri soolosoittimille. Niissä solisti saa taituroida, kun taas orkesteriosuudet Larsson teki kaikentasoisia orkestereita silmällä pitäen. Konsertissa kuultiin Larssonin Concertino kontrabassolle ja jousiorkesterille, op. 45 nro 11; teoksen osat ovat Ballad, Arioso ja Finale.

Matthias Otto eli Max Raabe.

Tämä frakkiasussa kuvassa lymyilevä herra on baritonilaulaja Max Raabe, oikealta nimeltään Matthias Otto (s. 12.12.1962 Lünen), joka vuonna 1985 oli perustamassa yhtyettä Max Raabe & Palast Orchester Berliinissä. Hän on aina laulanut, milloin nuorisokuorossa, Kanttoreissa tai polkupyörällä. Torstaina 6.10.2022 Max Raabe & Palast Orchester vierailivat Tampereella Tampere-talon suuressa salissa konsertoimassa klo 19. Konsertin alku hieman myöhästyi teknisten ongelmien vuoksi, mutta paikalla oleva yleisö jaksoi kiltisti odottaa esityksen alkua.

Matthias Otto opiskeli Berliinin taideyliopistossa musiikkia ja hän suuntautui baritonilaulajaksi. Pienillä esiintymiskeikoilla hän rahoitti musiikkiopintojaan Berliinissä. Hän oli kiinnostunut 1920- ja 1930-lukujen saksalaisesta tanssi- ja elokuvamusiikin äänimaailmasta. Yhdessä hänen kanssaan toistakymmentä musiikinopiskelijaa Berliinissä perustivat vuonna 1985 tämän mainion orkesterin, joka alkujaan käytti Matthiaksen kirpputoreilta löytämiä bändisovituksia. Orkesteri harjoitteli vuoden verran ja kokosi esiintymisensä ”pakettiin”. Ensimmäiset orkesterin julkiset esiintymiset olivat vuonna 1987 Berliner Theatreballissa, jonka aulassa orkesteri musisoi yleisölle. Pian orkesteri alkoi saada menestystä ja huomiota, että salin väki lähti aulaan kuuntelemaan orkesterin soitantaa.

Max Raabe & Palast Orchester Tampere-talossa 6.10.2022.

”Kein Schwein ruft mich an” oli vuonna 1992 Max Raaben & Palast Orkesterin melkoinen hitti, jonka he esittivät 1920-luvun tyyliin. Orkesteriprojektinsa ohella Matthias Otto on tehnyt myös mm. elokuvamusiikkia. Max Raabe & Palast Orchester ovat tehneet covereita nykyajan pop-kappaleista – ainakin Tom Jonesin, Britney Spearsin ja Salt’n Paten esittämistä kappaleista – esittämällä niitä 1920-1930-luvun tyylillä. Max Raabe on samoin nähty monessa saksalaisten ohjaajien elokuvissa esiintymässä; sellaisia elokuvia ovat esimerkiksi Der bewegte Mann (1994), Werner Herzogin Voittamaton (2001) ja Wenzel Storchin Die Reise ins Glück (2004). Perustamansa orkesterin ohella Max Raabe on myös esiintynyt pianisti Christoph Israelin kanssa; yhdessä he ovat tehneet levyn, Übers Meer, joka julkaistiin vuonna 2010.

Max Raabella on ollut myös osia teatteriesityksissä. Vuonna 1994 hän oli Berliinissä tohtori Siedlerinä operetissa Valkoisen hevosen majatalo, jonka kirjoittivat itävaltalaiset Ralph Benatzky (s. 5.6.1884 ja k. 16.10.1957) ja Robert Stolz (s. 25.8.1880 ja k. 27.6.1975). Max Raabe esiintyi samoin vuonna 1999 saksalaisen säveltäjän Kurt Julian Weillin (s. 2.3.1900 ja k. 3.4.1950) ja saksalaisen näytelmäkirjailija ja runoilija Eugen Berthold Friedrich Brechtin (s. 10.2.1898 ja k. 14.8.1956) Kolmen pennin oopperassa saksalaisen laulajan Catharina ”Nina” Hagenin (s. 11.3.1955) kanssa.

Ensimmäisen kerran Max Raabe esiintyi Yhdysvalloissa Los Angelesissa vuonna 2004. Raabe esiintyi ensimmäisen kerran New Yorkin Carnegie Hallissa vuonna 2005 ja palasi uudelleen New Yorkiin vuosina 2007 ja 2010. Vuonna 2011 Max Raabe tuotti saksalaisen laulajan ja tuottajan, Annette Humpen (s. 28.10.1950) kanssa albumin Küssen kann man nicht alleine. Tämän albumin sanoitukset myös kirjoitti Annette Humpen. Heidän yhteistyö jatkui vuonna 2013 toisella albumilla, Für Frauen ist das kein Problem. Vuonna 2007 Lünenin kotikaupunki palkitsi Max Raaben kulttuuripalkinnolla ja vuonna 2012 hän sai palkinnon Berliinin kaupungilta. Max Raaben tuorein albumi on ”Wer hat hier schlecte Laune”, joka julkaistaan 14.10. 

 

Toimittaja Juho Kala sai houkuteltua itsensä ja kelloseppä Kustaa Hiekan matkaseurakseen sekä professori Ernst Bonsdorffin että pastori Hugo Winterin. Näin yhdessä toimien myös seurueen matkakustannukset, kuten esimerkiksi matkaoppaiden palkkioiden ja vaununvuokrauksen osalta pysyisivät pienempinä. Kustaa Hiekkakin tuli Juho Kalan vakuutteluista vakuuttuneeksi. Professori Ernst Bonsdorff oli lehtori Ambergilta saanut osoitteita matkakohteista tämän edellisen kevään itämatkalta. Juho Kalan vastuulle jäi pääasiassa laatia matkan tarkemmat reittisuunnitelmat. Kalan käytössä olivat mm. Bädeker-matkaopas sekä Hendschel’s Telegraph-aikataulukirja. Juho Kala itse kirjoitti asiasta mm. näin: ”Pikkuseikkojen harkitseminen ennakolta ei oikeastaan ole tarpeellista, mutta ihminen on sentään siksi lapsellinen, että ei kulu päivääkään, jolloin ei katselisi karttoja, kaupunkien asemakaavoja, aikatauluja ym. siltä matkalta.” Toimittaja Juho Kala rohkeni myös ohjeistaa Kustaa Hiekkaa matkalle otetavasta vaatetuksesta ja raha-asioiden järjestelyistä.

Ernst Bonsdorff, Hugo Winter, Kustaa Hiekka ja Juho Kala aloittivat yhteisen matkansa 3.4.1896; tämän asian huomasi uutisoida myös Uusi Suomi kahden päivän viiveellä. Seurue matkusti ensin Pietarin ja Odessan kautta Konstantinopoliin. Kultaseppä Kustaa Hiekka kirjoitti kirjeessään vaimolleen 9.4.1896 seuraavasti: ”Rakas vaimoni! Nyt sitä ollaan täällä Turkin pääkaupungissa, kello 8 tänä aamuna pääsimme tänne. Matka tänne asti on mennyt erittäin onnellisesti ja hauskasti. Matkakumppaneihinikin olen hyvin tyytyväinen. Koko matkalla on ollut kovasti kylmä. Odessassakin lämpömittari oli nollassa ja kummallisinta että täälläkin sataa lumiräntää vaan tänäkeväänä on täällä paljon myöhäisempi kevät kuin tavallisesti. Mustallamerelläkin oli onneksi myötätuulta ettei meistä ollu kukaan merikipeä. Nyt lähdemme juuri Konstantinopolia katselemaan, hevoset ja vaunut juuri tulivat trapun eteen enempää en ehdi kirjoittamaan. Terveisiä kaikille yhteisesti. Maisteri Kala pyytää myös terveisiä lausumaan. Jää Jumalan haltuun.”

Kustaa Hiekan matkaseurue majoittuu Hotel a la Wille de Pesthissä, jossa majoitus ruokineen maksoi seitsemän frangia vuorokaudessa. Konstantinopol kiehtoi Kustaa Hiekkaa niin kovin, että hän palasi kaupunkiin vielä useamman kerran. Kaupungin kerjäläiset, kaupankäynti, koirat, Sofian moskeija sekä sultaanin palatsi olivat värikästä ja kiehtovaa katseltavaa ja ne eivät jättäneet Kustaa Hiekkaa rauhaan. 

Matkamiesten matka jatkui Konstantinopolista laivalla. Kustaa Hiekan seuraava kirje vaimolleen on päivätty Jerusalemissa ja tässä hieman sen tunnelmista: ”Tervehdys Jerusalemista. Rakas vaimoni! Onnellisesti ja terveenä olen saapunut tänne. Matkani on ollut Konstantinopolista, Smyrnan, Ateenan, Rodos, Kypros-saarten kautta Syyrian, jossa Beirutin kaupungista teimme pienen matkan Libanonin rinteelle. Konstantinopolissa näin itse Turkin Sultanin sekä vaimoja 2 vaunullista ja 6 Prinssiä sekä suuren paljouden turkkilaista sotaväkeä ja muita pyhimyksiä. Se on joka perjantaina kun on turkkilaisten sunnuntai ja silloin kaikki edellä mainitut käyvät kirkossa trumpujen ja torvien pauhinalla marssitaan Moskean jumalainpalvelusta viettämään. Olemme nyt siis pyhällä maalla. Merellä näkyvät Judean vuoret rantaylängön ylitse niin kauniina, ja olisi luullut hartaalla mielellä astuvansa tähän luvattuun maahan, mutta täkäläiset olot ovat semmoset, että ensimmäinen ja ainoa ajatus rantaan tullessa on miten saada säilytetyksi kapsäkkinsä, joita joka haaralle kiskovat päivettyneet arabialaiset tunkien palvelustaan. Täällä näytetään Pyhänhaudan kirkko ym. merkillisiä paikkoja. Huomenna lähdemme sitten katsomaan Betlehemiä ja Jordan-virralle Kuolleellemerelle ym. Terveisiä itsellesi Yrjölle, Langelle, verstaan väelle ja tytöille ja tutuille. Jää Jumalan haltuun. Gustaf. Jerusalem Huhtik. 22. p. 1896”

Seurueen matkan päämäärä oli Levantin eli Välimeren itärannikon maat. Kustaa Hiekan lapsuuden aikaiset kertomukset ja tapahtumapaikat joutuivat Jerusalemissa täysin uudelleen arvioitaviksi, sillä todellisuus paikalla ei vastannut hänen mielikuvaansa asioista. Betlehemin lastenseimi, Getsemanen itkukivi, Golgatan vuori ja Kristuksen hauta olivat kaikki markkinapaikkoina ja täynnä ihmisjoukkoja. Kurkistetaanpa, mitä pastori Hugo Winter kirjoittaa omassa matkapäiväkirjassaan Jerusalemista: ”Jerusalemissa on entinen temppelipaikka näkemisen arvoinen. Haram esch-scherif (pyhitetty alue) on paikka, josta ei kellään ole epäilystä, ettei se olisi ollut se kohta, jossa entinen temppeli sijaitsi. Arvellaanhan myös yleisesti, että tämä paikka olisi Morian vuori, jolla Aabraham olisi ollut valmis uhraamaan poikansa Iisakin. Nykyinen Omarin moskeija on luultavasti Justianus Suuren rakentama. Se muutettiin myöhemmin muhamettilaiseksi moskeijaksi.

Temppelin sisällä on pyhä kallio, jota ei mainita Raamatussa. Kallion käyttämisestä on eri arveluja. Luultavaa on, että sillä oli polttouhrialttari. Sekä juutalaiset että muhamettilaiset pitävät suuressa arvossa tätä kalliota. Muhamettilaisilla on monenlaisia ihmeellisiä luuloja siitä. Uskotaan sen monta kertaa puhuneen profeetalle, joka tässä paikassa rukoili, niin myöskin kalifi Omarille. Kun Muhammed tältä paikalta temmattiin ratsunsa selässä taivaaseen, tahtoi kallio seurata mukana. Enkeli Gabriel pitää sitä kiinni, ja vielä nyt näkyvät kalliossa jäljet enkelin kädestä.

Kaupungin eteläosassa on Siionin ylänkö, jossa on luostarimaisia vanhoja rakennuksia. Täällä näytetään paikkaa, johon David olisi haudattu. Saadaan myös katsella salia, jossa Jeesus asetti Pyhän ehtoollisen. Varmuutta ei ole, olisiko juuri tämä kohta Jerusalemissa paikka, johon mainitut tapahtumat liittyvät.

Temppelipaikalta johtava katu Pyhän haudan kirkolle on kristityille muistorikas. Sitä pitkin Jeesus kulki ristiä kantaen Golgatalle. Katua kutsutaan Via Dolorosaksi, Kärsimysten tieksi. Kadulla on 14 kohtaa, joihin kuhunkin liittyy joku tapahtuma Jeesuksen kärsimyshistoriasta, Joku kohta osoittaa paikkaa, jolla Jeesus puhutteli itkeviä vaimoja: ”Te Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne…” Toinen on paikka, jossa Pilatus näytti Jeesusta kansalle: ”Katso ihmistä.” Eräällä paikalla Jeesus ristin alla vaipui maahan. Muistorikas on katu kokonaisuudessaan.

Eräällä kohdalla Jerusalemia jäljellä on osia vanhasta kaupungin muurista. Sen luo kokoontuu joka perjantai iltapuolella juutalaisia valittamaan kaupungin surkeutta. Muinakin päivinä voi joku käydä valitusmuurin [itkumuurin] luona rukoilemassa. Valittaminen tapahtuu lukemalla rukouksia ja suutelemalla muuria. Moni osallistuu valitukseen hartaudella, ehkä joku tavan vuoksi. Kuitenkin saa käsityksen, että valittajat sydämensä pohjasta ilmaisevat surunsa muistellessaan entistä Jerusalemia.”

Hieman myöhemmin Hugo Winter kirjaa matkakirjaansa näin: ”Käännämme katseemme nyt sitä paikkaa kohti, missä iankaikkinen valkeus sytytettiin. Ei ole Beetlehem suuri, mutta sitä muistorikkaampi. Kaikesta ulkoisesta vähäpätöisyydestä huolimatta se on kuitenkin suuri. Matka Jerusalemista Beertlehemiin ei ole pitkä, ehkä noin 8-10 kilometriä. Seutu on osaksi vuorista, mutta on myös viljavaa aluetta. Tien varrella kasvaa öljy- ja viikunapuita. Siellä täällä on pieniä peltoja, joiden ympärillä on kiviaitoja, samoin kun meillä Savossa. Näitä peltoja katsellessa muistuvat mieleen kertomukset Ruutista, joka poimi tähkiä Boaksen pellolta. Maantien vasemmalla puolella on luostari, joka on pyhitetty Elian muistolle. Mielellään ajattelee matkailija profeettaa, joka oli voimallinen sanoissa ja töissä.

Vähän matkaa edessäpäin oikealla puolella tietä on muistopatsas eli oikeammin pieni rakennus. Se on Raakelin hauta. Tämä on mieluinen muistopaikka sekä juutalaisille että kristityille: Raakel kuoli ja hänet haudattiin Efratan tien viereen. Ja Jaakob pani patsaan hänen hautansa päälle; tämä on Raakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti. Kun Herodes Jeesuksen syntymän johdosta antoi tappaa pienet lapset Beetlehemin ympäristössä, heräsi Raakel, ikään kuin olisi noussut haudastansa tätä surkeutta valittamaan. Raakelin haudalta on enää lyhyt matka Beetlehemiin. Pian olemme Jeesuksen syntymäkaupungissa.

Beetlehem on rakennettu kukkulalle, tai oikeastaan kahdellekin ylävälle paikalle. Kaupunkia ympäröivät laaksot – seutuhan on vuorista. Monet muistot liittyvät tänne. Täällä kulki Daavid paimenpoikana. Läheiseen laaksoon olivat paimenet leiriintyneinä, kun he saivat enkelin sanoman Jeesuksen syntymästä.

Kaupungin väestö on suurimmaksi osaksi kristityitä. He ovat ahkeria ja ovat osanneet puolustaa itseään rosvoavia beduiinijoukkoja vastaan. Seutu on hyvin viljeltyä. Vuorten rinteillä on terassimaisia pieniä peltoja ja viheröiviä puutarhoja. Mehiläistenhoitoa harjoitetaan ja vahakynttilöitä myydään pyhiinvaeltajille. Välimeren rannalta tuodaan simpukoita. Niistä valmistetaan monenlaisia muistoesineitä, joita pyhiinvaeltajat ja matkustavaiset ostavat. Sellaisia pieniä Beetlehem- ja Jerusalem-muistoja ostin minäkin. - Kaupunki on saanut nauttia siunausta ehkä enemmän kuin muut seudut pyhällä maalla.”

Betlehemistä matkaseurue jatkoi seuraavaksi Jordaniaan ja Aleksandriaan. Egyptin pääkaupungissa, Kairossa, matkaseurue majoittui Pension Fink’ssä; ruokineen majoitus maksoi kahdeksan frangia vuorokaudessa. Kustaa Hiekka nousi myös pyramideille. 29.4.1896 päivätyssä kirjeessään vaimolleen Kustaa Hiekka kuvaa tapahtumaa näin: ”Olemme myös käyneet Keopsin pyramidin huipulla sekä sisässä. Kolme arabialaista on kullakin apuna, yksi kummassakin kädessä ja kolmas nosti peräpuolesta.”

 

Kustaa Hiekka Saksan kylpylässä.

Kultaseppä Kustaa Hiekalla oli 1890-luvun lopulla olemassa varasuunnitelma sellaista tilannetta varten, että kaavailtu Suomen Kultaseppä Osakeyhtiö syystä tai toisesta jäisi kuitenkin perustamatta. Jos em. osakeyhtiötä ei perustettaisi, Kustaa Hiekka perustaisi siinä tapauksessa Helsinkiin kelloliikkeen. Tämän varasuunnitelman vuoksi kelloseppä Kustaa Hiekka lähti toukokuussa 1898 Laitilassa syntyneen kelloseppä Kustaa Kallion (1875-1913) kanssa matkalle Saksaan ja Sveitsiin. He hankkivat matkalla kelloja mahdollisesti perustettavaan kelloliikkeeseen; samalla he tutustuivat kelloalan tuotteisiin ja seurasivat alan hintoja. Kävi kuitenkin niin, että tätä varasuunnitelmaa kelloliikkeestä ei koskaan tarvittu, koska Kustaa Hiekka, Karl Hägglund ja Wilhelm Pettersson yhdessä allekirjoittivat Suomen Kultaseppä Oy:n yhtiösopimuksen loppuvuodesta 1898. Ensimmäinen yhtiökokous pidettiin 26.3.1899 ja vielä samana vuonna yhtiö avasi toisen liikkeensä Helsingissä, Kallion kulta- ja kellosepänliikkeen. Tämän liikkeen johtoon asetettiin Kustaa Hiekan matkakumppani, kelloseppä Kustaa Kallio. Vuonna 1906 Kustaat Hiekka ja Kallio tekivät vielä yhdessä matkan Milanon maailmannäyttelyyn.

Pariisin maailmannäyttelyyn kultaseppä Kustaa Hiekka matkasi jälleen vuonna 1900 heinäkuun lopulla; matka alkoi Helsingistä 28.7.1900 ja Pariisiin Kustaa Hiekka saapui 31.7. klo 18.30. Rahaa hän käytti matkallaan 988 markkaa oman kirjauksensa mukaan. Hiekan lehtileikekansion sivulla kymmenen on tallennettuna artikkeli, jossa artikkelin kirjoittaja, Teodor Wolf antaa maailmannäyttelyyn matkustaville ihmisille hyödyllisiä käytännön ohjeita. Artikkelissa kirjoittaja varoittaa matkan yllättävistä menoista, tarkastelee hotelli- ja ravintolahintoja sekä jakaa jopa pukeutumisohjeita teatterikäyntejä varten. Artikkelin kirjoittaja Wolf lämpimästi suosittelee matkustamista Pariisin maailmannäyttelypaikalle vasta syyskuussa. Vain hätätapauksissa hän rohkenee suositella mätäkuuta vierailuajankohdaksi. Syyskuuta kirjoittaja pitää otollisempana ajankohtana näyttelyyn tutustumiseen, sillä pariisilaiset, amerikkalaiset ja venäläiset palaisivat silloin merikylpylöistä Pariisiin ja tieto maailmannäyttelyn päättymisestä antaisi Pariisille ”herttaisemman muodon”.

Vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn osallistui 144 suomalaista, jotka saivat peräti 156 kappaletta palkintoja näyttelystä. Kustaa Hiekan ystävä, taidemaalari Kaarle Gabriel Engberg (s. 24.3.1872 Tampere ja k. 27.2.1953 Helsinki) oli maailmannäyttelyn aikoihin myös Pariisissa opintomatkalla. Engbergin vanhemmat olivat puuseppämestari Karl Engberg ja Maria Gustava o.s. Alm. Engberg opiskeli Taideteollisessa keskikoulussa vuosina 1893-1895 sekä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1894-1897. Vuosina 1897-1910 Gabriel Engberg osallistui Suomen Taiteilijoiden näyttelyihin sekä tämän lisäksi vielä vuosina 1924 ja 1943. Engberg teki kaikkiaan kolme maalausmatkaa Lappiin, joista ensimmäiset kaksi matkaa suuntautuivat Inarin saamelaisalueelle vuosina 1898 ja 1905 sekä viimeinen maalausmatka vuonna 1920 Kittilään ja Ounas-Pallastunturille. Gabriel Engberg oli Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongissa yksi niistä taidemaalareista, jotka auttoivat taidemaalari Akseli Gallen-Kallelaa (vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma) Kalevala-kattofreskojen maalaamisessa. Kustaa Hiekka tutustui Gabriel Engbergiin vuonna 1893 toimiessaan Tampereen Käsityö- ja tehdasyhdistyksen puheenjohtajana ja siinä ominaisuudessa arvioidessaan 21-vuotiaan Gabriel Engbergin kisällitutkintoa. Tästä tutkinnosta Engberg sai kyllä korkeimman mahdollisen arvosanan. Myöhemmin Gabriel Engberg toimi Tampereella Hämeen museon intendenttinä vuosina 1908-1952 sekä Tampereen taidemuseon intendenttinä vuosina 1930-1953. Engberg sai professorin arvonimen vuonna 1947.

Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongissa Kustaa Hiekka oli kirjeitse sopinut jo etukäteen tapaavansa Australiasta palaavan Berndt-veljensä. Berndt Hiekka työskenteli 18 vuotta Australian länsiosan kullankaivuualueella, Kalgoorlissa, kullan ostajana ja myyjänä. Kelloseppä Kustaa Hiekka innostui Pariisista kirjoittamaan Suomeen näin: ”Täällä on ihmeen ihanat ilmat ja paljon nähtävää. Olen ollut aamusta iltaan liikkeellä ja vähän öilläkin päiviä jatkanut, mutta sittenkin ne tahtovat kesken loppua”. Huumaavat tuoksut ja ihmisten paljous eivät Kustaa Hiekkaa Pariisissa haitanneet. Hiekan veljekset jatkoivat yhdessä matkaansa Pariisista Kanaalin yli Lontooseen, josta Kustaa Hiekka tuli yksin Suomeen. Berndt Hiekka jäi vielä joksikin aikaa Lontooseen ennen paluutaan Suomeen.

Kauppaneuvos Lauri Viljanen.

Kustaa Hiekka teki seuraavan maailmannäyttelymatkansa vuonna 1911 Roomaan. Tämän matkan seuralaisena oli kelloseppä Lauri Viljanen (s. 15.12.1888 Tampere ja k. 12.3.1978 Helsinki). Lauri Viljasen vanhemmat olivat Antti Vilho Viljanen ja Matilda Storbacka ja aviopuoliso vuodesta 1918 lähtien Impi Minna Agatha Wallenius. Viljanen kävi kansakoulun, käsityöläiskoulun ja kauppakoulun kurssin Helsingissä. Hän työskenteli kultaseppä Emil Lyytikäisen ja Gustaf Lindellin (Kustaa Hiekan) liikkeessä Tampereella vuodesta 1902 ja valmistui kisälliksi vuonna 1908 K. Kallion Kello- ja Kultasepänliikkeestä Helsingistä. Viljanen suoritti myös tarkastusleimatutkinnon vuonna 1909. Kultaseppämestariksi Lauri Viljanen valmistui vuonna 1947. Lauri Viljasesta tuli aikanaan Suomen Kultaseppä Osakeyhtiön osakas ja toimitusjohtaja sekä myöhemmin vielä yrityksen hallituksen puheenjohtaja. Lauri Viljanen toimi myös Suomen Kultaseppien Liiton hallituksessa vuosina 1932-1957, toimien kahteen otteeseen hallituksen puheenjohtajana ja Käsi- ja Pienteollisuuden Keskusliiton puheenjohtajana vuosina 1950-1961. Lauri Viljanen sai kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1945. Kustaa Hiekka kirjoitti 20.9.1911 postikortissaan Suomen Kultaseppä Osakeyhtiön Tampereen liikkeen hoitajalle, Nikolai Railolle, matkalaisten käyneen Roomassa suurissa taidekokoelmissa ja kaupungin suurissa näyttelyissä. Kustaa Hiekan jäämistöstä löytyy päiväkirjamerkintä tämän matkan kustannuksista, 1969 markkaa.

Syksystä 1895 lähtien Kustaa Hiekka ja Uuden Suomettaren toimittaja, maisteri Juho Heikki Kala (s. 19.6.1864 Kauhava ja k 11.6.1929 Helsinki) olivat yhdessä kaavailleet matkaa itämaille. Juho Kalan vanhemmat olivat kunnankirjuri Eljas Herman Kala (ent. Nukula) ja Susanna Vilhelmiina Sippola. Juho Kala pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta vuonna 1883 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1891 sekä maisteriksi vuonna 1894. Juho Kala oli naimisissa vuodesta 1897 lähtien Maija Erika Forsgrénin kanssa. Juho Kala toimi Uusi-Aura-lehden päätoimittajana vuosina 1899-1904 ja sen jälkeen Kala oli Rautatiehallituksen tilastokonttorin johtajana vuosina 1904-1929. Kalan syntymätorpassa Kauhavan Hartomaalla perustettiin juhannuksena 1881 Suomen ensimmäinen nuorisoseura. Juho Heikki Kala on yksi perustavan kokouksen pöytäkirjan viidestä allekirjoittajasta.

Professori Ernst Bonsdorff.

Samaan aikaan itämaille olivat lähdössä myös hämeenlinnalainen professori, kirjailija ja valtiopäivämies Ernst Jakob Waldemar Bonsdorff (s. 23.1.1842 Hamina ja k. 9.2.1936 Helsinki) ja rovasti sekä maailmanmatkaaja Hugo Winter (s. 3.7.1866 Hartola ja k. 23.4.1949 Saarijärvi). Ernst Bonsdorff oli perustamassa Suomi-, Pohjola- ja Kullervo-vakuutusyhtiöitä. Hän julkaisi vakuutusmatemaattisia tutkimuksia ja ensimmäisen suomenkielisen vakuutusmatematiikan oppikirjan Vakuutustieteen matemaattiset alkeet vuonna 1919. Vuosina 1906-1918 Ernst Bonsdorff toimi kauppaopetuksen tarkastajana. Valtiopäivillä – 1891, 1894, 1897, 1899 ja 1900 – Ernst Bonsdorff oli pappissäädyn edustaja.

Pastori Hugo Winter.

Hugo Winterin vanhemmat olivat Hartolan kirkkoherra Adolf Magnus Winter (1828-1880) ja Julia Malvina Bonsdorff (1836-1926). Hugo Winter pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta vuonna 1885 ja suoritti teologisen erotutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1889. Vuonna 1890 Hugo Winter vihittiin papiksi. Aluksi Hugo Winter oli ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Hollolassa ja Hirvensalmella ja sen jälkeen vuosina 1894-1915 Hollolan seurakunnan toisena kappalaisena ja samanaikaisesti Lahden kauppalan ja vuodesta 1905 Lahden kaupungin pastorina. Hartolan kirkkoherrana Winter toimi vuosina 1915-1920 ja Saarijärven kirkkoherrana vuosina 1920-1947. Hugo Winter sai rovastin arvonimen vuonna 1928. Hugo Winter oli naimisissa vuodesta 1929 lähtien Gerda Elisabet von Haartmanin (1877-1963) kanssa. Winterin sisaruksia olivat kirjailija Maila Talvio (oik. Maila Mikkola, o.s. Winter, s. 17.10.1871 Hartola ja k. 6.1.1951 Helsinki) ja merikapteeni sekä kirjailija Ernst Robert Magnus Winter (s. 28.12.1857 Hartola ja k. 17.8.1934 Helsinki).

Merikapteeni ja kirjailija Ernst Winter.

Toimittaja Juho Kala sai houkuteltua itsensä ja kelloseppä Kustaa Hiekan matkaseurakseen sekä professori Ernst Bonsdorffin että pastori Hugo Winterin.

 

Kustaa Hiekka.

Kustaa Hiekka oli suhteellisen ahkera matkailija ulkomailla aikoinaan, sillä vuosien 1879 ja 1935 välillä Hiekka ennätti tehdä noin nelisenkymmentä ulkomaanmatkaa. Näistä ulkomaanmatkoista hänen maailmanympärysmatkansa lienee kuitenkin kaikkein merkittävin matka. Ulkomaille tehtyjen matkojen lisäksi Kustaa Hiekka oli myös varteenotettava kotimaanmatkaaja, varsinkin sen jälkeen kun Suomen Kultaseppä Osakeyhtiö perustettiin; työasioiden vuoksi Hiekka matkusti melko paljon mm. Helsinkiin ja Turkuun. Kustaa Hiekka oli innokas seuraamaan maailman tapahtumia. Hän piti itse lehtileikekansiota, johon hän leikkeli lehdistä – Hiekka tilasi kotiinsa useita sanomalehtiä – itseään kiinnostavia artikkeleja. Lehtileikekansion varhaisimmat artikkelit ovat vuodelta 1900 ja viimeisimmät artikkelit vuodelta 1937. Lehtileikeartikkeleiden aihepiiri kattaa varsin useita alueita: kananhoitoa Amerikassa, jäiden lähtöä Näsijärvestä, rautatieuutisia ulkomailta, vitamiinien terveysvaikutuksista, haaremin naisista, politiikkaa sekä talousuutisia.

Leikekirjan artikkeleiden joukossa on artikkeli vuodelta 1910, Mitä matka maan ympäri maksaa? Lehtiartikkelista lukijalle selviää, että maksaessaan matkastaan 12 500-14 000 markkaa hän voi hyvin olettaa selviävänsä matkasta, vieläpä matkustaa ensiluokassa, jolloin myös ajurit ja kantajat sekä juomarahat olisivat sisällytettyinä hinta-arvioon. Artikkelissa toki mainitaan, että pirteä urheilumetsästäjä oli tehnyt oman maailmanmatkansa säästöbudjetilla, 4 500 markalla. Vain muutama vuosi ennen tämän artikkelin julkaisua Kustaa Hiekka oli tehnyt itse oman maailmanympärysmatkansa, mistä varmaankin johtui hänen kiinnostuksensa kyseistä artikkelia kohtaan.

Kustaa Hiekka puutarhassaan ystäviensä kanssa suunnittelemassa tulevaa matkaa.

Alkuun Kustaan Hiekan matkat olivat osa hänen liiketoimintaansa, mutta myöhemmät matkat olivat selvästi kylpylä- ja huvimatkoja. Hiekka on kerännyt ja säilyttänyt lukemattomilta matkoiltaan kaikenkarvaista materiaalia: hotellilaskuja, valokuvia, illallisohjelmia, laivojen matkustajaluetteloita, lounaslistoja, paikallisia sanomalehtiä, laivayhtiöiden matkalaukkujen nimilappuja sekä muita esineitä ja jopa huonekaluja. Kustaa Hiekka oli perusluonteeltaan hyvin ystävällinen ja iloinen ihminen, joka ystävystyi hyvin helposti erilaisten ihmisten kanssa. Hän oli myös levoton ja suunnattoman tiedonhaluinen ihminen, joka matkoillaan myös täydensi puutteellista koulutustaan sekä laajensi yleissivistystään. Tarkkana miehenä hän seurasi rahankäyttöään ja kirjasi kaikki tapahtumat matkojen kustannuksista omaan muistikirjaansa.

Varsinkin pidemmillä ulkomaanmatkoilla Kustaa Hiekka käytti matkaseuranaan yleensä jonkun liikkeensä palveluksessa olevan henkilön seuraa, kuten esimerkiksi kultaseppä Kustaa Kallio (1875-1913), Vasaman kultaseppäveljekset Aatu (1890-1944) ja Antti (1888-1966). Matkaseuralaisten matkakustannukset Kustaa Hiekka maksoi tahdikkaasti. Muita Kustaa Hiekan matkakumppaneita olivat mm. Uuden Suomettaren toimittaja Juho Heikki Kala (1864-1929), Kustaa Hiekan liikekumppani kultaseppä Karl Hägglund (1858-1913), pankinjohtaja Atte Savio (1871-1959) ja asessori Evert Tähkäpää (1868-1940). Kustaa Hiekan taidemuseon ensimmäisen intendentin, lehtori Kustaa Viljo Niemen (1898-1967) seurassa Hiekka matkusti lähinnä Keski-Euroopassa ja veljensä Berndt Hiekan (1863-1953) kanssa he tutustuivat etupäässä Saksan kylpyläpalveluihin. Koskaan Kustaa Hiekan ulkomaanmatkoilla ei ollut mukana hänen oma vaimonsa, Henrika. Viimeisillä Tukholmaan suuntautuneilla kylpylämatkoillaan – näillä matkoilla Kustaa Hiekka hoiti terveyttään – oli monasti seurana Berndt-veljen vaimo, Olga Hiekka (1886-1982).

Kustaa Hiekan Suomen Matkailijayhdistyksen jäsenkortti.

Kielitaitoa Kustaa Hiekalla oli käytännön työkokemuksen kautta karttunut ruotsinkieleen. 1880-luvulla Hiekka oli opetellut myös saksankieltä, sillä sitäkin tarvittiin liikesuhteiden hoidossa. Molempia kieliä hän myös puhui kohtuullisen hyvin. Venäjän kieltä Kustaa Hiekka myös osasi, sillä Suomihan kuului vielä tuohon aikaan Venäjään. Englantia Kustaa Hiekka ei taitanut, mutta tämän vuoksi hän kuljetti matkoillaan Evert Tähkäpäätä, joka oli opiskellut englantia. Normaalisti ulkomaanmatkat suunniteltiin seurueen kanssa etukäteen hyvin ja suunnitelmia myös noudatettiin tarkasti matkoilla. Matkat toteutettiin pääasiassa junalla tai laivalla. Kustaa Hiekka liittyi vuonna 1887 perustettuun Suomen Matkailijayhdistykseen; yhdistyksen julkaisemia matkahakemistoja Hiekka myös hankki itselleen. Yhdistys perustettiin ”herättämään maan omissa asukkaissa ja ulkomaalaisissa mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tekemään ne helpoksi, laajentaakseen siten sen luonnon ja kansan tuntemusta”.

Kustaa Hiekan omien muistiinpanojen mukaan hänen ensimmäinen matkansa suuntautui Pietariin. Kisälliajan opintomatka alkoi 2.6.1875 höyrylaivalla Uudestakaupungista Turkuun ja Helsinkiin, josta matka jatkui Pietariin ja myöhemmin vielä Viipuriin. Pietarissa Hiekka työskenteli kaksi kuukautta. Oman kirjauksensa mukaan Kustaa Hiekka palasi Viipurista vielä takaisin Pietariin, jossa paljasti olleensa kolme viikkoa työttömänä, mutta työskenteli sittemmin kultatyöntekijänä. Tiedossamme ei ole, kuinka kauan Hiekka viihtyi Pietarissa ja kenen palveluksessa hän työskenteli. Muistikirjasta löytyy kuitenkin paljastavia merkintöjä orastavasta kiinnostuksesta taiteita, kirkkoja ja museoita kohtaan, joissa hän pääsi tutustumaan mielenkiintoiseen maailmaan paikan päällä.

Kultaseppä Johan Helin.

Keksintöjä tehtiin runsaasti ja teollistuminen eteni voimakkaasti 1800-luvulla. Vuosien 1851-1900 välisenä aikakautena järjestettiin yksitoista kertaa maailmannäyttelyitä. Näyttelyjen kulta-aikaa täydensivät lisäksi vielä lähes vuosittain järjestettävät teollisuusnäyttelyt. Niinpä Kustaa Hiekkakin osallistui itse seitsemään eri maailmannäyttelyyn: Pariisissa vuosina 1878, 1889 sekä 1900, Moskovassa vuonna 1882, Milanossa vuonna 1906, Lontoossa vuonna 1908 ja Roomassa vuonna 1911. Ensimmäiselle Pariisiin suuntautuneelle varsinaiselle ulkomaanmatkalleen Kustaa Hiekka lähti 22-vuotiaana kultaseppäkisälli Johan Helinin kanssa vuonna 1878. Iloiset matkalaiset lähtivät matkaan kesäkuun puolivälissä ja matkaan suuntauduttiin Tukholman kautta ensin Göteborgiin, josta matka jatkui rahtialuksen kyydissä Le Havreen. Sieltä matka jatkui junalla Pariisiin. Hiekan matkabudjetti oli vain tuhat markkaa tuolla matkalla, ja kotiin palattuaan hän ylpeili ystävilleen, ettei saanut kaikkia matkarahojaan edes tuhlattua reissullaan. Pariisissa matkamiehet majoittuivat Hotel du Bas Rhin´ssä, Boulevard de Grenellen numerossa 72. Hotellihuoneesta he maksoivat matkapäiväkirjamerkinnän mukaan kaksi frangia yöltä. Hotellilta oli vain 20 minuutin kävelymatka maailmannäyttelyalueelle, Trocadéron palatsille.

Kisällit Hiekka ja Helin käyttivät aikaansa Pariisissa myös kirkkoihin ja museoihin tutustumiseen. Historian lehtori Kustaa Viljo Niemen kirjoittaman teollisuusneuvos Kustaa Hiekan elämäkerran mukaan kiinnostus museoita kohtaan Hiekalla syntyi juuri tällä Pariisin matkalla. Samassa teoksessa Niemi kuvailee, kuinka kisällit tapasivat Pariisissa näyttelyissä suomalaisia ja skandinaavisia taiteilijoita, joiden oudot, boheemit elintavat kummastuttivat matkamiehiä. Suomalaisille tämä maailmannäyttely oli kuitenkin melkoinen menestystarina; yhteensä suomalaiset saivat 79 mitalia ja kunniamainintaa maailmannäyttelyssä.

Orion-laivan matkalippu 31.5.1889.

Vuoden 1889 maailmannäyttelymatka Kustaa Hiekalla suuntautui myös Pariisiin. Hiekka oli matkalla ryhmän kanssa, johon kuuluivat kultasepät Olli Koistinen, R. Lampén, J. V. Aarne Pietarista sekä J. W. Lindroos ja Kaarlo Hägglund Helsingistä. Matka alkoi Helsingistä ensin kohti Kööpenhaminaa ja sieltä Lontoon kautta Pariisiin. Vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelystä Suomi sai 96 palkintoa, joista 23 palkintoa tuli suomalaiselle taiteelle. Näistä palkinnoista merkittävin oli Albert Edelfeltin saama Grand Prix. Tampereen Tulitikkutehdas sai näyttelyssä hopeamitalin. Pariisissa Hiekka oli sopinut tapaavansa ylöjärveläisen ystävänsä, Kaarlo Benjamin Mäkkylän(s. 1.5.1856 Ylöjärvi ja k. 13.2.1916 Ylöjärvi), joka niihin aikoihin opiskeli lääketiedettä Tübingenin yliopistossa. Heidän piti suunnitelmien mukaan yhdessä kiertää Euroopassa, mutta Mäkkylä perui viime hetkellä matkansa ja Kustaa Hiekka saikin tutustua Saksaan, Italiaan ja Itävaltaan omatoimisesti.

Kustaa Hiekka matkusti vuonna 1892 Frankfurtin vieressä sijaitsevaan Hanauhun, josta hän vieraili ensimmäisen kerran Wiesbadenin kylpylässä; tässä kylpylässä hän sittemmin vieraili peräti yhdeksän kertaa. Hiekka tapasi Hanaussa tamperelaisen kultaseppä Kaarlo O. Lindellin, joka opiskeli vuonna 1880 perustetussa Hanaun akatemiassa kultasepänalaa ensimmäisenä suomalaisena opiskelijana. Lindell aloitti työskentelyn Kustaa Hiekan kultasepänliikkeessä heti Saksan opintojensa jälkeen. Lindell johti Tampereen sivuliikettä, kun Suomen Kultaseppä Osakeyhtiö perustettiin ja vuonna 1902 Lindellistä tuli Turun pääliikkeen hoitaja sekä yhtiön toimitusjohtaja.

Antti Sarpilan 40-vuotisjuhlakonsertti Savoy-teatterissa, kuva Esa Hakala.

Swingjazzin ilosanomaa tuotiin tuuheasti salintäyteisen yleisön nautittavaksi lauantaina 1.10.2022 Savoy-teatterin salissa Antti Sarpilan 40-vuotisjuhlakonsertissa. Lavalla nähtiin Antti Sarpilan luottosoittajia vuosien varsilta. Pianon ääressä istui kolmannen polven hovimuusikko, Janne Hovi, jonka isoisä, Onni Hovi soitti ammatikseen saksofoneja ja viulua. Onnin poika, pianisti ja musiikkineuvos Seppo Johan Hovi (s. 29.11.1946 Helsinki) on Janne Hovin isä. Janne Hovi opiskeli pianonsoittoa Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa Sirkka Harjumaan oppilaana ja sittemmin vielä solistisella osastolla Jussi Siiralan ohjauksessa; diplomitutkinnon hän suoritti vuonna 2004. Janne Hovi on toiminut monien solistien säestäjänä sekä kantaesittänyt ja levyttänyt uutta suomalaista musiikkia, varsinkin säveltäjä Antti Nissilän tuotantoa. Esiintymässä hänet on nähty kotimaan lisäksi ainakin Kanadassa ja Ruotsissa. Janne Hoville myönnettiin vuonna 2003 Väinö Sola-stipendi. Antti Sarpilan juhlakonsertin komppiryhmässä soitti rumpusettiä Jartsa Karvonen.

Pianisti Janne Hovi.

Basso juhlakokoonpanossa soitti 13-vuotiaana musiikin saloihin uppoutumisen aloittanut, Atro ”Wade” Mikkola, joka sai ensimmäiset bassotuntinsa Teppo Hauta-aholta ja Olli-Pekka Wasamalta. Lukiosta valmistuttuaan Mikkola vietti vuoden (1977-1978) Yhdysvalloissa, jossa imi itseensä jazzvaikutteita tehokkaasti. Vuonna 1984 hän palasi jälleen Yhdysvaltoihin tutkimaan jazzmusiikkia sekä afroamerikkalaista kulttuuria. Basso-opettajina Mikkolaa ovat ohjeistaneet Salvatore Macchia, Victor Gaskin, Ron McClure, George Mraz. Sävellystä, improvisaatiota ja sovittamista Mikkola opiskeli Jeffrey Holmsin, Frederick Tillisin, Robert Sternin ja Yusef Lateefin johdolla. Vuonna 1991 Mikkola sai kunniamaininnan IAJE:n sävellyskilpailussa kolmiosaisella teoksellaan Moments In Blues. Vuonna 1992 Mikkola muutti New Yorkiin, jossa esiintyi itärannikolla mm. Donald Shirleyn, Eric Alexandein, Cecil Paynen, Nnenna Freelonin, Joen & John Farnsworthin, Andy Beyn, Montenian, Giacomo Gatesin, Sol Yagedin ja Sofia Laitiaon kanssa.

Jartsa Karvonen rumpusetin äärellä.

Jazzkonsertin vierailijoina Savoyssa näyttäytyivät Mikot Mäkinen ja Pettinen sekä Antti Rissanen. Lappeenrannassa vuonna 1967 syntynyt saksofonisti ja klarinetinsoittaja, Mikko T. Mäkinen on nähty monasti UMO:n kokoonpanoissa soittamassa. Jazzia harrastanut isä, Simo Räihä, vei sähköurkuja siihen asti soittaneen Mikon jo vuonna 1979 Lappeenrannan ammattikouluun DDT Jazzbandin konserttiin, jossa kipinä jazziin heti syttyi. Sittemmin Mäkinen kävi musiikkiluokkaa ja soitti pianoa. Opettaja Unto Mikkonen kehotti hankkimaan saksofonin. Isä oli kotona sitä mieltä, että klarinetti saisi riittää, mutta äiti heltyi ostamaan ensimmäisen alttofonin. Lappeenrannan Big Band-yhdistyksen myötä Mäkinen sai mm. Pentti Lahdelta ohjausta jazzin saloihin. Imatran Big Band-kursseilla hän pääsi vuonna 1986 Pentti Lasasen ohjaukseen. Samana vuonna Mikko Mäkinen pokkasi kurssin solistipalkinnon. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Mäkinen oli töissä paikallisessa musiikkiliikkeessä Lappeenrannassa. Vuonna 1988 Mäkinen pyrki ja pääsi Oulunkylän Pop- ja Jazzopistoon. Jukkis Uotila ohjeisti Mäkistä hakeutumaan parin vuoden päästä Sibelius-Akatemiaan, jossa ensimmäinen opettaja oli brasilialainen fonistihuilisti, Ion Muniz. Jukka Perko oli myös yksi hänen opettajistaan. Mäkinen tuurasi ensikerran Jukka Perkoa UMO:ssa vuonna 1993, kun Jukka lähti Yhdysvaltoihin. Tuolloin Markku Johansson johti UMO:a. Pesti tässä orkesterissa on jatkunut todella pitkään ja syksyllä 2018 Mäkinen siirtyi orkesterin baritonisaksofonia soittamaan. Mikko Mäkinen on usein nähty myös Riku Niemen orkesterissa soittamassa sekä teatteritöissä. Viimeisimpiä teatteritöitä oli syksyllä 2021 Porin Teatterissa mennyt Lasse Mårtensonin kappaleista tehty musikaali, Vie meren tuoksuun, jonka vierailevana tähtenä loisti Ami Aspelund.

Vuonna 1974 syntynyt Mikko Pettinen jazzmuusikko, säveltäjä, jonka soitin on trumpetti. Hän valmistui Sibelius-Akatemian jazzosastolta musiikin maisteriksi vuonna 2003. Vuodesta 1998 lähtien Mikko Pettinen on soittanut UMO:ssa. Mikko Pettinen korjasi itselleen vuonna 2001 toisen palkinnon nuorille solisteille tarkoitetussa carmine Caruso International Jazz Trumpet-kilpailussa Renossa, Yhdysvalloissa. Pettinen valittiin vuonna 2002 Getxon-yhtyekilpailussa parhaaksi solistiksi ja samassa yhteydessä hänen MP4-yhtyeensä voitti Jazz Getxo Live-kilpailun Hilagissa. Soittamisen ohella Mikko Pettinen opettaa trumpetinsoittoa tuntiopettajana Metropoliassa, Sibelius-Akatemian jazzosastolla sekä Espoon musiikkiopiston pop-jazzlinjalla.

Antti Rissanen Savoyssa, kuva Esa Hakala.

Pianonsoiton 6-vuotiaana aloittanut Antti Martin Rissanen (s. 1975) tutustui improvisaatioon Suzuki-menetelmän avulla opiskellessaan. Antti Rissanen alkoi opiskella jo ala-asteella baritonitorvea ja 13-vuotiaana hän siirtyi pasuunansoittoon kotikaupunkinsa Kotkan nuorten Big Bandissa. Pasuunansoiton ohella Rissanen opiskeli pianonsoittoa Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla vuosina 1991-1995. Antti Rissanen hyväksyttiin vuonna 1994 Sibelius-Akatemian jazzosastolle ylimääräisenä opiskelijana ja vuotta myöhemmin hän jatkoi samassa paikassa pääaineopiskelijana. Samana vuonna Rissanen lähti Saksaan, jossa opiskeli pasuunansoittoa Jiggs Whighamin ohjauksessa. Antti Rissanen sai Saksassa toisen palkinnon Frankfurtin radion big band-sävellyskilpailussa vuonna 1996. Pari vuotta myöhemmin Rissanen voitti vielä jazzpasuunakilpailun, jonka International Trombone Association järjesti Yhdysvalloissa. Palattuaan Saksasta Rissanen opiskeli intensiivisesti Sibelius-Akatemiassa ja lähti syksyllä 1999 opiskelijavaihtoon New Yorkin The New Schoolin jazzkouluun, jossa häntä ohjasi Conrad Herwig. Vuonna 2001 Rissanen valmistui ensimmäisenä Sibelius-Akatemian jazzpasunistina opistosta. Antti Rissanen sai vuonna 2015 Sibelius-Akatemiasta tohtorinarvon. Antti Rissanen on aktiivisen muusikontyönsä ohella tehnyt opetustyötä Metropoliassa ja Sibelius-Akatemiassa.

Antti Sarpila syntyi 11.6.1964 ja kodin kautta hän sai tutustua jo jazzmusiikkiin kattavasti; Antin isä, Kari Sarpila oli omasta kouluajastaan lähtien ollut jazzmuusikko, joten kotona ja tuttavien luona Antti kuuli paljon musisointia sekä jazzmusiikkia äänilevyiltä. Kari Sarpila oli myös Porin Jazz ry:n perustajajäseniä. Aivan nuorena Antti ei kylläkään pitänyt jazzmusiikista, mutta hän vähitellen kasvoi siihen kuitenkin kiinni. Sittemmin Antti Sarpila on rajannut musiikilliseksi tontikseen klassisen jazzmusiikin ja hän keskittyi myös musiikkiopinnoissaan juuri siihen. Lopulta Antista tuli hyvin nuorena lahjakas ja taitava jazzmuusikko, joka nousi myös nopeasti kansainväliseen tietoisuuteen maailmalla.

Klarinettia soittaa Antti Sarpila, Esa Hakalan kuvaamana.

Alkujaan Antti Sarpila sai musiikkiin omaa tuntumaa soittelemalla itsekseen pianoa. Tämän vuoksi isä järjesti Antin soittotunneille saamaan ohjausta pianonsoitossa. Perinteinen pianomateriaali opetuksessa tuntui Antista tylsältä ja opetusmateriaalin läpikäynti kesti pitkään, mutta kiinnostus jazzmusiikkiin vei pian Antin mukanaan. Kari Sarpila tarjosi kotona Antille kokeiltavaksi erilaisia instrumentteja, mutta vasta koulusta käyttöön saatu klarinetti sai Antissa aikaan vastakaikua. Nyt Antti innostui jo harjoittelemaan jazzia ”Music Minus One”-levyjen kanssa ja ensimmäinen opeteltu jazzstandardi oli Ain’t Misbehavin’.

Antti Sarpila pääsi jo 14-vuotiaana Jan Lindénin jazzorkesterin kanssa uransa ensimmäiselle jazzkeikalle Nylands Nationin saliin. Tällä keikalla Antti Sarpila soitti vain yhdessä kappaleessa, joka oli Royal Garden Blues. Jouluna 1978 Antti sai lahjaksi ensimmäisen oman klarinetin. Jälleen keväällä 1979 Antti Sarpila soitti Helsingissä ravintola Adlonissa Jan Lindénin Dixieland Revivalists-orkesterin jäsenenä. Töölön yhteiskoulussa Antti Sarpila perusti koulukavereidensa kanssa swingbändin, jolla he esiintyivät mm. koulun juhlissa. Orkesteri teki myös kiertueen Ruotsin maalla. Antti Sarpilan nähtiin pian yhä useammin soittavan keikkoja Helsingissä jazzklubi Groovyssä ja muissakin ravintoloissa. Hän soitti sekä Finlandia Jazz Bandin että Jazz Society Big Bandin kanssa saaden omasta soitostaan pelkästään ylistävää arviota lehdistössä.

New Yorkissa 15.3.1928 syntynyt jazzklarinetisti, -saksofonisti ja bändin johtaja Bob Wilber innostui jo kolmivuotiaana jazzmusiikista, kun hänen isänsä toi kotiin Duke Ellingtonin äänilevyn, Mood Indigo. Vuonna 1935 perheen muutettua Scarsdaleen Bob Wilber aloitti klarinettiopinnot Willard Briggsin johdolla. Bob Wilber kuunteli paljon mm. Duke Ellingtonin, Louis Armstrongin, Jelly Roll Mortonin, Eddie Condonin ja Frank Teschemacherin soittoa. Amerikkalainen jazzklarinetisti ja saksofonisti Milton Mesirow (s. 9.11.1899 ja k. 5.8.1972) Chicagosta tutustutti Bob Wilberin sopraanosaksofonisti, klarinetisti ja säveltäjä Sidney Bechetiin (s. 14.5.1897 New Orleans ja k. 14.5.1959 Garches). Bechetin vanhempi veli oli hammaslääkäri ja pasunisti, joka johti omaa bändiä. Jo kuusivuotiaana Sidney soitti veljensä bändissä syntymäpäiväjuhlissa. Nuorta Sidney Bechetiä opettivat musiikin saloihin Lorenzo Tio, ”Big Eye” Louis Nelson Delisle ja George Baquet. Bob Wilber pääsi 17-vuotiaana Sidney Bechetin – joka tuolloin oli jo 53-vuotias – ohjaukseen jazzmusiikin opinnoissaan. Sidney Bechet oli hyvin halukas siirtämään jazzmusiikin perinteitä soittamisessa seuraavalle sukupolvelle.

Bob Wilberin vieraillessa vuonna 1980 Porin Jazz Festivaaleilla esiintymässä hänelle esiteltiin 16-vuotias pianisti ja klarinetisti Antti Sarpila. Antti sai heti soittaa klarinetillaan näytteen Bob Wilberille ja tämän soittonäytteen perusteella Antti Sarpila kutsuttiin jo seuraavana iltana jameihin Wilberin yhtyeen pianistiksi soittamaan Porissa. Bob Wilber oli myös halukas antamaan Bechetiltä saamiaan oppeja jazzin soittamisessa eteenpäin Antti Sarpilalle ja hän kutsui nuoren Antin kesällä 1981 Wilberin Cape Codin-kotiin Massachusettsiin asumaan ja opettelemaan jazzin hienouksia. Bob Wilberin vaimon, laulajatar Joanna ”Pug” Hortonin todistajanlausunnon mukaan Antti olisi harjoitellut vaikka 18 tuntia päivässä soittoa, jos he olisivat antaneet. Bob Wilber oli juuri vuonna 1981 nimetty Jazz Journal-lehdessä vuoden jazzmuusikoksi. Antti Sarpila pääsi nyt todella läheltä seuraamaan ja kuuntelemaan sekä jopa soittamaan Bob Wilberin iltakeikoilla. Elokuussa 1981 Bob Wilber yhtyeineen esiintyi mm. Newportin jazzjuhlilla.

Palattuaan Yhdysvalloista takaisin Suomeen Antti Sarpila perusti Pentti Lasasen kanssa Antti Sarpila – Pentti Lasanen Swing Bandin. Antti oli tehnyt vakaan päätöksen ryhtyä ammattimuusikoksi ja pian hän soitti myös mm. tunnetun dixielandorkesteri DDT:n kanssa. Hän alkoi saada myös studiokeikkoja ammattisoittajana, myös jazzmusiikin ulkopuolelta. Keväällä 1982 ilmestyi Antti Sarpilan ensimmäinen albumi, Runnin’ Wild, joka ylistettiin Rytmi-lehdessä vuoden parhaaksi kotimaiseksi jazzlevyksi. Levyllä soitti Antin lisäksi multi-instrumentalisti Pentti Lasanen, Christer Sandell (piano), Pekka Mesimäki (kitara), Pentti Matikainen (basso) ja Christian Schwindt (rummut).

Kesällä 1982 Porin Jazzeilla esiintyi 16. heinäkuuta Bob Wilberin yhtyeen lisäksi Antti Sarpilan suuri esikuva, swinglegenda Benny Goodman (s. 30.5.1909 Chicago ja k. 13.6.1986 New York). Porin Jazz Festivaalin jälkeen Antti Sarpila lähti jälleen Wilberin kanssa Amerikkaan. Tällä kertaa Antti pääsi Bob Wilberin yhtyeen jäsenenä soittamaan mm. Eddie Condon’s-klubissa New Yorkissa. Bob Wilber vei Antti Sarpilan yhtyeensä mukana maailman suurimmille jazzfestivaaleille esiintymään kovassa seurassa; he esiintyivät mm. Dick Gibson Jazz Partyssa viidenkymmenen amerikkalaisen huippumuusikon kanssa ja yleisön joukossa oli paikalla kosolti jazzkriitikoita.

Antin suuri esikuva jazzmuusikkona oli siis Benjamin David (Benny) Goodman, yhdysvaltalainen klarinetisti ja orkesterin johtaja, joka syntyi köyhään puolanjuutalaiseen perheeseen. Goodman päätti koulunkäyntinsä 14-vuotiaana alkaakseen muusikoksi. Goodmanin esikuvia muusikoina olivat Johnny Dodds, Leon Roppolo ja Jimmy Noone. The Ben Pollack Orchestran jäsenenä Benny Goodman teki ensimmäiset levytyksensä jo vuonna 1926. Omalla nimellään ensimmäiset levytykset Goodman julkaisi vuonna 1928. 1930-luvun vaihteessa Benny Goodman muutti New Yorkiin ja toimi siellä mm. luotettavana sessiomuusikkona pitkään. Ensimmäisen kerran Suomessa Benny Goodman esiintyi orkesterinsa kanssa Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 1974.

Antti Sarpila alkoi säveltää ja sovittaa ahkerasti Suomeen palattuaan syksyllä 1982; nyt oli vuorossa lähinnä big band ohjelmien teko. Antti sovitti ja sävelsi mm. UMO:n radiokonsertin koko ohjelman. Jo tuolloin varsinkin nuoremman polven jazzmuusikot suuntautuivat soittamaan modernimpaa jazzmusiikkia, joten Antti Sarpila poikkesi perinteisemmällä tyylillään selvästi tästä joukosta. Ruotsissa esim. jazzsoittajien hajonta tyyleittäin oli selkeästi suurempaa ja siellä löytyi vielä hyvin tilaa vanhemmalle jazzille. Tämän vuoksi Antti Sarpila ajautui pian myös paljon soittamaan ja levyttämään Ruotsin maalla. Samaan aikaan alkoi Antti Sarpilan yhtyeellä olla kysyntää kansainvälisillä lavoilla. Lähivuodet kuljettivat Antti Sarpilaa jo ainakin Ruotsin lisäksi, Brysselissä, Detroitissa, Kalifornian Sacramentossa, Australiassa, New Orleansissa ja useasti New Yorkissa.

Asevelvollisuutensa Antti Sarpila sai suorittaa Kaartin Pataljoonan soittokunnassa vuonna 1984, palvelusaikana hän oli lähinnä pr-hommissa. Antti aloitti palveluksensa päivää myöhemmin, koska oli keikalla trumpetisti Joe Newmanin kanssa. Seuraavana päivänä Antin astuessa palvelukseen hänelle jouduttiin heti myöntämään viikon loma Brysseliin keikan vuoksi. Tämän keikan järjestäjänä toimi Suomen ulkoministeriö. Normaalisti asevelvollisuuden päättävä ”loppusota” vierähti Antti Sarpilalla ruotsalaisen vibrafonisti Lars Erstrandin kanssa miksatessa heidän yhteistä äänilevyään. Suomen armeija on siitä lähtien aina tarvittaessa muistanut Antti Sarpilaa kutsuen hänet kertausharjoituksiin joihinkin suuriin projekteihin liittyen soittamaan muutamaksi päiväksi.

Vuonna 1986 Antti Sarpila soitti oman sävellyksensä Kevään Sävel-nimisessä iskelmäkilpailussa. Saman vuoden syksyllä hän soitti Erik Lindströmin sävellyksen Syksyn Sävel-kilpailussa ja pääsi tälläkin kappaleella – kuten myös Kevään Sävel-kilpailussa - kolmen eniten ääniä saaneen joukkoon. Harvinaiseksi tämän suorituksen tekee se, että molemmat Antin esitykset olivat puhtaasti instrumenttaalimusiikkia. Näillä suorituksilla Antti Sarpila nousi äkkiä koko kansan julkisuuden ihmiseksi ja kuten tiedämme, julkisuus tuo mukanaan myös monia rasitteita. Hyvänä asiana kuitenkin voi pitää sitä, että nyt Antti Sarpila sai kutsuja erilaisten sinfonia- ja viihdeorkestereiden solistiksi. Näiltä orkestereilta yleensä puuttui tyystin tämäntapaisten ohjelmistojen nuotit ja sovitukset, niin Antti Sarpila ryhtyi ahkeroimaan suuren määrän esim. George Gershwinin sävellyksistä sovituksia suurille orkestereille.

1980-luvun puolivälistä Antti Sarpilan esiintymiset ovat painottuneet konserttiesiintymisiin. Vuonna 1988 Antti Sarpila oli mukana konsertissa, jossa Bob Wilberin johdolla New Yorkin Carniegie Hallissa juhlittiin Benny Goodmanin 50 vuotta kestäneen taiteilijauran kestoa. Tässä konsertissa New Yorkissa esitettiin täsmälleen sama ohjelma, kuin Benny Goodmanin orkesterin 50 vuotta aiemmin samassa paikassa esittämässä konsertissa. Antti Sarpila esiintyi myös Royal Festival Hallissa Lontoossa The Royal Ellington Concert-esityksessä, jossa prinsessa Anne piipahti tervehtimässä soittajia paikalla. 1990-luvulla Antti Sarpila esiintyi mm. Sevillan maailmannäyttelyssä konsertillaan, Hollannin Breda Jazz Festivaaleilla, Redwood Coast Dixieland Festivaaleilla, Wembley Grand Hallissa, Jazzfest Bernissä sekä Oslo Jazz Festivaaleilla.

Antti Sarpila on monina vuosina levyttänyt enemmän ulkomailla kuin kotimaassaan. Sarpila on viettänyt pitkiäkin aikoja Saksassa levytuottajien Hans ja Sabine Nagel-Heyerin järjestämillä konserttikiertueilla sekä levytyssessioissa amerikkalaisten muusikkojen kanssa. Sarpila on nimitetty myös Lapissa järjestettävän Ruskaswing-tapahtuman taiteelliseksi johtajaksi. Vuonna 1989 Antti Sarpila perusti isänsä Kari Sarpilan kanssa Antti Sarpila Oy:n hoitamaan mm. konserttitoimintaa sekä levyjen ja nuottien kustannustoimintaa. Antti Sarpilalle on uransa aikana myönnetty monia huomionosoituksia; hän on vastaanottanut mm. klassisen jazzin harrastajien Louis Armstrong-palkinnon sekä vuoden suomalaiselle muusikolle myönnettävän Yrjö-palkinnon.